Part 5

Mutta toiselta puolen tiesi Kjeld, että, jos hän olisi mennyt sisarensa luokse ja sanonut hänelle: nyt matkustan Lontooseen katumaalariksi, niin ei olisi sisar koskaan käsittänyt häntä. Hän olisi vaan varmasti luullut Kjeldiä vielä sairaaksi ja neuvonut häntä palajamaan takaisin Middelfartiin, ellei hän kykene ryhtymään työhönsä jälleen. Ja kun Kjeld sitten olisi koettanut selittää, ettei hän enää milloinkaan voi maalata, silloin olisi sisar kaiketi tahtonut häntä rupeamaan piirustusopettajaksi tai hautautumaan konttorikirjojen taakse johonkin konttoriin.

Ei, tuhat kertaa ennemmin hän tahtoo loikoa liuskakivillä, piirrellen liitukuvia ja ottaen vastaan rahapennin milloin viisailta, milloin tyhmiltä, kuin sulkea korvansa kokonaan taiteen tenholta!... Ennemmin hän repii sydämen ulos rinnastaan ja kieltää oman itsensä kuin on maalaamatta.

Totta kyllä, että värit ovat hänessä kuolleet, mutta hänellä on kuitenkin vielä jäljellä skeletti taiteestaan, samoin kuin hänellä on jäljellä lapsensa skeletti... Ja niinkauan kuin edes tomuhiukkanenkaan on hänellä tallella siitä, mikä oli ollut hänelle rakasta, niinkauan hän ei aio siitä luopua.

Muuan matkustaja astui Kjeldin luo ja alkoi jutella niitä näitä. Hän tahtoi nähtävästi kernaasti tehdä tuttavuutta, mutta Kjeld nosti tuskin päätään ja vastasi aivan lyhyesti, yksikantaan. Hänessä oli kaiken aikaa se tunnelma, että hänen tulee tarkoin varoa, jottei tulisi ilmiantaneeksi itseänsä. Maksettuansa laivapiletin, hän nousi reippaasti ja poistui, sanoen lähtevänsä puuhaamaan toista hyttiä itselleen yöksi.

-- Minä kyllä siirrän matkakapineet, -- sanoi perämies, joka samalla kulki siitä ohi. Hän juoksi Kjeldin edellä alas hyttiin, ja nosti, muitta mutkitta, laatikon selkäänsä, aikoen kantaa sen ylös portaita myöten. Mutta kostea käsi tarttui samassa lujasti hänen kurkkuunsa ja käheä ääni kuiskasi:

-- Siihen älä koske, mies! Sen tahdon itse kantaa. Laske se paikalla maahan!

Perämies suuttui.

-- Senkin paholainen! -- jupisi hän, mutta totteli sitten säveästi ja virkkoi leikillään, että kylläpä herralla on raskas kultataakka mukanaan.

Kjeld hymyili, mutta tavalla, jota perämies ei käsittänyt.

-- Vähäisen tomua vaan, -- sanoi hän ja kantoi laatikon ylös portaista.

Perämies laahusti miettiväisenä jäljestä, matkalaukku kädessä.

-- Nyt teen _minä_ pienen sieppauksen! -- sanoi hän, heidän tullessaan toisen hytin ovelle, ja otti kursailematta Kjeldiä käsivarresta.

Silloin katsoi Kjeld häneen noilla silmillä, joita Sanny vielä päivinkin pelkäsi, nähtyänsä yöllä niistä unta, ja perämies hellitti heti hämmästyneenä hänen kätensä.

-- Pahuksen tulireijät päässä tuolla miehellä, -- jupisi hän itsekseen, astuessaan raskain askelin pois pitkin laivan kantta.

Kjeld jätti huomaamattansa oven auki, astuessaan hyttiin. Puhelevien monet, vaihtelevat äänet häiritsivät häntä. Hän oli niin tottunut hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen, että tuo äänten surina oli tehdä hänet sairaaksi.

Hän tunsi äkkiä olevansa nälissään. Ja syötyään sitten kuten konsanaankin ihminen, joka ei moneen päivään ole ruokaa nähnytkään, meni hän hyttiinsä ja sulki oven jälkeensä. Nukkua hän ei aikonut; hän tahtoi vaan olla rauhassa ihmisiltä. Mutta perin väsynyt kun oli, vaipui hän kuitenkin heti uneen hytin lattialle, matkalaukku pään aluksena, ja nukkui lähes iltaan asti.

Turisti, jota hän aamulla oli epäillyt, herätti hänet.

-- Anteeksi, hyvä herra! -- sanoi hän, -- tahtoisin vaan päästä tästä ohi kulkemaan, sillä tuo paikka tuolla on minun. -- Hän osotti paikkaa Kjeldin yläpuolella.

Kjeld kavahti pystyyn.

-- Mikä on esteenä? -- soperti hän.

-- Ei mikään, jos te vaan tahdotte kohottautua hiukan. Kas, niin! Paljon kiitoksia! Nyt pääsen jo hyvästi kulkemaan.

Hän kumarsi kohteliaasti, riisuutui hämmästyttävällä nopeudella ja hyppäsi vuoteelleen.

-- Tuo kiikunta se väsyttää niin vietävästi, -- sanoi hän, silmäisten syrjästä Kjeldiä, jota hän jo kaiken aikaa oli salavihkaa tarkastellut.

Kjeld vastasi ainoastaan päätään nyökäyttämällä, mutta hetken kuluttua kohotti tuo toinen matkalainen päätään ja kysäsi, tehden kohteliaan liikkeen kädellään:

-- Ettekö aio käydä vuoteelle? Näyttää siltä kuin vartioisitte aarretta.

Kjeld katsahti äkisti ylös.

-- Ettekö _te_ sitten sitä tee?

-- Minä? En toki, taivas varjelkoon! Jos minulla olisi aarre, en ottaisikaan sitä matkalle mukaan.

-- Sittenpä teillä ei semmoista olekaan.

-- Miksi niin luulette?

-- Siksi, ettei aarrettaan kukaan jätä... Sitä kuljettaa kanssaan kaikilla teillään, olkoon se sitten onni itse tahi vaan muisto onnesta, olkoon kirkasta kultaa tahi vaan pätkänen jostain laulusta...

Matkustaja nyökäytti päätään.

-- Tosiaankin! -- sanoi hän. -- Siinä saattaa olla perää. Mutta se koskee kumminkin vaan syväaatteista väkeä. Me, köykäiset ihmiset, emme ota asioita noin vakavasti. Tiedättehän että: -- --

"Saa köykäiset kyllä köykäisen. He kosivat sattuman varaan. -- --"

Kjeld hypähti pystyyn.

-- Mistä te tuon laulun tunnette? -- kysyi hän.

Toinen naurahti hiljaa.

-- Luultavasti samasta lähteestä kuin tekin, -- sanoi hän ja veti peitteen yllensä.

Kymmenen minuttia myöhemmin hän nukkui jo raskaasti.

Kjeld hiipi hiljaa hänen vuoteensa luo ja tarkasteli tyystin hänen kasvojaan, olisiko niissä kenties jokunen tuttu piirre. Mutta ilokseen hän ei mitään semmoista löytänyt.

Hän tyyntyi siis ja laskeutui taas lepäämään entiselle paikalleen. Mutta hänen korvissaan soi yhä tuon vieraan lause ja kirveltävä, pistelevä, pilkkaava sointu sanoissa:

"Saa köykäiset kyllä köykäisen. He kosivat sattuman varaan. -- --"

* * * * *

Sanny palasi myöhään kotiin teatterista sinä iltana, jolloin Kjeld oli käynyt häntä kysymässä. Hän oli syönyt illallista yhdessä yli-asianajajan kanssa näytelmän perästä, ja yli-asianajaja oli sitten saattanut hänet kotiin.

Nyt hän seisoi etehisessä ja päästi untuvakaapunsa solumaan hartioiltaan odottavan palvelijattaren käsivarrelle.

Sanny oli tullut nuorekkaammaksi ja sievemmäksi niiden kahden vuoden kuluessa, jotka olivat vierähtäneet siitä, kun hän saattoi miestään Middelfartiin. Hänen suloinen, notkea olentonsa liiteli salongeissa hienoin, verkallisin liikkein, jotka äänettömyytensä vuoksi muistuttivat käärmettä. Eikä hän olisi ollut nainen, ellei hän olisi huomannut, että juuri ne kiinnittivät miesten katseet häneen.

Yli-asianajajalla ja Sannylla oli ollut erittäin hupainen ilta yhdessä. Muutamat herrat, sulhasen tuttavapiiristä, olivat liittyneet heihin ja olivat kilvanneet keskenään kohteliaisuuden osoituksissa nuorelle rouvalle.

Yksi heistä, jonka erittäin hellä sydän heti herahteli yli laiteitten, kun hän vaan maistoi lasillisen viiniä, oli kumartunut nuoren rouvan puoleen ja hiljaisuudessa juonut hänen kanssaan "poissa olevan raukan" maljan. Ja Sannyn silmät olivat heti täyttyneet kyynelillä... Muutamat niistä olivat päälle päätteeksi vierähtäneet hänen viinilasiinsa, jossa vielä oli tippanen viiniä, ja kun Sanny sittemmin maistoi sitä, huomasi hän mielihyväkseen sen olevan suolaista.

Vaan nyt seisoi Sanny etehisessään ja ojenteli pyöreitä valkoisia käsivarsiaan, jotka olivat kyynäspäitä myöten paljaina, ja haukotteli hiukan välistä.

-- Olen kauheasti uninen, -- sanoi hän. -- Onko täällä ketään käynyt minun poissa ollessani?

-- Onpa niinkin, Jumala paratkoon! -- sanoi palvelijatar ja laski kaapun käsistään. -- Täällä kävi herra, jolla oli matkalaukku ja hattu ja oikein kummalliset silmät semmoiset. Hän sanoi olevansa meidän herran ystäviä ja tulleensa noutamaan jotain tavaraa hänelle ateliasta ja kellarista.

Sanny kääntyi reippaasti.

-- Ethän vaan liene ollut niin tuhma, että laskit hänet sisään? -- sanoi hän.

-- En toki! Ei hän semmoista tahtonutkaan. Hän pyysi vaan saada avaimet, kyllä hän sitten tulee yksinkin toimeen, niin hän sanoi.

-- Ja sinä annoit?

-- Annoin.

-- No, sinä olet auttamaton houkka!

Tyttö näytti loukkaantuneelta.

-- Olisiko minun pitänyt olla epäkohtelias niin hienolle herrasmiehelle? -- sanoi hän. -- Hänhän kysyikin rouvaa ja vasta sitten kun oli kuullut rouvan olevan teatterissa, pyysi hän saada avaimet. Eikä hän sitä paitsi ole ottanut täältä mitään muuta kuin sen pienen, mustuneen laatikon kellarista.

Sanny hätkähti, niinkuin olisi ampiainen pistänyt häntä.

Kiireesti hän viskasi taas kaapun hartioilleen.

-- Ota lamppu! Mennään kellariin katsomaan, -- sanoi hän.

Hän oli kauhusta pyörtymäisillään, mutta joku salainen, vastustamaton voima vaati häntä sittenkin omin silmin ottamaan selkoa tapahtumasta.

Palvelijatar kulki edeltä, kantaen lamppua, ja Sanny seurasi, vaikka hampaat kalisivat suussa. Niin he kulkivat pitkin pimeätä kellarikäytävää, ja heidän askelensa kajahtelivat oudosti yön hiljaisuudessa. Vihdoin he saapuivat sille paikalle, missä laatikko oli seisonut... Se oli poissa. -- Helpotuksen tunne sävähti Sannyssa, ja veri palasi taas hänen poskiinsa.

Hän ei koskaan ollut saattanut katsella tuota laatikkoa, tuntematta jonkunlaista selittämätöntä kammoa, mutta nyt oli laatikko poissa.

Merkitseekö tämä, että Kjeld on kuollut? Olihan laatikon kannella ollut kirjoitus, Kjeldin omalla kädellä piirrettynä: "Avattava vasta kuoltuani..." Mitä tiesi siis tämä, että koko laatikko nyt oli viety pois? --

Sanaakaan puhumatta kulki Sanny takaisin kellarista, pysähtyi tuokioksi etehiseen, mutta otti sitten lampun palvelijattaren kädestä.

-- Anna atelian avaimet minulle, -- sanoi hän. -- Sinä saat kyllä mennä levolle.

Palvelijatar katsoi hämmästyneenä rouvansa jälkeen, tämän kulkiessa ylös portaita myöten. Ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt rouvaa noin rohkeana. Kuultuaan sitten rouvan avaavan atelian oven ja astuvan sinne sisään, jätti palvelijatar etehisen oven raolleen ja läksi nukkumaan.

Sanny oli melkein vaistomaisesti lukinnut oven jälkeensä ja seisoi nyt hetken kuin huumautuneena. Valo lampusta hänen kädessään häikäsi hänen silmiään, mutta huoneen monissa komeroissa väijyivät varjot sitä mustempina.

Ensi hetkessä lensi häneen aatos, että täällä oli käynyt varkaita, sillä kaikkialla näkyi vaan halki viillettyjä kuvia ja pirstotuita puitteita.

Mutta sitten sattuivat hänen silmänsä lattiaan, mistä isot valkoiset kirjaimet kuulsivat häntä vastaan.

"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä, niin olet sinä murskannut minun elämäni," -- luki hän siitä... "sillä ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää..."

Sanny huudahti ja lyyhistyi kokoon. Lamppu oli pudota hänen kädestään. Kirjaimet lattialla saivat hengen, nousivat pystyyn ja ryntäsivät hänen päälleen. Jok'ainoa valkoinen liituviiva näytti hänestä lahjomattomalta syyttäjältä.

"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä..."

Hän oli siis itse ollut siellä ja veitsellään leikellyt rikki kaikki maalauksensa. Hän oli hengittänyt tätä samaa raakaa, ummehtunutta ilmaa, joka nyt oli tukeuttamaisillaan Sannyn.

-- -- "Niin olet sinä murskannut minun elämäni." -- --

Sanny toisti nämät sanat pariin kertaan itsekseen, ja sanomaton häpeäntunne valtasi hänet.

-- -- "Sillä ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää"... luki hän edelleen.

Sanny muisti, miten uskollisuus Kjeldin luonteessa juuri oli ensimäiseksi vetänyt hänet hänen puoleensa. -- -- Hän muisti, miten hupaista oli ollut laskea leikkiä Kjeldin karhumaisista kädenpuristuksista ja väittää hänen silmäinsä muistuttavan uskollisen koiran silmiä, ja kuinka armas ja rakas Kjeld aina silloin oli ollut...

Kuinka hän oli siis saattanut olla uskoton Kjeldille?... Sydämessään hän oli ollut sitä jo siitä hetkestä asti, kun hän ei enää nähnyt Kjeldiä,... sen hän käsitti nyt...

Sanny oli polvillaan lattialla ja hankasi sitä hienolla hihallaan, poistaaksensa jäljet Kjeldin viimeisistä sanoista hänelle. Ja tätä tehdessään, hän huomasi, miten Kjeldin kuva taas elpyy eläväksi hänen mielessään, mutta hän huomasi myös, että häneltä puuttuu kykyä pitää kiinni siitä.

Sanny tutkisteli tällä hetkellä itseään ja ymmärsi nyt, että Kjeld ja hän eivät edustaneet ainoastaan _kahta ihmistä_, vaan _kahdenlaisia ihmisiä_. Ylipäänsä näyttikin hänestä löytyvän vaan kaksi laatua ihmisiä: uskollisia ja muistamattomia, ja hän kuuluu jälkimmäisiin. Ei hänellä koskaan elämässään ole ollut voimaa pysyä uskollisena, eikä hän pyri sitä voimaa saavuttamaankaan.

Jos vaan Kjeld olisi pysynyt terveenä, olisi Sanny ollut onnellinen hänen kanssaan, sillä ei todellakaan ollut ketään, jonka kanssa Sanny olisi tahtonut elämäänsä elää niin kernaasti kuin juuri Kjeldin. -- Mutta nyt oli Kjeld sairas, ja senvuoksi kiintyi Musta tintti arvelematta toiseen.

Vaistomaisesti sammutti Sanny lampun ja meni alas asuinhuoneisiin. Hän riisuutui ja laskeusi vuoteelle, mutta nukkua hän ei voinut. Hän antoi kynttilän palaa kaiken yötä, mutta hätkähti kuitenkin joka kerta, kun uutimet ilmanvedosta hiukan liikahtivat, tahi joku akkunakoukku ulkona vingahti.

Sanny oli kyllin älykäs huomaamaan, kuinka katkera iva siinä piili, että hänen oli täytynyt kätkeä miehensä lempimää ruumista, Kjeldin ollessa sairaalassa... Eikä ajatus Kjeldin kohtalosta ollutkaan pääsyynä hänen unettomuuteensa, vaan enemmän vielä tieto siitä, mitä hän näinä vuosina aavistamattaan oli säilytellyt luonaan. Sillä siitä hetkestä asti, kun Sanny oli saanut tiedon Kjeldin käynnistä siellä, ja kun hän tuli vakuutetuksi siitä, että kellariin kätketty laatikko oli ainoa, minkä Kjeld lähtiessään oli ottanut mukaansa kodista, -- siitä hetkestä asti Sanny myös varmasti tiesi, mitä laatikko sisälsi. Sanny tunsi miehensä luonteen ja tiesi, ettei Kjeld, sillä hetkellä, kun kaikki häneltä murskautui, kun syvin haava oli häneen isketty ja katkerin pettymys häntä kohdannut, suinkaan saattanut ajatella rahoja eikä arvopapereita, vaikka niitä olisi ollutkin; tässä tuskassaan ja yksinäisyydessään hän oli ajatellut vaan poikaansa. Jos poikanen olisi elänyt ja terveenä ja lämpöisenä nukkunut vuoteellaan, olisi Kjeld varmaan nostanut hänet sieltä ja vienyt hänet pois, pois äitinsä luota! Nyt, kun hän oli kuollut, otti Kjeld hänen arkkunsa.

Sannyn täytyi purra lakanaansa, sillä tuskan huuto oli päästä hänen huuliltaan, niin nöyryytetyksi hän tunsi itsensä. Hänessä, joka perhoselämässään tuskin kymmenisen kertaa lienee muistanut lastaan, sittenkun hän sen oli synnyttänyt maailmaan, hänessä heräsi nyt, yksinäinen yön tuskallisina hetkinä, ensimäisen ja ainoan kerran äidinrakkauden tunne. Ja hän ymmärsi, että valkeilla kirjaimilla tuolla ylhäällä oli Kjeld tuominnut hänet, mutta viemällä pois heidän poikansa arkun, oli Kjeld pyyhkäissyt jäljettömiin hänen äidinnimensä, ja jälkimäinen tieto se haavotti syvemmin hänen sydäntään kuin edellinen.

Seuraavana päivä kirjotti Sanny Kjeldin sisarelle. Muutamalla rivillä vastasi sisar saaneensa Middelfartin ylilääkäriltä tiedon, että Kjeld edellisenä päivänä oli päässyt sairaalasta, ja olleensa sen vuoksi asemalla häntä vastassa, mutta ettei Kjeldiä näkynytkään. Tiedusteluja sähköteitse oli laitettu ympäri maata.

Sannyn kysymykseen, miksi ei hänelle ilmoitettu Kjeldin pääsemisestä sairaalasta, vastattiin pisteliäästi, että arveltiin hänellä olevan hommaa kyllin häiden valmistamisessa.

Seuraava kuukausi kului alituisessa epätietoisuudessa ja jännityksessä, mutta ei huolellisimmistakaan tiedusteluista ollut mitään tulosta, ja poliisit jättivät viimein asian sikseen, katsoen sen selville saamisen mahdottomaksi. Yleisesti luultiin, että Kjeld oli uudestaan tullut hourupäiseksi ja heittäytynyt mereen. Ihmeteltiin vaan, ettei vielä tähän asti ole onnistunut löytää hänen ruumistaan.

Sanny vietti häitään yli-asianajajan kanssa pari kuukautta myöhemmin. Ja häämatka määrättiin tapahtuvaksi loppupuolella syksyä. He aikoivat käydä Berlinissä ja Parisissa sekä Lontoon kautta palata kotiinsa.

Vastanaineitten aika kului alituisissa seurusteluissa. He olivat nuoria ja iloisia, heille juhlittiin, heitä kadehdittiin. Ja he hymyilivät toisilleen iloisesti, niinkuin eivät koskaan olisi nähneet mitään varjoa elämänsä polulla tahi niinkuin yksinäisen ihmisen huuto ei konsaan olisi heidän korvaansa sattunut.

Korkeissa, valoisissa saleissa kuului milt'ei joka ilta laulua ja leikkejä, lasien kilahduksia ja iloisen puhelun surinaa.

Mutta atelian ovi pysyi lukittuna, ja kellarissa vilahti vaan silloin tällöin nälkäinen rotta sen paikan ohi, missä pieni vainaja kerran oli maannut.

* * * * *

Tähti loistaa, irtautuu; Kukka kasvaa, sen vie tuuli, -- Siinä kuva siitä, johon Sydän kiintyneensä luuli.

Kjeld saapui Lontooseen myöhään iltapäivällä. Hän vuokrasi itselleen pienen huoneen erään syrjäkadun varrella Cityssä ja läksi aikaisin seuraavana aamuna kaupungille.

Melkein nautinnonomaisella katkeruudella hän johdatti mieleensä, mitenkä hän noin neljä vuotta sitten oli ollut häämatkalla täällä, ja kuinka hän silloin oli tilannut huoneen itselleen ja nuorelle rouvalleen kaupungin hienoimmassa hotellissa.

Hän kulki sille kadulle, missä hotelli sijaitsi, ja seisoi kauan käytävällä, katsoen ylös rakennuksen päätyä kohti.

Tuossa oli akkuna, mistä Sanny oli heiluttanut liinaansa hänelle, hänen lähtiessään kaupungille, ja josta valo oli säteillyt häntä vastaan, kun hän iltasin taas palasi kotiinsa.

Hän tuijotti niin kauan tuonne ylös, kunnes hänet valtasi vastustamaton halu päästä näkemään huonetta sisästäpäin.

Sen enempää arvelematta hän astui sisään porttikäytävään ja soitti portierin kelloa.

-- Tehkää hyvin ja näyttäkää minulle huone numero seitsemäntoista ensi kerroksessa. Kukaties vuokraan sen.

-- Weil, sir. (Kyllä, herra).

Portieri kulki edeltä avainkimppuineen, ja pian olivat he jo tuon huoneen ovella.

-- Täällä ei asu ketään nykyään, -- virkkoi Kjeld välinpitämättömästi.

-- Ei ketään, sir. -- Portieri avasi oven, ja he astuivat sisään.

Huone oli aivan samanlainen kuin silloin... Samat mahonkipuiset sängyt sinisine katoksineen, sama iso toilettipeili kellertävine pitsiverhoineen.

-- Minä näen, -- sanoi Kjeld puoliääneen ja pysähtyi äkisti. Hän näki Mustan tintin aamulla heräävän ja huomasi, kuinka heijastus sinisestä varataivaasta valahtaa hänen nuorille, kukoistaville kasvoilleen... Hän näki hänen istuvan peilin ääressä, pitkä tukka hajallaan hartioilla ja kuuli itsensä sanovan häntä leikillään merenneidoksi. Ja Kjeldissä heräsi niin ääretön tuskallinen kaiho sen perään, mikä oli ollut, mutta ei enää koskaan palaja, että se riisti hänet kokonaan pois nykyisyydestä. Hän unhotti aivan, missä hän oli.

Portieri tuli kärsimättömäksi ja helisti avainkimppuaan.

-- Tahdotteko vuokrata huoneen, mylord? -- kysyi hän huolettomasti, ja kun Kjeld ei vastannut, uudisti hän kysymyksensä vaativammalla äänellä.

Kjeld hätkähti ja nosti kätensä otsalleen.

-- Minä ilmoitan kirjallisesti illalla, -- sanoi hän ja hiipi hiljaa alas portaita myöten.

Mutta ei hän milloinkaan enää mennyt sille kadulle. Hän karttoi vaistomaisesti kaikkea, mikä saattaisi muistuttaa hänelle entistä oloa Lontoossa.

Sen sijaan hän haki seuraavana päivänä paikan, missä hän neljä vuotta sitten oli nähnyt katutaiteilijan piirtelevän kivilaatoille, mutta paikka oli tyhjä. Kjeld kysyi syytä tähän eräältä poliisilta.

Katumaalari oli kuollut pari kuukautta sitten, kertoi poliisi, eikä ollut vielä uutta hakijaa tullut tähän paikkaan.

Kjeld otti palasen punaliitua taskustaan ja sanoi aikoneensa hakea sitä.

"The policeman" hymyili epäilevästi. Hän katseli Kjeldin päällystakkia; se oli hienointa verkaa.

-- Eihän se sovi -- sanoi hän. -- Te laskette leikkiä, mylord.

Vastauksen sijasta heittäytyi Kjeld alas kivilaatoille ja piirsi parissa minuutissa sisäosan Towerin linnan pihasta ja St. Jamesin palatsin.

-- Hyljätäänkö hakemus? -- kysyi hän, katsahtaen ylös poliisimieheen, joka hämmästyksestä äänettömänä silmäili piirroksia.

-- Mylord! -- sanoi hän. -- Te olette ulkomaalainen. Miksi ette helkkarissa käytä kykyänne taulujen maalaamiseen, vaan tahdotte loikoa tässä piirtelemässä käytävillä?... Oletteko tekin värisokea, niinkuin tuo vainaja?

Kjeld nyökäytti päätään.

-- Olen, -- sanoi hän, -- tavallani olen värisokea. Minä olen sokea elämän ja valon hehkuville väreille. En saata enää katsella sitä, mitä sanotaan toivon ja nuoruuden heijastukseksi.

"The policeman" ei vastannut mitään. Hän ei ymmärtänyt, mitä vieras tarkottaa, sillä Kjeld oli tässä suurimmaksi osaksi käyttänyt tanskankieltä.

Mutta hän esitti Kjeldin asian seuraavana päivänä poliisikonttorissa. Ja kun siellä arveltiin olevan tarpeetonta suoda ulkomaalaiselle oikeutta harjoittaa katumaalarin ammattia, selitti poliisimies, ettei olisi helppo löytää toista niin hienoa hakijaa kuin tämä tanskalainen herra, vaikka etsittäisi ympäri maan.

Viikkoa myöhemmin toi hän sitten Kjeldille poliisiviraston antaman lupakirjan, ja seuraavana päivänä oli katu mustanaan väkeä. He tahtoivat nähdä uutta katutaiteilijaa, mutta hän teki heidät noloiksi eikä saapunutkaan paikalleen. Niin kauan kuin Kjeldillä vielä oli pennikään taskussaan, pysyi hän arastellen poissa. Ja se toimi, joka oli tuntunut hänestä niin ylevältä ja vapaalta, melkein kadehdittavalta teoriiassa, se tuli hänelle nyt sietämättömäksi käytännössä. Häntä oikein puistutti, ajatellessaan kansan seisovan hänen ympärillään ja uteliain silmin tarkastavan häntä, hänen piirtäessään.

Kuusi päivää sai kulua, ennenkuin hän vihdoin eräänä myöhäisenä iltapäivänä, kun melkein jo alkoi pimetä, rohkeni saapua paikalle. Hattu syvään otsalle painettuna ja pidellen punaliitupalasta kädessään, hän heittäytyi kivilaatoille.

Hän istui ensin hetkisen aivan hiljaa, kasvot käsiin kätkettyinä ja unhotti vähitellen, missä hän on. Yksin se ajatus, että hänen nyt pitää ryhtyä työskentelemään, pyörrytti häntä.

Kolmatta vuotta oli jo kulunut siitä, kun hän viimeksi oli pitänyt sivellintä tahi palettia kädessään. Hänen rintansa oli tunteita tulvillaan. Kuvat elpyivät ja pyrkivät esille hänen sormiensa lomista. Hän kumartui eteenpäin ja alkoi piirtää.

Neitsyt Maarian hän piirsi ja lapsen hänen käsivarrelleen. Suurin, varmoin piirtein hän loi esille kuvattavansa. Ensi alussa oli hänen mielessänsä sikstiniläinen madonna, mutta hänestä ei tullut esille kuin hulmuava puku; madonna itse sai hänen vaimonsa piirteet, ja lapsi oli tarkka kopio pienestä, hennosta olennosta arkkusessa, jota hän aina kuljetti mukanaan.

Hänestä tuntui, että äiti sekä lapsi saavat hengen, hänen piirtäessään, ja hän alkoi haastella heille nopeasti, katkonnaisesti.

-- Musta tintti, -- sanoi hän, -- oletko koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt, kun pitelet lasta käsivarrellasi? Ihmiset kyllä väittävät onnea löytyvän kaikkialla,... luulkoot he niin, vaan syvemmältä katsottuna saavuttaa nainen onnensa vasta silloin kun lapsen huulet painautuvat hänen huuliinsa... Kuinka onnellinen oletkaan nyt, Sanny... ja kuinka ylpeä! Kokonainen valtakunta on sun käsivarrellasi... Ja sinä poikani, armas poikani! Enhän minä _sinua_ käärinyt kuolinvaatteisiin enkä laskenut maahan enkä kaivanut ylös jälleen... Sinä olet terve ja iloinen, lämmin ja elävä!... Noin suloisesti kurottelet pieniä kätösiäsi ylös aurinkoa kohti... Mutta aurinko on laskenut, katsos armaani... Malta, minä heti... heti...

Hän vaipui uupuneena toisen kyynäspäänsä varaan ja tuli silloin katsahtaneeksi ylös.

Paikka hänen ympärillään oli täynnään ihmisiä, jotka uteliaasti tirkistelivät häneen.

Hän ei ollut huomannut heidän tuloaan, ja nyt peitti hän kauhistuen takkinsa hihalla kasvojaan. Haavotetun otuksen tavoin hän lyyhistyi kokoon ja koetti kätkeytyä joukon silmiltä... Remakka naurun hohotus kuului hänen ympäriltään... Raivostuen kavahti Kjeld pystyyn.

-- Kuka nauroi? -- kysyi hän uhkaavasti.

Vallaton teurastajapoika, kädet syvällä housun taskuissa, vastasi:

-- Kysy paremmin: kuka _ei_ nauranut! Minulta saat muuten heti vastauksen kysymykseesi, sillä minussa vieläkin naurusuonet hytkyy.

Kjeld hyökkäsi puhujaa vastaan, ja hetkisen näytti siltä kuin hän olisi aikonut käydä käsiksi häneen, mutta sitten hän kohotti korskeasti päätään ja, luoden ylenkatseellisen silmäniskun teurastajaan, sanoi vaan:

-- Saatpa naurun aihetta vieläkin.