Part 4

Suuri, valkoinen ankka tulla tallusteli pitkin pihamaata ja laskeutui tyytyväisenä makaamaan suurimpaan rapakkoon. Kaakotellen se sekotti nokallaan rapakosta pohjamutaa pinnalle ja pöyhistelihe ylpeästi, kun sai veden oikein sameaksi.

-- Se muistuttaa ihmisiä -- ajatteli Kjeld. -- Missä hekin näkevät jotain kirkasta ja puhdasta, herää heissä heti halu sitä samentamaan.

Samassa koputti joku salaperäisesti sormillaan Kjeldiä olkapäälle. Se oli sairas viereisestä suojasta.

-- Olen niin äärettömän iloinen, -- sanoi hän, silmät onnesta säteilevinä. -- Armaani on saanut luvan tulla minua tervehtimään. Luulenpa tulevani aivan terveeksi, hänet nähtyäni.

Kjeld ei vastannut mitään, mutta kun vastaanotto-aika lähestyi, hiipi hän hiljaa toverinsa jäljessä saliin, mihin vieraat saivat tulla.

Yksinäisestä nurkasta hän tarkasteli noita kahta, jotka nyt ensimäisen kerran tapasivat toisensa kahden pitkän vuoden tuskallisen eron perästä.

"Armas" oli pieni, pullea, iloinen olento, jolla oli punaiset posket ja suuret, avomieliset lapsen silmät. Hänellä ei näyttänyt olevan liiaksi järkeä, vaan sitä enemmän sydäntä. Hän kavahti kohta ystävälleen kaulaan ja suuteli häntä reippaasti.

Kjeld luuli näkevänsä nurkastaan, kuinka tuo toinen kasvoi ja tuli terveemmäksi ja voimakkaammaksi jokaiselta suutelolta.

Silloin iski häneen samalla hetkellä ajatus: kummallista, ettei Sanny tule käymään, -- ja hänessä heräsi kiihkeä halu saada tavata Mustaa tinttiä.

-- Miksi hän ei tule? -- puheli Kjeld itsekseen. -- Häntähän minä vaan olen odottanut, tullakseni terveeksi.

-- Eikö vaimoni ole käynyt täällä? -- kysyi hän sairaanhoitajalta, joka kulki ohitse.

-- Kävi kyllä, noin pari kuukautta sitten, mutta häntä ei laskettu sisään silloin.

-- Eikö laskettu? -- kiivasteli Kjeld. -- Eikö häntä nytkään lasketa?

-- Sitä en tiedä; kysykää lääkäriltä, -- kuului lyhyt vastaus, ja hoitajatar kulki eteenpäin.

Kjeld istui kauan, tähystellen, eikö lääkäreitä kuuluisi. Vihdoin astui yksi heistä ulkopuolista käytävää myöten, ja Kjeld riensi heti hänen luokseen.

-- Minä tahdon puhutella vaimoani, -- sanoi Kjeld. -- Kirjottakaa hänelle, että hän tulisi tänne.

Lääkäri taputteli häntä rauhoittavasti olkapäälle ja sanoi:

-- Kyllä, kun tulette terveemmäksi.

Mutta Kjeld ei päästänyt lääkärin kättä.

-- _Hän_ on tekevä minut terveeksi, -- sanoi hän. -- Ettehän raatsine olla niin armoton, että annatte minun odottaa, kunnes ei enää voi mitään tehdä!

Lääkäri irrotti hellävaroin kätensä, hymyili ystävällisesti ja kulki eteenpäin. Kjeld ei kysellyt enempää, mutta siitä päivästä asti ei hän muuta ajatellut kuin Sannya. Pojastaan hän ei enää puhunut mitään, ja se olikin aivan luonnollista, sillä siitä hetkestä asti, kun Kjeld taas alkoi ajatella vaimoaan, ei ollut enää hänen mielessään sijaa kenellekään muulle.

Hän pyysi lyijykynän ja paperia. Tuntimäärin istui hän sitten, skitsejä piirrellen. Sanny se oli, joka loi häneen intoa!

Päästyään kotiin, hän aikoo maalata mustalaistytön, ja Sannyn pitää olla modellina, kukoistavine muotoineen ja kiiltävine, sysimustine hiuksineen... Kevään hän myös maalaa, ja suloisen viehkeä Sanny on istuva hänelle mallina. -- Ilon hengettärenkin hän maalaa ja elämään heräjämisen, ja Sannyn loistavat silmät, notkeat jäsenet ja ihanan suloinen nuorteus antavat hänelle aihetta kyllin.

Hän teki luonnoksia, luonnoksien perästä, ja aika riensi. Silloin hän alkoi kaivata värejä.

-- Minä tahdon lähteä kotia, -- sanoi hän lääkäreille, -- sillä nyt osaan maalata.

He nyökkäsivät päätään, vaan eivät vastanneet mitään.

Hän ei vielä ollut kypsynyt uloskirjotettavaksi, sanoi sairaanhoitajatar, jolta hän kysyi tätä asiaa.

Silloin suuttui Kjeld.

-- Houruinhuoneet ovat laitoksia, joissa aivoja koetellaan, -- sanoi hän. -- Heikot aivot räjähtävät heti, mutta ne, jotka täällä kestävät, ne kyllä sitten kestävät tuimemmissakin elämän taisteluissa.

Hoitajatar ei kuunnellut hänen sanojaan tai ei ainakaan ollut kuulevinaan, eikä Kjeld enää ottanut asiaa uudestaan puheeksi.

-- Kun kestän vielä neljännesvuoden, -- sanoi hän itsekseen, -- niin tottahan laskenevat minut pois täältä.

Ja ylilääkäri nyökkäsi myöntävästi päätään.

-- Parin kuukauden perästä toivon voivani kirjottaa teidät ulos täältä.

Ja Kjeld vihelteli ja piirusteli ja lueskeli. Hän ei enää tahtonut jaksaa odottaa sitä aikaa, jolloin hän taas saa paletin käteensä. Niin riehuivat hänessä ajatukset, vaatien värejä, niin pyörivät hänen päässään suunnitelmat, pyrkien eloon...

-- Miksi en minä saa mitään postia? -- sanoi hän eräänä päivänä hoitajattarelle, tämän jaellessa kirjeitä.

-- Sopii kyllä saada, -- vastasi tämä.

-- Ilmottakaa sitten vaimolleni, että hän kirjottaisi minulle.

Hoitaja joutui hämilleen.

-- Kohtahan te jo pääsette kotiin, -- sanoi hän, -- sehän on vielä paljon parempaa.

Hoitajatar oli kuullut jotain tapahtumista Kjeldin kodissa, hänen ollessaan sairaalassa, vaan ei hennonut ilmaista siitä mitään. Eikä Kjeldkään sen enempää kysellyt. Hän oli niin iloinen ja varma onnestaan. Niin varma hän oli siitä, että Sanny on häntä vastassa asemalla sinä päivänä, kun hänet lasketaan kotiin, ettei pieninkään epäilyksen varjo päässyt pujahtamaan häneen. Hän eleli aatoksissaan jo kokonaan Sannyn luona ja niitten töitten odotuksessa, joihin hän oli ryhtyvä, heti kotiin päästyään. Musta tintti oli henkenä ja elämänä niissä kaikissa, mutta Kjeld ei aavistanut Sannyn olevan sitä niin suuressa määrin, että työ ilman hänettä oli menevä säpäleiksi...

Sinä päivänä, kun Kjeld kirjotettiin ulos sairaalasta, sanoi ylilääkäri hänelle:

-- Olen erinomaisen iloinen, nähdessäni teidät noin reippaana, varsinkin, kun minä en pitkään aikaan uskonut teidän voivan parantua. Eikä teidän rouvanne myöskään sitä uskonut... Pankaa se mieleenne!

Kjeld hätkähti hiukan tuota omituista äänenpainoa tohtorin sanoissa, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ajatteli vaan sitä suurta riemua, jota Sanny oli tunteva, saadessaan hänet terveenä kotiin, -- kaksinkerroin suurta, koska hän jo oli laannut sitä toivomasta.

Kjeld itse oli aivan suunniltaan ilosta.

Hän sanoi jäähyväiset sairastovereilleen ja riensi sitten ilon huumaamana alas portaita, ulkona odottavien vaunujen luo. Hän tunsi melkein pettymystä, kun ei Mustaa tinttiä näkynyt vaunuissa, mutta hän on luonnollisesti asemalla.

Kun hän sielläkin sai turhaan tähystellä, näkemättä Sannya missään, valtasi hänet äkkiä ahdistus, ja hän kysyi saattavalta passarilta, eikö hänen vaimolleen oltu ilmotettu hänen saapuvan kotiin tänään.

Passari pyyhkäsi kädellään vedenvärisiä silmiään ja häpesi, huomatessaan sen käyneen kosteaksi.

-- Kirjotettu on, ihan varmasti -- sanoi hän, vaan lisäsi heti: -- mutta saattaa olla, ettei rouva vielä ole saanut kirjettä, sillä se pantiin vasta eilen illalla postiin. Minun oli pidettävä huolta siitä, mutta minä olen, nähkääs, hiukan niinkuin huonomuistinen. -- -- -- Älkää suuttuko, hyvä herra. -- -- --

Mies ei tiennyt itsekään mikä hänet pani tekasemaan tämmöisen jutun, mutta kun Kjeld puristi hänen kättään, ikäänkuin kiittäen ystävyyden työstä, alkoi hän mielestään käsittää asian.

Hän teki kunniaa sotilaan tavoin, kun juna läksi liikkeelle, ja Kjeld heilautti hattuaan. Nyt tunsi hän itsensä taas niin kepeäksi ja iloiseksi.

Fynin poikki kuljettua, pysähdyttiin Tommerupissa. Siellä hän pisti päänsä ulos akkunasta ja kuunteli leivosten kuoroja niin hartaasti kuin ei hän koskaan ennen olisi niitä kuullut. -- -- Ja matkalla Nyborgista Korsöriin syötteli hän kaiken aikaa kalalokkeja, jotka seurasivat laivaa, unhottaen oman syömisensä suuren ilonsa tähden.

Mutta kun Kjeld ei Köpenhaminankaan asemalla nähnyt vaimoaan, silloin valtasi hänet todellinen, kova tuska.

Mitäpä, jos hänen vaimonsa oli sairastunut... ilosta... saanut sydänhalvauksen! -- -- Onhan semmoista joskus ennenkin tapahtunut... vaikka sanotaanhan sitä tosin, ettei ilosta kuole.

Kiireimmiten hän hyppäsi ajurivaunuihin ja kiitävässä vauhdissa kuljettiin kotia kohti.

Ei näkynyt valoa akkunoista, heidän pysähtyessään portille.

Kjeld käski ajurin odottamaan hetkisen, kunnes hän käy tuolla sisässä, ja soitti sitten ovikelloa, niinkuin tuli olisi ollut irti. -- Ja sydän jyskytteli hänen rinnassaan, niin että oikein teki kipeätä.

Kjeldin odotettua puolisen minuttia, aukasi palvelijatar oven. Hän ei tuntenut tulokasta, vaan säikähti, nähdessään hänen kasvojensa ilmeen, ja luuli näkevänsä kummituksen.

-- Hyvä Isä! -- huudahti hän ja aikoi paiskata oven kiinni jälleen, mutta Kjeld pisti päättävästi jalkansa väliin.

-- Missä rouva on? -- kysyi hän niin käskevällä äänellä, ettei tyttö tohtinut olla vastaamatta.

-- Rouva -- rouva on teatterissa, -- soperteli hän siis.

-- Teatterissako? Tänä iltana! Ja kenen kanssa? Kjeld nojautui ovipieltä vastaan, ikäänkuin peläten kaatuvansa.

-- Sen, sen... yli-asianajajan kanssa.

-- Minkä yli-asianajajan?

-- No, hyvänen aika! Sen, jonka kanssa rouva aikoo mennä naimisiin tietysti. Ettekö ole kuullut, että tänään annetaan niin erinomaisen kaunis kappale Dagmarteatterissa?

Kjeld katsoi hetkisen tyttöön. Sitten hän naurahti äkkiä ääneen.

-- Mitäs te nauratte? -- sanoi palvelijatar loukkautuneena ja astui vaistomaisesti pari askelta taaksepäin.

-- Minä vaan ajattelin sitä hupaista näytelmää, -- sanoi Kjeld. -- Siitä tulee oikein iloinen ilveily... Rouvan tulee varmaankin hyvin hauska olla.

-- Niin, herranen aika! Rouva on aina niin iloisella tuulella, kun tulee kotiin teatterista.

Kjeld tarttui kiinni oven ripaan.

-- Milloinka häät on? -- kysyi hän.

-- Ei sitä vielä tiedetä... Ihmiset haastavat, että on hankittava lupakirja kuninkaalta, sillä mies kuuluu vielä elävän, mutta hän on parantumaton.

Kjeld oli hetkisen ääneti, hänen käsivartensa hervahtivat alas kupeille.

-- Niin! -- sanoi hän sitten kolealla äänellä. -- Nyt hän on parantumaton...

Kjeldiltä putosi kuin kaihi silmiltä, ja nyt hän ymmärsi, että sairastalosta lienee kirjotettu hänen tulostaan ei Sannylle, vaan Kjeldin naimattomalle sisarelle, joka asui kaupungissa. Tälle oli luultavastakin jätetty toimeksi valmistaa veljeään tähän kaikkeen.

Nyt muistui hänelle myös mieleen, että hän asemalla ohimennen oli nähnyt sisarensa, mutta vaistomaisesti paennut häntä ja, kulkien väkijoukon keskitse, päässyt ajurin luo, sisarensa huomaamatta.

Hän nosti raskaat silmäluomensa ja katsoi palvelijattareen, ja tyttöä alkoi silminnähtävästi yhä enemmän kammottaa. Sitten hän oikasi itsensä äkkiä ja jännitti aatoksensa.

-- Minä olen herra Kjeldin ystävä, -- sanoi hän. -- Hän lähetti minut noutamaan pari kuvaa ateliasta. Teillä on kaiketi avaimet.

Palvelijatar nyökkäsi myöntyvästi ja toi hänelle avaimen.

-- Niin, ja sitten... -- Kjeld kääntyi selin, ettei tyttönen huomaisi, miten hänen huulensa vapisevat, -- sitten kuuluu kellarissa olevan pieni laatikko, jonka hän myös kernaasti tahtoisi luokseen.

Palvelijatar katsoi uteliaasti ja kysyvästi Kjeldiin.

-- Onko se se, johon on kirjotettu, ettei saa avata ennenkun herran kuoltua? -- sanoi hän.

-- Juuri se.

-- No sepäs rouvalle iloa, kun pääsee tuosta! -- lörpötteli tyttö, avaimia etsiessään. -- Rouvasta on tuntunut tuo laatikko aina niin kammottavalta -- --. "Minä en voi olla ajattelematta ruumisarkkua, kun näen tuon", niin hän sanoi aina, kellarissa käydessään.

Kjeld naurahti taas, mutta tällä kertaa niin hiljaa, että palvelijatar tuskin huomasi sen.

-- Niinkö vainen hän sanoi! -- sopersi hän sitten. -- Rouva parka! Nyt hän pääsee ruumisarkusta... Kiitos! Tulen hyvin yksinkin toimeen ja avaimet tuon takaisin viiden minutin perästä.

Hän sieppasi lampun tytön kädestä, juoksi kiireesti portaita myöten ylös ateliaan ja aukasi itse oven.

Raskas, ummehtunut ilma löyhähti häntä vastaan. Huonetta ei nähtävästi oltu käytetty kahden viimeisen vuoden aikana. Kaikki oli siinä entisellään, samassa asussa, mihin hän oli sen jättänyt; isojen taulujen yli vaan oli pantu katteet.

Hän otti taskustaan linkkuveitsen ja viilteli sillä suuret taulunsa halki, ristin rastin, -- hän ei säästänyt ainoatakaan eikä tohtinut hetkeksikään pysähtyä niitä katselemaan.

Sitten hän tempasi akkunalaudalta liitupalasen ja kirjoitti maalatulle lattialle suurilla kirjaimilla:

"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä, niin olet sinä murskannut minun elämäni... ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää. Ihmisenä minä olen liian suureksi suunniteltu, voidakseni unhottaa, -- taiteilijana liian pieneksi muovaeltu, saavuttaakseni suuruutta ilosta osattomana."

Tämän tehtyään, hän kiersi oven lukkoon ja astui verkalleen alas portaita.

-- Tässä on atelian avain, -- sanoi Kjeld palvelijattarelle, joka vielä seisoi avonaisessa ovessa, seuraten epäluuloisilla katseilla kaikkia hänen liikkeitään. -- Toisen avaimen tuon myös heti takaisin.

Ja Kjeld läksi astumaan kellariin päin.

Täälläkin oli kylmää ja ummehtunutta, mutta ilmasta saattoi kumminkin tuntea, että täällä oli liikuttu.

Kjeld laski lampun luotaan, asettaen sen lattialle, ja astui, käsillään hapuillen, sen laatikon luo, johon hän oli kätkenyt pienosensa kirstun. Hellävaroin hän hyväili sitä laihoilla käsillään ja painoi kylmän poskensa sen kantta vastaan.

Se ajatus, joka painostavana mieliluulona oli vallinnut hänessä sairauden aikana, mutta heti haihtunut hänen parannuttuansa, se palasi taas jälleen takaisin yhä voimakkaampana ja valtasi hänet kokonaan, hänen yrittämättäkään sitä vastustamaan.

Hänestä tuntui tällä hetkellä aivan varmalta, että lapsi tuolla arkun sisässä saattaa kuulla hänen sanojaan. Ja hän painoi huulensa kiinni puulaatikon kanteen ja kuiskasi:

-- Lapseni! Lapseni! -- Äitisi ei enää tahdo pitää sinua talossaan... Kuuletko? -- -- Hänellä ei ole sijaa sinun arkullesi... Sekä sinä että minä olemme kuolleet hänelle... Ja hänellä on muuta tekemistä kuin hoidella hautoja. Sinulla ei ole muita jäljellä nyt, lapseni, kuin minä, mutta minä kyllä vaalin sua hellästi. Me kaksi pakenemme kauas pois ja lymyämme sinne, missä ei kukaan meitä tunne, ja missä ei kukaan huomaa, että olemme kodittomia!

Hän laskeutui polvilleen kylmälle kivilattialle, kohotti laatikon hartioilleen ja läksi kantamaan sitä ylös portaita ja sitten ajurin vaunuihin.

-- Lamppu on kellarissa! -- sanoi hän hämmästyneelle palvelijattarelle, joka seisoi ensi kerroksen portaissa. Sitten hän paiskasi reippaasti kiinni vaununoven perässään.

-- Anna mennä! -- sanoi hän.

-- Minne, hyvä herra? -- kysyi ajuri, kääntyen vaunuihin päin.

-- Satamaan! -- ja akkuna paiskautui äkkiä kiinni.

Ajuri murisi jotain epäselvistä ohjeista, joita ei kukaan ymmärrä. Mutta kun hän lienee käsittänyt, että enempi tiedusteleminen tässä olisi turhaa, niin antoi hän hevosensa juosta hölköttää läpi kaupungin ja alas satamakadulle.

Täällä hän pysähtyi ja kysyi, mille laivalle herra tahtoo.

-- Ensimäiselle, joka vaan menee Lontooseen, -- kuului lyhyt vastaus.

-- Tänä iltana ei enää mene laivaa, -- selitti ajuri.

-- Sitten olen yötä laivalla. Aja eteenpäin!

Ja ajuri ajoi, kunnes pysähti suuren englantilaisen höyrylaivan luo. Miehistöllä oli ollut lupa käydä maissa. He olivat sieltä palattuaan juuri astumaisillaan taas laivaan.

Kjeld hyppäsi ulos vaunuista, maksoi ajurin ja tunkeutui merimiesten joukkoon, kantaen laatikkoa selässään ja matkalaukkua kädessä.

-- Milloin lähdette? -- kysyi Kjeld lähimmältä mieheltä.

-- Aikaisin huomisaamuna.

-- Minä matkustan Lontooseen. Saanhan kaiketikin olla yötä laivalla?

Ensimäinen perämies alkoi pitkäveteisesti tuumia sinne tänne, mutta toinen perämies, joka salavihkaa sai käteensä kahden kruunun kappaleen, selitti, että herra voi saada hänen hyttinsä, sillä hän puolestaan ei välitä nukkumisesta tänä yönä.

Ja niin kömpi Kjeld alas kannen alle, perämiehen hyttiin ja lukitsi oven huolellisesti jälkeensä.

Hän oli niin pyörryksissä, että tuskin käsitti, missä olikaan. Ei tuntenut hän nälkää eikä janoakaan. Hän päästi vaan laatikon luisumaan hiljaa alas lattialle, istahti sitten itse sen päälle ja nojaten kyynäspäitään polvilleen, puristi molemmin käsin kovasti päätään, ikäänkuin pakottaen itseään ajattelemaan selvästi.

Mutta sitten tuntui hänestä kuin itkisi pienonen tuolla arkussaan.

-- Pikku raukka! -- sanoi hän ja painoi päänsä vielä syvemmälle polvien väliin. -- Sinä olet väsynyt. -- -- Minä olen itsekin väsynyt... Mutta minä laulan kehtolaulun meille molemmille:

"Tuuti tuuti lastani! Uinu armas, uinu kauan, Vaikka untuvat puuttuvi Eikä keinu vuode vauvan."

Kjeld oli mielestään laulavinaan tätä kehtolaulua, vaan ei sanaakaan siitä tullut hänen huuliltaan. Sen sijaan hän lauloi vihlovalla äänellä:

"Als ich Abschied nahm, als ich Abschied nahm, waren Kisten und Kasten schwer. -- Als ich wieder kam, als ich wieder kam, war allés leer --!"

-- Oletteko sairas, herra? -- kuului perämiehen ääni, ja hän koputti samassa kovilla rystysillään hytin ovea.

Kjeld kavahti pystyyn, hypähti vaistomaisesti oven luo ja ponnistautui hartioillaan sitä vastaan, muistamatta, että hän hetki sitten itse oli lukinnut oven huolellisesti.

-- En ole, -- sai hän vaivoin sanotuksi. -- Ei minua mikään vaivaa.

Mutta oven luota hän ei poistunut, ennenkuin kuuli perämiehen raskaitten askelien kaiun kuolevan pois kannen etäisimpiin osiin.

Tuskallinen ajatus iski äkisti Kjeldiin. Mitähän, jos hänet löydetään täältä ja viedään väkisin takaisin sairaalaan? -- Hän huomasi nyt itsekin olevansa sairas jälleen, sairaampi kuin koskaan ennen, mutta ponnistamalla tahdonvoimaansa hän pakotti itseään olemaan hiljaa.

Hän otti esille lompakkonsa ja laski sen sisällyksen. Siitä kertyi noin kaksi sataa kruunua. Sillä summalla hän pääsee Englantiin ja kenties tulee toimeen Lontoossa noin kuukauden tai vähän päälle. Onhan sekin ajan voittamista, pääseehän hän ainakin piiloon, ja muusta hän ei tällä hetkellä välittänytkään.

Hän heittäytyi täysissä pukimissaan levolle hyttiinsä ja vaipui raskaaseen uneen.

Hän nukkui niin sikeästi ja näki niin eläviä unia, ettei hän, seuraavana aamuna hoiperrellessaan ylös vuoteeltaan, itsekään tiennyt, mikä oli ollut unta, mikä todellisuutta.

Hän oli uneksinut seisovansa taivaan valtakunnan ovella, ja hänen tuli maalata elämänsä suurin teos, se, josta hän oli unelmoinut hamasta siitä asti, kun saattoi pitää pensseliä kädessään!... Sateenkaari oli hänellä stafliana, rientävät hattarat kankaana ja aurinko puitteena. Hänen silmäinsä edessä väikkyi tuhansia säteileviä värejä ja kuvia. Mielikuvitus laajeni laajenemistaan, aatokset kasvoivat suuriksi, muodot tulivat niin eläviksi. Hänestä tuntui kuin hänen ruumiinsa vähitellen hajoamistaan hajoaisi. Aurinko paistoi. Hän ei voinut sen voimaa vastustaa.

Tämän kaiken hän tahtoi maalata!... kaiken sen, minkä hän tunsi, ja kaiken, mikä hänen aatteissaan aaltoeli, mutta hänellä ei ollut sivellintä eikä palettia, ja epätoivoisena hän silmäili ympärilleen, löytääkseen niitä...

Silloin aukeni ovi hänen edessään, ja keskellä valonmerta tuolla sisässä, kultaisten kiharain ja valkeitten siipien loisteessa, hän näki Rubensin ja Rafaelin seisovan. Pienet enkelit väikkyivät heidän ympärillään, ja kultaisten harppuin sulosävelet helkähtelivät heidän kuulla...

Hän näki, miten he maalasivat, tuhlaten tulta ja väriloistetta, sirotellen kirkkainta kultaa hattaroille! Ja hän heittäytyi polvilleen vanhain mestarien eteen ja rukoili:

-- Lainatkaa minulle palettinne! Lainatkaa minulle siveltimenne!... yhdeksi ainoaksi tunniksi vaan!

He eivät vastanneet, mutta heidän silmänsä katsoivat häneen.

-- Mitä annat sinä meille sijaan? -- puhuivat silmät, -- ja Kjeld vastasi:

-- Minä annan ainoani, mitä minulla on, -- mutta myöskin parhaimpani, -- minä annan elämäni!

Silloin vanhat mestarit katsahtivat hymyillen toisiinsa, ja Rubens lainasi hänelle paletin, Rafael siveltimen.

Ja Kjeld huudahti riemusta niin ääneen, että hän heräsi.

Hän katsoi hämmästyneenä oikeata kättään, jonka kolme etusormea olivat kiinteästi puristetut yhteen kuin sivellintä pidellessä.

Vasta sitten, kun hän oli huomannut himmeän päivänvalon kapeana juovana tunkevan hänen ahtaaseen hyttiinsä, vasta sitten hän käsitti, että tuo kaikki oli ollut unta, ja hän naurahti katkerasti.

-- Uneksiminen on kuin päihtymystä; tuskallista on siitä herätä, -- sanoi hän.

Hän työnsi jalallaan auki hytin oven ja huomasi vasta nyt, että laiva oli liikkeellä.

Selittämätön tyydytyksen tunne valtasi hänet. Hän kohotti käsivartensa korkealle, niinkuin vanki, jolta kahleet ovat pudonneet pois.

-- Lienee vainenkin ihmisiä, -- sanoi hän puoliääneen, -- jotka kaipaus nuorentaa ja suru parantaa... ihmisiä, joiden voima kasvaa, kun heitä haavotetaan... Olisi ihanata olla heidän kaltaisensa... Kjeld tunsi nyt äkkiä olevansa vapaa, seisoessaan siinä ja hengittäessään syvin siemauksin meren suolaista ilmaa, vaan seuraavassa hetkessä sai voimattomuuden tunne taas hänessä vallan.

-- Ei, -- ajatteli hän, -- ainoastaan suuret ihmiset ne voivat nousta vasten virtaa kuin lohi, minä olen paremmin etanan kaltainen, jonka päälle raskas jalka on astunut, murskaten siltä kuoren... minä olen alasti. Ainoa, minkä voin tehdä, on koetella verhota alastomuuttani... Uuden talon rakentamiseen puuttuu minulta uskallusta, ja sydämeni riippuu vielä kiinni vanhassa. Ne, jotka ottivat taloni, ottivat myöskin voimani.

Hän kääntyi ovessa ja katsoi poikansa arkkua hytissä.

-- Oi, mitä kaikkea olisimmekaan yhdessä saaneet aikaan, sinä ja minä, -- sanoi hän, -- jos olisimme saaneet elää!

-- Ajatteles, jos sinä olisit ollut hengissä ja pirteänä hymyillyt ja leikkinyt minun käsivarrellani ja _hän_ olisi leijaillut ympärillämme! Se olisi väriä luonut paletilleni! Se olisi antanut lentoa siveltimelleni! Mutta nyt olemme kumpikin kuolleet... Sinä olet hiukan hiljaisempi kuin minä, -- siinä kaikki.

Kjeld painoi verkalleen kiinni hytin oven takanaan ja kiipesi ylös kannelle.

Hän loi nopean, arastelevan silmäyksen ympärilleen, mutta huomasi, ettei ole ainoatakaan tuttua joukossa.

Ruotsia, norjaa, englantia ja suomea hän kuuli puhuttavan ympärillään, vaan tanskankieltä haastoi ainoastaan se perämies, joka oli luovuttanut hänelle hyttinsä. Peräkannella istui tosin eräs turisti, jota Kjeld hiukan epäili, mutta kuljettuaan useamman kerran hänen ohitsensa ja huomattuaan hänet aivan ventovieraaksi, hän rauhottui ja hengitti vapaammin.

Hän istahti keulaan ja katseli aavaa, siintävää ulappaa.

Nyt kulkee kaiketi Sanny huolestuneena kotonaan, peläten Kjeldin palajavan häiritsemään heidän hääiloaan... Sähkösanomilla tiedustellaan häntä idästä ja lännestä, mutta hän on hyvässä turvassa, -- hänen jälkiään eivät koskaan löydä... Kun sitten vierähtää kuukausi tai pari, ja kaikki kuulustelemiset nähdään turhiksi, -- silloin he kaikki luulevat jonkun onnettomuuden kohdanneen häntä tahi hänen kenties itse lopettaneen päivänsä. -- Ja siihen se tarina päättyy... Mustaa tinttiä kyllä hiukan pöyristyttää ajatellessaan tätä, mutta sitten elelee hän taas eteenpäin samallaisena päivänkorentona, kevyesti... kevyesti!

Jonkun kerran hän kenties katsahtaa Kjeldin kuvaan, silmät kyynelissä, mutta atelian oven hän pitää suljettuna, sillä sen takana on hänen tuomionsa kirjotettuna, valkoisella liidulla ruskealle lattialle... Kellariin hän ei enää jalkaansa astu. Nyt, kun Kjeld on ottanut laatikon mukaansa, on Musta tintti varmaan arvannut, mitä siihen oli kätkettynä.

Mikä omituinen kohtalon iva, että Sanny oli kodissaan säilyttänyt lapsensa ruumista, tietämättä itse siitä mitään!...

Kjeld myhähti itsekseen. Hän ei millään olisi saattanut osottaa suurempaa ivaa Sannya kohti kuin ottamalla tuon arkun mukaansa... hänen huostaansa ei uskota edes poikasen maallisia jäännöksiäkään, sillä lapsesta ei ole mitäkään, ei mitäkään, mikä enää on Sannyn omaa.

Keski-ikäinen nainen käveli edestakaisin laivan kannella. Hän muistutti, arkoine, varovaisine liikkeineen, Kjeldin sisarta.

Häntä kohtaan oli Kjeld kenties tehnyt väärin, matkustaessaan niin äkisti pois ja pyyhkäistessään itsensä kokonaan elävitten kirjoista. Siskolla on varmaankin oleva monta unetonta yötä Kjeldin tähden.