Part 3

Samassa tarttui hän kiinni nuoraan, jonka haudankaivaja oli käärinyt kirstun ympäri, ja oli itse avullinen sitä maahan laskiessa.

Nuku vaisusti, vieno! Nuku hiljahan, pieno! Kuin kerttunen lepäjää, Sirosiiven alla pää, Kuni nurmikolla kukka uinuu!

Niin veisasivat pastori ja haudankaivaja. Kjeld seisoi kuunnellen. Mutta kun pappi, hiekkaa hautaan heittäessään, oli lausunut: "maaksi pitää sinun jälleen tuleman", silloin tarttui Kjeld hänen käsivarteensa ja sanoi:

-- Ettehän toki uskone, että hän on kuollut! Vakuutan teille, että hän elää ja paljoa varmemmasti kuin te tahi minä.

Pastori katsoi kysyvästi haudankaivajaan, mutta Kjeld kääntyi ja astui nopeasti pois hautausmaalta.

Takanaan hän kuuli kostean hiekan raskaasti putoavan alas kirstulle, hautaa täytettäissä.

Kjeldin saapuessa kotiin, oli siellä koko talo liikkeellä. Sanny makasi tainnoksissa. Sairaanhoitajatar, huoneissa liikkuessaan, katseli Kjeldiä kuin mitä murhaajaa ikään, ja tohtori sanoi:

-- Minä jään tänne yöksi. Odotan kriisiä.

Kjeld hiipi makuuhuoneeseen. Hän polvistui vaimonsa vuoteen viereen, otti hänen raukean, kuumeisen kätensä omiinsa ja peitteli sitä suuteloilla.

-- Älä ole pahoillasi minuun, -- sanoi hän. -- Enhän tahtonut sinua tappaa. Jos minun on valittava sinun ja lapsen välillä, niin valitsen sinut!... Sen tiedät, Musta tintti, sen tiedät!

Sanny aukasi silmänsä, mutta ei tuntenut häntä.

Kaiken yötä käveli Kjeld edestakaisin arkihuoneen ja makuuhuoneen väliä. Lapsi oli kuin pois pyyhitty hänen muistostaan silloin... Hän ei käsittänyt, ei huomannut muuta kuin vaimoaan. Mutta sitten aamupuolella, kriisin perästä, kun Kjeld näki vaaran olevan ohitse, hälveni se kuva, jonka hän tuhansien tuskien raastamana oli luonut vaimostaan, ja esiin astui sen sijaan pienen, hennon olennon valoisat piirteet... sulavat, pyöreät, mutta nyt jähmettyneinä, kangistuneina.

Seuraavana yönä seisoi Kjeld hautausmaalla, lapio kädessä.

Kello kirkontornissa löi juuri kaksitoista, kun hän alotti kaivamisen, mutta hän ei sitä huomannut; hän raatoi niin, että hiki suurissa pisaroissa helmeili alas hänen otsaltaan.

Kello kolme hän pääsi kirstuun asti.

Varovasti hän nosti sen ylös ja täytti huolellisesti haudan. Sitä tehdessään hän tarkkaili useasti, kuuluisiko ääniä mistään, mutta kaikki oli hiljaista.

Tornipöllö se yksin kirkasi tornista, rinkuvan yksitoikkoisesti... Sitten ei kuulunut enää mitään.

Kjeld kääräsi sadetakkinsa kirstun ympärille ja astui hitaasti ulos kirkkotarhasta.

Hän otti ensimäisen ajurin, minkä tapasi, ja kello kuuden aikana aamulla hän oli kotona.

Hän laski kirstun varotellen pieneen, tyhjään laatikkoon, joka löytyi kellarissa, naulasi kiinni kannen ja kirjoitti sen päälle:

"Avattava vasta kuoltuani."

Sitten hän hiipi huoneeseensa, heittäytyi aivan uupuneena vuoteelleen ja vaipui heti syvään, raskaaseen uneen.

Hän heräsi siihen, että hoitajatar seisoi hänen vieressään.

-- Rouva tahtoisi kernaasti nähdä teitä -- sanoi hän.

Kjeld hypähti pystyyn, ja viisi minuttia myöhemmin hän istui jo vaimonsa vuoteen ääressä.

-- Oi, Kjeld! -- sanoi Musta tintti. -- Kuinka olenkaan iloinen siitä, että vielä elän. Ajatteles, jos olisin kuollut ja makaisin tuolla syvällä, kylmässä, inhottavassa maassa!

Kjeld suuteli hänen suutaan ja silmiään; painoi hänen päätään rintaansa vasten ja hyväili häntä, mutta sitä tehdessään hän ajatteli kaiken aikaa lasta pienessä kirstussa, lasta, josta Sanny ei ollut sanallakaan tiedustellut.

Musta tintti vaipui uneen, pää nojautuneena miehensä rintaa vasten. Ja hän laski vaimonsa takaisin pielukselle, tuntematta mitään hellyyttä, sillä -- yhtä mies vaatii naiselta ennen kaikkea, nimittäin äidinrakkautta. Ilman sitä saattaa hän tosin herättää miehessä intohimoa, ihastusta ja ihailua, mutta syvintä tosikiintymystä hän ei koskaan saa osakseen.

Noustuaan vaimonsa sairasvuoteen äärestä, vakuutettuna siitä, että Sanny on pelastettu, meni Kjeld alas kellariin pienen poikansa luo. Hän istahti hiljaa sille yksinkertaiselle puulaatikolle, joka kätki hänen lapsensa maalliset jäännökset.

Ensin hän vaan tuijotti eteensä, ajattelematta mitään, mutta sitten hän alkoi hyräillä itsekseen, hitaasti ja yksitoikkoisesti, uudestaan ja uudestaan samaa säkeistöä:

"Tuuti, tuuti lastani, Uinu armas, uinu kauvan, Vaikka untuvat puuttuvi, Eikä keinu vuode vauvan."

* * * * *

Oli valoisa päivä lopulla huhtikuuta. Kjeld maalasi ateliassaan.

Hän työskenteli kuumeentapaisella innolla, poistuen väliin vähän matkaa taulustaan ja lähestyen sitä taasen.

Modelli -- pieni yhdeksänvuotias poikanen -- seisoi alastomana eräässä atelian nurkkauksessa, pidellen kädessään suurta rypälettä ja värisi vilusta.

Sanny avasi oven ulkoapäin ja astui sisään.

-- Miten soma tuo on! -- sanoi hän, katsahtaen heti poikaan.

Kjeld nyökäytti päätään.

-- Ketä hän muistuttaa sinun mielestäsi?

-- Ketäkö muistuttaa? -- toisti Musta tintti ja lensi punaiseksi. -- Enpä tiedä...

Kjeld naurahti lyhyeen.

-- Löytyy ihmisiä, joilla ei ole muistia -- sanoi hän. -- Sinä kuulut kenties noihin muistamattomiin...

Sanny ei vastannut mitään, istahti vaan vihellellen akkunalaudalle.

-- Nyt saat mennä, -- sanoi Kjeld pojalle, ja tämä katosi heti verhon taakse, mutta tuli viiden minutin perästä taas esille sieltä täysissä pukimissaan, sanoakseen hyvästi.

Musta tintti naurahti ääneen, nähtyänsä hänet.

-- Kas kuinka nyt olet arvokkaan ja hienon näköinen! -- sanoi hän. -- Voisipa vannoa, ettet milloinkaan ole seisonut modellina kellekään maalarille.

Poikanen kumarteli ja hymyili, ja Kjeld lykkäsi hänet hellävaroin ulos ovesta. Sitten hän palasi takaisin taulunsa luo.

-- Tiedätkö, mitä ajattelen, maalatessani tätä tässä? -- hän viittasi siveltimensä kärjellä taululle päin. -- Minä ajattelen _omaa_ poikaani. Ja silloin saa tämä kuva _minun_ poikani silmät ja _minun_ poikani hiukset ja _minun_ poikani pehmeät, sulavat jäsenet. Hän ei ole kenenkään muun pojan näköinen maailmassa... sillä sen näköinen kuin _minun_ poikani, ei ole kukaan muu... Me emme paljoa haastele, minä ja hän. Hän kysyy vaan, miten värit onnistuvat, josko ne ovat oikein lämpöisiä ja eläviä. Hän pitää niin paljon elämän värityksistä, sillä kuolon värit ovat niin kylmiä, sanoo hän... Ja minä kysyn häneltä, eikö häntä vaan palele, kun ei ole hänellä muuta peittoa vuoteessaan kuin hienot, pienet kehtolakanat!...

Kjeld pyyhkäsi äkkiä otsaansa. Se oli kylmä ja kostea.

-- Saattaa olla, että minä olen hullu, -- sanoi hän, -- mutta sinun täytyy suoda se minulle anteeksi.

Sanny tuli äkisti tarkkaavaksi. Ensiksi hän oli istunut itku kurkussa, ei niin paljon sanojen vaikutuksesta, sillä niitä hän ei kuunnellut, vaan tuskallinen ilme hänen miehensä kasvoilla hämmästytti häntä, mutta nuo viimeiset sanat kiinnittivät hänen huomiotaan ja saivat hänen ajatuksensa vireille.

-- Luulenpa todellakin, että mieheni on tulemaisillaan hulluksi, -- arveli hän itsekseen.

Terveen ja tuiki järkevän luonteensa tähden oli hänen mahdotonta käsittää miestänsä. Hän ei saattanut ymmärtää, miksikä Kjeld niin paljon välittää tuosta kuolleesta lapsesta. Saattaahan niitä lapsia vielä tulla, kenties useampia kuin Sanny oikeastaan soisikaan... Tuota nyt ei maksa surra, jos ensimäinen kuoli. Sanny ei ainakaan voinut surra sitä.

Kjeld ymmärsi kyllä, mitä hänen vaimonsa ajattelee. Mutta Sanny kiikutteli huolettomasti jalkaansa ilmassa, istuessaan akkunalaudalla, eikä aavistanut vähääkään, että juuri vajavaisuus hänen omassa tunne-elämässään oli ollut syynä hänen miehensä kivulloiseen mielentilaan.

-- Hyvä Isä! -- sanoi Musta tintti, ja keikautti hiukan ylpeästi päätään. -- Saattaahan meille syntyä toinen poika, ja niin unhotamme ensimäisen.

Kjeld ei vastannut, hän alkoi vaan maalata. Pienen olennon ihanat piirteet tulivat yhä sulavammiksi, yhä elävämmiksi. Sanny ei saattanut niitä enää katsella; hänen täytyi kääntyä selin.

-- Etkö käsitä -- puheli Kjeld, haastellen yhtä paljon itsekseen kuin vaimolleen, -- että _ensimäinen_ ei voi koskaan tulla uudestaan... ensimäiset unelmat ovat heleitä kuin kirkkahin päivänpaiste, toisissa väikkyy jo varjoja.

-- Ja ensimäinen! -- jatkoi hän. -- Se olisi ollut niin soma, niin viisas, niin reipas, ettemme oikein itsekkään olisi osanneet sitä selittää. Päivin se olisi ollut alati aatoksissamme, öisin olisimme siitä unelmoineet. _Sitä_ ei milloinkaan saata unhottaa... Mutta -- lisäsi hän, pysähtyen paletti kädessä vaimonsa eteen -- näitä olisi _sinun_ pitänyt ajatella, _sinun_ pitänyt tuntea, sitten olisi kaikki ollut hyvin ja oikein ja luonnollista, vaan nyt _minä_ sen tunnen, ja silloin se on sairasmielistä, kivulloista!...

Hän polkasi jalkaansa lattiaan, viimeisiä sanoja lausuessaan, ja Sannya säikytti ilme hänen silmissään, niinkuin kerran ennenkin.

-- Kjeld! -- sanoi Sanny ja lykkäsi hänet hiukan etemmäksi itsestään. -- Sinä teet liiaksi työtä. Sinun pitäisi levätä!

Kjeld hymyili pilkallisesti.

-- Niin, sitä sanoo poikakin... Tule lepäämään minun luokseni! sanoo hän. Täällä tyyntyvät kaikki aatokset, jotka nyt sinua tuskoittavat, kaikki unelmat, jotka eivät siellä milloinkaan toteudu... Vaan minä olen sellainen narri, etten vielä noudata hänen neuvoaan. Minä teen työtä niin kauan kuin yksikään suoni minussa tykkii ja ajattelen aina: Kenties unelmat kuitenkin kerran toteutuvat!...

Sanny istui hetkisen neuvotonna, sitten hän kätki kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.

Kjeld heltyi heti ja katui.

-- Älä suutu minuun, -- rukoili hän. -- Olen sairas... Parasta on, että lähetät minut pois.

-- Ei, ei, ei! -- Sanny teki epäävän liikkeen käsillään. -- Mitä ajatteletkaan?

Mutta Kjeld tarttui kiinni hänen käsiinsä ja piteli niitä omissaan.

-- Parasta on, että se tapahtuu heti, -- sanoi hän, -- niin voin tulla terveeksi. Vaan kiiruhda, ettei olisi liian myöhäistä.

Musta tintti tuijotti mieheensä kalpeana kauhusta.

-- Minne sinä sitten tahtoisit? -- kuiskasi hän, rohkenematta lausua ääneen ajatustaan.

Kjeld nosti vaimonsa kädet huulilleen ja suuteli hänen pieniä ruusunpunaisia sormenpäitään vuorotellen.

-- Minä asuin lapsena lähellä Middelfartia -- sanoi hän, -- ja minä ajattelin aina, kun näin sairaita kuljetettavan vaunuissa: Raskasta on olla maanpakolaisena... Mutta sitten liitin aina: Se on kuitenkin helpompaa, kun tietää, että on olemassa koti, -- senhän _minä_ tiedän -- eikö niin?

Hän vetäsi vaimonsa kiivaasti luokseen.

-- Tiedän, että uskollisesti odotat minua, kunnes palajan... Teethän niin, Musta tintti?

Sanny nyyhkytti kovasti.

-- Kyllä, kyllä! Mutta Kjeld, minusta tuntuu tämä niin kauhean surkealta meille molemmille. Etkö voisi tulla terveeksi kotona? Etkö luule?

Kjeld viivytti hetkisen vastaustaan... Tämä oli houkutteleva tilaisuus pettää itsensä sekä vaimonsa. Mutta sitten hän pani vasemman kätensä niskaansa, ikäänkuin aikoen tarttua kovin kourin omaan itseensä.

-- En luule, -- sanoi hän hitaasti. -- Minä en jaksa enää. Parasta on, että pääset minusta heti.

Sanny ajatteli itsekseen, kuinka paljon puheen ainetta tämäkin taas synnyttää laajoissa piireissä, kuinka hän joutuu välttelyn ja surkuttelun ja arvostelun alaiseksi, ja hän tunsi tällä hetkellä melkein vihaa miestään kohtaan.

-- Miksi hän ei ole niin miehekäs, että voisi oman tahtonsa voimalla kohottautua tästä? -- ajatteli Musta tintti. -- Ja mitenkä rohkeneekaan hän vaatia minua olemaan yksin hänen tähtensä?

Kjeld arvasi vaimonsa ajatukset, ja kauhea tuska valtasi hänet.

-- Jos sinä hylkäät minut, -- sanoi hän, -- niin olen hukassa! Tieto siitä, etten ole koditon, se on pitävä minua yllä maanpakolaisuutenikin aikana... Sano, etten ole koditon Sanny, ja minä olen rakastava sinua koko elämäni ajan noitten sanain tähden!

-- Enemmänkö kuin poikaa? -- ivasi Musta tintti.

-- Enemmän kuin omaa henkeäni, -- sanoi Kjeld ja sulki vaimonsa niin hellästi syliinsä, että Musta tintti kokonaan antautui vanhan rakkautensa valtaan ja kätki kasvonsa miehensä rintaa vasten.

-- Kjeld! -- kuiskasi hän suloisimmalla äänensä soinnulla. -- Minä en jaksa elää ikävältä, kun sinä olet poissa... Kyllä sinun täytyy jäädä minun luokseni! Kjeld, kuuletko, sinun _täytyy!_

Kjeld hymyili ja silitteli kädellään Sannyn paksua, kiiltävää tukkaa. Hän tahtoi niin kernaasti ilahuttaa vaimoaan. Tuo hymyily oli sairasta, mutta Sanny ei sitä huomannut.

Kolmeen päivään ei sitten enää puhuttu tästä asiasta mitään, ja Musta tintti luuli sen jo unohtuneen kuin pahan unelman.

Mutta eräänä iltana kertoi Kjeld jo kirjoittaneensa Middelfartin ylilääkärille. Siellä on juuri nyt paikka vapaana, ja hän aikoo näinä päivinä matkustaa sinne.

Vaikka äskeinen keskustelu ateliassa olisi ollut omiansa valmistamaan Sannya, tuli tämä isku taas hänelle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän ei tahtonut tähän taipua.

-- Mitä sanovat ihmiset? -- arveli hän heti. -- Ajattele toki sitä! Tehkäämme pieni ulkomaanmatka sen sijaan. Saat nähdä, kuinka se virkistää sinua.

Mutta Kjeld pudisti päätään.

-- Sinä et tiedä, miten sairas minä olen. Kuollut lapsonen on valloittanut kaikki aatokseni. Vasta sitten kun ne palajavat takaisin _sinun_ luoksesi, vasta sitten olen terve... ja silloin tulen heti kotiin. Mikä riemu, kun sitten taas yhdymme!... Ja ethän väsy minua odottamasta, ethän? En ymmärrä oikein itsekään, mutta välistä minä pelkään sinun olevan liian rikkaan, voidaksesi olla uskollinen! Oi, minun tekisi mieleni sanoa sinulle: Anna kaikki omaisuutesi köyhille, pane kätesi minun käteeni ja astu minun kanssani ulos maailmaan, silloin minä varmaan tulen terveeksi taasen!... Niin, sinä katsot minuun niin kummastellen ja puistelet päätäsi kuumesairaan puheille. Minä _olenkin_ sairas nyt, minun sieluni sairastaa, mutta pane kuitenkin aina mieleesi, että lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee...

Sannyyn iski ajatus, katsellessaan siinä vesissä silmin miestään, -- ensimäinen suuri, voimakas, itsensä unhottava ajatus, mitä hän koskaan oli ajatellut, mutta heti seurasi sitten toinen, joka murskasi edellisen.

-- Enhän vaan itse tulne hulluksi! -- ajatteli hän ja päästi kätensä hervahtamaan alas.

Pari sekuntia sitten olisi Sanny ollut valmis kavahtamaan miehensä kaulaan ja vakuuttamaan hänelle: "Minä annan henkeni Sinun edestäsi!" Mutta nyt hän jäi levollisesti istumaan ja laski kustannuksia. Ja kustannukset kävivät kalliiksi.

* * * * *

Musta tintti itki kovin, saattaessaan seuraavana päivänä miestään Middelfartiin.

Hänen sydämeensä koski, nähdessään, kuinka kaihtien ja aristellen hänen miehensä katseli kaikkia matkustavaisia. Ja hänen oli vaikea nähdä Kjeldin kalpenevan kalpenemistaan, heidän lähestyessään päämäärää.

Mutta heidän saapuessansa Middelfartin asemalle, tuntui Sannysta kuitenkin helpotukselta, kun Kjeld sanoi:

-- Nyt tahdon mieluimmin olla yksinäni. Vaunut odottavat jo minua tuolla ulkona. Älä tule minua saattamaan, vaan tule mua sitten noutamaan... Minä kirjoitan ja kutsun sinua, kun olen terve.

Sitten hän suuteli vaimoaan sillä intohimoisella lämmöllä, joka alusta asti oli tehnyt hänet Sannylle vastustamattomaksi.

Kyyneleet vierivät lakkaamatta alas Sannyn poskia myöten, mutta hän ei sanallakaan vastustanut miehensä lähtemistä yksin. Hän pyyhki vaan, pehmeällä, hyvänhajuisella nenäliinallaan hien miehensä otsalta ja sanoi hänelle hyvästit.

Kun vaununovi jo oli suljettu ja sairaanhoitaja asettunut Kjeldin viereen, kumartui tämä vielä kerran ulos akkunasta ja tarttui vaimonsa käteen.

-- Älä koskaan hävitä sitä laatikkoa, joka on kellarissa, -- sanoi hän, -- äläkä avaa sitä ennenkuin minä kuolen. Olen kätkenyt siihen rakkaimman, mitä minulla oli.

Sanny hymyili väkinäisesti.

-- Onko sinulla taideteoksia siellä alhaallakin? -- kysyi hän.

Ja Kjeld vastasi äänensoinnulla, joka vielä monta vuotta myöhemmin muistui Sannylle mieleen:

-- On yksi, ja arvokkaampi kuin kaikki minun luomani.

Sitten hän päästi vaimonsa käden ja nyökkäsi hänelle vakavasti, vetäessään kiinni vaunun akkunaa.

-- Maanpakolainen, -- sanoi hän -- vaan ei koditon...

Vaunut läksivät liikkeelle.

Musta tintti liehutti nenäliinaansa niin kauan kuin vaunuja näkyi, mutta Kjeld painautui vaunun kolkkaan eikä katsonut ulos.

* * * * *

"Saa köykäiset kyllä köykäisen. -- --"

Sanny tunsi nyt yksin ollessaan ääretöntä sääliä itseään kohtaan.

Hänen talonsa vilisi ystäviä ja ystävättäriä, jotka kaikki valittivat hänen kohtaloaan.

-- Poloinen Sanny! -- sanoivat he. -- Tämäpä on kauhean raskasta sinulle! Ja ajatteles, yksi ainoa vuosi on vasta häistäsi! -- Etkö huomannut hänessä mitään ennen naimisiin menemistä?... Siinä tapauksessa oli kevytmielistä, että sidoit itsesi häneen.

Musta tintti arveli hetkisen itsekseen, että vaikka Kjeld olisi ollut ilmi hullu, niin olisi hän sittenkin ottanut hänet, mutta ääneen hän ei sitä sanonut. Hän oli samallainen kuin useammat, pikkumaiset nykyajan ihmiset. Jos hänessä heräsi ajatus, joka erosi yleisestä mielipiteestä, häpesi hän sitä ja painoi sen alas. Se ei koskaan päässyt tunkeumaan hänen huuliltaan, vaan lymysi sydämeen kuni pieni, lepattava koiperhonen. Ja saatuaan sitten riittävän annoksen sääliväisyyttä, se kuoli kokonaan...

Musta tintti alkoi tuntea itseänsä loukatuksi. Näinhän kuluu hänen iloisin nuoruutensa aika pois lohduttomaan yksitoikkoisuuteen. Hänen naimisissa olevat ystävättärensä panivat toimeen kutsuja ja iltamia. He valokuvasivat pienoisiaan kehdossa ja keikailivat heidän kanssaan kaduilla.

Sanny istui upeassa asunnossaan, ylellisyyden ja mukavuuden ympäröimänä, mutta yksin, yksin!

Miksi hän ei saa nauttia elämästään, nuorena ollessaan? Miksi täytyy hänen istua hiljaisena ja tyynenä? Hän tuntee veren sykkivän suonissaan, mutta ei uskalla laskea sitä virtailemaan.

Lyhyt aik' on nuoruuden. Ällös olko murheinen! Surun taakka luotas luo, Ilon, onnen maljaa juo!

Näin hän lauleli, istuessaan käsityönsä ääressä akkunan luona, ja polki tahtia pienellä jalallaan.

Kolmen ensimäisen viikon aikana hän oli katkerasti surrut Kjeldiä, ajatellut häntä päivin ja uneksinut hänestä öisin. Hän oli kirjoitellut pitkiä kirjeitä miehelleen ja repinyt ne rikki taasen, etteivät nuo ilkeät lääkärit saisi niitä nähdä.

Mutta vähitellen, kun päivät kuluivat, eikä Sanny saanut muita tietoja miehestään kuin nuo lyhyet ilmoitukset sairaalasta, että tila on ennallaan, heikkenivät hänen tunteensa, ja hänen vastustusvoimansa laimeni. Hänhän ei ollut niitä luonteita, jotka jaksavat pysyä uskollisina.

Pari kuukautta myöhemmin hän kirjotti sairaalan ylilääkärille, kysyen, saisiko hän tulla käymään miehensä luona, mutta sai vastaukseksi, että rauha on sairaalle parasta.

Silloin hän jätti väkinäisen leskenäolonsa ja heittäytyi kaikella innolla seuraelämän pyörteeseen. Hänhän oli sittenkin, kuten eräs ystävänsä hänestä sanoi, tuollainen pieni tuulispää.

Omituista oli, ettei Sannyssa kertaakaan herännyt halua käydä hautausmaalla, pienen lapsen kummulla.

-- Jääköön siksi, kunnes mieheni tulee kotia, -- ajatteli hän aina.

Ja niin hän liihotteli vaan seurasta seuraan, ihaili ja salli itseänsä ihailtavan, haasteli kyynelsilmin miehestään ja unhotti hänet viiden minutin perästä.

Kerran hän matkusti Middelfartiin ja pyysi päästä miehensä puheille, mutta häntä ei laskettu sisään.

-- Se saattaisi pahentaa hänen tilaansa, -- sanoi ylilääkäri, katsellen epäluuloisesti Sannya.

Eikä Sannykaan sen enempää pyytänyt lääkäriä, kysyi vaan häneltä, poislähtiessään:

-- Eihän mieheni liene parantumaton?

Lääkäri kohautti olkapäitään.

-- Minun on mahdoton sanoa sitä, -- vastasi hän vastahakoisesti.

Astuessaan ulos portista, oli Sanny näkevinään Kjeldin kasvot pienen, neliskolkkaisen akkunan takaa tuolta yläkerrasta, ja tämä näky puistutti häntä omituisesti.

Mutta itkettyänsä sitten matkalla kyllikseen, tuntui hänestä taas iloiselta ajatella rauhallista asuntoaan tuolla kotona, ja niin rupesi hän tekemään laskujaan.

Kjeld on tavallaan kuollut minulta... eihän kukaan saata vaatia minua olemaan sidottuna kuolleeseen mieheen.

Onko minulle annettu nuoruutta ja voimaa, elämänhalua ja iloa siksi vain, että kuluttaisin tuon kaiken toivottomassa taistelussa, josta ei ole mitään hyötyä?

Lieneehän toki luvallista nauttia elämää nuorena ollessaan, kun on reippautta ja elämänhalua. Yksinäisyys kuuluu vanhoille. Sanny ei tahtonut olla yksin, ei mistään hinnasta maailmassa.

Ja kepein, iloisin tanssiaskelin hän syöksi elämän pyörteeseen... Löytyi kyllin hänelle sykkiviä sydämiä, -- kyllin käsiä, jotka ojentautuivat häntä vastaanottamaan -- kyllin jalkoja, valmiita astumaan samassa tahdissa hänen kanssaan, sillä:

Saa köykäiset kyllä köykäisen.

Ja pikku tuulispää heittäysi tanssiin.

* * * * *

Kjeld istui sillä välin yksinäisessä huoneessaan mielisairasten hoitolassa ja taisteli raivoisien aatostensa kanssa.

Hän tunsi, ettei hän enää voinut niitä hillitä, ja halusi itsekkin päästä täydelliseen lepoon, voidakseen tulla terveeksi.

Hänen selvä käsityksensä tässä asiassa hämmästytti monastikin lääkäreitä, varsinkin kun hän taas samassa toi esiin omituisia mielihoureitaan, puhuessaan pojastansa.

Ja Kjeld puheli aina pojastansa.

Poika on saava kaiken perinnön, kaiken sen rikkauden, jota Kjeld vihaa, ja sen komeuden, jota hän on paennut. Poikanen osaa kyllä hallita niitä molempia, sillä hän on syntynyt niiden omistajaksi. -- Ihmiset luulevat hänen olevan haudatun, mutta erehtyvät, -- ja vieno, salaperäinen hymy väikkyi Kjeldin huulilla. -- Kukapa olisi niin sydämetön, että kaivaisi oman lihansa ja verensä hautausmaahan, niin kauan kun vielä omistaa jonkun paikan maan päällä, jonne sen voi kätkeä!

Tämä omituinen väite, johon Kjeld uudestaan ja uudestaan palasi, vahvisti lääkäreissä sen ajatuksen, että häntä vaivaavat kivulloiset mieliluulot. Ja näitä -- niin he arvelivat -- on vaikea saada parannetuksi, jos se ylimalkaan ensinkään onnistuu.

Ja kun sitten sukulaiset tiedustelivat Kjeldin parantumista, noin puolitoista vuotta siitä kun hänet oli otettu hoitolaan, vastattiin heille sieltä, että kaiken inhimillisen harkinnan mukaan lienee varsin vähän toiveita hänen parantumisestaan. Sairaalla on nimittäin yhä vielä se omituinen luulo, ettei hänen pikku poikansa ole haudattu, ja hän puhelee siitä aina kuin elävästä olennosta.

Kun Sanny sai tiedon tästä, iski häneen ajatus, että lapsi kenties saattaisi olla kätkettynä siihen laatikkoon, josta Kjeld oli puhunut niin paljon. Mutta kun hänellä ei ollut halua eikä rohkeutta ottaa selkoa asiasta, karkotti hän heti tämän aatoksen itsestään.

Kjeld oli kuollut Sannylta... Mutta yksin ei Sanny enää ollut. Nuori asianajaja kävi joka toinen päivä häntä tervehtimässä, vakuuttaen joka kerta, ettei nuori leski voi tehdä parempaa kuin mennä uusiin naimisiin. Niin, leskenähän häntä nyt täytyy pitää, arveli Musta tintti, ja antoi äsken saamansa kirjeen hitaasti vaipua alas syliinsä.

Ja ikäänkuin aavistaen Sannyn aatokset, saapui samassa se henkilö, joka oli Sannyn mielessä väikkynyt, soitti ovikelloa ja ilmottautui vieraaksi...

-- Teidän tulee aina muistella miestänne kuin kuollutta, se lieventää suruanne, -- puheli asianajaja, -- sillä kuolleille voi omistaa aatoksensa, vaan eläville elämänsä. Paljon onnea on teille vielä tarjona, jos vaan tahdotte tarttua siihen!

Musta tintti nyyhkytteli kuin lapsi, ja ennenkuin tuo lohduttava olento poistui hänen luotaan, oli Sanny mennyt kihloihin hänen kanssansa.

"Wenn ich Abschied nahm, wenn ich Abschied nahm, waren Kisten und Kasten schwer. -- Als ich wieder kam, als ich wieder kam, war allés leer! --"

[Mun lähteissän, mun lähteissän, oli täynnään aumat ja aitat. Mun tullessan, mun tullessan, oli tyhjänä kaikki paikat!]

Kjeld seisoi samana päivänä akkunan luona sairaalassa ja katsoi alas pihalle. Sinne oli muodostunut vesirapakoita kivityksen lomiin, ja sade valui yhä vieläkin lohduttoman yksitoikkoisesti alas harmaille, kylmille muureille ja pitkin sinertäviä liuskakivi-kattoja, kunnes se pienenä, harmaana virtana hyökkäsi ulos kattokouruista.