Part 2

-- Minä soisin -- puheli hän, kun hänelle muistui mieleen vaimonsa tapa aina silotella asioita, -- soisin ihmisten käyttävän laupeuttaan paremmin, kurjille, onnettomille, langenneille, sorretuille, mutta ei pahantekijöille. Tällä en oikeastaan tarkoita niitä rikoksia, joita laki rankaisee, vaan paremminkin niitä, joita ihmiset keskuudessaan tekevät toisiansa vastaan. Ja kuitenkin, jos vääryyttä kärsinyt tahtoo puolustautua, niin nostaa tuo harhaan joutunut ihmisrakkaus yleensä ja tanskalainen vesivelli-armeliaisuus erittäin oikean Rama-huudon häntä vastaan... Tiedätkös, mitä minä toisinaan ajattelen, kun oikein suutun? Soisin olevani kirjailija enkä maalari. Oi, millainen kirja siitä syntyisikään, kun terottaisin kynäni pelkäämättömyyden puukolla, kastaisin sen totuuden musteeseen ja kirjoittaisin oikeudentunnon paperille! Ja kuinka sitä sitten kurikoitaisiin, boikotettaisiin ja pantaisiin takavarikkoon! Ei yksikään kunnon ihminen sietäisi sitä pöydällään... Sepä se juuri tekee nykyajan niin kehnoksi, että totuus ei enää ole totuutta, eikä valhe valhetta, -- silotus, systeema tasoittaa kaikki. Vääryys on vaan tietämättömyyden aiheuttamaa, valhe vaan väärinkäsitystä, sillä ihmiset ovat niin liikuttavan laupiaita toisilleen. Ei silloin, kun he valhettelevat toisistaan, panettelevat ja murhaavat toisiaan takanapäin, vaan silloin, kun heidän tulisi tuomita julkisesti. He tietävät tuomion kohtaavan heitä itseään, ja siksi he kohottavat laupeuden lipun korkealle... se peittää niin paljon, jota ei tarvitse nähdä... -- Sanny, -- hän otti vaimoaan kädestä, -- jos milloinkaan kohtaat täysin rehellisen ihmisen, jonkun niitä oikeita luonteita, jotka aina lausuvat ajatuksensa suoraan eivätkä vähääkään välitä siitä, mitä ihmiset sanovat, haa... silloin tiedät, että se tuntuu kuin saisi ydintä luihinsa ja voimia moneksi vuodeksi eteenpäin!

Musta tintti ei kuullut sanaakaan miehensä puheesta. Hän vaan katsoa tuijotti miehensä silmiin. Hänen omat loistavat silmänsä olivat kuin lumottuina kiintyneet Kjeldiin, -- hän riippui miehensä käsivarressa ja notkein liikkein seurasi jokaista hänen askelettaan, ja koko hänen olentonsa hehkui nuoruuden täyteläistä suloutta. Kjeld puristi hänet lähemmäksi itseään ja unohti onnensa tähden kaikki, mikä hänen mieltään ahdisti. He kävivät yhdessä British Museumissa, missä heidän monasti täytyi pistäytyä vanhojen muumioiden taakse, suudellakseen toisiaan... He tutkivat Towerin linnan läpeensä, mutta ei edes "verinen huone" siellä saattanut hillitä heidän rajatonta iloisuuttaan. He vaelsivat riemuisina Kristallipalatsiin, eikä ylenmäärin sitkeä bifsteeki siellä suinkaan vähentänyt, vaan päinvastoin vielä enensi heidän iloaan ja saattoi sen oikein säkenöimään... Sitten he palasivat taas yhdessä takaisin hotelliin, siihen huoneeseen, joka oli _heidän_ kotinsa... nuoruuden, hilpeän mielen, miehuudenvoiman ja elämänonnen koti, jossa vielä kajahtelivat morsius-yön tuhannet kellot, nuo, jotka vaan kerran soivat eivätkä sitten enää milloinkaan!...

Kaksi ihmistä -- kaksi vastakohtaa! Kaksi ihmistä, jotka tulivat sokeiksi, katsellessaan toisiansa. -- Kaksi vastakohtaa, jotka kumpikin luulivat voivansa voittaa toisensa, mutta eivät koskaan täydelleen käsittäneet toisiaan. -- Miten saattaisi heidän elämänsä tulla sopusointuiseksi?

Musta tintti oli tottunut siihen, että häntä ihailtiin ja hienosteltiin. Ja jos hän missä tapasi miehen, vaikkapa mitättömänkin, alkoi hänen heti tehdä mielensä herättää hänessä kiintymystä itseensä. -- Pahaa hän ei sillä tarkoittanut, ei millään muotoa, hän virnasteli vaan hiukan, niinkuin useimmat nykyajan naiset konsanaankin. Mutta Kjeld sitä vastoin ei voinut käsittää, kuinka hänen vaimonsa välittää muitten miesten huomaavaisuudesta. Tuon tarmokasluontoisen, uskollisen miehen mielestä oli virnasteleminen samaa kuin avioliiton-rikos, mutta hän sulki silmänsä siltä, hän ei _tahtonut_ nähdä, ei _tahtonut_ herätä siitä onnellisuuden unesta, johon Musta tintti oli hänet tuudittanut.

He palasivat kotiinsa Köpenhaminaan, tuohon loistavaan asuntoonsa, missä kaikki oli uutta ja lämmintä, hentoa ja ylellistä aina äärimmäisiin asti.

Lattiat olivat kaikkialla matoilla peitetyt, huonekalut silkillä verhotut, mutta tuossa kaikessa ei ollut mitään heitä itseään. Vieraat kädet olivat järjestäneet kaikki. Vieraat silmät tirkistelivät heihin huoneiden nurkista, uteliaina, ihmettelevinä, kylminä...

Sanny perehtyi heti uuteen ympäristöönsä. -- Miten hauskaa on olla vieraisilla omassa kodissaan! -- arveli hän. -- Ja siskot ovat tosiaankin olleet herttaisia! Hienoimmista kaupoista he ovat hankkineet kaikki tavarat. Katsos, Kjeld, tätä sohvaa, miten aistikas se on! Tule koettamaan sitä!

Kjeld istahti aatoksissaan vaimonsa viereen pehmeille patjoille.

-- Sinä et sano mitään, -- virkkoi Musta tintti loukkautuneena.

-- En, sillä... minä kaipaan tässä jotain. Kaipaan sinua _itseäsi_. Mikä on sinua tässä kaikessa?

-- Minua...?

-- Niin, miksi eivät sinun kätesi ole järjestäneet kotiamme?

-- Mutta Kjeld! Minähän olin häämatkalla... Ja sitä paitsi ymmärtävät sisareni tämmöiset asiat paljoa paremmin kuin minä... Katsoppas tuota kirjailtua ompelupöytää. Eikö se ole soma?

Taiteilija nyökkäsi päätään.

-- _Istu_ sen ääreen, -- sanoi hän, -- silloin se haastelee minulle jotain. Nyt on kaikki täällä niin kuollutta ja vailla tarkoitusta. -- Hän katseli etsien ympärilleen. -- Eikö täällä ole mitään sinun ennen käyttämääsi, mitään, joka olisi ollut sinun huoneessasi ennen?

-- Ei ole! Mutta sehän on juuri suurenmoista tässä, että kaikki on uutta.

Kjeld nousi äkisti.

-- Menen hetkiseksi ateliaan, -- sanoi hän. Jotain pakonalaista oli noissa sanoissa, ja pakonalaiselta tuntui sekin, ettei hän pyytänyt vaimoaan mukaansa.

Sanny huomasi sen kyllä, mutta koetti reippaalla naurulla haihduttaa sen pois.

-- Niin, siellä ylhäällä löydät kyllä yhtä ja toista ennestään tuttua, -- virkkoi hän ja mietti itsekseen, Kjeldin mentyä: -- Kyllä hän todellakin on äärettömän kummallinen toisinaan. Mutta semmoisiahan ne taiteilijat ovat; minkä sille voi!... sanomattoman kultainen hän sittenkin on.

Ja rouva kulki yksin, uteliaasti tutkistellen huoneesta huoneeseen.

Taiteilija harppasi sillä välin kolmella askeleella ylös portaita ja oli tuokion kuluttua ateliassa. Hänen silmänsä hyväilivät jokaista esinettä siellä.

-- _Nyt_ olen kotonani! -- sanoi hän hartaasti, huomaamatta puhuvansa ääneen.

Atelian nurkassa oli suuri, katettu taulu. Sen luo astui Kjeld, repäsi peitteen pois ja katseli sitä kauan. Tuntui kuin terävä puukko olisi pistänyt häntä sydämeen.

-- Noin en osaa enää koskaan maalata, -- ajatteli hän ja tarttui samalla käsin päästään kiinni; siinä tuntui niin kirpeä kipu. -- Minähän olen hullu, -- ajatteli hän, -- kaikki minun ajatukseni ovat sairaat. -- --

Hän tunsi itsensä äkisti epätoivoiseksi, maahan masennetuksi, mutta hetki sen perästä hän oli jo temmannut paletin ja siveltimen ja istui nyt, liinamekko yllään, maalaamaan täyttä vauhtia.

-- Sanny, Sanny! -- huusi hän alas rappusia. -- Tule hetkeksi istumaan mallina minulle! Luulenpa, että jotain sittenkin syntyy tästä luonnoksesta, jonka tein pari päivää ennen matkalle lähtöämme.

Ja Sanny tuli. Sanny oli niin hyväntahtoinen, niin mukautuvainen. Ja nähdessään Kjeldin ilon, tunsi hän itsensä runsaasti palkituksi.

Sillä välin kun taiteilija maalasi, odotteli Musta tintti riemumieliä sitä aikaa, jolloin hänen miehensä taas lopettaa työnsä ja pitää yksin häntä armaanansa... eikä näe maailmassa mitään muuta kuin hänet yksin.

Vaistomaisesti hän alkoi hyräillä, polkien tahtia pienellä jalallaan:

Er, der herrlichste von Allen, wie so holde, wie so schön!

Ja Kjeld vastasi, viheltäen hiljaa:

Dein ist mein Herz!

Dein ist mein Herz und soll es ewig -- ewig bieiben!

* * * * *

Päivät kuluivat. Ja pitkän, levottoman talven, seurustelujen ja konserttien perästä seurasi vihdoin rauhallinen aika vastanaineille, ja heidän asunnossaan vallitsi hiljainen, valoisa odotus, joka erikoistaa kodin, mihin pienokaista varrotaan saapuvaksi. Musta tintti oli rohkealla mielellä, kuten aina. Ei hän tiennyt huolehtimisesta mitään.

-- Minä annan luonnollisesti nukuttaa itseni, -- sanoi hän.

Ja kun Kjeld arveli:

-- Mutta rohkenetko tehdä sitä lapseen nähden? -- niin vastasi Sanny vaan:

-- Mitäpä se tekisi? Onhan se niin tavallista nykyjään... Ja sitä paitsi, miksi sitä rupeaisi kärsimään enemmän kuin välttämätöntä on?

-- Niin, eipä tietenkään, -- sanoi Kjeld, eikä huomannut itsekkään, miten katkeran soinnun hänen äänensä sai. -- Eva ja Neitsyt Maaria ne kulkivat suoraan läpi kärsimysten, vaan nykyajan naiset ne kiertävät niitä, sillä lapsi ei enää ole heille pääasia; oma henki on tärkeintä kaikesta.

Musta tintti kätki kukoistavat kasvonsa käsiinsä ja itki.

Miehet ovat sietämättömiä, niin hän ajatteli, itsekkäitä kaikkityyni, oikein kylmiä, pahoja ja inhottavia! Itse tuskailevat he vähäisestä hammaskivustakin, mutta naisia he eivät sääli. Mutta _hän_ puolestaan ei aio kärsiä enempää kuin pakko vaatii; saattaapa siitäkin jo tulla enemmän kuin kylliksi.

Kjeld oli ääneti eikä enää koskettanut koko asiaa, mutta itsekseen hän pelkäili, mitä oli tulossa. Hän eli ja hengitti lapselleen. Tuo omituinen, sairasmielinen tuska, joka aina valtasi hänet, kun hän muisti naimisensa kautta saamaansa omaisuutta, sekin laskeutui lapsen jalkain juureen levolle kuin kesytetty jalopeura.

Alusta hän oli vihannut itseään noitten rahojen tähden. Hän oli tähän asti halveksien katsellut kaikkia pankkeja eikä käsitellyt rahoja muulloin kuin antaessaan niitä pois, mutta nyt hän meni säännöllisesti joka kuukausi säästökirjoineen pankkiin ja pani tuhat kruunua lisää pääomaan! Tahi istui hän kokonaisen tunnin kotonaan kuponkeja leikkaamassa!

Näytti kuin lapsi olisi pyyhkäissyt pois häneltä kaiken häpeän.

-- Se on kaikki sinun omaasi, -- sanoi hän ja nosti päänsä pystyyn. -- Sinä olet _syntynyt_ siihen _Sinun_ tähtesi on minulla oikeus olla rikas. -- Ja hän maalasi, toivoi ja odotuksen innostamana, voimakkaammin ja kiihkoisammin kuin koskaan ennen.

Tapahtui kyllä joskus, että hän tarttui molemmin käsin kiinni päähänsä, kun tunsi entistä tuskan tai huomasi ajatuksensa äkisti keskeytyvän tai hämmentyvän. Mutta heti sen perästä hän taas hymyili entisellään. Lapsi piteli hennoissa kätösissään hänen sairasta mieliluuloaan. Silloin vaan, kun nämä kätöset hellittivät, silloin houreetkin taas pääsivät valloilleen. Ja taulut kasvoivat sekä muotoon että väritykseen nähden. Ne lähetettiin näyttelyyn ja saivat ostajia. Kjeld oli ylpeä kuin kuningas, pidellessään niistä saatuja rahoja kädessään.

Hämärissä hän meni ulos ja jakeli ne kaikki pois. Tuntui aina niin ahdistavalta antaa _hänen_ rahoistaan, ne kun eivät olleet hänen omia ansaitsemia, mutta tämä oli kuin juhlan viettoa monena päivänä.

Ja kaikkein parasta oli lopuksi se, kun hän vei viimeiset säästönsä, sata kruunua, "Mehiläispesään" ja juhlallisesti kirjoitutti ne pieneen, nimettömään pankkikirjaan.

Silloin tuntui jo aivan kuin hän olisi pidellyt lasta polvellaan, katsellut, miten hento ja hieno se oli, ja tuntenut, miten hellävaroin sitä on liikuteltava, ja tuntenut, kuinka hänen oma sydämensä sykkii riemusta, että tämä on hänen lapsensa.

* * * * *

Hän ovea kirstulla kolkuttaa, Kun kädet hällä on kiinni.

Päivät kuluivat... ja se päivä tuli, jota oli kauan pelätty ja kauan odotettu.

Tuolla sisällä makuuhuoneessa kulkivat elämä ja kuolema hitaasti toistensa ohitse, niinkuin aina tapahtuu siellä, missä lapsonen tulee maailmaan.

Kjeld istui arkihuoneessa ja kuunteli, hengitystään pidätellen, jokaista äännähdystä makuuhuoneesta. Mutta siellä oli aivan hiljaista. Kjeldistä tuntui kuin hän olisi muuttunut automaatiksi, joka ei osaa muuta kuin kääntää päätään aina lääkärin askeleiden mukaan.

Hänestä tuntui kuin muistuttaisi hän tanssijaukkoa, entistä leluansa lapsuuden ajalta. Ja hän huomasi selvään, kuinka nuorista piti vetää, kun tahtoi päätä kääntää.

Lääkäri tuli tuon tuostakin ovelle ja nyökkäsi sieltä päätään Kjeldille.

-- Teidän vaimonne jaksaa erittäin hyvin... Hän ei tiedä ensinkään mitään.

-- Entäs lapsi? -- oli Kjeld huutamaisillaan kiristettyjen hampaittensa välistä, mutta ei virkkanut mitään.

Sekunti seurasi sekuntia, minutti minuttia, neljännes neljännestä. Sitten kuului äkkiä jotain valituksen tapaista tuolta sisästä ja sen perästä kiihkeitä kuiskauksia. Syntyi liikettä ja juoksua, ja hän kuuli lääkärin sanovan ääneen:

-- Sepäs oli soma poikanen!

Kaikki veri oli paennut Kjeldin poskilta hänen siinä kuulahdellessaan. Nyt hyökkäsi se lämmittävänä laineena läpi koko hänen ruumiinsa, ja kiitollisuuden tunne valtasi hänen sielunsa. Häntä ihmetytti vaan, ettei kuulunut mitään huutoa tuolta sisästä, ja että kaikki taas oli niin hiljaista siellä.

Silloin juoksi sairaanhoitaja huoneen läpi, tuoden jäätä ja eetteriä.

-- Rouvaa ei tahdo saada hereille, -- huusi hän hätäytyneenä.

Kjeld hypähti ylös ja aikoi rientää huoneeseen, mutta kuuli samassa taasen valitusta ja tapasi lääkärin ovella.

-- Teidän vaimonne on valveilla, -- sanoi hän; -- hän pääsi oikein hyvin tästä kaikesta.

-- Entäs poika? -- sopersi Kjeld.

-- Poika on, ikävä kyllä, kuollut. Olemme pitäneet häntä lämpimässä kylvyssäkin, vaan ei se auttanut. Mutta olkaa iloinen, että rouvanne elää!

Kjeld huojahti taaksepäin ja käänsi selkänsä ovea kohti... Isku oli kovin ankara... Hän tarttui ehdottomasti molemmin käsin päähänsä... Siinä tuntui niin kirpeä kipu.

Lääkäri katsoi hetken aikaa tarkkaavasti Kjeldiä, päätään pudistellen. Sitten hän meni takaisin sairaan huoneeseen.

Kjeld oli jäänyt seisomaan keskelle lattiaa.

-- En tätä ymmärrä ensinkään, -- sanoi hän puoliääneen. -- Missä on nyt selitys tähän kaikkeen? Poikanen olisi ollut selitys.

Hän hätkähti, kuullessaan jonkun liikkuvan takanaan huoneessa.

Sairaanhoitajatar tuli sisään, kantaen lasta tyynyllä ja laski sen sohvalle.

Kjeld heittäysi lapsen yli ja purskahti itkuun. Pienoisen ruumis oli vielä aivan lämmin ja pehmeä. Posket punottivat kuin nukkuvalla. Suuret, kaarevat silmäluomet verhosivat noita silmiä, jotka eivät milloinkaan nähneet päivänvaloa... Kjeld laski kätensä sille kohdalle, missä oli sykkinyt pieni sydän ja pysähtynyt maallisen olemisensa kynnyksellä.

-- Kloroformioimisen seurauksia luonnollisesti, -- sanoi Kjeld ja tunsi itsekin, kuinka nuo sanat viilsivät kuin terävät puukot.

Hoitajatar kääntyi pois ja virkkoi, ikäänkuin puolustellen:

-- Eihän sitä varmaan tiedä. Syyt saattavat olla monenlaiset. Mutta kaikki kävi muuten aivan tasaisesti, ja poika näyttää terveeltä ja lujalta. Kaikki eivät tietysti siedä nukutusta.

Kjeld nousi ja katsoi hoitajaan tuikeasti.

-- Sanokaa minulle suoraan, -- puheli hän, -- oliko tässä todellakin syytä nukutukseen?

Hoitaja loi silmänsä maahan, kohdattuaan tämän tutkivan katseen.

-- Minulla ei ole oikeutta sitä arvostella, -- sanoi hän vältellen ja aikoi poistua.

Mutta Kjeld tarttui hänen käsiranteisiinsa eikä laskenut häntä.

-- _Oliko_ syytä? -- kysyi hän uudelleen.

Hoitajatar repäsi kätensä irti.

-- Kun tahtoo päästä kärsimästä, niin on aina syytä, -- sanoi hän ja astui ovelle.

Kjeld nauroi ääneen, kun hoitaja oli sulkenut oven jälkeensä. Sitten hän heittäytyi taas lapsen ylitse.

-- Kuulitko, mitä hän sanoi? -- kuiskasi Kjeld, painaen suutaan lähelle lapsen korvaa. -- Äitisi tahtoi päästä kärsimästä tuskaa, ja sentähden täytyi sinun kuolla! -- Äitisi tahtoo näytellä edelleen elämän suuressa ilveilyssä, mutta sinä saat jäädä ulkopuolelle... Kuuletko, poikaseni, mun oma poikani! _Me_ kaksi, meidän oli määrä elää yhdessä... kärsiä yhdessä... ja tehdä työtä yhdessä.

Hän peitteli pieniä, hentoja, lumivalkeita kätösiä lämpöisillä suuteloilla, mutta huomasi sitä tehdessään, kuinka ne jäykkenemistään jäykkenevät. Silloin hän otti silkkipeiton ja levitti sen lapsen päälle.

-- Pikku raukka! -- sanoi hän. -- Kuinka kylmä sinun on!

Käsi laskeutui hänen olkapäälleen niin lujasti, että hän oli miltei vaipumaisillaan polvilleen sen kosketuksesta. Se oli lääkäri.

-- Heittäkää pois tuo tuijotteleminen lapseen tahi tulette kipeäksi, -- sanoi hän. -- Menkää vaimonne luokse; hän on jo useasti kysellyt teitä.

Mutta Kjeld ei liikahtanut.

-- Sanokaa, että minä lämmitän lasta, koska hänen luonaan sen oli liian kylmä, -- sanoi hän. Mutta silloin kuuli hän vaimonsa huutavan ääneen:

-- Kjeld, Kjeld! Miksi et tule jo? -- ja samassa silmänräpäyksessä oli Kjeld sairashuoneessa.

-- Mitä sinä oikeastaan tahdot minusta? -- sanoi hän, jääden seisomaan vuoteen jalkopäähän. -- Ethän tahtone, että kiittäisin sinua, kun annoit lapsen kuolla, säästääksesi itseäsi! Jos olisit ponnistellut itsesi kärsimysten läpi, olisin rakastanut ja ihaillut, kunnioittanut ja siunannut sinua, vaikkapa lapsi olisikin kuollut. Minä en olisi voinut tuntea surua lapsen kadottamisesta sen ilon tähden, että sinä elät! Mutta nyt sinä olet kiertänyt kärsimykset, ja nyt elää lapsi minussa, vaikkapa se on kuollut, ja sinä olet minulle kuollut, vaikka elätkin!

Sanny ei vastannut mitään. Kauhistuen hän vaan tuijotti mieheensä. -- Sitten hänen päänsä vaipui takaisin pielukselle, ja hän meni tainnoksiin.

Silloin tuli lääkäri paikalle, työnsi Kjeldin ankarasti syrjään, sanoen:

-- Mies, oletteko hullu! Vai tahdotteko tappaa vaimonne!

Kjeld huomasi heidän kaikkien puuhaavan kiireesti, sairasta virvoitellakseen, mutta itse hän katseli aivan tyynesti tätä kaikkea. Hän tiesi, ettei hänen vaimonsa tunteet ole kovin syvällisiä, ja ettei mielenliikutus häneltä henkeä ota. Kun sairas avasi silmänsä, nyökkäsi Kjeld vaan päätään hänelle ja meni takaisin arkihuoneeseen. -- Hän otti lapsen käsivarsilleen ja alkoi kävellä sen kanssa edestakaisin huoneessa. Hän ei huomannut kantavansa kuollutta, hän tunsi vaan, että se oli jotain läheisesti omaa... suorastaan osa hänestä itsestään... Se oli hänen elämänsä lupaus, hänen miehuutensa toivo, hänen sairaan sielunsa terveys.

-- Kuulkaa nyt! -- tohtori koputti kahdella sormellaan Kjeldiä olkapäälle. -- Lapsi on haudattava niin pian kuin mahdollista, sekä teidän että vaimonne tähden... Se on aivan välttämätöntä, sanon minä.

Kjeld vilkasi pikaisesti tohtoriin. Hän tunsi itsensä sairaaksi, mutta huomasi heti, että tässä täytyy teeskennellä, ja melkein ylenluonnollisella voimanponnistuksella hän rohkaisi mielensä. Hän laski lapsen takaisin sohvalle ja tarttui hattuun, joka oli pöydällä.

-- Minä lähden heti toimittamaan kirstua, -- sanoi hän.

Tämä liikutti lääkäriä.

-- No, enhän minä tarkoittanut sillä tavalla, -- sanoi hän; -- senhän voitte jättää jollekin toiselle toimeksi.

-- Minä teen sen mieluummin itse, -- sanoi Kjeld, koettaen puhua aivan levollisesti.

Tohtori taputti häntä olkapäälle.

-- Hyvä oli, että tartuin härkää sarvista, -- ajatteli hän itsekseen, heidän astuessaan yhdessä portaita alas. -- Tämä tapaus oli panna häneltä pään pyörälle. -- Mutta ääneen hän puheli:

-- Niin, hyvä ystävä! Saattepa nähdä, että se auttaa, kun vaan lapsi saadaan pois talosta.

Samassa kääntyi tohtori eräälle sivukadulle. Kjeld pysähtyi ja katsoi hänen jälkeensä. Omituinen hymy väikkyi hänen suunsa ympärillä, ja silmissä kiilui miltei viekas loiste.

-- Vai niin, te luulette voivanne telkitä hänet ulkopuolelle! -- haasteli Kjeld puoliääneen. -- Mutta olettepa unhottaneet tuon vanhan laulun:

"Hän ovea kirstulla kolkuttaa, Kun kädet on hällä kiinni."

Seuraavana päivänä oli lapsi haudattava. Itse laski Kjeld poikansa pienoiseen kirstuun, ensin sinkkiseen, sitten tammiseen.

Sairaanhoitajatar ei laisinkaan saattanut ymmärtää, miksi laitettaan kaksinkertaiset kirstut noin pienelle lapselle.

Mutta Kjeld tahtoi niin. Ja hän otti pehmeät, pienet kehtotyynyt ja laittoi niistä vuoteen. Sitten suuteli hän lasta kauan ja sydämellisesti... tuntui kuin hän ei olisi voinut laskea sitä käsistään... Suuret hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan, kun hän viimein pakotti itsensä laskemaan lapsen kirstuun ja peittämään sen lakanalla.

Hän juotti itse kiinni sisimmäisen kirstun kannen ja kiinnitti ruuveilla päällimmäisen. Sitä tehdessä painautui hänen aivoihinsa kuin vasaralla taottuna surullinen, tuttu sävel siihen kuuluvine sanoineen:

"Tuuti, tuuti lastani! Uinu armas, uinu kauan, Vaikka untuvat puuttuvi, Eikä keinu vuode vauvan."

Sanny ei ollut kertaakaan pyytänyt saada nähdä lasta.

-- Kuolema on niin kauheaa, -- sanoi hän; -- parasta on, ettei koskaan ajattele sitä.

Mutta kun hänen miehensä ei tullut häntä katsomaan, kävi hän levottomaksi ja sai illemmalla kovan kuumeen.

Lääkäri saapui, ja Kjeld seurasi häntä, astuen varpaillaan makuuhuoneen ovelle. Siihen hän pysähtyi, katsoen huoneeseen, mutta rohkenematta astua kynnyksen yli. Verkalleen hiipi häneen katumuksen tunne... Katkeruus katosi hänen mielestään, ja hänen järkähtämättömän uskollinen rakkautensa pääsi taasen voitolle.

Sairaanhoitajatar kulki välinpitämättömänä Kjeldin ohitse, ja lääkäri sanoi lähtiessään:

-- Se oli ikävää, hyvä ystävä, että eilen olitte niin ajattelematon; ei tiedä, mitä seurauksia siitä saattaa olla. Mutta pitäkää nyt huolta siitä, että lapsi tulee haudatuksi.

Viimeiset sanat repäsivät Kjeldin sydäntä, ja uhka hänen mielessään nosti taas päätään... Lapsi! Hän itse tai osa hänestä itsestään... Hänen elämänsä ja tulevaisuutensa! Tuntuu kuin eivät kyllin pian saisi sitä pois talosta. He pitävät sitä melkein vahingollisena eläimenä. -- Jäljet umpeen vaan, jäljet umpeen vaan!...

Kjeld meni arkihuoneeseen, jossa pieni arkku seisoi pöydällä. Hän painoi sen rintaansa vasten ja hyväili sitä kuumilla käsillään.

-- Pikku poikaseni! -- kuiskasi hän hiljaa. -- Ymmärräthän sinä kyllä, että lasken sinut tuonne kylmään maahan, noutaakseni taas sinut jälleen pois sieltä... Ethän suutu minuun, vaikka minun täytyy tehdä niin...

Sitten hän otti tuon pienen arkun kainaloonsa ja astui verkalleen alas portaita myöten, viittasi ajurin luokseen ja istautui vaunuihin. Kirstua hän piteli kaiken aikaa sylissään eikä laskenut sitä vastapäätä olevalle tyhjälle istuimelle.

Hän ajoi ajamistaan, kauaksi, aina pieneen Amager nimiseen maakylään asti.

Erään kukkakaupan kohdalla hän pysäytti hevosen ja antoi ajurille kymmenen kruunua, sanoen:

-- Menkää ostamaan kukkia tuolta. Ostakaa niin paljon kuin tällä saatte.

Ajuri palasi pian, syli täynnä kukkasia. Kjeld sirotteli niitä arkulle, heidän ajaessaan eteenpäin.

Hänestä tuntui yht'äkkiä niin kummallisen vaikealta kestää tätä kaikkea. Hänen aatoksensa olivat lyijynraskaita ja painoivat häntä alas. Koski niin kipeästi aivoihin.

-- Kenties sittenkin on onnellisinta tulla pysäytetyksi juuri elämän kynnyksellä, -- ajatteli hän.

Vaunujen pysähdyttyä, otti Kjeld taas arkun kainaloonsa ja astui yksin sen kanssa hautausmaalle.

Oli kolkko, kostea päivä. Surupajuista ja vaikeitten ritvasaarnien oksilta tippui sumua alas haudoille raskaina kyyneleinä. Paitsi tätä ääntä ei kuulunut syvässä hiljaisuudessa muuta kuin jonkun kävelijän yksinäiset askeleet, jotka harvenivat harvenemistaan ja pysähtyivät vihdoin haudoilla.

Kjeld astui eteenpäin, kunnes saapui siihen paikkaan, missä oli pieni, tumma syvennys maassa. Sen ääressä seisoi haudankaivaja ja hänen rinnallaan aivan nuori pappi virkapuvussaan.

Pastori astui Kjeldiä vastaan ja otti häntä kädestä kiinni.

-- Sydämestäni säälin teitä! -- sanoi hän, ja äänessä kuvastui harrasta osanottoa, mutta hän lisäsi vähän lapsellisesti: -- Tämä päivä on minullekin merkkipäivä, tiedättekös. Teidän pienosenne on ensimäinen, jonka hautaan.

Kjeld katsahti ylös.

-- Oletteko myöskin varma, että te _hautaatte_ hänet? -- sanoi hän.

Pastori yskäsi hämillään.

-- Mitä tarkoitatte? -- sanoi hän epäröiden.

Kjeld hymyili, niin, hän hymyili todella, vaikka piteli käsivarsillaan pienen poikasensa arkkua. Mutta sitten hän säikähti ja pelkäsi ilmaisevan itsensä.

-- Löytyy toisiakin olomuotoja -- sanoi hän. -- Minä puolestani vaihtaisin kernaasti.