Part 1

KJELD

Katumaalarin tarina

Kirj.

J. BLICHER-CLAUSEN

Tekijän luvalla tanskankielestä suomensi

Hilma Suomalainen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1903.

MOTTO

Saa köykäiset kyllä köykäisen; He kosivat sattuman varaan. -- -- Mut yksinäinen saa yhden vaan, Häll' antaen lempensä paraan. -- --

(_Karl Gjellerup, "Brynhild_.")

Pitkä jono vaunuja oli pysähtynyt Neitsyt Maarian torille. Kirkko oli loistavasti valaistu, ja alttarikehykselle oli asetettu kukkivia kasveja. Kansa oli jo ikäviin asti istunut kirkonpenkeissä, ahmien katseillaan komeita pukimia, kunnes silmiä ihan häikäsi. Tuo tavallinen köpenhaminalainen uteliaisuus ilmeni, nyt niinkuin aina, pisteliäissä huomautuksissa ja silmittömässä moittimisen halussa.

Mutta nyt oli kuiskuttelemiset loppuneet, morsian oli saapunut ja vihkiminen alkanut.

Ulkopuolella kokoontui kansa tiheisiin parviin, ajurit hillitsivät hevosiaan, ja tungos kasvoi kasvamistaan. -- Sulhanen ei tosin ollut mitään erinomaista -- sillä mitäpä merkitsee, Jumala paratkoon, yks' taidemaalari raukka nykyaikana! -- Mutta morsiamen koti oli kaupungin varakkaimpia, ja loiston piti kirkossa olla kerrassaan häikäsevää.

Ei ollut juuri hupaista seista täällä ulkona odottamassa. -- Ilta oli kylmän kolakka ja sumuinen, mutta onpahan sitten oleva itsekullakin, kotiin mennessään, se tyydytys, että oli _nähnyt_ jotain. Muutamat herrat ehdottivat, että mentäisiin vihkimisen ajaksi vastapäätä olevaan ravintolaan juomaan lasillinen viiniä, mutta naiset vastustivat äänekkäästi tätä. Paikkansa pitäminen on ensimäinen ehto, mieli tässä mitään nähdä, arvelivat he. Kahdelta vanhalta neideltä alkoi armottomasti palella varpaita, ja heidän täytyi tömisyttää jalkojaan katukivitystä vastaan, että ne vähän lämpenisivät. Ja aivan kuin kiusaa tehden muutamat vallattomat katupojat siinä heidän vieressään vielä laulaa rallattivat:

"Oi, ollakko mullakin sulhanen!"

Puolituntinen tuntui koko tunnilta, mutta viimein avautui kirkon ovi, ja morsiuspari astui ulos, noustakseen vaunuihin.

Morsian kulki suorana ja keveästi. Hänen kasvonsa kilpailivat loistossa kynttiläin kanssa hänen takanaan.

Ihmettelyn humina kulki pitkin katsojien rivejä, ja lyhyitä huudahduksia kuului naisväen parvesta. Tukan laitetta tarkastettiin tyystin, ja morsiushamosta arvosteltiin.

Sulhanen ei katsahtanut kertaakaan ympärilleen. Kaihtien hän loi silmänsä alas, ja ilme niissä muistutti haavotettua otusta. Vasta sitten kun vaunun ovet oli suljettu heidän jälkeensä, hän äkkiä nosti silmänsä ja antoi katseensa kulkea uteliaan katsojajoukon rivejä pitkin.

-- Oi kuinka minä vihaan teitä, -- puhuivat nuo silmät. -- Ja miten vastenmielisiä ovat mulle koko nämä juhlamenot ja nuo tyhjäntoimittajat tuossa!

Vaunut kääntyivät Gammeltorville päin ja sieltä Strögille. Lyhdynvalo lankesi häikäsevän kirkkaasti morsiamen syliin, missä oransikukkaset lepäsivät vienosti värähtelevien veenusheinäin keskessä.

Sulhanen vetäsi äkisti luokseen kukkasvihon.

-- Minä rakastin tätä aamulla, kun lähetin sen sinulle, -- sanoi hän; -- minä suutelin sitä, niinkuin katolilainen suutelee reliikkiä, mutta nyt on tuon kirotun joukon uteliaat katseet solvaisseet sen pyhyyttä, niinkuin kaiken muunkin.

-- Mutta Kjeld! Kuinka sinä hennot puhua minulle noin, tänä päivänä, minulle, joka olen riemuinnut niin tästä kaikesta?

Sulhasen kasvoille lennähti ilme, joka muistutti katkeraa ivaa, vaan nähdessään kyyneleet morsiamen silmissä, hän veti hänet puoleensa ja suuteli kiihkeästi hänen poskiaan, suutaan ja silmiään.

-- Etkö sinä käsitä, -- sanoi hän, -- että nuo ihmiset ne ovat minulta kaikki hävittäneet. Miksi et suostunut tekemään niinkuin minä pyysin? Olisimme matkustaneet kauas pois täältä, aina Pohjanmerelle asti, sinne, missä se yhtyy Skagerakiin, ja vihittäneet itsemme siellä pienessä, rappeutuneessa maalaiskirkossa. Miksi oli niin tarpeellista näytellä kaikkia näitä hesuja ja hetaleita?

-- No, mutta Kjeld, kun mulla nyt kerran on niitä. -- -- --

-- Oi, miten hartaasti toivoisin kellon olevan jo kaksitoista ja junan kohta lähtevän, jolla aiomme matkustaa.

Morsian hymyili veitikkamaisesti.

-- Kyllä sekin aika vielä joutuu, -- sanoi hän.

Kjeld katseli kotvasen morsiantaan, ikäänkuin jotain harkiten, sitten hän aukasi kiivaasti vaununakkunan ja huusi ajajalle:

-- Pääasemalle!

Morsian tarttui kauhistuneena hänen käsivarteensa.

-- Mutta Kjeld, mitä ajatteletkaan! Vieraat odottavat meitä kotona, ja sitä paitsi, enhän saata toki matkustaa morsiuspuvussa!

Kjeld pyyhkäsi kädellään kuumaa otsaansa.

-- Se on totta se! -- sanoi hän. -- Minä unhotin sen. Kummallista, miten paljon minä unhotan nykyjään!

Tuskan piirre ilmestyi hänen silmiinsä. Morsian tunsi niin hyvin tuon piirteen ja kiiruhti sitä haihduttamaan:

-- Se johtuu ylimääräisestä ponnistuksesta! -- sanoi hän. -- Olet työskennellyt liian paljon viime aikoina. Enkä minä lainkaan ymmärrä, miksi oletkaan sitä tehnyt.

Kjeld laski kädestään morsiamen kätösen.

-- En minäkään sitä ensin ymmärtänyt, mutta sittemmin se selveni mulle -- sanoi hän. -- Minulla tuntui olevan niin paljon valmistettavaa, ennenkuin aloin elää sitä mukavaa elämää, jota tästä puolin tulen viettämään, vapaana kaikista toimeentulon suruista ja huolista.

-- Mutta saatathan silti kyllä tehdä työtä.

-- Niinhän minäkin alussa luulin, mutta -- hän katsoi morsiameensa, -- jos uskoisin taiteellani olevan hengettären, niin sanoisin, että näin sen nauravan tälle luulolleni, ja silloin minä peljästyin.

Morsian laski lämpöisen, pehmeän kätensä sulhon silmille. Raju ilme niissä hämmästytti häntä. Äkillinen tuska valtasi hänet, ja hänelle muistui mieleen sulhonsa usein tekemät viittaukset, joita hän ei koskaan ennen ollut ottanut uskoakseen.

-- Minä rakastan sinua, -- kuiskasi Kjeld. -- Minä rakastan sua rajattomasti! Sinä olet taiteeni sielu ja elämäni elämä, mutta minä olisin vielä monta vertaa onnellisempi, ellet olisi rikas.

Morsian leikitteli kukkavihkonsa kanssa.

-- Tahtoisitko sitten, että tekisin itseni köyhäksi sinun tähtesi? -- sanoi hän.

Kjeld oli hetken ääneti.

-- En! -- virkkoi hän sitten. -- Sitä en saata vaatia sinulta. Mutta jos rikkaus kuolettaa minussa taideniekan!

-- Mutta Kjeld, oletko suunniltasi!

-- Niinpä taidan olla -- välistä. Mutta pane kuitenkin mieleesi, että lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.

Morsian purskahti itkuun. Kiertäen käsivartensa Kjeldin kaulaan, hän rukoili:

-- Älä enää koskaan sano noin pahasti!

Ja katuvaisena lupasi toinen:

-- En koskaan, en koskaan! -- Äläkä sinäkään välitä yhtään tästä. Se kyllä menee ohi. Tiedäthän sinä, miten omituinen minä välistä olen.

Vaunut pysähtyivät samassa morsiustalon ovelle, mutta auttaissaan morsiantaan vaunuista, Kjeld vieläkin itsekseen puheli hellästi ja vakuutuksella: lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.

Sitten hän painoi arasti päänsä alas ja, vilkasematta kertaakaan katsojiin heidän kumpaisellakin puolellaan, seurasi morsiantaan matoilla peitettyjä portaita myöten ylös juhlallisesti valaistuun saliin, johon hää-ateria oli valmistettu.

Kahdentoista aikana yöllä läksivät he Esbjergin kautta matkalle Lontoosen ja Edinburgiin.

Kjeld upotti sairaat aatoksensa lempiviikkojen riemuun. Epäilys ja pelko unohtuivat kahden voimakkaan, pehmeän käsivarren lämpöiseen syleilyyn. Ja jos joku osa hänessä itki, niin toinen osa nauroi, -- jos toinen huokasi, niin toinen laulahti, -- ja naurava ja laulava osa se oli aina voitolla.

Kjeld oli työskennellyt lakkaamatta kokonaisen vuoden, työskennellyt yöt, päivät, suomatta itselleen lepoa, ja nyt seurasi reaktioni. Hän ei ollut koskaan osannut säästäen käyttää taidettaan. Aiheet tulivat lennossa, ja niitä aljettiin heti kehittää, välistä kolmea, neljää yht'aikaa.

Hän ei milloinkaan edeltäkäsin laskenut, tuottavatko ne hänelle mitään, vai olisiko kenties parempi säästää hiukan pääomaa.

Maalatessaan hän ei ylimalkaan ollenkaan ajatellut rahoja. Jos hän sai taulunsa kaupaksi, käytti hän rahat suruttomasti kuin lapsi ja tiliä pitämättä; ellei sattunut ostajaa, niin näki hän nälkää valittamatta.

Kjeld on idealisti, sanoivat toverit, kohauttaen olkapäitään, mutta antoivat hänen muutoin kulkea omia teitään. Ja toisellainen hän tosiaankin oli kuin muut taiteilijat.

Hän vihasi ihmisten uteliaisuutta ja -- pakeni sitä. Saattoipa hän punastua ohimoita myöten, kun hän ohikulkevan katseesta huomasi, että tämä tuntee hänet. Ei hän milloinkaan käyttänyt isoa, pyöreälieristä hattua eikä tuuheaa taiteilijantukkaa, vaan kätki kätensä syvälle lyhyen, harmaan takkinsa taskuihin ja otsansa sietämättömän jäykän, suoralierisen hatun alle.

Olipa melkein kuin onnetarten oikkua tuo, että juuri hänen piti rakastuman rikkaaseen tukkukauppiaan tyttäreen, joka heti vastasi hänen tunteisiinsa. He tapasivat toisiaan ensi kerran eräässä iltamassa, missä joutuivat istumaan vieretysten illallispöydässä. Taiteilija rakastui heti tähän neitoseen, tuntematta häntä edes nimeltä; -- hän oli kuullut nimen, mutta unhottanut sen tyystin, heidän haastellessaan.

Nuoren neitosen hehkuvat silmät ja heleä hymyily hurmasivat Kjeldin kerrassaan. Mutta kuultuaan sittemmin, miten rikas tämä neitonen on, hän säikähti kovasti eikä uskaltanut pitkiin aikoihin kosia, tekipä vielä kömpelön yrityksen peräytyäkseenkin kokonaan. Tämä yritys meni kumminkin niin kokonaan myttyyn, että neitonen purskahti suoraa päätä nauramaan, ja tästä helakasta naurusta huomasi Kjeld nyt paljastaneen itsensä kokonaan, niin perinpohjin.

Kuukautta myöhemmin hän oli jo kihloissa. Mutta onnentoivottajia hän vältti mikäli mahdollista ja oleskeli suurimman osan päivästä ateliassaan, sillä syyllä muka, että hänen täytyi saada taulunsa valmiiksi kevätnäyttelyyn. Ei hän kuitenkaan maalannut muulloin kuin morsiamensa istuessa hänen luonaan. Omituisella häpeän tunteella huomasi Kjeld, ettei hän enää voinut työskennellä _hänettä_.

Tuo notkea, pieni olento, sysimustine hiuksineen ja miltei mustalaisen tapaisesti liekehtivine silmineen, oli ensi hetkestä asti innostuttanut Kjeldiä luomaan paraimman teoksensa, sen, joka todella oli porras ylöspäin suurta taidetta kohti. Ja näin tuo olento innostutti häntä nyt yhä eteenpäin, ja taiteilija tunsi olevansa sanomattomassa määrin riippuvainen hänen tulostaan ja lähdöstään. Tuo impi tuossa, joka istuu päivänpaisteessa puujakkaralla ateliassa, kädet ristissä polvellaan tai suuren, keltaisen silkkivarjostimen hohteessa ison jalkalampun palaessa ikkunan luona, se on juuri hän, joka luo värit taiteilijan paletille ja antaa valon hänen taululleen. Ja koko maailma muuttuu taas niin harmaaksi, kun hän on poissa, tuo "musta tintti", kuten Kjeld leikillisesti kutsui morsiantaan.

Mutta "musta tintti" kuului seurusteluihmisiin. Hän ei kuolemakseenkaan saattanut ymmärtää, miksi hänen sulhonsa viettää kaiket päivänsä hämäräisessä ateliassa, ja ellei hän olisi ollut niin kauheasti rakastunut Kjeldiin kuin hän sillä kertaa oli, ei hän olisi kärsinyt sitä. Nyt hän kuitenkin tyytyi, otti vaan joskus kiinni sulhonsa napinlävestä, puisteli häntä hartioista ja sanoi muristen:

-- Sinä pahan-ilkinen poika! Miksi et koskaan ole kotona, kun ihmiset tulevat meitä onnittelemaan? Näyttää siltä kuin et ensinkään välittäisi minusta.

Silloin peitti Kjeld hänen kätensä suuteloilla, hienoista, hoikista ranteista alkaen aina kyynäspäihin asti, ja puheli:

-- Musta tintti, sentähden juuri en saata tulla, kun sinua niin äärettömästi rakastan. Minä en siedä nähdä yhtäkään noista keikailijoista, jotka ajattelevat: hän teki sen rahojen tähden, sillä minä tiedän, että jos köyhä olisit, niin en tosin rakastaisi sinua enemmän -- sehän on _mahdotonta_, -- mutta paljon iloisempi olisin kuin nyt.

Morsian nipisti sulhoaan korvasta.

-- Sinä olet joko parantumaton haaveilija -- sanoi hän -- taikka et ymmärrä itsekkään, mitä puhut. Ikäänkuin ei rikkaudellakin olisi hyviä puoliansa! Niinkuin ei olisi suloista -- ja varsinkin juuri taiteilijalle -- tuo turvallinen varmuus, ettei tarvitse ponnistella leivän tähden!

Kjeld katsoi surullisena morsiameensa.

-- Turvallinen varmuus lamauttaa, -- sanoi hän, -- juuri sitä minä pelkäänkin.

Musta tintti oli loukattu. Hän ei vastannut enää mitään. Ja Kjeldiltä meni loput yhdessä-oion ajasta, lepytellessään häntä jälleen.

-- Mistä kaikki nämä rahat? -- kysyi neitonen eräänä päivänä, huomatessaan kolme, neljä kultarahaa Kjeldin pöydällä.

-- Onko niitä niin paljon? -- vastasi taiteilija.

-- Tässä on neljäkymmentä kruunua -- sanoi morsian. -- Miksi et koskaan pidä kirjaa?

Kjeld hymyili:

-- On niin joutavata pitää kirjaa. Kun minulla on rahoja, käytän niistä, minkä haluan, ja annan pois, minkä saatan. -- En ajattele niitä koskaan sen enempää.

-- Mutta kun sinulla ei enää ole rahoja, mitenkäs sitten?

-- Sitten panen suun säkkiä myöten.

-- Se tahtoo sanoa: näet nälkää.

Kjeld oli ääneti.

-- Varmaankin olet toisinaan nähnyt nälkää, -- sanoi morsian, ja hänen äänensä kävi äkkiä helläksi. Ja kun taiteilija yhä pysyi äänettömänä, kiersi tyttönen käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Kuinka minä rakastan sinua siitä syystä -- kuiskasi hän. -- Mutta älä koskaan enää tee sitä... Kuuletko?... Kunpa vaan olisimme naimisissa, niin pitäisin kyllä huolen, ettei se enää koskaan saisi tapahtua. Mutta, onko sinulla sitten niin monta autettavaa? -- Morsian punastui hieman ja katsoi vähän uteliaana sulhoonsa.

Kjeld otti tyttösen pään käsiensä väliin ja katsoi suoraan noihin hymyileviin silmiin.

-- Sanottakoon meistä taiteilijoista mitä tahansa -- puheli hän; -- me olemme huikentelevaa väkeä, vapaita kuin taivaan linnut, vaan sitä älköön koskaan sanottako, ettemme auttaisi toisiamme. Jokainen köyhä taiteilija, joka sattuu tielleni, on veljeni, lyön hänelle ääneti kättä, ja jos hän joutuu pulaan, niin autan häntä.

-- Ja nyt saat paljon varoja, joilla voit sitä tehdä -- sanoi tyttönen mielitellen. -- Eikö _se_ sitten ole ihanaa?

Kjeld huomasi säteilyn noissa mustissa silmissä.

-- Sinä olet viisas -- sanoi hän ja suuteli morsiantaan, -- hyvinkin viisas.

Hän hymyili tätä sanoessaan, mutta sanojen takaa kuului kuin huokaus. Morsian kuuli vaan sanat, -- ei huokausta.

Oli unensa nähnyt hänkin, Mies köyhä, loistossa kaupungin, Unet armahat, pettäväiset, Unet kunnian, maineenkin.

Häämatkalla sattui muuan tapaus, jota he sittemmin elämässään saivat usein muistella, kumpikin omalla tavallaan.

Oli kolkko, sumuinen päivä. Ei paistanut Lontoon miljoonille päivänsädettä ainoatakaan.

Cityn leveillä kaduilla risteilivät raitiovaunut, ajurit ja hienot ajokalut. Jalkakäytävää myöten kulki kävelevien vuolas virta, kiemurrellen kuin suunnattoman suuri ankerias kadulta kadulle.

Mutta yhdessä paikassa jakaantui virta aina ja kulki varovasti kahdenpuolin siitä.

Siellä loikoi käytävällä mies. Repaleiselta ja kurjalta hän näytti, mutta karkeista hihoista tuli näkyviin valkeat, hienot kädet, ja punaliidulla hän maalasi käytävän kuiville kivilaatoille.

Nuori pariskunta pysähtyi, kuten kaikki muutkin, tätä katselemaan. Rohkein, voimakkain piirtein loi katumaalari liitupalasellaan esille luonnoksiaan. Ne olivat vaihtelevia kuvia ja muodostuivat eläviksi riveiksi, temmaistuina ihmismerestä hänen ympärillään. Tässä kulki vanha vaimo kerjäten leipää, tuolla istui dickensiläinen taskuvaras, jalat huolettomasti ristissä, savipiipun-nysä suussa, kasvot vilkkaat, silmät vilhuvat, tuossa kaksi lasta kesken leikkiään tappelivat napista, ja pelastusarmeijalaiset astuivat juhlakulussa siitä ohitse.

Useimmat katsojista viskasivat kivilaatalle rahaa, pois lähtiessään.

Mies ei ollut sitä huomaavinaan.

Hän ei katsahtanut ylös eikä milloinkaan kiittänyt. Keräsi rahat vaan, katse ylevänä kuin minkä hallitsijan ikään.

Mutta äkkiä hän heittäytyi aivan pitkäkseen ja alkoi, toiseen kyynäspäähänsä nojautuneena, valmistella ennen tekemäänsä hajanaista luonnosta.

Hän näytti olevan niin kiintynyt tähän työhönsä, ettei huomannut kansan tulemista eikä menemistä.

Kjeld katseli häntä, hengitystään pidättäen. Askel askeleelta hän läheni maalaria, ja hehku hänen poskillaan kasvoi sitä myöten kuin kuva valmistui ja selveni. Yht'äkkiä hän juoksi miehen luo ja tarttui lujasti hänen käsivarteensa:

-- Olettehan hullu -- kuiskasi hän. -- Maalatkaa tämä kuva väreillä. Siitä tulee mestariteos.

Toinen katsoi ylös, tylsä ilme silmissä.

-- Mahdotonta, -- sanoi hän, -- minä olen värisokea.

Kjeld oli hetkisen ääneti. Tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan. Mutta sitten hän heittäytyi maahan polvilleen katutaiteilijan viereen.

-- Toveri! -- sanoi hän. --Minäkin olen maalari ja olisin mielelläni ostanut sinun taulusi. Nyt saan tyytyä siihen, että olen _nähnyt_ sen. Ota vastaan kiitokseni ja käytä hyväkseni tämä, niin teet minulle mielihyvän.

Kjeld pisti 20-shillingin rahan maalarin käteen, mutta silloin hypähti mies pystyyn, ja ensi kerran näytti tulensäihky leimahtavan tympeissä silmissä.

-- Kiitos, -- sanoi hän, -- mutta minä en ota lahjoja toverilta. Taiteilijoilla ei tavallisesti ole paljoa, mistä antaa.

-- Mutta _hänellä_ on, -- virkkoi Kjeld, luoden hellän silmäyksen vaimoonsa. Hän ei tahtonut rahoja takaisin hinnasta mistään; piti keksiä joku keino sen estämiseksi.

Katumaalari katsoi pitkään kumpaistakin vierasta. Silminnähtävästi hän ihaili nuoren rouvan kauttaaltaan eleganttia pukua. Sitten hän kumarsi syvään.

-- Minä kiitän teitä, mylord ja mylady, -- sanoi hän ja, tarttuen samalla Kjeldin käteen, jatkoi: -- olette suuri mestari, jos osaatte maalata noin kultaisissa kahleissa, -- mutta, ikäänkuin paheksien sanojaan, samassa hetkessä liitti heti: -- God bless you! [Jumala siunatkoon teitä.]

Kalman kalpeana seisoi Kjeld ja tuijotti maalariin. Hänen vaimonsa veti hänet nopeasti kanssaan pois tungoksesta.

-- Tuo pahanilkinen! -- puheli hän. -- Sinä tyhjennät kukkarosi hänelle, ja palkaksi hän loukkaa sinua. Sellainen maankulkija! Sellainen kurja moukka...

Kjeld pani nopeasti kätensä hänen suunsa eteen.

-- Hän ei ole moukka; sen tiedät hyvin. Sitä todistaa hänen puhetapansa, sitä todistaa hänen kätensä... Mutta hän ei ole tahtonut tehdä muuta maailmassa kuin maalata, ja siksi on hän valinnut katutaiteilijan vapaan elämän ennemmin kuin konttorien kuluttavan, tympeyttävän toimen. Hän näkee kaiketikin näkyjä: hänen sisimpänsä on täynnä valoa ja värejä, tuhansine hienoine vivahduksineen, mutta hän on värisokea, hän ei voi siirtää niitä kankaalle. Voitko ajatella mitään niin kauheata? -- Kjeld pysähtyi ja katsoi vaimoonsa tuolla tuskallisella katseellaan. -- Voitko ajatella mitään niin kauheata kuin että taide kuolee taiteilijassa?

Musta tintti ei käsittänyt tätä, mutta naisille ominaisella vaistolla hän vastasi, tietämättä itsekään, miten totta hän puhuu:

-- Voin ajatella kauheampaakin -- voin ajatella, että rakkaus kuolisi -- Ja hän lisäsi huolettomasti: -- tahi että me itse kuolisimme. Ajatteles, jos nyt sinä ensin menisit pois! -- Minun täytyisi mennä toisiin naimisiin, päästäkseni läpi elämän... Pelkään kauheasti yksinäisyyttä... Miksi tuijotat minuun noin?... Aivan varmasti menisin naimisiin... Minun suorastaan _täytyisi_ tehdä se, ett'en tulisi -- hulluksi... Etkö luule, että itsekin tekisit samoin?

Kjeld käänsi päätänsä poispäin ja vastasi, katsomatta vaimoonsa:

-- Minä en koskaan voisi muistostani hälventää olemattomiin sitä, mikä on olemassa ollut... Vasta sitten kun sen voisin tehdä, saattaisin mennä uusiin naimisiin.

-- Rakas Kjeld, mun oma kummallinen Kjeldini! Kuinka armas sinä sentään olet! -- ja vaimo tunki molemmat lämpöset kätensä miehensä povitaskuihin. -- En ymmärrä, mitä tekisin, jos kadottaisin sinut!

-- Entäs minä sitten! -- sanoi taiteilija. -- Jos sinä menisit pois, ei olisi elämällä enää mitään arvoa minulle... Mutta sen minä tiedän, että jos taide kuolisi minussa, matkustaisin Lontooseen ja rupeaisin katumaalariksi! Vapaampaa ja ylevämpää lazaronielämää en saata kuvailla. Korkealla katto, kaukana seinät ja ympärillä miljoonakaupungin elämä! Katsoppas vaan, miten varoillaan he astuvat miehen ympäri tuolla! Lontoon asukkaat eivät ole pikkumaisia... He kunnioittavat taidetta itse taiteen tähden repaleisenkin miehen harjoittamana. Huomaatko, millä mielenkiinnolla he seuraavat hänen työtään? Katsos tuota vanhaa miestä, joka on suulleen suistumassa, kun niin koettaa päästä näkemään. Ja noita nuoria tyttöjä, jotka kurottautuvat varpailleen. Ja pitkiä poikaviikareita, lakki niskassa, kädet housuntaskuissa, miten he vihellellen katselevat. Ja kaikki ovat he yhtä huvitetut hänen työstään.

Musta tintti tömisti kärsimättömästi jalkaansa kadun kivitystä vastaan.

-- Eikö jo lähdetä? -- sanoi hän.

-- Ei, jääkäämme katsomaan kuvan valmistumista, -- pyysi Kjeld.

Rouva keikautti niskaansa taaksepäin ja helähti nauruun, rajun vallattomaan.

-- Se ei varmaankaan valmistu _tänäpäivänä_ -- sanoi hän. -- Katso, nyt poistuvat ihmiset, ja maalari makaa vatsallaan ja juo.

Kjeld kääntyi katsomaan ja näki maalarin kätkevän liitupalasen taskuunsa ja kallistavan suuhunsa loput viinapullosta, jota piteli kädessä.

-- Hyi, miten inhottavaa! -- sanoi taiteilija. Mutta Musta tintti laski sametinpehmoiset kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi säälitellen:

-- Mutta hyväinen aika! Mitäpä hän sitten voisi muuta tehdä, maatessaan kylmillä kivilaatoilla paleltumassa, kuin juoda?

-- Hänen pitäisi nousta ja mennä pois.

-- Niin, mutta kuule nyt, Kjeld! Itsehän vasta sanoit katutaiteilijan elämän olevan vapainta ja ihaninta, mitä saatat ajatella.

-- Ei _tuolla_ tavalla...

Musta tintti otti muutaman tanssiaskeleen.

-- Joutavia! -- sanoi hän. -- Tuota nyt maksaisi mietiskellä! Eihän se koske sinua eikä minua. Herra Jumala antaa meille kaikille virheemme anteeksi.

Mustalla tintillä oli suuri sydän. Siinä sulautuivat kaikki mahdollisuudet ja mahdottomuudet yhteen ainoaan, päättömään, kaikkinielevään sääliväisyyteen.

Lukiessaan sanomalehdissä jostain murhasta, ei hän suurestikaan ajatellut murhattua, vaan sitä enemmän murhaajaa.

-- Voi sitäkin raukkaa! -- oli hänellä tapana sanoa; -- hän on tietenkin hullu.

Ja jos joku vaati oikeudenmukaista rangaistusta rikoksesta, oli hänellä aina valmiina lause: -- Voi surkeata! Ei pitäisi rangaista ketään. Kjeld koetti turhaan oikaista vaimoaan. Nämä huojuvat käsitteet kristillisyydestä ja siveydestä, laupeudesta ja ihmisrakkaudesta hämmentyivät nuoressa rouvassa yhdeksi ainoaksi sekavaksi vyyhdeksi.

Mutta Kjeld haasteli kuitenkin yhtä paljon itselleen sekä Mustalle tintille.