Part 4

"Odottakaa", hän sanoi taas yhtä kevyellä ja huolettomalla äänellä, kuin hän muutamia minuutteja sitten oli puhunut, "minä luovun tästä salaperäisyydestä; kuulkaahan, tämä on sangen jännittävää. Kun aztekit jättivät Aztmaan eli kangastusten maan, valloittaakseen Anahuacin eli vesien välissä olevan maan, tuli heidän harharetkensä pitkäksi, se kesti monta vuosisataa. Toisinaan alakuloisuuden valtaamina tämän pitkän matkan kestäessä he pysähtyivät ja perustivat kaupunkeja, joihin asettuivat asumaan, ja ikäänkuin heidän ei olisi tarvinnut lähteä pois valitsemastaan paikasta, taikka, ehkä myöskin tarkoittaen jättää häviämättömiä jälkiä retkestään sivuuttamiensa autioiden maa-alueiden kautta, he rakensivat pyramiideja. Siitä ne lukemattomat rauniot, joita Meksikon maa on täynnään, ja siellä täällä tavattavat teocalit, nuo viimeiset, synkät jäljet hävinneestä maailmasta. Nuo uskomattoman lujasti rakennetut teocalit, sen sijaan, että olisivat kaikkivoivan ajan hampaan lahottamia, ovat viimein kasvaneet kiinni maahan, jossa ne ovat, jopa niin täydellisesti, että usein on vaikea tuntea niitä. En tarvitse muuta todistusta väitteelleni kuin sen, mikä on edessämme. Kumpu, jolle nyt kiipeemme, ei ole, kuten voisitte otaksua, jonkun luonnonmullistuksen aikaansaama, vaan aztekilainen teocali."

"Teocali!" don Pedro huudahti hämmästyneenä.

"Niinpä kyllä", sissi jatkoi, "mutta sen rakentamisesta on kulunut niin monta vuosisataa, että tuulen alituiseen kuljettaman väkimullan avulla luonto näennäisesti on ottanut takaisin oikeutensa ja aztekilaisesta etuvartiosta on tullut vihreä kumpu. Tiedätte luultavasti, että kaikki teocalit ovat onttoja?"

"Tiedän kyllä", haciendero vastasi

"Tämän sisälle olen laittanut asuntoni; mutta nyt olemme perillä, sallikaa minun viedä teidät sisälle."

Matkailijat olivatkin tulleet jonkinlaisen karkeasti tehdyn pylväskäytävän, eräänlaisen jättiläismuurin luo, jonka kautta tultiin maanalaiseen holviin, missä syvä pimeys vallitsi, estäen erottamasta mittasuhteita.

Tiikerikissa nojautui eteenpäin ja vihelsi omituisella tavalla; häikäisevä valo leimahti kohta sen jälkeen holvin sisästä ja valaisi sen koko syvyydelleen.

"Tulkaa", sissi sanoi nyt, mennen edellä.

Epäröimättä don Pedro oli valmis seuraamaan häntä, sitten kun hän oli kädenliikkeellä huomauttanut seuralaisillensa, että visusti salaisivat mahdollisesti tuntemansa pelon.

Muutaman sekunnin ajan tuntematon oli miltei kahdenkesken hacienderon kanssa, ja kumartuen äkkiä tätä kohti hän kuiskasi hänen korvaansa tuskin kuuluvalla äänellä: "olkaa varovainen! te astutte tiikerin luolaan."

Ja hän poistui nopeasti, niinkuin olisi pelännyt, että sissi huomaisi neuvon, jonka hän viimeisen kerran antoi vieraille.

Mutta olipa neuvo hyvä tai huono, niin varoitus tuli liian myöhään, kaikki epäröiminen vain pahensi asiaa, sillä pako oli mahdoton.

Joka taholla näkyi kuin taikaiskusta kaikilla kallionkielekkeillä useitten henkilöiden tummat varjot, henkilöiden, jotka olivat ilmaantuneet karavaanin ympärille siten, että oli mahdotonta ymmärtää mitenkä tämä oli tapahtunut, niin hiljaa he olivat tulleet.

Meksikolaiset astuivat siis, vaikka salaa huolestuneina, kammottavaan luolaan, joka ammotti heitä vastaan.

Maanalainen huone oli laaja ja sen seinät korkeat.

Noin kymmenen minuutin kuluttua meksikolaiset tulivat eräänlaisen pyörykön luo, jonka keskellä paloi suunnaton tuli; neljä pitkää käytävää leikkasi tämän pyörykön suorakulmaisesti.

Tiikerikissa astui, yhä matkustajien seuraamana, yhteen niistä.

Tultuaan yhteenpunotuista ruo'oista tehdyn oven luo, hän pysähtyi.

"Nyt olette kotonanne", hän sanoi, "asuntoonne kuuluu kaksi huonetta, jotka eivät ole missään yhteydessä holvin muiden osien kanssa; toimitan että saatte virvokkeita, puita tehdäksenne tulen ja ocote-soihtuja, että saatte valoa."

"Kiitän tästä huomaavaisuudesta, jota en suinkaan osannut odottaa", don Pedro vastasi.

"Kuinka niin? Ettekö luule, että osaan osoittaa meksikolaista vieraanvaraisuutta, kun haluan?"

"Oh!"... haciendero sanoi torjuvalla liikkeellä.

"Lyhyesti, tänä yönä olette minun vieraitani, nukkukaa rauhassa; ei kukaan häiritse untanne; tunnin kuluttua lähetän jonkun luoksenne tuomaan juomaa nuorelle neitoselle. Näkemiin huomiseksi!"

Ja kumartaen sulavasti ja kohteliaasti, jollaista don Pedro ei suinkaan ollut odottanut sellaiselta mieheltä, Tiikerikissa sanoi hyvästi ja vetäytyi pois.

Jonkun hetken kaikuivat hänen askeleensa käytävän synkän holvin alla, minkä jälkeen ne häipyivät. Matkustajat olivat yksin; haciendero päätti silloin asettua hänelle järjestettyihin huoneisiin.

IV.

YLEISIÄ SELITYKSIÄ.

Sanokoot jotkut huonot tiedot saaneet kirjailijat mitä tahansa, niin espanjalaisen Amerikan haciendat eivät suinkaan ole sukukartanoita, vaan aivan yksinkertaisesti laajoja maanviljelysyrityksiä, kuten niiden nimikin jotenkin selvästi osoittaa.

Nämä haciendat, sijaiten siellä täällä Meksikon alueella pitkän matkan päässä toisistaan ja enimmäkseen laajojen, asumattomien maa-alueiden ympäröiminä, ovat rakennetut tavallisesti jyrkkien kumpujen harjalle, paikalle, jota on helppo puolustaa.

Kun varsinainen hacienda, maanomistajan asunto, muodostaa siirtolan keskipisteen ja siihen, paitsi latoja ja talleja, kuuluu myöskin makasiini, peonien asunto ja ennen kaikkea kappeli, ovat sen muurit korkeat, paksut ja niitä ympäröi vallihauta, suojellen sitä yllätykseltä.

Niillä jotenkin lukuisilla haciendoilla elää usein kuusi-, seitsemänsataa kaikkiin ammatteihin kuuluvaa henkilöä; ne maa-alueet, jotka kuuluvat näihin maatiloihin, ovat useimmiten laajempia kuin koko departementti Ranskassa; näissä haciendoissa kasvatetaan suurin määrin villejä hevosia ja nautakarjaa, jotka vapaana syövät ruohoaavikoilla ja joita kaukaa vartioivat peoni-vaquerot, yhtä hillitsemättömät kuin nekin.

Hacienda de las Norias de San-Antonio, eli Sankt Antonin kaivot, kohosi miellyttävänä tiheän mahonki-, perupuu- ja mezquitas-metsän peittämällä kummulla, ikuisen lehdikkövyön ympäröimänä, minkä hieman vaalea vehreys selvästi erottui noita korkeita, himmeän valkoisia muureja vastaan, joita almenat, jonkunlaiset omistajan aatelissäätyä ilmaisemaan tarkoitetut sakarat koristivat.

Don Pedro de Luna olikin todella, kuten sanotaan, cristiano viejo ja polveutui suorassa polvessa ensimmäisistä espanjalaisista valloittajista, koskaan pisaraakaan intiaaniverta tultua sekoitetuksi kenenkään hänen esi-isäinsä suoniin.

Ja niin don Pedro de Luna oli, vaikka vanhat tavat itsenäisyysjulistuksen jälkeen alkoivat joutua unhotuksiin, ylpeä aatelisuudestaan ja piti arvossa näitä muureissaan olevia almenoja, noita omituisia merkkejä, joita espanjalaisen yliherruuden aikana vain aatelismiehillä oli oikeus käyttää.

Sen ajan jälkeen, jolloin nerokkaan seikkailijan Fernand Cortez'in seurueessa eräs Lopez de Luna oli astunut Amerikkaan, oli tämä perhe, joka silloin eli hyvin köyhissä ja niukoissa olosuhteissa, -- sillä tämä don Lopez ei suorastaan omistanut mitään muuta kuin miekkansa ja univormunsa, -- kohonnut uskomattomasti ja koonnut itselleen omaisuuden, jota ei mikään aikojen kuluessa voinut vahingoittaa. Don Pedro de Luna, tämän vanhan perheen nykyinen edustaja, omistikin rikkauksia, joita hänen todellakin olisi ollut vaikea numerolleen laskea; rikkauksia, jotka vieläkin olivat lisääntyneet vanhemman veljen, Antonio de Lunan osalla, kun tämä veli oli kadonnut kaksikymmentäviisi vuotta sitten tapahtumain yhteydessä, joihin etempänä palaamme, ja jonka luultiin saaneen surullisen kuoleman salaperäisissä erämaissa haciendan lähellä, joko hän sitten oli nääntynyt nälän hirmuisiin tuskiin, tai, mikä oli luultavinta, oli joutunut apachien, noiden valkoihoisten leppymättömien vihollisten käsiin, he kun käyvät lakkaamatta tuimaa taistelua valkoihoisia vastaan.

Don Pedro oli, lyhyesti sanoen, nimensä ainoa edustaja ja hänen omaisuutensa oli suunnaton. Ei kukaan, joka ei ole käynyt varsinaisessa Meksikossa, voi saada käsitystä niistä rikkauksista, joita on haudattuna näihin melkein tuntemattomiin maa-alueisiin, missä jotkut tilanomistajat, jos he välittäisivät järjestää asiansa, olisivat viisi, kuusi kertaa rikkaammat kuin Euroopan suurimmat rahamiehet.

Vaikka kaikki näytti hymyilevän varakkaalle hacienderolle ja vaikka hän pintapuolisesti katsoen tuntui näennäisesti nauttivan ehdotonta onnea, saattoi kuitenkin don Pedron otsasta, jossa oli kaksi syvää ryppyä, kasvojen surullisesta vakavuudesta, katseesta, joka usein suuntautui kohti taivasta synkän epätoivon ilmeellä, päättää, että tätä elämää, jota kaikki luulivat niin onnelliseksi, salaa järkytti joku syvä suru, joka vuosien kuluessa vain lisääntyi, sen sijaan että olisi vaimentunut.

Mutta mikä suru se oli?

Mitkä myrskyt olivat samentaneet tämän näköjään niin rauhallisen elämän?

Meksikolaiset ovat maailman huonomuistisimpia ihmisiä. Se riippuu epäilemättä heidän ilmastonsa laadusta, mikä aina on ylösalaisin kauheiden luonnonmullistusten vaikutuksesta. Meksikolainen, joka elää tulivuorella, joka lakkaamatta tuntee maan vapisevan jalkainsa alla, ajattelee vain elää nopeasti, päivästä päivään; hänellä ei ole eilistä päivää, huomista päivää hän ei ehkä koskaan saa nähdä, kuluva päivä on hänelle kaikki, sillä ainoastaan nykyisyys kuuluu hänelle.

Hacienda de las Norias'en asukkaat, lakkaamatta alttiina peloittavien naapuriensa, punaihoisten ryöstöretkille, lakkaamatta pakotettuina puolustamaan itseänsä heidän hyökkäyksiänsä ja hävityksiänsä vastaan, ajattelivat aivan luonnollisesti vielä vähemmin kuin muut maanmiehensä menneisyyttä, joka ei huvittanut heitä.

Don Pedron surun salaisuus, jos sellainen salaisuus todellakin oli olemassa, kuului siis melkein yksinomaan hänelle; ja kun hän ei koskaan valittanut eikä koskaan tehnyt mitään viittausta elämänsä varhaisempiin vuosiin, oli mahdotonta lausua mitään arveluita, jonka tähden siis mitä täydellisin tietämättömyys siinä suhteessa vallitsi.

Yhdellä ainoalla olennolla oli kyky tasoittaa rypyt hacienderon huolestuneelta otsalta ja herättää laimean ja haihtuvan hymyn hänen huulillensa.

Tämä etuoikeutettu olento oli hänen tyttärensä. Doña Hermosa, tuskin viidentoista vuotias, oli erinomaisen kaunis. Kaarevat, hiilenmustat, aivankuin siveltimellä vedetyt kulmakarvat lisäsivät hänen hieman matalan himmeänvalkoisen otsansa suloa: suuret, siniset, miettiväiset silmät, pitkien, ruskeiden silmäripsien reunustamina, olivat vastakohtana hänen ebenholtsinmustalle tukalleen, joka kiemurteli erinomaisen hyvin muodostuneen kaulan ympäri ja jossa tuoksuvat jasmiinit hekumallisesti pöyhistelivät.

Hän oli pienenkokoinen, kuten kaikki rotuespanjattarat, ja hänen pyöreät vyötäisensä olivat erittäin hoikat; ei koskaan ollut somempi jalka liidellyt meksikolaisilla ruohokentillä, koskaan ei ollut hienompi käsi tarttunut kukkapenkereen dalioihin. Hänen käyntinsä oli huolimaton, kuten kaikkien kreolittarien, aaltomainen ja kiemurteleva liikkeissään, täynnä sulavuutta ja "saleroa", kuten Andalusiassa sanotaan.

Tämä ihastuttava nuori tyttö levitti iloa ja riemua haciendaan, missä aamusta iltaan kaikui hänen kristallikirkas äänensä, jonka raitis ja puhdas sointu sai huertan [puutarha] varjoisiin kuusiin piiloutuneet linnut halkeamaan kateudesta.

Don Pedro jumaloi tytärtänsä, hän tunsi tätä kohtaan kiihkeää, rajatonta rakkautta, jonka uskomattoman voiman vain ne voivat käsittää, jotka ovat isiä sanan todellisessa merkityksessä.

Hermosa, kasvatettuna haciendassa, oli ollut vain käymältään pitkien väliaikojen jälkeen Meksikon liittovaltion suurissa kaupungeissa, joiden tavoista ja menoista hän oli aivan tietämätön. Tottuneena viettämään linnun vapaata, teeskentelemätöntä elämää, ja ajattelemaan ääneen, hänen avomielisyytensä ja lapsellisuutensa oli uskomaton, hänen ystävällisyytensä teki hänet kaikkien haciendassa olevien ihmisten jumaloimaksi, varsinkin kun hän aina piti heistä kaikista hellää huolta.

Saamansa kasvatuksen kautta, kun hän täällä kaukaisella rajaseudulla aina sai kuulla korvissaan punaihoisten kauheiden sotahuutojen kaikuvan ja olla näkemässä verisiä kohtauksia, hänen sydämensä kuitenkin aikaisin oli saanut tottua katsomaan vaaraa kasvoihin, joskaan ei kylmäverisesti niin ainakin rohkeasti ja mielenlujuudella, jota ei läheskään olisi odottanut niin nuorelta, hennolta lapselta.

Muuten hänen vaikutuksensa kaikkiin, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, oli käsittämätöntä; ei voinut tuntea häntä rakastamatta häntä ja tuntematta halua uskaltaa henkensä hänen puolestansa.

Useissa tapauksissa, kun apachit ja comanchit, nuo erämaan rajuluontoiset ryöstäjät, olivat koettaneet yllättää haciendaa, oli haavoittuneita intiaaneja joutunut meksikolaisten käsiin.

Doña Hermosa ei ollut suinkaan antanut pidellä pahoin noita onnettomia, vaan oli antanut hoitaa heitä huolellisesti, ja sitten kun he olivat parantuneet, päästänyt heidät taas vapaiksi.

Tällä menettelyllään hän oli saanut aikaan, että punaihoiset vähitellen olivat lakanneet hyökkäyksistään haciendaan ja että nuori tyttö ainoastaan yhden miehen seuraamana, johon mieheen pian lukijan tutustutamme, voi huoleti tehdä hevosella pitkiä retkiä erämaassa, jolloin hän metsästysintonsa hurmaamana saattoi poistua melkoisen matkan päähän haciendasta, intiaanien, vaikka he näkivät hänen kulkevan ohi, koettamatta vahingoittaa häntä tai edes asettamatta esteitä hänen tiellensä. Päinvastoin nämä luonnonihmiset, jotka tunsivat häntä kohtaan taikauskoista kunnioitusta, koettivat, itse näkymättöminä, poistaa hänen tieltään esteitä tai vaaroja, jotka olisivat voineet viivyttää häntä.

Punaihoiset olivat heille ominaisella, synnynnäisellä runollisuudellaan antaneet hänelle nimen Valkoinen perhonen [nimi on Comach-intiaanien kielellä Izlacpapalotzin, sanoista izlac = valkoinen ja papalot = perhonen], siinä määrin kevyeltä ja hennolta hän heistä näytti, kun hän nuoren, pelästyneen naarashirven tavoin hyppeli ruohoaavikon korkeassa ruohistossa, joka tuskin taipui hänen ruumiinsa painosta.

Muuan nuoren tytön kävelymatkojen päämäärä oli useimmiten eräs rancho [yksinään sijaitseva talo], joka oli noin viisi kilometriä haciendasta.

Tässä ranchossa, joka sijaitsi ihastuttavalla paikalla ja jota huolellisesti hoidetut sarat ympäröivät, asui noin viidenkymmenen vuoden ikäinen nainen ja hänen poikansa, suurikasvuinen ja kaunis, noin kahdenkymmenenviiden tai -kuuden vuotias nuori, ylpeäkatseinen mies, jolla oli tulinen sydän; hänen nimensä oli Estevan Diaz.

Ña Manuela, kuten naista kutsuttiin, ja Estevan tunsivat nuorta tyttöä kohtaan rajatonta ystävyyttä ja uskollisuutta.

Manuela oli ollut Hermosan imettäjänä ja piti nuorta valtiatartansa melkein kuin omana lapsenaan, niin suuri hänen rakkautensa oli tätä kohtaan.

Tämä nainen kuului niihin palvelijoihin, jollaiset onnettomuudeksi ovat melkein sukupuuttoon kuolleet Euroopassa, jotka, niin sanoaksemme, melkein kuuluvat perheeseen ja joita isäntäväki pitää enemmän ystävinä kuin palvelijoina.

Hermosa teki pitkät kävelyretkensä, joista jo aikaisemmin olemme puhuneet, Estevanin saattamana. Tämä alituinen nuoren viidentoistavuotiaan tytön ja nuoren kahdenkymmenviidenvuotiaan miehen kahdenkeskinen yhdessäolo, joka meidän tekopyhästi mahtipontisissa maissamme tuntuisi sopimattomalta, näytti aivan luonnolliselta haciendan asukkaista, jotka tiesivät, kuinka syvällä kunnioituksella ja vilpittömällä ystävyydellä Estevan oli kiintynyt nuoreen valtiattareensa, jota hän, tämän ollessa pienenä lapsena, oli keinuttanut polvillaan ja ohjannut hänen ensimmäisiä askeleitaan.

Hermosa, iloinen, veitikkamainen ja itsepintainen, kuten kaikki hänen ikäisensä lapset, oli erittäin huvitettu Estevanin seurasta, sillä hän saattoi tätä kiusata ja ärsyttää, Estevanin koskaan yrittämättä vastustaa nuoren tytön kohtuuttomia päähänpistoja ja kestäessä hänen itsepäisyytensä järkähtämättömän kärsivällisesti.

Don Pedro osoitti Manuelaa ja hänen poikaansa kohtaan harrasta ystävyyttä, hän luotti heihin erittäin suuresti, ja kaksi vuotta sitten hän oli uskonut Estevanille majordomon [hovimestari] tärkeän toimen, jonka hän tilan laajuuden vuoksi jakoi Luciano Pedralvan kanssa, tämän kuitenkin ollessa hänen käskynsä alaisena.

Estevan Diaz ja hänen äitinsä olivat siis, omistajan itsensä jälkeen, tärkeimmät henkilöt haciendassa, jossa he sekä asemansa että myöskin kaikkien kunnioittaman luonteensa takia nauttivat suurta kunnioitusta.

Meksikolaisilla hacienderoilla on tapana maatilojensa äärettömän laajuuden vuoksi visseinä vuodenaikoina tehdä kiertomatkoja kaikkiin kartanoihinsa luomaan niiden hoitoon isännänsilmäyksensä, mikä Etelä-Amerikassa tavaksi tulleen puheenparren mukaan saa viljat kypsymään ja elukat lihoomaan. Don Pedro ei koskaan jättänyt tekemättä näitä vuotuisia matkoja, joita alemmat päällysmiehet ja peonit eri kartanoissa kärsimättömästi odottivat, näille henkilöille kun isännän tilapäinen käynti toi ainakin vähän helpotusta heidän kurjaan oloonsa.

Meksikossa, jossa orjuus periaatteessa poistettiin itsenäisyysjulistuksen tapahduttua, se vallitsi kuitenkin, joskaan ei de jure [lain mukaan] niin kuitenkin de facto [todellisuudessa] koko liittovaltion alueella.

Kas tässä, kuinka ovelalla tavalla rikkaat maanomistajat olivat kiertäneet lain:

Jokainen hacienda tarvitsee luonnollisesti suuren joukon henkilöitä, joita käytetään peoni-vaqueroina, tigreroina j.n.e. Kaikki nämä ihmiset ovat "indianos mansos" eli sivistyneitä intiaaneja, toisin sanoen, he ovat kastettuja ja noudattavat niin hyvin kuin osaavat uskonnollisia menoja, joita he eivät vaivaudu ymmärtämään ja joihin he sullovat mitä mahdottomimpia ja naurettavimpia tapoja vanhasta uskostaan.

Köyhyydestä tylsistyneinä peonit pestautuvat jollekin hacienderolle kohtuuttoman halvasta hinnasta, voidakseen tyydyttää molempia päävikojansa, pelaamista ja juopottelua; mutta kun intiaanit ovat vähimmän harkitsevia ihmisiä maailmassa, tapahtuu, ettei heidän vaatimaton päiväpalkkansa riitä heidän ravintoonsa ja vaatteisiinsa, ja että he joka päivä ovat kuolemassa nälkään, jollei heidän onnistu hankkia itselleen mitä he tarvitsevat elämän välttämättömimpiin tarpeisiin.

Rikkaat tilanomistajat tahtovat juuri saada heidät siihen tilaan.

Jokaisessa haciendassa on maatilan majordomolla ja capatazilla isännän määräyksen mukaan täyteläisiä vaate-, ase-, talouskalu- y.m. varastoja, joista he antavat peoneille etukäteen heidän työstänsä niitä tavaroita, joita nämä tarvitsevat. Hyvin ymmärrettävästi näistä tavaroista maksetaan kymmenen kertaa korkeampi hinta kuin niiden arvo on.

Tästä hyvin yksinkertaisesta järjestelystä on tuloksena ei ainoastaan, etteivät nälkiintyneet peoniraukat koskaan saa nostaa pienintäkään murto-osaa kohtuuttoman alhaisesta palkastaan, joka heille on luvattu, vaan he ovat myöskin alituisesti työnantajiensa vallassa, ollen heille muutaman kuukauden kuluttua aavistamattaan velkaa suunnattomia summia, joita he eivät koskaan kykene maksamaan. Ja kun laki on siinä suhteessa järkähtämätön, täytyy peonien pysyä työnantajiensa palveluksessa, kunnes he työllään kykenevät täydellisesti maksamaan velkansa hänelle. Onnettomuudekseen heidän tarpeensa ovat aina yhtä pakottavia, heidän asemansa aina yhtä kireä, velka kasvaa hirvittävästi, sen sijaan että se vähenisi, ja alituisissa vaivoissa eläen kuolevat peonit maksukyvyttöminä. He ovat, toisin sanoen, eläneet aina kuin orjat, irroittamattomasti kiinnitettyinä turpeeseen, viimeiseen hengenvetoonsa asti niiden henkilöiden säälimättä köyhdyttäminä, joiden rikkaus on kasvanut kymmenkertaiseksi heidän hiellään ja vaivallaan.

Doña Hermosa, hyväsydäminen, kuten nuoret tytöt tavallisesti, kun he ovat kasvatetut perhe-elämän suojelevan siiven alla, seurasi tavallisesti isäänsä tämän vuotuisella kiertomatkalla, onnellisena voidessaan köyhien peonien joukkoon jättää hyväntekeväisyytensä loistavia jälkiä.

Nyt, kuten edellisinäkin vuosina, hän oli seurannut don Pedro de Lunaa, tehden läsnäolonsa jokaisessa ranchossa huomatuksi, jakamalla vähän apua vaivaisille henkilöille, ukoille tai lapsille.

Samana päivänä, kun tämä kertomus alkaa, don Pedro oli noin neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten jättänyt hopeabonanzan, joka hänellä oli muutamien penikulmien päässä erämaassa, ja oli nyt kotimatkalla las Norias de San-Antonioon.

Kun don Pedro oli ehtinyt muutaman penikulman päähän haciendasta, niin hän, vakuutettuna siitä, ettei hän niin lähellä maatilaansa tarvinnut mitään turvajoukkoa, oli lähettänyt don Estevan Diazin ja asestetut palvelijat edeltäkäsin ilmoittamaan hänen kotiintulostansa ja pitänyt luonaan vain capatazin, Luciano Pedralvan, sekä kolme tai neljä peonia.

Don Estevan oli koettanut varoittaa isäntäänsä jäämästä näin melkein yksinänsä erämaahan, kiinnittämällä hänen huomiotansa siihen, että intiaanialueen rajat tekivät epävarmoiksi pahimman laatuiset ryövärit ja rosvoilijat, jotka epäilemättä olivat väijyksissä viidakossa ja vain odottivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen ryöstämään karavaania.

Mutta omituisen sallimuksen kautta don Pedro, joka varmasti uskoi, ettei hänellä ollut mitään pelättävää noiden kuljeksivien henkilöiden puolelta, nämä kun eivät koskaan olleet osoittaneet minkäänlaisia vihamielisiä aikeita häntä vastaan, oli pysynyt toivomuksessaan, että majordomo lähtisi edeltäkäsin, ja tämän oli ollut, vaikka vastenmielisesti, pakko totella.

Sittenkuin turvajoukko oli poistunut, haciendero jatkoi hiljalleen matkaansa, jutellen tyttärensä kanssa ja naureskellen majordomon onnettomuutta ennustaville aavistuksille ja alakuloiselle katseelle, hänen sanoessaan hyvästit isännälleen.

Päivä kului minkään vahvistamatta don Estevanin synkkiä aavistuksia; mikään ei häirinnyt matkan yksitoikkoista säännöllisyyttä; ei mikään epäiltävä merkki herättänyt matkustajien pelkoa; erämaa oli rauhallinen. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näki ainoastaan muutamia hajallaan olevia hirvi- ja antilooppijoukkoja rauhallisesti syövän metsän korkeassa ja mehevässä ruohostossa.

Auringon laskiessa don Pedro ja hänen seuralaisensa saapuivat suunnattoman aarniometsän ensimmäisiin ulkonemiin, joiden kautta heidän osittain piti kulkea, päästäkseen haciendaan, johon heillä nyt oli vain muutaman penikulman matka.

Haciendero päätti nyt laittaa leirin metsänreunaan, tullakseen haciendaan seuraavana päivänä, ennenkuin kova kuumuus päivällisen aikana alkoi. Muutaman minuutin kuluttua kaikki oli järjestyksessä; doña Hermosalle laitettiin lehtimaja, tulia sytytettiin ja hevoset sidottiin huolellisesti kiinni, etteivät ne voisi poistua leiripaikalta.

Matkustajat söivät illallisateriansa iloisella mielellä, jonka jälkeen jokainen varustautui niin mukavasti kuin mahdollista nukkumaan.

Kuitenkin oli capatazin, joka oli tottunut intiaanien kaikkiin temppuihin, mielestä viisainta, ettei hän laiminlöisi mitään varovaisuustoimenpidettä turvatakseen toveriensa lepoa. Sitten kun hän oli asettanut vahdin, jolle hän oli teroittanut mieleen mitä suurinta valppautta, satuloi hän hevosensa, aikoen tehdä tutkimusretken leiripaikan läheisyyteen.

Don Pedro, joka jo oli puoliksi nukuksissa, kohotti päätään ja kysyi don Lucianolta, mitä tämä aikoi tehdä. Kun capatazi oli selittänyt hänelle aikeensa, purskahti haciendero nauramaan ja antoi hänelle järkähtämättömän käskyn antaa hevosensa syödä rauhassa ja levossa ja paneutua pitkäkseen tulen luo, ollakseen seuraavana aamuna auringon noustessa valmis kulkemaan edelleen.