Part 5

Capatazi totteli, pudistaen päätänsä; hän ei ymmärtänyt rahtuakaan isännän menettelyä, tämä kun tavallisesti osoitti niin suurta viisautta ja varovaisuutta. Asian laita oli niin, että don Pedro de Luna, jonkun tuollaisen selittämättömän sallimuksen johdosta, jotka usein ilman näkyvää syytä sokaisevat järkevämmätkin miehet, oli vakuutettu, ettei hänellä niin lähellä asuntoansa ja, niin sanoaksemme, omalla maallaan ollut mitään pelättävää rajakulkureilta ja rosvoilijoilta, jotka ajattelisivat kahdestikin, ennenkuin hyökkäisisivät niin arvokkaan miehen kimppuun kuin hän, jolla oli keinoja panna heidät kalliisti maksamaan pienimmänkin väkivallanteon hänen persoonaansa kohtaan.

Capatazi päätti kuitenkin, salaisen levottomuuden vaivaamana, mikä piti häntä hereillä, huolimatta kaikista yrityksistä nukkua, isännän nimenomaisesta käskystä välittämättä vartioida huolellisesti koko yön.

Niin pian kun hän siis huomasi don Pedron vaipuneen syvään uneen, hän nousi hiljaa, tarttui tussariinsa ja hiipi kissamaisin askelin pitkin metsänreunaa tutkimaan. Mutta tuskin capatazi oli jättänyt vahtitulien synnyttämän vaalean valovyön ja astunut muutamia askeleita metsään, kun näkymättömät kädet tarttuivat häneen äkkiä kovasti, hänet heitettiin kumoon maahan, kapula pantiin hänen suuhunsa ja hänet sidottiin nuoralla, mikä kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt käyttää aseitaan, ei edes päästää hätähuutoa varoittaakseen matkatovereitaan.

Omituista kyllä, että henkilöt, jotka niin äkkiä olivat ottaneet capatazin huostaansa, eivät kuitenkaan pidelleet häntä pahoin, vaan tyytyivät sitomaan hänet lujasti, ettei hän voisi tehdä pienintäkään vastarintaa, ja jättivät hänet maahan pitkäkseen.

"Neiti raukkani!" rehellinen mies mutisi kaatuessaan, ajattelematta hetkeäkään itseään.

Tällä tavoin hän sai maata jotenkin kauan, kiihkeästi kuunnellen erämaan ääniä ja joka hetki odottaen saavansa kuulla don Pedron tai doña Hermosan epätoivoiset hätähuudot. Mutta mitään huutoa ei kuulunut, mikään ei häirinnyt rauhaa ruohoaavikolla, jolla kuolonhiljaisuus näytti vallitsevan.

Vihdoinkin, noin kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua, heitettiin hänen kasvoilleen zarapé, luultavasti estääkseen häntä tuntemasta hyökkääjiään. Sitten nostettiin hänet maasta ja kaksi miestä kantoi häntä jotenkin pitkän matkan käsivarsillaan.

Asema tuli yhä pulmallisemmaksi ja capatazi vaivasi turhaan aivojansa ryöväriensä aikeista, mutta nämä olivat mykkiä ja näyttivät liukuvan maassa kuin aaveet, niin keveät ja äänettömät heidän askeleensa olivat.

Meksikolaiset ovat yleensä sallimanuskojia. Niin pian kun capatazi siis huomasi ponnistuksensa turhiksi, hän filosoofisesti tyytyi kohtaloonsa ja odotti kärsivällisesti tämän omituisen kohtauksen ratkaisua. Tätä ratkaisua ei tarvinnut kauan odottaa. Tultuaan luultavasti siihen paikkaan, johon he aikoivat, pysähtyivät tuntemattomat ja panivat capatazin maahan, jonka jälkeen kaikki taas oli hiljaista ja rauhallista vangin ympärillä.

Muutaman minuutin kuluttua tämä, päättäen mihin hintaan tahansa päästä taas vapaaksi, teki epätoivoisen yrityksen katkaista siteensä.

Mutta nyt odotti häntä uusi yllätys. Nuorat, jotka muutama hetki sitten sitoivat hänet niin lujasti katkesivat helposti.

Capatazin ensimmäinen liike oli heittää zarapé päältään ja vapautua suukapulastaan.

Nyt hän katsoi ympärilleen levottomasti, koettaakseen päästä selville missä hän oli ja saadakseen tietää kuinka hänen seuralaistensa oli käynyt.

Hän huudahti hämmästyksestä ja pelästyksestä. Doña Hermosa, hänen isänsä ja peonit makasivat pitkänään maassa vähän matkaa hänestä, sidottuina samaten kuin hän itsekin oli ollut ja pää kiedottuna zarapéhen.

Capatazi kiiruhti auttamaan nuorta tyttöä ja hänen isäänsä, jonka jälkeen hän leikkasi poikki köydet, joilla peonit oli sidottu.

Paikka, johon näkymättömät hyökkääjät olivat kuljettaneet matkustajat, oli aivan erilainen kuin se seutu, jonka he olivat valinneet leiripaikakseen.

He olivat tiheän metsän keskellä, jonka jättiläiskokoiset puut muodostivat tavattoman korkealle heidän päänsä yläpuolelle vihreitä holveja, niin että päivänvalo tuskin pääsi tunkeutumaan läpi.

Matkustajien hevoset ja tavarat olivat kadonneet. Hylättyinä, aarniometsän keskellä, ilman elintarpeita ja hevosia matkustajien tila oli kauhea. Heillä ei ollut mitään pelastuksen toivoa. He näkivät olevansa tuomittuja julmaan kuolemaan sietämättömien kärsimysten jälkeen.

Don Pedron epätoivoa ei saata kuvailla. Hän huomasi, vaikka liian myöhään, mielettömän menettelynsä. Hänen kyynelissä kylpevät silmänsä kiintyivät hänen tyttäreensä sanomattoman hellyyden ja tuskan ilmeellä, hänen itsekseen syyttäessä itseään siitä, että yksinään oli syypää heitä kohdanneeseen onnettomuuteen.

Doña Hermosa oli tässä arveluttavassa asemassa ainoa, joka ei antautunut epätoivoon. Sittenkuin hän hellin ja lohduttavin sanoin oli koettanut vähän rohkaista isäänsä, hän oli ensimmäinen, joka esitti, että lähdettäisiin siitä paikasta, missä nyt oltiin ja koetettaisiin löytää hävinnyt tie.

Se päättäväisyys, joka loisti nuoren tytön silmistä, herätti taas rohkeutta hänen seuralaisissansa, ja joskaan heissä ei herännyt mitään toivoa, niin he tunsivat kuitenkin saavansa uusia voimia kestämään sitä taistelua, johon valmistuttiin.

Lopullinen nuoren tytön huomautus poisti kaiken heidän epäröimisensä ja täydensi sen onnellisen käänteen, minkä hän oli saanut aikaan heidän mielissään.

"Ystävämme", hän sanoi, "epäilevät onnettomuuden tapahtuneen, kun he eivät näe meidän tulevan perille, ja lähtevät heti hakemaan meitä. Don Estevan, jolle erämaassa ei enää ole mitään salaisuuksia, löytää varmasti jälkemme. Asemamme ei siis läheskään ole epätoivoinen. Älkäämme pitäkö itseämme kadotettuina, jos emme tahdo, että Jumalan pitää hylätä meidät. Lähtekäämme matkalle pian, toivoakseni pääsemme pois tästä metsästä ja näemme jälleen auringon valon."

Lähdettiin liikkeelle.

Onnettomuudeksi on mahdotonta löytää oikeata suuntaa, tuntematta perinpohjin aarniometsää, jossa kaikki puut ovat toistensa näköisiä, jossa ei näy mitään taivaanrantaa ja jossa ainoa tieto, mikä kelpaa, on eläimen vaisto eikä ihmisen järki.

Matkustajat harhailivat siis umpimähkään ympäri koko päivän, kiertäen aavistamattaan yhä samassa ympyrässä, kulkien paljon pääsemättä eteenpäin ja rasittaen itseään turhaan löytääkseen tien, jota ei ollut.

Don Pedro mietiskeli, mikä oli voinut saattaa henkilöt, jotka olivat varastaneet heidän hevosensa, jättämään heidät siten oman onnensa nojaan läpitunkemattomaan sokkeloon, minkätähden heidät oli kylmäverisesti tuomittu julmaan kuolemaan ja kuka vihollinen saattoi olla kyllin julma voidakseen ajatella niin kamalaa kostoa.

Mutta haciendero vaivasi turhaan aivojaan päästäkseen selvyyteen; ei ollut mitään johtolankaa, joka viittaisi tämän käsittämättömän hyökkäyksen todenmukaiseen alkuunpanijaan.

Matkustajat olivat liikkeellä aina aamusta asti. Aurinko oli laskenut ja päivää seurannut yö, ja he kulkivat yhä eteenpäin, harhaillen koneellisesti milloin oikealle, milloin vasemmalle, pitämättä mitään määrättyä suuntaa, kulkien pikemmin päästäkseen ruumiillisen väsymyksen kautta ajatuksistaan kuin toivossa päästä tästä pirullisesta metsästä, joka oli heidän vankilanansa.

Doña Hermosa ei valittanut. Kylmänä ja päättäväisenä hän kulki eteenpäin vakavin askelin, kehoittaen seuraajiaan puhein ja liikkein, ja hänellä oli sen lisäksi voimaa torua heitä ja saattaa heidät häpeämään kestämättömyyttään. Äkkiä nuori tyttö päästi tuskan huudon; käärme oli purrut häntä.

Tämä uusi onnettomuus, jonka olisi luullut täydentävän matkustajien epätoivon, saattoi heihin päinvastoin sellaisen kuumeisen kiihoituksen, että he unohtivat kaiken muun, ajatellakseen vain hänen pelastustaan, jota he sanoivat suojelusenkelikseen.

Ihmisen voimilla on kuitenkin rajansa, jota ei voi sivuuttaa. Väsymyksen ja ankarien mielenliikutusten painostamina päivän kuluessa, sekä sen lisäksi vakuutettuina ponnistustensa hyödyttömyydestä, matkustajat olivat melkein menehtymäisillään epätoivoonsa, kun Jumala äkkiä asetti heidät vastatusten metsästäjän kanssa.

V.

TUTTAVALLINEN KESKUSTELU.

Sittenkuin Tiikerikissa oli vienyt vieraansa heille määrättyyn osastoon, hän palasi ja ohjasi askeleensa jotenkin suurta komeroa kohti, mikä oli hänen omana asuntonaan.

Ukko kulki hitain askelin, pää pystyssä ja kulmakarvat kokoonvedettyinä, jonkun vakavan ajatuksen jännittämänä. Valo soihdusta, jota hän piti kädessään, leikki oikullisesti hänen kasvoillaan ja antoi hänen ulkomuodolleen omituisen leiman, jossa kuvastui vuoroin viha, ilo ja levottomuus.

Päästyään quartoonsa, jos huoneeksi voi nimittää kymmenen jalan pituista ja seitsemän jalan korkuista luolaa, jossa ei ollut mitään muita huonekaluja kuin muutamia puhvelin pääkalloja siellä täällä ja kourallinen maissinolkia huolimattomasti heitettynä erääseen nurkkaan, luultavasti aijottu tämän surkean turvapaikan asukkaan vuoteeksi, Tiikerikissa astui sisään, pisti ocote-soihtunsa muuriin kiinnitettyyn rautasinkilään ja pannen käsivarret ristiin rinnan yli kohotti päänsä ärsyttävällä liikkeellä, mutisten tämän ainoan sanan:

"Vihdoinkin."

Sana, joka epäilemättä hänen ajatuksissaan käsitti pitkän sarjan synkkiä ja uhkarohkeita yhdistelmiä.

Lausuttuaan tuon sanan ukko heitti tutkivan silmäyksen ympärilleen, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että joku olisi sen kuullut. Ivallinen hymy väreili hänen kalpeilla huulillaan. Hän istuutui eräälle puhvelin pääkallolle, antaen päänsä painua käsiinsä, ja vaipui syviin mietteisiin.

Jotenkin pitkä aika kului miehen muuttamatta asentoaan. Vihdoin jotenkin kevyt kolina kuului hänen korvaansa, jolloin hän vilkkaasti nosti päänsä ja lausui, kääntyen kopin sisäänkäytävään päin:

"Tulkaa sisälle, odotan teitä kärsimättömästi."

"Sitä epäilen!" sanoi karkea ääni.

Ja nuori metsästäjä näyttäytyi sisäänkäytävän luona, johon hän pysähtyi pää ylös kohotettuna sekä ylpein ja ärsyttävin katsein.

Varjo peitti Tiikerikissan otsan, mutta hän malttoi mielensä silmänräpäyksessä.

"Vai niin! Sinähän siinä oletkin", hän sanoi teennäisen iloisesti; "en todellakaan odottanut sinua, muchacho [nuorukainen]; mutta yhdentekevää, tervetullut joka tapauksessa."

Nuori mies ei liikahtanut.

"Lausutteko tällä hetkellä todellakin sydämenne ajatuksen?" hän vastasi ilkkuen.

"Miksi se ei olisi ajatukseni? Onko minulla milloinkaan tapana salata sitä?"

"Eräissä tapauksissa se ehkä voisi olla hyödyllistä."

"En tahdo kieltää sitä; mutta niin ei ole laita nyt. Kas niin, tulehan sisälle, istu ja jutelkaamme."

"Olkoon menneeksi sitten", nuori mies vastasi, astuen muutaman askeleen eteenpäin, "erittäinkin kun tahdon pyytää teiltä vakavaa selitystä."

Tiikerikissa rypisti kulmakarvojaan ja jatkoi, huonosti pidättäen alkavaa suuttumustaan:

"Minulleko puhut sillä tavoin, oletko siis unohtanut, kuka minä olen?"

"En ole unohtanut mitään, mitä minun tulee muistaa", metsästäjä vastasi suoraan.

"Hm, unohdat liian helposti, poika, että minä olen isäsi."

"Isäni? Mikä minulle sen todistaa?"

"Mitä sinä uskallat sanoa!" ukko huudahti uhkaavalla äänellä.

"Muuten se on minusta yhdentekevää", metsästäjä sanoi halveksivasti kohauttaen olkapäitään, "oletteko isäni tai ette; mitä se sitten merkitsee? Tehän olette itse tuhat kertaa toistanut minulle, että luonnossa ei ole perhesiteitä ja että se olisi vain inhimillisen itsekkäisyyden keksimä keinotekoinen tunne alentuneen yhteiskunnan kehnojen vaatimusten hyväksi. Tässä on vain kaksi miestä, yhdenvertaisia niin hyvin voimaan kuin rohkeuteen nähden, joista toinen tulee toiselta pyytämään selvää, suoraa selitystä."

Ukko kiinnitti nuoreen metsästäjään, tämän puhuessa, säihkyvän katseen metallinkirkkaiden silmäteriensä alta. Nuorukaisen vaiettua hän hymyili ivallisesti.

"Leijonanpoikanen tuntee hampaittensa kasvavan, hän tahtoisi purra sitä, joka on ruokkinut häntä."

"Hän nielaisee hänet epäröimättä, jos se tulee tarpeelliseksi", metsästäjä vastasi avomielisesti ja kiivaasti, antaen kädessään pitämänsä pyssyn painavan perän pudota raskaasti maahan.

Suuttumatta tästä näin lujasti esiin sinkautetusta uhkauksesta Tiikerikissan kasvot kirkastuivat äkkiä, hänen ankarille piirteilleen tuli hyväntahtoinen ilme, mikä harvoin tapahtui, ja lyöden hilpeästi yhteen leveitä käsiään hän huudahti tyytyväisesti:

"Hyvin ärjytty, leijonanpoikani; kautta Luojan, Kivisydän! Teet kunniaa nimelle; mitä enemmän sinua katson sitä enemmän pidän sinusta! Olen ylpeä sinusta, muchacho, sillä sinä olet minun tekoani enkä uskaltanut imarrella itseäni että olin onnistunut tekemään sinut niin täydelliseksi hirviöksi. Jatka, kuten olet alkanut, poika, niin tulet menemään pitkälle, ennustan sen."

Ääni jolla Tiikerikissa oli lausunut nämä sanat, osoitti selvästi, että ne todellakin ilmaisivat hänen sisimmän ajatuksensa.

Kivisydän, koska nyt tiedämme nuoren miehen nimen, kohautti olkapäitään isänsä sanoille, samalla kuin hänen kasvoilleen tuli kylmän halveksiva ilme. Kun ukko vaikeni, jatkoi hän:

"Tahdotteko kuulla minua, vai ettekö tahdo?"

"Tahdon kyllä, rakas lapseni; puhu, sano minulle, mikä sinua huolettaa."

"Älkää koettako pettää minua, vanha paholainen, minä tiedän pirullisen ilkeytenne ja verrattoman konnamaisuutenne."

"Imartelet minua, muchacho", Tiikerikissa sanoi viekkaalla äänellä.

"Vastatkaa suoraan ja ehdottomasti niihin kysymyksiin, joita teille esitän."

"No, anna tulla vain, mitä sinä pelkäät?"

"En mitään, toistan sen; mutta minulla ei ole aikaa seurata teidän intiaanien tapaisia mutkittelujanne, joita suvaitsette keksiä. Kas siinä syy, minkä tähden kehoitan teitä sanomaan minulle totuuden."

"En voi sitoutua siihen, ennenkuin tiedän kysymykset, joita aijot minulle tehdä."

"Varokaa itseänne, isä! Jos petätte minut, niin huomaan sen kyllä, ja silloin..."

"Ja silloin..." ukko toisti ivallisesti.

"Tahdon olla kirottu, jollen hautaa bowie-veistäni hartioittenne väliin."

"Unohdat, että meitä tulee olemaan siinä kaksi."

"Sitä parempi! Sitten tulee taistelu: se on minusta parempi."

"Sinä et ole mikään pihtisuu. Mutta asiaan! Puhu, jos ei paholainen ole sinussa! Minä kuuntelen sinua; minulla on yhtä vähän aikaa hukattavana kuin sinullakin."

Kivisydän, joka tähän asti oli seisonut luolan keskellä, istui nyt puhvelin pääkallolle ja asetti pyssyn nojalleen polveaan vasten.

"Ettekö odottanut Korppikotkaa, kun tulin sisään ja häiritsin teitä niin sopimattomalla ajalla."

"Kyllä, odotin todellakin Korppikotkaa; olet arvannut oikein, poikani."

"Kun nyt olette päättänyt eiliset ja tämänpäiväiset roistomaisuutenne hänen kanssaan, niin tahdotte luultavasti sopia hänen kanssaan kahdenkesken niistä konnamaisuuksista, joita valmistatte huomiseksi."

"Sieluni autuuden kautta, poika, minä en tosiaankaan ymmärrä."

"Hitto vie, miten hidas käsitys teillä sitten onkaan!"

"Mahdollisesti, mutta olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit selittää tarkemmin."

"Olkoon menneeksi! Muuten teidän ei hyödytä kieltää, sillä olen aivan äskettäin saanut kaikki selville niiden puheista, jotka ovat teitä seuranneet."

"No, jos tiedät kaikki, mitä sitten tahdot minulta kysyä?"

"Aluksi, onko se totta."

"Aivan totta, näet että olen suora."

"Siis olette todellakin yllättänyt nämä matkustajat, kun he makasivat uneen vaipuneina?"

"Kyllä, muchacho, kuten ruohoaavikkokoirien sikiöt pesästään."

"Te olette varastanut heidän hevosensa ja tavaransa?"

"Aivan oikein, niin olen todellakin tehnyt."

"Sen jälkeen olette kuljettanut heidät metsään tuomitaksenne heidät julmaan kuolemaan?"

"Olen antanut kuljettaa heidät metsään, se on totta, mutta en, kuten olet uskovinasi, tarkoituksessa antaa heidän kuolla nälkään."

"Missä tarkoituksessa sitten? En voi otaksua sen tapahtuneen hävittääksenne varkauden jäljet. Te välitätte vähät sellaisista varovaisuustoimenpiteistä ja yksi puukonpisto ei teille paljon merkitse."

"Aivan oikein puhuttu, poikani. Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista aikomusta tehdä näille matkustajille vähintäkään pahaa."

"No, mutta mitä sitten tahdotte heistä? Teidän käytöksenne, jota en ymmärrä, hämmästyttää minua kovin."

"Myönnä, että se panee pääsi pyörälle, poikaseni!"

"Se on totta, mutta tehän annatte minulle selityksen siihen?"

"Saadaan nähdä, poikani, saadaan nähdä. Lupaa minulle ensin vuorostasi, että vastaat yhteen ainoaan kysymykseen."

"Yhteen ainoaan, olkoon menneeksi! Puhukaa, minä kuulen."

"Mitä pidät doña Hermosasta? Hänellä on jotenkin kauniit silmät, eikö ole sinunkin mielestäsi? Voisi luulla, että hän on ryövännyt kappaleen taivaasta, niin siniset ne ovat."

Tämän odottamattoman kysymyksen kuultuaan nuori mies säpsähti ja kuumeinen puna levisi äkkiä hänen kasvoilleen.

"Minkätähden kysytte minulta sitä?" hän sanoi epävarmalla äänellä.

"Mitä se sinua liikuttaa? Vastaa, koska olet sitoutunut siihen?"

"En ole tullut katselleeksi häntä", nuorukainen sanoi yhä neuvottomampana.

"Sinä valehtelet, poikani, olet päinvastoin katsellut häntä hyvin tarkkaan. Muuten nykyajan nuoret miehet olisivat aivan erilaisia kuin minun aikanani, jota en voi uskoa."

"No hyvä! Se on totta, yhdentekevää kuka sen tietää!" nuorukainen huudahti äänellä, joka ilmaisi tyytymättömyyttä ja ujoutta, "niin, minä olen katsellut tuota doña Hermosaa, kuten te nimitätte häntä, ja hän on mielestäni hyvin kaunis: oletteko nyt tyytyväinen?"

"Melkein; ja siinäkö koko vaikutus, minkä tuon ihastuttavan olennon näkeminen on tehnyt sinuun?"

"En ole velvollinen vastaamaan siihen kysymykseen, isä; se on uusi kysymys."

"Se on totta; tiedän muuten vastauksesi edeltäkäsin, jonka tähden vapautan sinut vastaamasta siihen."'

Nuori mies painoi päänsä alas välttääkseen Tiikerikissan tutkivaa katsetta.

"Palatkaamme nyt", hän jatkoi hetken vaitiolon jälkeen, "selitykseemme."

"Sinä olet kiittämätön lurjus, joka et tahdo mitään käsittää; etkö ole ymmärtänyt, että minä koko tässä asiassa olen toiminut vain sinun hyväksesi?"

Kivisydän vavahti hämmästyksestä.

"Minun hyväkseni!" hän huudahti, "mitähän yhteistä on tuon nuoren tytön ja minun välilläni? Te pilkkaatte minua!"

"En vähintäkään; puhun päinvastoin hyvin vakavasti."

"Siinä tapauksessa saan myöntää, etten käsitä rahtuakaan."

"Kas niin, sinähän nyt koetat pilkata minua! Kuinka! Koko tässä asiassa pidätän sinulle kauniimman osan, teen sinut mielenkiintoiseksi, annan sinun näytellä pelastajaa, ja sinä et ymmärrä minua?"

"Sen osan, jonka sanotte pidättäneenne minulle, olisin aivan hyvin voinut ottaa itse ilman minkäänlaista sekaantumista teidän puoleltanne."

"Luuletko niin, poikaseni?" ukko sanoi hymyillen pisteliäästi.

Nuori mies ei pitänyt tarpeellisena väitellä lähemmin tästä asiasta.

"Otaksun", hän jatkoi, "että kaikki on tapahtunut niinkuin te olette olettanut; mutta sitten kun nämä matkustajat nyt ovat teocalissa, niin mitä nyt aijotte tehdä heille?"

"Niin, poikani, minun täytyy todellakin myöntää, etten ole vielä oikein päättänyt mitään sen suhteen, asia tulee aivan kokonaan riippumaan sinusta."

"Minusta!" nuori mies huudahti säpsähtäen.

"Niinpä kyllä: mieti mitä tahdot tehdä heille; lupaan sinulle mukautua kokonaan toivomukseesi."

"Te vannotte sen? Oikein totta, isä?"

"Kyllä, näet kuinka myöntyväinen olen."

"Haa, juuri tämä sävyisyys, joka on niin outo teidän luonteellenne ja tavoillenne, minua kauhistuttaa!"

"Vai niin, siinäkö sinä nyt taas olet epäoikeutettuine epäluuloillesi; hitto vieköön sinut! Kas vain! Sattumalta tapahtuu minulle kerran, että muistan olevani ihminen, että minun tulee auttaa vertaisiani vastoinkäymisessä, ja sinä olet itsepäinen etkä tahdo uskoa minun sanojani."

"Haa! Lempo vie! Kuinka voisikaan olla toisin? Tienne ovat niin pimeät ja käyttämänne keinot siinä määrin erilaisia kuin ne, joita käytetään tämänlaisissa tapauksissa, että, vaikka hyvin tunnenkin luonteenne, niin en kuitenkaan koskaan voi käsittää vehkeilyjenne todellista tarkoitusta."

Riemuitseva hymy valaisi vielä kerran silmänräpäyksen Tiikerikissan kasvot, mutta hävisi melkein heti, jättääkseen sijaa isälliselle ja leikkisälle ilmeelle.

"Kuitenkin on tarkoitukseni kaikessa tässä hyvin helppo nähdä, lapsikin voisi sen aavistaa."

"Siinä tapauksessa täytyy minun olla hyvin tyhmä, sillä minä en kykene ensinkään aavistamaan sitä; sentähden olisinkin teille erittäin kiitollinen, jos tahtoisitte sanoa minulle aivan avomielisesti, mihin tahdotte päästä."

"Saada tyttö ihailemaan sinua, kies'avita!"

"Minua!" huudahti nuori mies, hämmästyneenä tästä selityksestä ja tullen kasvoiltaan tulipunaiseksi.

"Ja ketä muuten, jollei sinua? Ethän vain suinkaan luule minun olevan kysymyksessä?"

"Voi, ei", nuori mies jatkoi surullisesti pudistaen päätään, "se on mahdotonta, kaikki erottaa meidät; te ette ole ajatellut kuka hän on ja kuka minä olen, minä, Kivisydän, mies, jonka paljas nimikin, lausuttuna jollekin raja-asukkaalle, saattaa hänet vapisemaan pelosta; ei, ei, se on mielettömän unelma; sellainen rakkaus olisi aivan kuulumaton. Toistan sen, se on mahdotonta."

Tiikerikissa kohautti halveksivasti olkapäitään.

"Sinulla on vielä paljon opittavaa, poikani", hän sanoi, "mitä tulee tuohon enkelistä ja paholaisesta kokoonpantuun monipuoliseen olentoon, tuohon kaikkien hyvien ominaisuuksien ja kaikkien paheiden eriskummaiseen yhtymään, jolle on annettu nimeksi nainen, niin tee se itsellesi täydelleen selväksi, poikani, että nainen aina äitimme Eevan ajoista asti ei ole yhtään muuttunut, siinä on aina sama petos ja sama uskottomuus, aina tiikerin kissanluonne yhtyneenä käärmeen yhtä kiemurtelevaan viekkauteen. Voimakkaiden luonteiden täytyy joko voittaa nainen, taikka sitten täytyy naisen antautua toivoon voida itse voittaa ne; hän tulee aina halveksimaan sitä miestä, jota kohtaan hän ei salaa tunne pelkoa ja jota kohtaan hän ei tunne tahtomattansakin kunnioitusta. Sinulla on lukemattomia keinoja tunkea doña Hermosan sydämeen ja asettua sinne hallitsijaksi. Sinä olet henkipatto ja nimesi on pelätty; usko minua, poikani, rakkaus elää vastakohdista, se ei tunne mitään välimatkoja ja se halveksii niitä esteitä, joita inhimillinen turhamaisuus asettaa sen tielle. Varmimmin onnistuu naisten parissa ainoastaan se mies, jonka maailman silmissä pitäisi olla enin heidän inhoamansa."

"Riittää", nuori mies huudahti kiivaasti, "teidän hirmuiset periaatteenne ovat jo liiankin paljon hämmentäneet ajatuksiani ja raadelleet sydäntäni; lopettakaamme, tämä keskustelu väsyttää minua; mitä aijotte tehdä vangeillenne?"

"Minä toistan vielä kerran, että heidän kohtalonsa riippuu aivan kokonaan sinusta, se on sinun käsissäsi."

"Jos niin on, niin ei heidän pidä olla kauan tässä hirveässä luolassa; huomenna päivän sarastaessa on heidän lähdettävä."

"Ei mikään ole minusta mieluisampaa, poikani."

"Minä itse rupean heidän oppaakseen; te annatte heille takaisin kaikki mitä olette heiltä ottanut, hevoset ja tavarat?"

"Sinä voit itse antaa ne heille takaisin; sinun on helppo keksiä jokin juttu antaaksesi heille takaisin heidän omaisuutensa, saattamatta minua huonoon valoon heidän silmissään."

"Teitä huonoon valoon!" Kivisydän sanoi, nauraen pilkallisesti.

"Lempo soikoon!" Tiikerikissa vastasi viekkaasti hymyillen, "pidän kiinni ainoasta hyvästä työstä, minkä koskaan olen tehnyt, enkä tahdo kadottaa sen tuottamaa kunniaa."

"Asia on siis varmasti sovittu meidän kesken, te ette petä minulle antamaanne lupausta?"

"Ole rauhassa, minä en petä sitä."

"Hyvää yötä sitten, näemme toisemme huomenna, menen laittamaan valmiiksi kaikki."

"Hyvää yötä, poikani, mutta älä vaivaa itseäsi, minä pidän kyllä huolen asiasta."

Molemmat miehet erosivat.

Tiikerikissa kuunteli tarkkaan poikansa askeleita, jotka kuuluivat yhä heikommin ja heikommin. Kun taas oli aivan hiljaista, levisi hänen kasvoilleen huolestunut ilme, ja hän pudisti monta kertaa rauhattoman näköisenä päätään.