Part 3

"Muuan metsänkulkija", tuntematon jatkoi jonkinlaisella mielihyvällä, "huomasi, että musta haukka, paremmin tunnettu nimellä guaco, joka lintu pääasiallisesti elättää itseään käärmeillä, näytti erikoisesti huvitteleman sotimalla raivoisasti käärmeitten kanssa; metsänkulkija huomasi myöskin, että jos käärme joskus taistelun kestäessä onnistui puremaan guacoa, tämä heti luopui taistelusta ja lensi tuon liaanin luo, josta se repi muutamia lehtiä ja jauhoi ne rikki nokallaan, minkä jälkeen se palasi taisteluun, jatkaen sitä vieläkin kiivaammin, kunnes onnistui voittamaan pelättävän vihollisensa. Tämä metsänkulkija oli viisas ja kokenut mies, joka tiesi, että eläimet, ollen järkeä vailla ovat Jumalan erityisessä suojeluksessa ja että kaikella, mitä ne tekevät, on edeltäkäsin järjestetty syynsä. Tarkoin harkittuaan hän päätti sentähden kokeilla itsensä kanssa."

"Ja hän toteutti aikeensa!" vieras huudahti

"Niin kyllä, hän antoi corailin, kaikkein vaarallisimman käärmeen, purra itseään. Mutta mikanian avulla käärmeenpurema tuli hänelle yhtä vaarattomaksi, kuin jos orjantappuranpiikki olisi pistänyt häntä. Kas siten tämä korvaamaton keino on keksitty; mutta", tuntematon lisäsi äkkiä muuttaen ääntään, "olen täyttänyt toivomuksenne ja auttanut tytärtänne -- hän on pelastettu. Hyvästi! minun on aika poistua."

"Ei ennenkuin olette sanonut minulle nimenne."

"Miksi olette niin itsepintainen?"

"Koska tahdon muistissani säilyttää sen henkilön nimen, jota kohtaan aina tunnen ikuista kiitollisuutta."

"Olette mieletön", tuntematon virkkoi tylysti; "ei hyödytä mitään mainita teille nimeä, jonka ehkä saatte tulla tuntemaan liiankin pian."

"Olkoon sitten, en tahdo olla itsepintainen; mitä syitä teillä lieneekin menettelytapaanne, en vastoin tahtoanne koeta saada tietää kuka olette, mutta vaikka te kieltäydyttekin sanomasta minulle nimeänne, niin ette voi estää minua ilmoittamasta teille omaa nimeäni; nimeni on don Pedro de Luna. Vaikka en koskaan ennen ole tunkeutunut näin kauas ruohoaavikoille, niin ei asuntoni kuitenkaan ole erittäin kaukana täältä. Omistan haciendan [maatila] de las Norias de San-Antonion, joka sijaitsee melkein las Despobladosin rajalla Rio San-Pedron suulla."

"Tunnen haciendan de las Norias de San-Antonion; sen omistajan täytyy olla maailman onnellisimpia kaupunkilaiskäsitteittenne mukaan! Jos se kuuluu teille, niin en suinkaan kadehdi teiltä rikkautta, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Nyt ei teillä toivoakseni enää ole mitään sanomista minulle. Hyvästi sitten!"

"Kuinka, hyvästi! te lähdette luotamme?"

"Luonnollisesti, luuletteko ehkä, että jäisin luoksenne koko yöksi?"

"Toivoin kuitenkin, ett'ette jättäisi kesken alkamaanne työtä."

"En ymmärrä teitä, caballero."

"Niin, minä tarkoitan, aijotteko hylätä meidät näin, tahdotteko jättää tyttäreni siihen tilaan, missä hän on, keskelle erämaata ilman mahdollisuutta päästä pois sieltä, keskelle tätä metsää, joka jo oli käymäisillään hänelle niin turmiolliseksi?"

Tuntematon rypisti silmäkulmiaan useita kertoja, vilkaisten salaa nuoreen naiseen. Raju taistelu näytti riehuvan hänessä. Hän vaikeni muutaman minuutin ajan, ikäänkuin olisi epäröinyt tehdä päätöstä. Vihdoin hän kohotti päänsä.

"Kuulkaa", hän sanoi katkonaisesti puristetulla äänellä, "tahdon olla avomielinen teitä kohtaan; en ole koskaan osannut valehdella. Minulla on tässä lähellä jacali [maja], kuten te nimitätte sitä kehnoa callia [maja], joka on kattona pääni päällä, mutta uskokaa minua, teidän on parempi jäädä tänne missä olette, kuin seurata minua sinne."

"Mistä syystä?" don Pedro kysyi hämmästyneenä.

"En voi antaa teille mitään selitystä, toistan vain, uskokaa minua, jääkää tänne. Jos te kuitenkin välttämättä tahdotte seurata minua, niin en sitä vastusta, vaan olen teille päinvastoin luotettavana oppaana."

"Uhkaisiko meitä vaara kattonne alla? En vi uskoa sellaista otaksumaa; vieraanvaraisuushan on ruohoaavikolla loukkaamaton."

"Ehkä, en myönnä enkä kiellä, päättäkää, mutta päättäkää pian, sillä minulla on kiire saada tämä päättymään."

Don Pedro de Luna loi surullisen katseen tyttäreensä, jonka jälkeen hän kääntyi tuntemattomaan päin sanoen:

"Minä seuraan teitä, tapahtukoon mitä tahansa, tyttäreni ei voi jäädä tänne; olette tehnyt liian paljon hänen hyväkseen ollaksenne pelastamatta häntä. Luotan teihin, näyttäkää minulle tie."

"Olkoon menneeksi!" tuntematon vastasi jyrkästi, "olen varoittanut teitä, nyt saatte syyttää itseänne."

III.

MAJA.

Niin epäröiden kuin tuntematon näyttikin tarjoovan don Pedro de Lunalle ja hänen tyttärellensä suojaa kattonsa alla -- ja me tiedämme millä tavalla tämä tarjous vihdoin tehtiin -- hän osoittautui kuitenkin kerran tehtyään päätöksensä, hyvin innokkaaksi poistumaan siitä osasta metsää, jossa edellisessä luvussa kuvattu kohtaus tapahtui. Hänen silmänsä harhailivat alituiseen ympäri levottomasti, hänen koettamattakaan sitä salata, ja hän käänsi lakkaamatta katseensa pientä kumpua kohti, ikäänkuin olisi odottanut saavansa äkkiä nähdä jonkun kauhean olennon ilmaantuvan sen huipulle.

Olisi ollut hyvin varomatonta herättää nuori tyttö siinä tilassa, jossa hän oli, koska se olisi saattanut hänen terveytensä varsin vaaranalaiseksi. Tuntemattoman kuivalla äänellä antamien ohjeiden mukaan kiiruhtivat nyt don Pedron peonit ja haciendero [maatilanomistaja] itse hakkaamaan puunoksia sairaspaareiksi, jotka he peittivät kuivilla lehdillä, ja panivat niiden päälle zarapéensa [vaippa], jotka he luovuttivat tehdäkseen siten vuoteen pehmeämmäksi valtiattarelleen.

Kun nämä valmistukset olivat tehdyt, nostettiin nuori tyttö hyvin varovasti maasta ja pantiin hellävaroin paarille.

Niistä kolmesta miehestä, jotka seurasivat don Pedroa, kaksi oli peonia eli intialaista syntyperää olevaa palvelijaa, kolmas oli haciendan capataza [hoitaja].

Tämä mies oli noin viiden jalan kahdeksan tuuman pituinen, leveähartiainen ja länkisäärinen, joka oli johtunut hänen alituisesta hevosen selässä istumisestaan. Hän oli äärimmäisen laiha, mutta hänestä voi hyvällä syyllä sanoa, että hänessä oli vain lihaksia ja hermoja; hän oli nimeltään Luciano Pedralva, ja oli hän sieluineen ja ruumiineen uskollinen isännälleen, jonka perhettä hän ja hänen esi-isänsä olivat palvelleet lähes kaksi vuosisataa.

Hänen ilman ja tuulen ruskeuttamilla kasvoillaan, vaikkakin ne muuten olivat tavallisen näköiset, oli viisas ja terävä ilme, johon hänen suuret, mustat silmänsä painoivat tavattoman voiman ja rohkeuden leiman. Don Pedro de Luna luotti suuresti tähän mieheen, jota hän piti pikemmin ystävänä kuin palvelijana.

Tuntemattoman, joka taas oli istuutunut satulaan, annettua äänettömän merkin, pieni joukko läksi hitaasti liikkeelle. Sen sijaan, että olisi palannut takaisin metsään, tuntematon jatkoi kumpua kohti, jonka juurella hän pian oli; kapea polku kiemurteli sitä ylös, nousten jotenkin loivasti. Pieni joukko astui epäröimättä tälle polulle.

He jatkoivat siten matkaansa ylöspäin muutamia minuutteja, seuraten kymmenen, viidentoista metrin etäisyydessä tuntematonta, joka ratsasti yksin edellä. Äkkiä, päästyään erään tiessä olevan äkkimutkan luo, jonka taakse opas jo oli hävinnyt, kuului niin terävä vihellys, että meksikolaiset säpsähtivät ja pysähtyivät vaistomaisesti, eivätkä tienneet menisivätkö eteen- vai taaksepäin.

"Mitä tämä merkitsee?" don Pedro mutisi levottomasti.

"Epäilemättä on jokin petos kysymyksessä", capatazi vastasi luoden tähystävän silmäyksen ympärilleen.

Mutta kaikki heidän ympärillänsä oli rauhallista; mitään huomattavaa muutosta ei ollut tapahtunut maisemassa, joka yhä näytti yhtä autiolta.

Tuskin oli kuitenkin muutamia minuutteja kulunut, kun useita sellaisia vihellyksiä, kuin heidän ensin kuulemansakin, mutta paljon etempänä, kaikui samalla kertaa eri suunnilta, luultavasti vastaukseksi annettuun merkkiin.

Tällä hetkellä tuntematon näyttäytyi taas; hänen kasvonsa olivat kalpeat, liikkeensä jurot, hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa.

"Olette itse tahtonut niin", hän sanoi, "pesen käteni sen suhteen mitä saattaa tapahtua."

"Sanokaa edes mikä vaara meitä uhkaa", don Pedro sanoi kiihtyneenä.

"Haa!" tuntematon sanoi vihan valtaamana, "en tiedä sitä itsekään. Muuten, mitä hyötyä teillä oikeastaan olisi vaikka sen tietäisittekin? Olisittekohan silti paremmassa turvassa? Olette kieltäytynyt uskomasta minua. Rukoilkaa nyt Jumalaa, että hän auttaa teitä, sillä teitä ei ole koskaan niin kauhea vaara uhannut kuin tällä hetkellä."

"Mistä johtuu tämä alituinen umpimielisyytenne? Olkaa avomielinen. Me olemme miehiä, kautta Jumalan! Ja olkoon vaara miten suuri tahansa, niin osaamme rohkeasti käydä sitä kohti."

"Olette mieletön; voiko yksi mies vastustaa sataa? Sanon teille, että joudutte surman suuhun, mutta saatte syyttää itseänne, sillä te olette itsepintaisesti tahtonut uhmailla Tiikerikissaa luolassaan."

"Ooh!" haciendero huudahti kauhusta väristen, "minkä nimen olettekaan lausunut!"

"Sen miehen nimen, jonka vallassa nyt olette."

"Mitä sanotte! Tiikerikissa, tuo kauhea rosvo, jonka lukemattomat rikokset niin kauan ovat kauhistuttaneet koko maata, tuo mies, jolla näyttää olevan pirullinen voima suorittaa ne hirmuiset tihutyöt, joissa hän lakkaamatta rypee, tuo peto on täällä lähellä!"

"Niin, ja minä varoitan teitä, olkaa varuillanne, sillä hän ehkä kuulee puheenne juuri tällä hetkellä, niin näkymätönnä kuin hän onkin teidän ja minun katseiltani."

"Vähät minä siitä välitän", don Pedro huudahti tarmokkaasti; "sittenkuin minun onneton tähteni on nyt sallinut minun joutua tuon hornanhengen valtaan, ei minun tarvitse osoittaa mitään hienotunteisuutta, sillä se mies on säälimätön eikä henkeni enää kuulu minulle."

"Mistä sen tiedätte, señor don Pedro de Luna?" ilkkuva ääni vastasi.

Haciendero säpsähti ja peräytyi askeleen, päästäen tukahtuneen huudahduksen.

Tiikerikissa oli notkeana kuin eläin, jonka nimeä hän kantoi, hypännyt sen korkean kallion huipulta, joka kohousi pystysuoraan juuri polun vieressä, ja putosi kevyesti varpaisilleen maahan pari askelta hänestä.

Seurasi hetken kammottava hiljaisuus. Molemmat miehet seisten näin vastakkain, leimuavin silmin ja vääristynein huulin, tarkastivat toisiaan hehkuvan uteliaasti.

Haciendero näki ensi kerran tuon hirmuisen sissin, jonka verinen maine ulottui aina maan tuntemattomimpiin pikkukaupunkeihin asti ja joka jo kolmenkymmenen vuoden ajan oli levittänyt kauhua Meksikon rajoilla.

Kuvaamme muutamin sanoin tätä miestä, jonka tehtävänä on näytellä tärkeätä osaa tässä kertomuksessa.

Tiikerikissa oli yli kuuden jalan pituinen jättiläinen. Hänen leveät hartiansa ja jäsenensä, joiden lihakset olivat kiinteät kuin marmori, osoittivat, että vaikka hän jo aikoja sitten oli sivuuttanut elämänsä keskipäivän, hän oli vielä täysin vankka voimiltaan. Hänen pitkä tukkansa, valkoinen kuin Coatepecsin lumi, valui epäjärjestyksessä hänen olkapäillensä ja sekaantui hopeanhohtavaan partaan, joka peitti hänen rintansa. Koko hänen olemuksensa oli, sanalla sanoen, mitä täydellisin erämaan pojan esikuva, suuri, voimakas, majesteetillinen ja leppymätön. Vaikka hänen ihonsa, alttiina vuodenaikojen armottomuudelle, oli muuttunut melkein tiilenkarvaiseksi, oli kuitenkin puhtaista ja jyrkkärajaisista kasvojenpiirteistä helppo huomata että tämä mies kuului valkoiseen rotuun.

Hänen pukunsa oli jonkunlainen sekoitus meksikolaisen ja punaihoisen puvusta, toisin sanoen, että vaikka hän kantoi zarapéta, niin kuitenkin hänen kaksijakoiset mitassinsa, joihin oli sinne tänne neulottu karvoja ja hänen kirjavat mokkasininsa, jotka olivat harjaksilla kirjaillut ja lasihelmillä sekä kulkusilla koristetut, todistivat hänen mieltymystään intiaaneihin, joiden tottumukset ja elintavat hän muuten näytti kokonaan omaksuneen.

Leveä nylkyveitsi, kirves, kuulapussi ja ruutisarvi riippui hänen keltaisessa nahkavyössään, joka tiukasti ympäröi hänen lanteitaan.

Omituista kyllä valkoiselle miehelle, oli valkopäisen kotkan sulka pistetty hänen oikean korvansa yläpuolelle, niinkuin tuo mies olisi tahtonut osoittaa, että hän vaatii itseään pidettävän jonkun intiaaniheimon päällikkönä.

Lopuksi oli hänellä kädessään erinomainen amerikkalainen, mitä suurimmalla taidolla hopealla damaskoitu ja siselöity metsästyskivääri.

Sellainen ulkomuodoltaan oli se mies, jolle valkoiset metsästäjät ja punanahat olivat antaneet nimen Tiikerikissa, jonka nimen, jollei huhu valehdellut, jos vain puoletkin niistä ilkitöistä, joista häntä syytettiin, olivat tosia, hän joka suhteessa ansaitsi.

Kuitenkaan emme nyt tällä kertaa ryhdy lähemmin kuvailemaan tämän ihmeellisen miehen luonnetta, kun ne kohtaukset, jotka tässä seuraavat, varmaankin tarpeeksi valaisevat sitä.

Vaikkakin hämmästyksissään pelottavan sissin yhtä äkillisestä kuin odottamattomasta esiintymisestä, don Pedro de Luna oli kuitenkin pian jälleen saavuttanut koko mielenmalttinsa.

"Te näytätte tuntevan minut paljon paremmin kuin minä tunnen teidät", hän vastasi kylmästi; "jos kuitenkin puoletkin siitä, mitä olen kuullut puhuttavan teistä, on totta, niin ei minun tule odottaa teiltä mitään muuta kohtelua, kuin sen, minkä annatte tulla niiden onnettomien osaksi, jotka joutuvat teidän käsiinne."

Tiikerikissa hymyili ivallisesti.

"Ja te ette pelkää sitä kohtelua?" hän kysyi ilkkuen.

"En itse puolestani", don Pedro vastasi halveksivasti.

"Mutta", sissi jatkoi, mulkoillen haavoittunutta naista, "tämän nuoren tytön puolesta?"

Haciendero säpsähti ja hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä aivan tuhkanharmaiksi.

"Te ette tarkoita mitä sanotte", hän vastasi, "ihmiskunnan kunnian nimessä tahdon uskoa niin. Itse villit apachitkin tuntevat raivonsa sammuvan heikon naisen edessä."

"Eikö minulla kaupunkien asukasten keskuudessa ole sellainen maine, että olen hurjempi kuin punanahat ja vieläpä itse villit eläimetkin?" Tiikerikissa sanoi ivallisesti.

"Lopettakaamme tämä", don Pedro de Luna vastasi ylpeästi, "koska olen ollut niin mieletön, että, huolimatta uudistetuista varoituksista, olen antautunut teidän käsiinne, niin tehkää kanssani miten haluatte, mutta vapauttakaa minut kidutuksesta kuunnella teitä."

Tiikerikissa rypisti silmäkulmiaan, löi pyssynperän kiivaasti maata vasten, mutisten muutamia epäselviä sanoja; mutta äärettömällä tahdonponnistuksella hänen kasvonpiirteensä taas saavuttivat tavallisen liikkumattomuutensa; pieninkin mielenliikutuksen vivahdus oli hävinnyt hänen äänestään, hänen vastatessaan mitä rauhallisimmalla äänellä:

"Kun aloitin tämän keskustelun, josta niin vähän näytätte välittävän, caballero, niin sanoin: 'Mistä sen tiedätte?'"

"No niin?" haciendero sanoi hämmästyen ja vastoin tahtoaan malttaen mielensä, nähtyään peloittavassa vastustajassaan tapahtuneen äkillisen muutoksen.

"No niin!" tämä sanoi, "minä en toista näitä sanoja kuten ehkä mahdollisesti voitte otaksua, pilkatakseni teitä, vaan aivan yksinkertaisesti saadakseni tietää todellisen mielipiteenne minusta."

"Tästä mielipiteestä ette luullakseni paljoakaan välitä."

"Enemmän kuin ehkä luulettekaan. Mutta jättäkäämme tämä ja olkaa hyvä ja vastatkaa minulle."

Haciendero oli hetken vaiti. Tiikerikissa iski silmänsä häneen ja tarkasti häntä tutkivasti.

Mitä tulee metsästäjään, joka melkein vasten tahtoaan oli suostunut palvelemaan don Pedro de Lunan oppaana, niin hän hämmästyi kovin. Luullen tuntevansa sissin mielenlaadun perinpohjin, hän ei ymmärtänyt rahtuakaan tästä kohtauksesta, ja hän arveli, mihin hirveään murhenäytelmään tämä Tiikerikissan luuloteltu lempeys loppuisi.

Don Pedro puolestaan arvosteli aivan toisin rosvon tunteita; syystä tai syyttä hän luuli huomanneensa surumielisen vilpittömyyden vivahduksen niissä sanoissa, jotka tämä oli viimeksi lausunut hänelle.

"Koska välttämättä niin tahdotte", hän sanoi, "niin vastaan teille suoraan: minä en luule, että teidän sydämenne on niin julma, kuin miltä tahdotte sen näyttävän, ja otaksun, että tuo käsitys, joka teillä on siitä, tekee teidät hyvin onnettomaksi, sillä huolimatta kaikista hävyttömyyksistä, joista teitä syytetään, olette kuitenkin jättänyt tekemättä osan aikomistanne julmuuksista, huolimatta leppymättömästä hurjuudestanne, josta teitä moititaan."

Tiikerikissa liikahti.

"Älkää keskeyttäkö minua!" haciendero jatkoi vilkkaasti. "Tiedän kulkevani polttavalla maaperällä, mutta te olette vaatinut minua puhumaan suoraan. Sen tähden täytyy teidän kuulla minua loppuun, joko tahdotte tai ette. Tässä maailmassa ovat useimmat ihmiset onnensa tai onnettomuutensa välikappaleita; te ette ole välttänyt ihmiskunnan yhteistä kohtaloa. Tarmokasluontoisena ja erittäin intohimoisena te olette sen sijaan että olisitte tukahduttanut himojanne, antanut niiden vallita itseänne, ja askel askeleelta olette niin vähitellen tullut siihen tilaan, jossa nyt olette, ja kuitenkaan kaikki hyvät tunteet eivät teissä sentään ole kuolleet."

Halveksiva hymy leikki vanhan rosvon huulilla.

"Älkää hymyilkö", haciendero jatkoi, "se kysymys, jonka minulle teitte, on todistus siitä: viettäen syvällä erämaassa saaliinhimoisen villin elämää, vihaten yhteiskuntaa, josta teidät on karkoitettu, pidätte kuitenkin tärkeänä saada tietää mitä tämä yhteiskunta teistä ajattelee. Mistä syystä? Niin, sanon sen teille, siksi että, ehkä teidän tietämättänne, tuo oikean tunne, jonka Jumala on pannut jokaisen ihmissydämen sisimpään, nousee teissä vastustamaan tuota yleistä hylkäämistuomiota, mikä painaa nimeänne. Te häpeätte itseänne! Mutta ihminen, joka on joutunut niin pitkälle, ei ole, olkoon hän kuinka rikoksellinen tahansa, kaukana katumuksesta, sillä ääni, joka siten puhuu hänen sydämessänsä, on heräävä omatunto."

Vaikka don Pedro oli ollut vaiti jo jonkun hetken, Tiikerikissa näytti vieläkin kuuntelevan hänen sanojansa, mutta äkkiä, kohottaen ylpeästi päätään, hän loi vuoronperään ilkkuvan silmäyksen häntä ympäröiviin henkilöihin ja alkoi nauraa niin kuivasti ja hermostuneesti, ettei sitä voi verrata muuhun kuin Goethen Mefistofeleksen nauruun.

Tämä nauru suretti hacienderoa, joka ymmärsi, että sissin huonot himot olivat voittaneet ne hyvät ajatukset, jotka hetken näyttivät tahtovan juurtua hänessä.

Hetken kuluttua oli Tiikerikissan kasvoihin palannut marmorinkova vakavuus.

"Hyvä!" hän huudahti aiheettoman vallattomalla äänellä, minkä don Pedro ei suinkaan antanut pettää itseään; "odotin saarnaa ja näen etten erehtynyt. No niin, silläkin uhalla, että alenisin arvostelussanne taikka oikeammin lisäisin ylpeyttänne, antamalla näennäisesti tukea otaksumisellenne, että olette ollut oikeassa arvostellessanne minua, niinkuin olette tehnyt, tahdon, että te ja ne, jotka ovat mukananne, palaatte takaisin hacienda de las Norias de San-Antonioon, ei ainoastaan kadottamatta hiuskarvaakaan, vaan vieläpä saatuanne osaksenne minun puoleltani hyvää kohtelua. Tämä päätös hämmästyttää teitä, eikö niin? Sitä ette ollenkaan odottanut, vai kuinka?"

"Päinvastoin, olen koko ajan ajatellut, että niin tapahtuisi."

"Vai niin!" sissi sanoi hämmästyneenä; "jos siis tarjoaisin teille vieraanvaraisuutta majassani, niin ottaisitteko sen vastaan?"

"Miksi en, jos tarjous on vakavasti tarkoitettu?"

"Tulkaa sitten pelkäämättä; annan teille sanani, ettei teillä ja niillä, jotka teitä seuraavat, ole pelättävänä mitään väkivaltaa minun puoleltani."

"Olkoon menneeksi!" don Pedro sanoi, "minä seuraan teitä."

Mutta tuntematon oli yhä levottomammin seurannut tämän omituisen keskustelun odottamattomia vaihteluja. Tällä hetkellä hän syöksyi kiivaasti esiin, ojentaen käsivartensa hacienderoa kohti.

"Pysähtykää, henkenne tähden!" hän huudahti äänellä, joka sisällisestä mielenliikutuksesta vapisi vastoin hänen tahtoansa. "Pysähtykää! älkää antako tämän miehen näennäisen hyväntahtoisuuden pettää itseänne, hän asettaa teille ansan: hänen tarjouksessaan piilee petos."

Tiikerikissa suoristautui koko pituudelleen, singauttaen halveksivan katseen nuoreen mieheen.

"Erehdyt, poika", hän vastasi ylpeän majesteettisella äänellä, "tätä miestä ei uhkaa mikään vaara luottaessaan minuun. Vaikken kunnioitakaan kuin harvoja asioita maailmassa, niin on kuitenkin muuan, jota aina olen kunnioittanut ja jota en ole sallinut epäiltävän, nimittäin sanani; tuon sanani olen antanut tälle caballerolle. Kas niin, väisty siis. Nuori nainen, jonka avuksi aivan viime hetkessä tulit, ei ole vielä ihan täydellisesti pelastettu, vaan hänen tilansa vaatii hoitoa, jota sinä et kykene hänelle antamaan."

Tuntematon säpsähti. Synkkä salama iski hänen sinisistä silmistänsä, hänen suunsa hymyili, ikäänkuin antaakseen vastauksen. Hän vaikeni kuitenkin, peräytyi muutaman askeleen ja painoi päänsä alas ankaran suuttumuksen vallassa.

"Muuten", sissi jatkoi järkkymättömästi, "tiedät kaiketi, että vaikka sinulla onkin valta muualla erämaassa, niin täällä minä olen kaikkivaltias, ja että minun tahtoni on laki. Anna minun siis toimia mieleni mukaan, äläkä pakota minua käyttämään keinoja, jotka ovat minulle vastenmielisiä; minun tarvitsee vain liikahtaa tukahduttaakseni tyhmän ylpeytesi."

"Hyvä", nuori mies vastasi kumealla äänellä, "minä tiedän, etten voi mitään. Mutta pitäkää huoli siitä, miten kohtelette näitä vieraita, jotka ovat asettuneet minun suojelukseeni, sillä minä osaan kostaa."

"Niin, niin", Tiikerikissa sanoi surumielisesti, "minä tiedän, ettet epäröisi kostaa minullekin, jos luulisit itselläsi olevan syytä siihen, mutta yhdentekevää, tällä hetkellä olen minä herrana."

"Seuraan teitä aina pesäpaikkaanne asti; älkää luulko, että jätän näitä vieraita teidän käsiinne tällä tavoin."

"Olkoon menneeksi, en vastusta sitä, että seuraat meitä, kaukana siitä; minua olisi surettanut, jos olisit menetellyt päinvastoin."

Tuntematon hymyili halveksivasti, mutta ei vastannut.

"Tulkaa", Tiikerikissa jatkoi kääntyen hacienderoon.

Karavaani alkoi taas matkaansa kumpua ylöspäin, seuraten vanhaa sissiä, jonka vieressä heidän entinen oppaansa kulki synkän näköisenä.

Kun he olivat sivuuttaneet muutamia mutkia yhä jyrkemmäksi käyvällä polulla, jota pitkin meksikolaiset vain verrattain vaikeasti saattoivat kiivetä, Tiikerikissa kääntyi hacienderoon päin ja lausui vapaammalla äänellä hänelle:

"Pyydän anteeksi, että vien teidät tällaisille huonoille teille; pahaksi onneksi ei ole mitään muuta asuntooni vievää tietä; muuten olemme kohta perillä, kestää enää vain muutaman minuutin."

"Mutta minä en näe jälkeäkään ihmisasunnosta", don Pedro vastasi, turhaan katsellen maisemaa kaikkiin suuntiin.

"Se on totta", Tiikerikissa sanoi hymyillen, "kumminkin olemme tuskin sataakaan askelta matkamme päämäärästä, ja vakuutan teille, että siihen paikkaan, johon nyt teidät vien, mahtuisi helposti kymmenen kertaa niin paljon ihmisiä kuin meitä nyt on."

"Ellei tuo asunto ole maan alla, jota en voi otaksua, niin en oikein ymmärrä, missä se voisi olla."

"Te olette melkein arvannut oikein. En kyllä asu maanalaisessa luolassa sanan varsinaisessa merkityksessä mutta asun ainakin turvapaikassa, joka on maan alla. Jotenkin harvat ovat tulleet sinne sisälle ja, kuten te, palanneet sieltä vahingoittumattomina."

"Sitä pahempi", haciendero vastasi suoraan, "sitä pahempi heille ja ennen kaikkea teille!"

Tiikerikissa rypisti kulmakarvojaan, mutta malttoi taas heti mielensä.