Part 5

Felix herrasta, jota miellytti, että häntä katseltiin, tuntui tämä käytös aivankuin taisteluvaatimukselta. Sitäpaitsi suututti isän kelpo poikaa se, ettei vieras halunnut mitään juodakseen.

»Amalia, kysy herralta, eikö hän halua mitään nautittavaa», huusi hän kovalla äänellä tarjoilupöytää kohden.

Vieras ei ollut kuulevinaan mitään. Neiti meni hänen pöytänsä luo ja höpisi jotakin väkevästä schrandenilaisesta oluesta.

»Kiitos--en juo mitään», vastasi hän kohottamatta katsettaan.

Felix herra pureksi viiksiensä kärkiä. Hänestä oli selvää, että tämä käytös ansaitsi rangaistuksen. Hänellä oli pian hyökkäyssuunnitelma valmiina.

Hän nousi ja heiluttaen kansiniekkaa oluthaarikkaansa alotti pontevalla rintaäänellä:

»Rakkaat toverit ja kansalaiset ynnä kaikki arvoisat läsnäolijat! Preussin kunniakkaat taistelut ovat taistellut. Armas isänmaamme on noussut tomusta jälleen uuteen, aavistamattomaan loistoon. Useimmat meistä ovat vuodattaneet verta kunnian kentällä tai ainakin antaneet rintansa vihollisten luodeille alttiiksi. Ken on preussilainen isänmaan ystävä, hän juokoon kanssani maljan Preussin kunniaksi ja Preussin menestykseksi!»

Kimakasti hurraten kohottivat kaikki haarikkansa huulilleen, mutta heidät keskeytti luutnantin jyrkkä »seis» huuto.

»Näen täällä jonkun», huusi hän, »joka näyttää vetäytyvän pois tätä kunniavelvollisuutta täyttämästä.» Kannukset kilisten hän astui vieraan pöydän luo.

»Herra», tiuskaisi hän hänelle. »Ettekö tahdo juoda Preussin kunniaksi?»

Vieras kääntyi puoleksi syrjään sanoen: »Tahdon olla rauhassa.»

»Mitä, herra? Te kannatte nostoväen kunniamerkkiä lakissanne ja kieltäydytte------»

Vieraan äkillinen tarttuminen laukkuunsa sai hänet vaikenemaan.

Samassa hengenvedossa hän näki kaksipiippuisen ratsupistoolin välähtävän vieraan kädessä, näki hänen hypähtävän pystyyn ja katsoi peräytyen kalpeihin, uhkaaviin kasvoihin, jotka hän hyvin tunsi, mutta joista ei kuitenkaan ollut konsanaan leimahdellut tällaisia salamoita häntä kohden.

Hän käsitti heti: hänen vastassaan seisoi mies, joka oli valmis mihin tahansa.

»Katso minua, Felix Merckel», sanoi entinen ystävä, »niin käsität, ettei minulla ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Jos sinä tai joku teikäläisistä uskaltaa tulla liian lähelle minua, niin olkaa varmat, että sinut tai ensimäisen, joka tulee, ammun kuoliaaksi kuin koiran.»

Felix Merckel oli äkkiä malttanut mielensä.

»Ah, herra parooni!» sanoi hän syvään kumartaen. »Sitten tosiaankaan en ihmettele, ettei Preussin----»

Pistoolin kaksoishanan kaksinkertainen naksahdus pani hänet vaikenemaan.

»Vielä kerran, ole varoillasi, Felix Merckel; olen upseeri kuten sinäkin.»

Tämä uudistettu varotus teki vaikutuksensa.

»Ainakaan en tahdo häiritä!» sanoi Felix herra kumartaen toistamiseen ja mennen takaisin paikalleen, jolloin kannukset hänen saappaissaan kilisivät hiljemmin.

Schrandenilaiset istuivat nenät yhdessä, ja kohta astui vanha Merckel huoneeseen. Hänen ylen lihavat, sileäksi ajellut kasvonsa säteilivät hyvinvointia ja hyväntahtoisuutta. Huolellisen arvokkaana kuten kylän patriarkan sopi, kulki hän laseilla ja pulloilla täytetyn tarjoilupöydän ohitse. Rasvasta kiiltävillä atlasliiveillä riippuivat paksut, hopeaiset kellonperät, joiden kahta vitjaa alhaalta yhdisti kultainen maurilaispää ja joissa riippui merenkullasta tehty sydän.

»Herrako on halunnut minua puhutella?» kysyi hän syvällä kumarruksella, joka kuitenkin ikäänkuin katkesi keskeltä kahtia, kun pienet kissansilmät huomasivat, ettei vieraalla ollut lasia edessään. Sellaiselle, joka ei mitään nauttinut, ei kannattanut tehdä kumarrusta.

Schrandenilaiset istuivat korviaan heristäen.--Felix oli hypähtänyt pystyyn ikäänkuin odottaen suotuisaa silmänräpäystä iskeäkseen nyrkillään entistä ystäväänsä.

»Hän on nuori herra parooni, isä», huusi hän helakasti nauraen.

Merckel ponnahti kolme pitkää askelta takaperin. Hänen hyväntahtoinen hymynsä kivettyi, hänen lihavat kätensä hapuilivat kellonvitjojen maurilaispäätä ja kouristuivat siihen kiinni.

»Saanko puhutella teitä kahdenkesken?»

»Oi herra parooni--tietysti, herra parooni--jos suvaitsette, herra parooni.»

Ja hän avasi leveällä liikkeellä sivuoven, joka vei pieneen arvohenkilöille varattuun huoneeseen. Rikkinäisellä vähäkankaalla verhottu sohva ynnä muutamat nojatuolit odottivat siellä ravintolan ylhäisempiä vieraita. Ristikoilla varustetun piippuhyllyn yläpuolella riippui taulu, johon oli kirjotettu: »Täällä saa juoda ainoastaan viiniä.»

Ennenkuin isäntä sulki oven Boleslavin jälkeen, viittasi hän salavihkaan tuvassa istuville miehille ikäänkuin heidän levottomuuttaan viihdyttääkseen. Sitten hän loi kotiinpalanneeseen herranpoikaan puoleksi ummistuneiden silmäluomiensa alta lyhyen, tutkivan katseen, joka ilmeisesti näytti täyttävän hänet suurella tyytyväisyydellä, sillä hänen hymynsä sai uudelleen hyvinvoivan, kylläisen rasvankiiltonsa.

»Kuinka herra junkkari onkaan kasvanut sitte viime näkemän!» alotti hän.--»Aivan merkillistä!»

Boleslav tuijotti häneen äännetönnä.

»Ja vanhaa armollista herraa ei herra junkkariherra parooni, täytyy kai sanoakseni--enää ole tavannutkaan elossa. Olette tullut liian myöhään autuaan vainajan silmiä sul------»

Hän pysähtyi keskelle sanaa ja puristeli kiihkeästi kellonperien merenkultaista sydäntä, sillä Boleslavin katse, joka tuimana ja uhkaavana oli kiinnitetty hänen kasvoihinsa, alkoi saattaa hänet levottomaksi.--Olikohan hänellä ehkä edessään jokin maankiertäjä, joka tahtoi käydä hänen kimppuunsa?

»Mutta minä en tule liian myöhään», puhkesi Boleslav puhumaan, »tehdäkseni tyhjäksi ne konnankujeet, joilla isältäni tahdotaan riistää hänen viimeinenkin kunniansa.»

»Mitä ihmeen konnankujeita herra parooni tarkottaa?»

»Neuvon teitä, arvoisa herra, jättämään tekopyhän naamanne. Näen teidän lävitsenne. Minun korviini on saapunut eräs teidän lausuntonne, jonka johdosta sietäisi kurittaa teitä tuossa paikassa.»

»Herra parooni!»--ja hän näytti aikovan lähetä ovea.

»Jääkää», käski Boleslav asettuen hänen tielleen. Onneksi hän oli kaikki nuo roistonnaamat nähdessään jälleen saavuttanut perinnäisen tietoisuutensa käskijän arvostaan. »Näinkö suoritatte kiitollisuudenvelkaanne suvulleni, jonka armo teidät on tehnyt siksi, mitä olette?»

Rihkamakauppias, joka kerran oli saapunut linnaan paikkaa etsivänä palvelijana ja sittemmin linnan toimitusmiehenä vähitellen koonnut omaisuutensa, painoi loukatun viattomuuden ilme kasvoillaan oikean nyrkkinsä vasenta kämmentänsä vasten, samalla surkuttelevasti maiskuttaen kieltään.

»Rakas herra parooni», sanoi hän, ja leveät, kiiltävät kasvot säteilivät sulaa isällistä lempeyttä. »Annan teille anteeksi loukkauksen, jonka päästitte suustanne, ja annan teille luotettavimmat tiedot, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut,--siitä toivottavasti näette parhaiten, miten ystävälliset minun tarkotukseni ovat».

»Pyydän päästä ystävyydestänne!» jyräytti Boleslav väliin. »Olette velvollinen Schrandenin kylänvoutina minulle puhumaan ja vastaamaan--eikä muuta.»

»Schrandenilaiset, rakas herra parooni, ovat nimittäin hirveitä ihmisiä. Sanoin sen aina jo rakkaalle vaimovainajalleni--tunsittehan hänet, herra parooni! Niin, niin--kuinka usein hän ottikaan pienen junkkarin käsivarrelleen eikä ajatellut, että kerran tuollaisen kiitoksen----»

»Asiaan!»

»Marianne, sanoin usein, nämä schrandenilaiset ovat vielä minun surmani, sillä mitä he saavat päähänsä----kerran he saivat päähänsä, etteivät juo minun katajanmarjaviinaani. Hyvää, kirkasta, puhdasta katajaistani, herra parooni! Nyt ovat he saaneet päähänsä, etteivät salli armollista herraa haudata, ja--kunniani kautta!--ei Jumala eikä perkele voi heitä siihen pakottaa.--Ettekä tekään, herra parooni. Miksi niin?--Ruumisvaunut ovat ammattikunnan omat--ja se ei anna niitä;--hevosiakaan ei teille anna kukaan ... ruumiinkantajia, o hyvä Jumala ... kiertäkääpäs kerran ympäri kylää ... kiertäkää ja kuulustelkaa, kuka tahtoo ottaa herra paroonin hartioilleen ... jos jonkun satutte löytämään, niin neljännestunnin kuluttua ovat he hänet pieksäneet raajarikoksi--sillä nämä schrandenilaiset...! No, ja kirkkoherra.--hänellähän on suurin sananvalta--mutta menkäähän kirkkoherran luo--sielläpähän saatte kuulla, mitä hän arvelee. Kellonsoitosta ja siunauksesta ei puhettakaan ... niin, edes ruumiskirstuakaan ette saa teetetyksi.»

»Tahtoisinpa sen nähdä», sanoi Boleslav hampaitaan kiristäen, sillä hän tunsi uhmansa paisuvan sitä suuremmaksi, mitä selvemmin hän näki tämän pahuuden ja ilkeyden verkon.

»Niinkö, _tahdotteko_ sen nähdä?» huusi vanha Merckel huonosti salatulla voitonriemulla; »Teidän tahtonne on tapahtuva, herra parooni.»

Hän avasi oven tarjoiluhuoneeseen, josta kuului monien ihmisäänten sekava möly. Sinne näytti tällä välin puolet kylää kokoontuneen.

»Hackelberg tulkoon tänne!» huusi hän sinne ovenraosta ja tempasi kiireisesti oven kiinni, sillä sen reunaan oli tarttunut useita sormia ilmeisesti aikoen temmata sen seposelälleen.

»Jollei hän enää ole eiliseltään humalassa, sanoo hän pian teille alamaisen ajatuksensa vasten kasvojanne.»

Hänen silmistään säkenöi peittelemätön vahingonilo, sitten vetääntyivät hänen kasvonsa jälleen surumielisen hyvinvoipaan, patriarkalliseen hymyyn.

»Olette torjuneet ystävyyteni luotanne, nuori mies», alotti hän meren kultasydäntä nypelöiden. »Olette solvannut ja loukannut harmaita hapsiani--hyvä--en teille siitä vihottele. Ette olisi sitä tehnyt, jos olisitte tiennyt, kuka se oman henkensä uhalla, schrandenilaisten selän takana--sillä jos he olisivat sen nähneet, olisivat he minut kuristaneet kuoliaaksi--pelasti autuaan paroonivainajan nälkään nääntymästä--kysykää vain neidiltä!----»

»Keltä neidiltä?»

»No, rakkaalta, uskolliselta neiti Reginalta--autuaan isävainajanne sydänkäpyseltä. Hän on oikea helmi, herra parooni. Teidän on pidettävä häntä kunniassa ja otettava hänet mukaanne matkoille. Hänelle pistin usein pimeässä palan leipää ja savustettua makkaraa, herra parooni, ja pussin kahvia, herra parooni, aikana, jolloin itse söin ainoastaan ruispuuroa eineekseni, koska satamat olivat suljetut, herra parooni.»

»Ettekö saanut niistä maksua?»

»No, sainpa niinkin, vaikkapa oikeastaan vain taivaallisen palkinnon vuoksi panin henkeni alttiiksi.--Ja onhan sitä tosin vielä pieni jäännöskin viime jäidenlähdön ajalta, jos herra parooni tahtoisi olla niin suosiollinen----»

»Kirjottakaa lasku saatavistanne; rahat tullaan teille lähettämään.»

»Sillä ei ole kiirettä, herra parooni. Luotan kyllä teihin, herra parooni. Jos annatte jotakin arvoa vanhan, kokeneen miehen neuvolle, niin menkää nyt kauniisti kotiin,--kaivakaa linnan taakse hauta, laskekaa autuas isävainajanne siihen--öiseen aikaan--aivan hissukseen, aivan hissukseen... Rakas neiti Regina, hänhän voi tarttua ruumiin toiseen päähän--sitten ladotte turpeet paikoilleen, jotta nurmikko tulee sileäksi ennalleen, eikä kukaan tiedä, mihin hänet on kuopattu, ja ennen aamun valkenemista tarttukaa Reginaa käsivarteen ja menkää jälleen kauniisti sinne missä------»

Hän vaikeni, sillä Boleslavin sormet kopeloivat jälleen pistoolinperää. Tämän kunnonmiehen mahtipontisesta neuvosta irvisteli esiin niin pirullinen iva, että se kiihotti hänen vastustushalunsa äärimmilleen.

Näiden myrkyllisten sanojen tunkeutuessa hänen korviinsa oli hänen aivojensa lävitse salamana leimahtanut epätoivoinen ajatus.

Tosiaankin, tämä hautaus oli vain ensimäinen, vähäisin osa tehtävästä, joka hänellä oli suoritettavanaan! Pitikö hänen lähteä täältä yön hämyssä ja sumussa--hiipiä ikäänkuin pahantekijä isiensä perinnöltä jättääkseen kaiken, mitä he olivat luoneet, häviölle alttiiksi? Ei, vaan tänne hänen oli jääminen--kestäminen kaikki uhmaten näitä hyenoita, joista kurjin seisoi virnistellen, kissansilmät ahneesti vilkkuvina hänen edessään ja vaani vain tilaisuutta karatakseen isännättömän saaliin kimppuun.

Kestävyyttä! Kestävyyttä!

Tämä oli se sovitus, jota isien synnit häneltä vaativat!

Ja eikö tuo jumalaton teko, joka oli hänen perintönsä hävittänyt maan päältä, yhä huutanut kostoa taivaaseen saakka.

Oliko hänen vetäytyminen tiehensä ikäänkuin karkuri, ikäänkuin lipunpettäjä, ja jättäminen niille hyvilleen ei ainoastaan kotikontunsa, vaan lemmittynsäkin, jonka hän oli kadottanut ajaksi ja iäksi, mutta joka kuitenkin odotti häntä ikävällä ja pelolla?

Ei, vaan täällä, tällä Schrandenin linnan raunioilla liehui hänen lippunsa--tulikirjaimilla oli siihen piirretty sana »kosto».

Ja kurja se, joka lippunsa jättää vihollisille!

Hän astui aivan kylänvoudin eteen, ja seivästäen uhkaavan katseensa hänen kasvoihinsa huusi hän: »Kuka on Schrandenin linnan sytyttänyt tuleen?»

Herra Merckelin rasvaiset kasvot vavahtivat. Sanat olivat sattuneet hänen omantuntonsa kipeimpään kohtaan.

Samoin säpsähti jokainen schrandenilainen, kun kysymys tämän ilkityön tekijästä sattui hänen korviinsa. Yksi ainoa vain ei säpsähtänyt--ja se oli pahantekijä itse------

Herra Merckel koetti toipua vastaamaan, mutta samassa yltyi hälinä tarjoiluhuoneessa kovaksi meluksi. Hän teki ehdottomasti liikkeen ovea kohden, ikäänkuin tahtoisi työntää salvan tulevain tapausten eteen, mutta samassa temmattiin ovi auki, ja sisään tunkeutui villin, uhkaavan joukon seuraamana pieni, renttumainen ja repaleinen mies. Hänen karkea musta tukkansa valui rasvaisina suortuvina hartioille, parransänki oli harmahtava, ja punaisten, ripsettömäin silmäluomien alta tirrottivat lasimaiset juoponsilmät.

Hän huitoi nyrkillään ympärilleen ja kiljui: »Missä se mies on? Missä on se sikiö?--Minä tahdon hänet kuristaa, sen sikiön!»

Mutta nähtyään Boleslavin kookkaan vartalon vastassaan jäntevästi pystyyn ojentuneena, vaikeni hän yhtäkkiä keskellä rähinäänsä ja murisi ja öhki itsekseen.

Hänen takanaan kohosi kokonainen seinä kiihtyneitä, häjynilkisiä, uteliaita kasvoja, jotka kaikki tuijottivat Boleslaviin kuten vangittuun ihmeotukseen.

»Minä yksin kaikkia noita vastaan!» ajatteli hän, ja hänen rintansa kohosi.

»Oletteko puuseppä Hackelberg?» kysyi hän pitäen katseillaan juoppoa loitolla. Tämän miehen kuva palasi lapsuuden ajoilta himmeänä hänen muistoonsa. Kerran, kun hänet oli linnan pihalla piesty pahanpäiväiseksi salametsästyksen tähden, oli hän surkealla parunnallaan säikyttänyt Boleslavin hiljaisista unelmistaan. Nyt samainen mies puristi kätensä nyrkkiin, pöyhistelihe ja mörisi ja röhki jotakin itsekseen.--

»Tekö valmistatte ruumiskirstuja tässä kylässä?»

Puuseppä pudisti vitkalleen päätänsä tuijottaen tylsänä eteensä. Sitten hän puhui ikäänkuin haudasta:

»Teen enää vain kaksi ruumiskirstua----toisen itselleni ja--toisen vietellylle lapsiraukalleni.»

Schrandenilaiset nauroivat salavihkaan. He tunsivat tämän ilveilyn sangen hyvin. Kun kylässä joku oli kuollut, noutivat he puusepän ja sulkivat hänet viinapullon ja tarpeellisten lautojen kera johonkin huoneeseen eivätkä päästäneet häntä sieltä, ennenkuin kirstu oli valmis.

Hän oli kerta kaikkiaan vaarallinen mies, tämä Hackelberg, sen tiesivät schrandenilaiset sangen hyvin eivätkä päästäneet häntä sekunniksikaan näkyvistään. Missä hän liikkuikin, pitivät he häntä silmällä; monet korvat kuulostelivat ahmien hänen sanojaan, ja yhtä monet käsivarret olivat alati valmiina tarpeen tullen nitistämään hänet hengiltä.

He sallivat hänen istua kapakassa rinnallaan, he juottivat hänet humalaan ja syöttivät hänen vatsansa täyteen, he kuuntelivat häntä tai tukkivat hänen suunsa, he panivat hänet lukkojen ja salpojen taakse tai antoivat hänen kiduttaa heitä itseään--oli ikäänkuin he olisivat pukeneet lihaan ja vereen pahan omantuntonsa ja päästäneet sen juoksentelemaan ympärinsä tämän hunningolle joutuneen juomarin hahmossa.

»Ketkä muut paitsi te valmistavat kylässä ruumiskirstuja?»

Schrandenilaiset purskahtivat hirnuvaan nauruun. Hän kyllä saisi ponnistella päästäkseen totuuden perille.

Hackelberg pöyhistihe.

»Kurja lapsiparkani», murisi hän tuijottaen lasimaisilla silmillään herra Merckelin merenkultasydämeen, joka hänen päässänsä näytti pyörivän, mutta sitten hän yhtäkkiä kavahtui puoliunestaan, hänen silmiinsä ilmestyi synkkä kiilto, hän ojensi nyrkkinsä Boleslavia kohden ja huusi:

»Mitä tahdotte minulta, herra?--Tahdotte minulta ruumiskirstun! Kenelle tahdotte minulta ruumiskirstun? Miehelle, koiralle, joka on kavaltanut isänmaansa--joka on vietellyt lapseni--hänellekö olisi minun tehtävä ruumiskirstu?--Katsokaas minua herra! Enkö minä näytä hirviöltä, herra?» Hän repäisi paidan auki, niin että karvainen rinta tuli näkyviin.--»Raato minä olen--en edes sen arvoinen, että koirat kintuilleni ------ ja katsokaas vain, rakas, kallis herra, sellaiseksi on autuas herra parooni minut tehnyt--onnettoman, hyljätyn, lapsettoman ukko rähjän on hän minusta tehnyt.»--Hän alkoi pyyhkiä silmiään englanninnahkaisen takkinsa repaleilla-- schrandenilaiset hänen selkänsä takana rääkyivät hyväksymistään. --»Lapseni on hän minulta ottanut--lapseni on hän minulta ryövännyt--»

»Luullakseni olette itse lähettänyt lapsenne linnaan», puuttui Boleslav hänen puheeseensa. Mutta mies jatkoi valitusvirttänsä:

»Portoksi on hän tehnyt lapseni. Ja vielä enemmän, nuori herra--mikä juuri verisimmin särkeekin sydäntäni--sillä minä saatan olla renttu, mutta isänmaan ystävä olen sentään--sillä Preussissa rakastaa jokainen renttukin isänmaataan--sillä me preussilaiset emme ylipäätään ole mitään renttuja--mutta lapseni--hoo, tiedättekös, mitä hän on tehnyt lapsestani?

Ruoskan iskuin on hän pakottanut hänet yön hämyssä ja sumussa menemään ja--mutta luuletteko, että minulla sen jälkeen vielä on lasta?--Ei, herra, kironnut olen koko naikkosen--hän ei ole enää lihaani ja vertani--olen hänelle sanonut--»

»Mutta syntirahat olet sentään ottanut!» oli Boleslav sekaantumaisillaan hänen sanoihinsa, mutta malttoi mielensä, sillä olisihan hän siten heittänyt isänsä syyllisyyden näiden susien saaliiksi.

»Ja nyt olet vapaa kuin taivaan lintu, olen hänelle sanonut, ja ken sinut kohtaa, lyököön sinut kuoliaaksi, olen hänelle sanonut, ja mene nyt armollisen herrasi luo--olen hänelle sanonut--ja hän ottakoon sinut hoiviinsa--olen hänelle--»

Tässä tuokiossa tuli schrandenilaisten melu niin äänekkääksi, että se nieli puusepän sanat.--Vieraat olennot tunkeutuivat hänen eteensä ja ottivat hänet keskeensä. Ainoastaan hänen kimeä, häijynilkinen naurunsa kuului joukosta, johon hän oli kadonnut.

»No, mitä ennustinkaan herra paroonille?» kysyi herra Merckel hymyillen hyväntahtoista hymyään.

Boleslav oli nojautunut sohvan selkänojaa vasten ja katseli hammasta purren schrandenilaisten joukkoa, joka tunkeutui yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.

»Jos yhden päähän pälkähtää kohottaa kätensä, lyövät toiset minut kuoliaaksi», ajatteli hän itsekseen. Tässä kysyttiin kylmäverisyyttä.

»Päästäkää minut lävitse, ihmiset», sanoi hän koettaen käsillään raivata tietä itselleen.

Joko hänen silmiensä kylmä katse tai nostoväenristin kimmellys hänen lakissaan hillitsi mölyävän väkijoukon--tie aukeni hänelle--hän astui joukon keskeen.

Joka askeleella hän odotti tuhoisan iskun kumahtavan takaapäin; sillä hän oli varma ainoastaan sikäli kuin silmillään saattoi väkijoukkoa hallita. Mutta ei--koskematonna hän pääsi ulkoilmaan. Felix Merckel ei enää sattunut hänen tielleen.

Koko joukkio--johon nyt oli sekottunut vaimoja ja lapsiakin--vyöryi hänen perästään.

Lähetessään pappilan puutarhaa, jonka muuri loisteli valkoisena puolipäivän säteilyssä, tunsi hän, kuinka hänen sydämestään nousi ikäänkuin raskas paino hänen kurkkuunsa ja oli hänet tukehuttamaisillaan.

Vanhan kirkkoherran käsissä oli hänen viimeinen toivonsa. Ajaakohan tämäkin hänet oveltaan? Tämä ajatus ei kuitenkaan ollut se, joka tällä hetkellä pani hänen rintansa tuskasta aaltoilemaan.

Tuskaa hän tunsi vain ajatellessaan sitä ainoaa, joka saattoi hänet joko hyljätä tai kohottaa, kohottaa hänet, epäpuhtaan, häpeätekojen tahraaman, luoksensa rauhan ja viattomuuden maailmaan.

Millaisena hän jälleen kohdanneekaan Helenan?

Eikö hänen täytynyt kauhistuneena kimmahtaa takaperin nähdessään hänen ilmestyvän eteensä tässä asussa, tomuisena ja villiintyneenä, tämän raivoavan lauman ulvoen häntä saattaessa?--

Ja niin tapahtuikin!

Säikähdyksestä vapiseva käsi tempasi auki verannan lasioven...

Hän se oli. Sen täytyi olla hän.--Vaalea, solakka olento, joka vavisten ja torjuen ojensi käsivartensa häntä ja väkijoukkoa kohden--päästäen hiljaisen pelästyksen huudahduksen--ja oli kadonnut, ennenkuin Boleslav oli ennättänyt kohottaa ainoatakaan kysyvää, rukoilevaa katsetta armaihin kasvoihin.

Hänen silmiensä edessä leijaili valkoinen sumu. Puoleksi ajattelematta hän astui portaita verannalle ja sulki oven jälkeensä odottaen mitä oli tuleva.

Schrandenilaiset piirittivät kuistikon ja painoivat nenänsä litteäksi lasiseinään, jotta paremmin näkisivät.

Kuului ruudun kilinää. Eräs takana seisova oli sysännyt edessänsä olijan ikkunasta sisään.

Silloin kuului sisältä vanhan kirkkoherran mahtava ääni.--Raskas ryhmysauva kädessään hän näyttäytyi verannalla. Hänen valkoinen tukkansa liehui korkeakaarteisilla ohimoilla. Kotkannenän sieraimet laajenivat kuin vainuten taistelua ja surmaniskuja.--Lumivalkoisten, töyhtömäisesti eteenpäin ojentuvain kulmakarvojen alla paloivat silmät kuin tulikekäleet.

Tämä oli sama kirkkoherra Götz, joka 1813 vuoden maaliskuulla oli kulkenut talosta taloon, alttariristi kädessään ja rummunlyöjä jälessään kehottaen schrandenilaisia pyhään taisteluun. Ja jollei hän olisi Königsbergiin marssittaessa tiedotonna vaipunut tien oheen, kuka tietää, eikö hän olisi seurannut pitäjänsä asemiehiä taistelutanterellekin.

Schrandenilaiset pelkäsivät aikalailla hänen kuritustaan, ja tuskin he olivat saaneet näkyviinsä kohotetun ryhmysauvan, kun jo nopeasti vetääntyivät loitommaksi ikkunoista ja pötkivät puutarhan porttia kohden.

»Te polttoviholaiset, murhapolttajat!--Sinä Korahin lahko!» puuskui hän heidän jälkeensä temmaten lasioven auki.--»Tulkaapas sunnuntaina herranhuoneeseen--kyllä minä teille näytän!»

Sitte kääntyi hän Boleslavia kohden ja mittaili häntä synkällä katseella kiireestä kantapäähän. Lopulta seivästi hän silmänsä nostoväen lakkiin, jota tämä piti sormiensa välissä.

»Oletteko ollut mukana sotaretkeltä?» kysyi hän.

»Olen».

»Jollen näkisi ristiä lakissanne, niin kysyisinpä, taistelitteko Preussin puolesta vai Preussia vastaan.»

Boleslav, jonka ajatuksissa vielä pyöri paenneen valoisan olennon kuva, ei ymmärtänyt ensi tuokiossa, mutta sitten hän äkillisessä vihan puuskassa syöksähti pappia kohden.

Mutta vanha kirkkoherra ei ollut niitä miehiä, jotka antavat itseään pelotella--ja heidän molempien uhkaavasti silmäillessä toisiaan, huusi hän:

»Boleslav von Schranden, onko minulla oikeus tähän epäluuloon vai eikö ole?»

Silloin Boleslav painoi katseensa maahan. Hän ei voinut kestää entisen opettajansa tuomarinkatsetta.

Tämä avasi oven työhuoneeseensa, jossa kirjakaappien ja piippuhyllyjen välissä riippui seinillä ratsastusmiekkoja ja tuliluikkuja, ja sanoi:

»Lakin tähden, jota kannatte, en voi kieltää teitä astumasta kotiini. Mutta suoriutukaa lyhimmittäin. Kenellekään von Schrandenille ei ole sijaa tässä talossa.»

Hän pani ryhmysauvan nurkkaan, kietoi kukitetun aamutakin kuivahkon vyötärönsä ympäri ja käveli huoneessa edestakaisin.

Boleslav hapuili sanoja. Hän seisoi kuin pahantekijä tämän miehen edessä, jonka suusta jokainen sana valui hänen ylitsensä kuin pisara sulatettua metallia. Tosiaan--ei ollut helppoa sälyttää isän syyllisyyttä omille kunniallisille hartioilleen.

»Arvoisa kirkkoherra», alotti hän sammaltaen, »unhottakaa hetkiseksi, että kannan Schrandenien nimeä.»

Vanhus naurahti katkerasti itsekseen. »Paljon pyydetty», mutisi hän, »paljon pyydetty.»

»Älkää nähkö minussa mitään muuta kuin poika, joka tahtoo haudata isänsä ja jonka kirottu roistoväki tahtoo estää täyttämästä tätä korkeinta ja pyhintä velvollisuuttaan.»

Vanhus kohotteli ja rypisteli kulmakarvojaan, mutta ei vastannut mitään.

»Käännyn nyt teidän, kristillisen kirkon papin puoleen ja kysyn teiltä, tahdotteko sallia sellaista ilkitekoa seurakunnassanne?»