Part 6

»Minun seurakunnassani ei voi sellaista tapahtua!» pauhasi vanhus. »Mihin minut on asetettu viemään sieluja Jumalan luo, siellä saa jokainen kunniallisen hautauksen.»

»Ja kuitenkin uskalletaan--»

»Seis--kenestä on kysymys?»

»Isästäni».

»Vapaaherra Eberhard von Schrandenista?»

»Niin.»

»Se mies oh kuollut seitsemän vuotta sitten.»

»Mutta kirkkoherra!»

»Seitsemän vuotta sitten on hänet erotettu eläväin yhteydestä.--Seitsemän vuotta on hän jo lahonnut maassa.--Antakaa minun olla häneen nähden rauhassa.»

»Mutta kirkkoherra, olen ollut teidän oppilaanne... Te olette minulle ensiksi opettanut Jumalan nimen... Olen teitä aina pitänyt urhoollisena, kunniallisena miehenä... Kadun nyt uskoani, arvoisa kirkkoherra... Sillä nämä ovat arkoja, valheellisia verukkeita.»

Vanhus ojensihe täyteen pituuteensa. Hänen leukapielensä tutisivat. Hänen sieraimensa laajenivat. Kasvot kalpeina ja hehkuvin silmin hän astui Boleslavin eteen.

»Poikani», sanoi hän, »näytänkö siltä, että tapani on turvautua valheihin?»

Boleslav näytti uhmaavalta, mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta tunsi hän mielessään heräävän jotakin vanhasta, kauan unhotetusta oppilaan kunnioituksesta kirkkoherraa kohtaan.

»Poikani» jatkoi vanhus, »minun tarvitsisi sanoa vain sana jättääkseni sinut tuolla puutarhan aidan takana väijyvän roskajoukon käsiin--mutta vielä kerran--lakin tähden, jota kannat, tahdon antaa sinulle anteeksi. Ja mitä sinulle sanoin, sen tahdon näyttää myös todeksi.»

Hän meni eräälle kaapille, jossa olivat pitkässä rivissä seurakunnan kirkonkirjat--suuret, kuluneet nidokset toinen toisensa vieressä--otti niistä erään esiin ja avasi sivun, jonka yläreunaan oli kirjotettu vuosiluku 1807.

»Lue tuosta, poikani!»

Ja Boleslav luki:

»Maaliskuun 5 päivänä kuoli vapaaherra Hans Eberhard von Schranden, _ex memoria hominum exstinguatur!_»

Tämän jälkeen oli kolme ristiä.

»Tämähän on väärennys!» huusi Boleslav.

»Niin, poikani», vastasi vanhus juhlallisesti. »Se on ilmeinen ja tahallinen väärennys, törkeä virkavirhe, ja jos tahdot minut saattaa syytteeseen, erotetaan minut ja heitetään vankeuteen, jossa sitte saan päättää päiväni. Tee nyt, mitä mielesi haluaa. Kohtaloni on sinun käsissäsi.»

Kauhun ja kunnioituksen sekainen väristys kulki Boleslavin ruumiin lävitse. Hän tunsi riittävän hyvin omasta kokemuksestaan hurjan halun uhrata isänmaanrakkaudelleen vapautensa, onnensa ja elämänsä, ymmärtääkseen, mikä vanhuksen oli pakottanut tähän mielettömään tunnustukseen.

»Näillä risteillä», jatkoi kirkkoherra, »olen seitsemän vuotta sitten haudannut miehen, joka julmuudestaan ja hurjista himoistaan huolimatta oli siihen asti ollut ystäväni. Ja ken minulle vielä mainitsi hänen nimensä, hänet ajoin suoraa päätä talostani.--Tuli sitten yö, jolloin palavan linnan liekit valaisivat nämä seinät päivän kirkkaiksi. Silloin hyppäsin vuoteestani, heittäysin polvilleni ja rukoilin Jumalalta anteeksi hänelle, joka sen oli sytyttänyt--sillä sytytetty se oli, se paloi yhtaikaa jokaisesta neljästä nurkastaan--Tästä lähtien, ajattelin, on ihmisten muistosta ilkityön tekijän mukana hävitetty paikkakin, jossa ilkityö tapahtui.--Sen aaveen kanssa, joka siitä pitäen on kummitellut Schrandenin linnan raunioiden keskellä, ei minulla ollut enää mitään tekemistä.--Ja nyt tulet sinä, poikani, yhtäkkiä minulle kertomaan, ettei kummitus ollutkaan kummitus, vaan elävä olento, joka vasta muutama päivä sitten on jättänyt ajallisen elämän ja odottaa nyt kristillistä hautaustaan. Mutta minä kieltäydyn siitä... Ja juuri tämän luettelon perusteella.--En hautaa ketään kahteen kertaan.--Jos annat minut ilmi, tuomitaan minut--se lankeaa luonnostaan.--Mutta sinä tiedät, että olen siihen kaikin puolin valmis. Tee nyt, mitä tahdot--hautaa ruumis--osota vainajalle kaikki kunnioitus, minkä katsot hänen ansaitsevan, kerää kokoon saattojoukko, loistavampi kuin kenenkään keisarin--mutta minua älä sekota leikkiin.»

Hän istuutui viheriällä päällystettyyn nojatuoliinsa, nojasi päänsä ryppyisiin, karvaisiin käsiinsä ja tuijotti avoimeen kirkonkirjaan.

Tältä visapäältä ei ollut mitään toivottavaa. Olisi ollut mieletöntä antautua siihen harhaluuloon--ja myöskin siihen toiseen harhaluuloon, että hän sinä ilmoisna ikänä voisi taistelulla tai sovinnolla saada rakastettunsa omakseen.

Muserrettuna ja maahan tallattuna oli kaikki, mitä hän murjotun sielunsa kainoissa unelmissa oli jälleen rohjennut rakentaa.

Hän purskahti tuskalliseen nauruun.

»Tämä on siis se armo, se anteeksiantamus, josta te saarnaatte», huusi hän vihan kyynelet silmissään.

Vanhus nousi verkkaan ja pudotti raskaasti kätensä Boleslavin olalle.--

»Lakkisi tähden, poikani, tahdon tehdä sinulle tilin tästäkin, vaikkakin sinun näkemisesi on minulle vastenmielinen. Puolitoista vuotta takaperin palasi Venäjältä ryysyisiä, kerjääviä ranskalaislaumoja--kurjina, nälkäisinä, vilunvihoja täytenään. Schrandenilaiset tarttuivat viikatteihin ja riihivarstoihin lyödäkseen heidät kuoliaiksi, ja se kentiesi olisi ollut heille oikein, noille Napoleonin verikoirille. Mutta silloin minä avasin kirkon ovet seposelälleen, niin että he pääsivät pakoon Jumalan alttarille, sytytin heille nuotion kivipaateroiden päälle, keitätin heille ruokaa ja annoin olkia vuoteeksi--sillä vaikkakin he ovat vihollisia, sanoin schrandenilaisille, on heillä ihmisten kasvot kuten teilläkin ja kantavat he hartioillaan suurta inhimillisen kurjuuden ristiä, jota vapahtajammekin on kerran kantanut. Menkää kotiinne ja rukoilkaa Jumalaa, että hän teitä armahtaisi.--Niin sanoin.--Kuten näet, poikani, voin olla lempeäkin.----Ja palataksemme hautaukseen--en kiellä keneltäkään rauhallista leposijaansa. Mikäli minulla on sananvaltaa, ei ketään kuopata mihin nurkkaan hyvänsä, ei itsemurhaajaakaan. Jos kellä on ollut pahat päivät eläessään, täytyy hänen voida olla tyytyväinen edes kuoltuaan, sanon aina. Ja jos joku, joka on tappanut oman äitinsä, vietäisiin mestauslavalle, menisin minä hänen haudalleen täydessä virkapuvussani, panisin käteni ristiin hänen ruumiinsa ylitse ja rukoilisin sotajoukkojen herraa: Anna hänelle anteeksi, sillä hän ei tietänyt, mitä teki.--Kaikille muille tahdon osottaa lempeyttä, mutta isällesi en! Sillä ken on rikkonut isänmaatansa vastaan, hän on häväissyt kaikki taivaalliset ja maalliset lait, on häväissyt äitinsä, joka hänet on synnyttänyt, on saattanut iankaikkisen kirouksen alaiseksi lapset, jotka on siittänyt. Sellainen on ajettava koko inhimillisen yhteiskunnan ulkopuolelle, sillä hän on kuin spitalitautinen--kuolemaa ja perikatoa tuo hän tullessaan, mihin ikinä astuneekin. Hän on kuin hullu koira, joka kuolassaan pirskottaa vesikauhua kaikkiin eläviin olentoihin, mitkä se kohtaa.--Kuinka suuren, poikani, luulet isäsi rikoksen olevan, ja mitä kaikkea pahaa luulet hänen tehneen? Niiden sadan tai parin nuorukaisen tähden, jotka lepäävät tuonne niitylle haudattuina, niiden tähden en kanna kaunaa häntä kohtaan. He kuitenkin kaikitenkin saattoivat kuolemaa odottaa. Heidän haudoillaan kasvaa korkea nurmikko ja heidän isänsä ovat jo aikoja sitten surreet surtavansa--mutta tulepas tänne, poikani--»

Hän tarttui Boleslavin käteen ja vei hänet ikkunaan. »Katso tuonne,--mitä näet puutarhan aidan takana? Lauman villipetoja näet, näet niiden vetelehtivän ympäri ja vaanivan verenhimoisesti kirkuen, eikö jo pian tule saalis, joka heidän nälkänsä sammuttaisi, ja kuitenkin ovat he liian arkoja käydäkseen kimppuusi ja sinut repiäkseen, jos astut heidän joukkoonsa. Ja katso _minua_, poikani! Jumala on minut tänne asettanut julistamaan hänen rakkauttansa, ja minä saarnaan vihaa.--Lempeyden sanojen, suloisten kuin hunaja, tulisi vuotaa huuliltani, mutta niiltä hyppivät ilmoille skorpioonit niin pian kuin suuni avaan, sillä minustakin on tullut villipeto.--Ja sellaisia on isäsi tihutyön tähden meistä tullut!--Täältä Schrandenista et löydä mitään hyvää, sillä isäsi istuttama myrkky kihisee ja imeytyy polvesta polveen lapsiin ja lastenlapsiin, kunnes Herra häpeäpaikan ja teidän kirotun nimenne on tyyten hävittänyt pyhästä maailmastaan--Amen.»

Hän seisoi siinä kohotetuin käsin, kuten kiroava vanhan liiton profeetta, ja vaahto kuohui hänen suupielissään.

Kauhun ja kammon lamauttamana kääntyi Boleslav ovelle.

Vanhus ei kutsunut häntä takaisin.

Kulkiessaan eteisen lävitse säpsähti hän kovasti, sillä hän oli kuulevinaan erään raollaan olevan oven takaa naispuvun kahinan.

Lemmittyänsä hän ei tahtonut tavata--ei mistään hinnasta maailmassa! Ei tänään, ei tällä hetkellä, jolloin hänestä tuntui, ikäänkuin kaikki se hyvä ja jalo, jonka hän hiljaisuudessa oli kasvattanut sieluunsa, olisi maannut maassa murskana ja tahrattuna.

»Jos kaikki ovat tulleet villipedoiksi, miksi en minäkin voisi tulla villipedoksi», ajatteli hän astuessaan käsi pistoolilaukulla schrandenilaisten joukkoa kohden.

Vanha kirkkoherra oli oikeassa: he ulvoivat ja haukkuivat hänen takanaan--murhanhimo salamoi heidän silmistään--mutta satuttaa kättänsä häneen he eivät uskaltaneet.----

* * * * *

Kun hän saapui nostosillalle, jonka paalujen takana odotti häntä kokoonkyyristynyt naisolento, oli hänen mielessään kypsynyt hurja, epätoivoinen päätös: hän tahtoi asevoimalla saattaa isänsä viimeiseen lepoon.

»Tahdotko vielä kerran ansaita kauniin summan rahaa?» kysyi hän nuorelta naiselta, joka hänen lähetessään hypähti hehkuvan punaisena seisoalleen.

Tyttö katseli häneen hetkisen tuumien ja kummastellen, sitten, ikäänkuin vasta nyt olisi tajunnut, pudisti hän kiihkeästi päätänsä.

»Miksi et?» tutkaisi Boleslav häneltä.

Tyttö alkoi vavista. »Mitä minä teen rahalla, herra?» kysyi hän hiljaa ja anovasti. »He ottavat sen kuitenkin minulta pois.»

»Ketkä?»

»Ihmiset--kaikki ihmiset--hyvä, hyvä herra, ei mitään rahoja.»

»Ilmeisesti on hänen järkensä sekaisin», ajatteli Boleslav.

»Ja sitä paitsi on siellä rahaa yllinkyllin», jatkoi tyttö kuiskaten ja vilkuillen arasti ympärilleen. »Kellarissa on rahaa--kokonaisen arkun täysi--siellä missä viinitynnyritkin ovat--sieltä otin aina niin paljon kuin hänelle--armolliselle herralle--tarvitsin. Itselleni en tarvitse mitään, herra, korkeintaan uuden röijyn.»

»Tahdotko siis ansaita uuden röijyn?»

»Enhän tarvitse sitä ansaita, herra. Kun ensi kerran menen Bockeldorfiin--sillä tarvitseehan herra toki jotakin syödäkseen--, tuon sieltä röijyn mukanani.»

Tällainen lienee tunne vetojuhdallakin, joka tekee työnsä mitään ajattelematta, niinkuin nielee ravintonsakin.

»Tahdotko siis _ilman_ mitään ansiota tänä yönä tehdä pitkän matkan minun puolestani?»

»Tahdonko minä, herra? Jos _te_ vain tahdotte, herra!»------

VI.

Seuraavana päivänä hämmästytti Schrandenin kylää odottamaton vierailu, joka sai juhlatuulella olevat kyläläiset aivan kuin puusta putoamaan.

Kello oli viiden korvilla iltapäivällä, kun kylänraittia ajoivat kahdet häkkirattaat, joilla kummallakin oli viisi kuusi istujaa, nuoria miehiä jääkärin takit yllä, kenttälakit päässä, pyssyt olalla leveistä hihnoista riippumassa.

Etumaisilla rattailla istui sen lisäksi naishenkilö, joka, samassa kuin hevoset kääntyivät kirkkomäelle, hyppäsi huimalla loikkauksella häkin ylitse ja loittoni linnaa kohden.--

Jokainen schrandenilainen tunsi hänet jo ensi silmäyksellä paroonivainajan lemmityksi, mutta yleinen hämmästys oli niin suuri, ettei kenenkään päähän pistänyt ajaa häntä takaa.

»Mustan Kotkan» ravintolan edessä pysähtyivät rattaat. Ikkunat temmattiin auki, ja ennenkuin vieraat olivat vielä ehtineet nousta jalkeille, remahti sekava tervehdysmelu heitä vastaan.

»Heiden pojat--eläköön--Heiden pojat», kirkui Felix Merckel, joka oli yhdessä Sellenthinin eskadroonaan kuuluvain toverien kera ollut monissa otteluissa, ja heilutti ikkunasta heitä vastaan vaahtoavaa oluthaarikkaansa.

Hänen isänsä avasi ripeästi oven herrashuoneeseen, jossa sai juoda ainoastaan viiniä, sillä olihan toivoa, että hyvinvoivain talollisten pojat tosiaankin pistäisivät viiniksi.

Mutta näillä ei ollut innokkaaseen tulotervehdykseen muuta vastausta kuin synkkä, miltei vihamielinen äänettömyys. Katsomattakaan meluajiin vetivät he häkeistä esiin kaikenlaisia työkaluja--sahoja, kirveitä ja lapioita--ja alkoivat riisua hevosiaan.

Schrandenilaiset ällistyivät.

»Lempo soikoon--mikä on tukkinut kurkkunne?» huusi Felix Merckel ikkunasta. »Ja mihin olette jättäneet ihmeotuksenne, luutnantti Baumgartin?»

Ei vieläkään mitään vastausta.

Schrandenilaiset alkoivat luulla, että vieraat aikoivat tehdä heistä pilaa, ja purskahtivat remajavaan nauruun.

Silloin astui Karl Engelbert, joka esiintyi joukon johtajana, ikkunan alle, mistä leveähartiainen Felix Merckel nojasi ulos, tervehti häntä puolisotilaallisesti ja sanoi: »Luvalla sanoen, herra luutnantti, emme ole tulleet juhlimaan emmekä muuten huvittelemaan--olemme hautajaisväkeä.»

»Täällä Schrandenissa ei haudata ketään», huusi Felix Merckel yhä nauraen, mutta hänen kasvonsa venähtivät huomattavasti pitemmiksi.

»Luvalla sanoen, herra luutnantti--meidät on kutsuttu hautajaisiin.»

»Kuka on kutsunut?»

»Entinen luutnanttimme Baumgart.»

»Pöllö--luutnantti Baumgart ei ole täällä--teidänhän juuri oli tuotava hänet mukananne.»

»Luvalla sanoen, herra luutnantti, hän on jo täällä.»

»Missä se mies sitte piilee?»

»Taidatte tuntea hänet ainoastaan synnyinnimeltään. Herra von Schranden oli hän ennen----»

Savinen haarikka putosi Felix Merckelin kädestä murskaksi nuoren Engelbertin eteen. Olut pirskui korkealle hänen jaloilleen.----

Sisällä vierashuoneessa nousi kova meteli, ikäänkuin hankittaisiin tappelua, sitten paiskattiin ikkuna jyrähtäen kiinni, ja kun Johann Radtke janonsa ahdistamana aikoi astua portailta ravintolan eteiseen, lennähti ovi kiinni aivan hänen nenänsä edessä.

»Niinhän meidät täällä ajetaan ovelta takaisin kuin mitkäkin retkaleet»--murisi Peter Negenthin synkkänä puristaen siteissä olevan kätensä nyrkkiin.

»Haluatko tulla valapatoksi?» kysyi Engelbert hiljaa astuen hänen eteensä. »Jos haluat, niin käänny takaisin. Mitä meiltä vaadittaneekin, lurjus se, joka unhottaa Dannigkowin kirkon.»

»Ja kenen kurkkua kuivaa, särpiköön siikojen uimavettä,» lisäsi Johann Radtke huoaten.

Engelbert heitti pyssyn olalleen. »Rattaat menkööt edellä!» komensi hän.--»Eteenpäin, mars!»--Kulkue järjestyi ja marssi linnaa kohden. Jälestä tallusteli joukko kyläläisiä, jotka kunnioitus pyssyjä kohtaan piti loitolla.

Sillalla seisoi Boleslav heitä vastassa.

Riemastuneena hän syöksähti ystäviänsä vastaan--saaden tuskin kiitollisuuden huudahdusta huuliltaan.

Engelbert ojensi äänetönnä hänelle kätensä. Mutta kun Boleslav tahtoi häntä syleillä, vältti hän sen.

Mielenliikutuksessaan ei Boleslav sitä huomannut. »Tiesin kyllä, että tulisitte», sammalsi hän. »Tiesinhän että minulla on vielä ystäviäkin--ettei minua ole aivan turvattomaksi jätetty näiden susien kitaan.»

Kukaan ei hänelle vastannut.

Jäykkinä ja äänettöminä kuin muuri seisoivat he rivissään, katseet vain arastellen harhailivat hänen ohitsensa.

Engelbert katkaisi ensiksi äänettömyyden.

»Olet kutsunut--olemme täällä--mutta aikamme on vähissä--sano, mitä meidän on tekeminen.»

Silmänräpäyksen Boleslav mahtoi kummastella, kun häntä näin jyrkän lyhyesti puhutteli se, joka hänelle aina oli ollut rakkain kaikista tovereista, mutta kuinka hän heitä olisi voinut epäillä?

Olivathan he saapuneet!

Ja sekaisin, sikin sokin syöksähtelevin sanoin kertoi hän heille, kuinka häväistys, jonka schrandenilaiset olivat aikoneet tehdä hänen isälleen, oli nyt purkaantunut hänen ylitsensä, ja mitä hän nyt oli päättänyt tehdä ystävien avulla.

Sillävälin tuijotti muutaman soraläjän takaa häntä kohden leimuava silmäpari, sillävälin värisi ja vavahteli naisolento, joka siellä istui keräksi kyyristyneenä.

»He ovat täällä--he ovat jo kylässä!» oli hän huutanut hätäisellä riemulla häntä kohden syösten kuin mikäkin harhahenki linnanpihan poikki.

Ensi näkemällä oli Boleslav pitänyt häntä vieraana. Hänellä oli, heleänvärinen karttuunihame, yönuttu höllästi kiedottuna aaltoilevan poven ympäri ja kirjava huivi solmittuna leuan alitse talonpoikaistyttöjen tapaan.

»Nämä ovat he antaneet ylleni», lisäsi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen huomattuaan toisen kummastuneen katseen.

Boleslav ei ajatellut häntä enempää. Sitten odottaessaan sillalla ystäviään hän näki tytön hiiviskelevän raunioiden välissä. Huivi oli solunut niskaan--aivan valtoinaan valui musta tukka päivänpaahtamille kasvoille.--Ikäänkuin mieletön nauroi tyttö yksikseen.

Silloin hävetti Boleslavia, että hänen oli täytynyt näyttää tämä nainen ystävilleen, ja hän aikoi heti antaa tytölle lähtöpassit, jottei hän enää joutuisi heidän näkyvilleen.

»Mitä täällä teet?» tiuskaisi hän.

Tyttö hätkähti. »En mitään, herra», vastasi hän kääntäen katuvana silmänsä maahan.

»Miksi nauroit?»

»Minäkö, herra?» sammalsi hän. »Olen vain iloinen.»

»Miksi?»

»Koska olen jälleen täällä.»

Oh--tuo kurja olento!

Mikä hänet kiinnittikään tähän maalipaikkaan, joka tarjosi hänelle vain häpeää ja puutetta ja jossa hän tästedes oli alttiina kaksinkertaiselle kurjuudelle?

Boleslav oli kuullut kerrottavan kotikissoista, jotka, kun asukkaat jättivät autioksi talon, johon ne olivat kotiutuneet, mieluummin kuolivat siellä nälkään kuin läksivät isäntäväkensä mukana muille maille.

Mitähän, jos tätäkään kissalajia ei voinut ajaa tiehensä!

Tällä hetkellä olisi ollut julmaa antaa hänelle karkotuskäskyä. Sai jäädä siis huomiseen, kunhan vain oli poissa näkyvistä.

»Korjaa luusi», käski hän, »ja älä tule minun äläkä vieraitten nähtäviin.»

Silloin oli tyttö nöyrästi painanut päänsä alas ja kadonnut soraläjän taakse. Siellä kyyrötti hän nyt vavisten pelosta, että hänet huomataan.----

Boleslav oli lopettanut.

Engelbert vaihtoi neuvottelevan silmäyksen toveriensa kanssa; sitten hän sanoi: »Olemme tuoneet tarpeelliset työkalut mukanamme--jos annat meille lautoja, teemme tuotapikaa kirstun.»

»Tosin siitä ei tule mitään ritarillista ruumiskirstua,» lisäsi Peter Negenthin karkeasti hymyillen.

Engelbert heitti häneen nuhtelevan katseen. Pieni joukko kuiskutteli ja nurisi.

Iloisessa luottamuksessaan ei Boleslav nähnyt eikä kuullut siitä mitään. »Muistattehan vielä», huudahti hän, »kirstun, jonka pimeässä teimme nuorelle Dohnan kreiville? Kaksi tuntia meiltä siihen meni, emmekä nähneet kättä silmiemme edessä.»

Mutta hänen muistelmansa eivät herättäneet mitään vastakaikua.

»Joku jääköön hevosten luo», sanoi Engelbert, »me muut etsimme lautoja. Iltaan mennessä täytyy kaiken olla valmiina.»

Boleslav, huolissaan siitä, mitä voisi tehdä ystävilleen mieliksi, ajatteli viinivarastoa, jonka oli löytänyt kellarista tulelta säilyneenä.--Siellä oli myös talon ruokavarasto, hieman leipää ja savustettua lihaa, valitettavasti aivan liian vähän, jotta niillä olisi voinut ystäviä kestitä.

»Syötävää ei meillä ole juuri mitään», sanoi hän, »mutta ettekö tahdo ainakin ottaa siemausta viiniä, ennenkuin ryhdytte työhön?»

Vieraat vaikenivat synkän näköisinä.

»Älä huoli», tuumi Engelbert keveähköllä äänensävyllä. »Viini raukaisee ruumista ... työllä on kiire.»

Ja hän kumartui tarkastellen kopeloimaan muuatta hiiltynyttä lautaa, jollaisia virui hajallaan raunioiden välissä.

»Tämä menee mukiin», sanoi hän, »mutta älkää sahatko hiiltynyttä pois, se saa käydä maalista.»

Ja hän meni Boleslavin seuraamana edelleen valitakseen vielä pari kolme lautaa.

Silloin vilahti heidän edestään maasta pystyyn jotakin heleänväristä, joka oli samassa kadonnut lähimmän muurin taakse.

Boleslav puristi kätensä nyrkkiin. Hän oli tuntenut Reginan.

»Anteeksi», sanoi hän, »etten voinut teille lähettää parempaa sanantuojaa, mutta minulla ei ole ketään muuta saatavissa.»

Engelbert tahtoi puhua, mutta hänen kielensä oli aivan kuin sidottu.

»Ja sinun on hänet täytynyt ensin pukeakin?»

»Niin», sanoi Engelbert, jonka puheliaisuus pääsi valloilleen. »Tapasin hänet puolikuolleena ja revityin vaattein makaamassa oven edessä, kun yöllä nousin ja menin katsomaan, mitä koirat haukkuivat.»

»Kuinka? Oliko se jo yöllä?»

»Kahden aikaan aamulla.--Tämä lauta tässä on hyvä--sen voitte ottaa.--Hän oli kulkenut viisi peninkulmaa seitsemässä tunnissa.--En ikinäni olisi sitä pitänyt mahdollisena.--Hän makasi kuin mikäkin ammuttu saukko--niin jäykkänä ja kiiltävänä--ja haukkoen henkeään--ja paperipalaasi puristi hän käsissään. Hän tahtoi nousta, mutta painui paikoilleen--ja silloin noudin viinaa ja hieroin sillä hänen ohimoitaan ja annoin hänelle------»

Joku tovereista, joka oli häntä seurannut, katsoi häneen kummissaan. Hän pelästyi ja pysähtyi keskelle lausetta.------

Seuraavina tunteina kuulivat schrandenilaiset, jotka raivoissaan ja hämmästyneinä juoksentelivat pitkin virran rantaa, linnansaarelta ahkeraa vasaroimista ja sahaamista ja kalkutusta, joka ei näyttänyt merkitsevän mitään hyvää.--

Näinkö siis heidän kauneimmat suunnitelmansa raukesivat tyhjiin?

Ei kestänyt kauan, ennenkuin näyttäytyi vanha Hackelberg olallaan pyssy, jota hän tavallisesti piti lantatunkioon haudattuna. Hän näet pelkäsi, että se häneltä jälleen viedään, kuten kerran oli tapahtunut, kun hän torilla huvittelihe ampumalla yölepakoita, jotka hänen vakuutuksensa mukaan selvällä päivälläkin lensivät parvittain hänen perästään. Tällä samaisella kelpo pyssyllä oli hän aikaisemmin joka yö harjottanut salametsästystä, mutta sitten kun pettämättömän käden oli juopottelu muuttanut heikoksi ja vapisevaksi, oli tämä hupainen ammatti täytynyt jättää sikseen. Vain silloin tällöin, kun hän oli juonut oikein rennosti, valtasi yhtäkkiä ihanien metsästysretkien muisto hänen mielensä. Silloin hän hoiperteli piilopaikkaansa, kaivoi pyssyn kätköstään ja ampui ilmasta ensimäisen pääskysen, joka livertäen vilahti ohitse.

Lavertelevalla puheliaisuudella, joka hänelle oli ominainen, alkoi hänkin pauhata.

»Schrandenilaiset, kunnia kutsuu--aseihin pettureita vastaan!--Olen onneton isä--lapseni on hän minulta ryöstänyt--ammun hänet kuoliaaksi--mokoman koiran.»

»Mutta hänhän on jo kuollut», tuumi joku.

»Onko hän jo kuollut?--Ei haittaa mitään--sikiö on hänkin ammuttava kuoliaaksi--kaikki ovat he ammuttavat kuoliaiksi.»

Sillävälin juoksenteli Felix Merckel vierashuoneessa edestakaisin kuin haavotettu karju.--Hän tunsi kylliksi Heiden pojat tietääkseen, että jos heidät ärsytettiin tai heidän kimppuunsa hyökättiin, eivät he tunteneet mitään rajoja. Välttämätönnä seurauksena täytyi olla verenvuodatus, jollaista ei aavistanut kukaan niistä, jotka ulkona räyhäsivät.--Ja silloin--mitä silloin? Eikö loukatun lain koura silloin tarttuisi ensiksi häneen, luonnolliseen johtajaan?

Mutta toiselta puolen--pitikö tälle luikkarille, joka oli uskaltanut väärällä nimellä hiipiä toverien luottamukseen, vieläpä puijata luutnantin valtakirjan--miehelle, joka nyt kaksin kerroin ansaitsi jokaisen urhoollisen, kunniakkaan sotilaan vihan ja inhon, pitikö hänelle suoda tämä voitonriemu?

Herra Merckel vanhemmalla oli sillävälin muita huolia.

Hänestä oli erittäin moitittavaa, että niin suuri määrä jaloa suuttumusta laukaistiin turhan tähden tyhjään ilmaan, ja hän päätti tehdä lopun tästä vallattomuudesta.

Hän astui talon portaille ja huusi hänelle ominaisella isällisellä hyväntahtoisuudellaan alhaalle joukkoon: »Piirinne esimiehenä, rakkaat lapset, en saata sallia, että julkisella paikalla pidätte tuollaista meteliä.--Etsikää kauniisti suljettu huone, lapset--siellä saatte elämöidä kuinka paljon tahdotte.»

Että »suljetulla huoneella» tarkotettiin vain »Mustan Kotkan» kapakkaa, oli jokaiselle selvänä, ja viittä minuuttia myöhemmin oli väkijuomien nauttiminen jo saanut vauhdin semmoisen, ettei paremmasta apua.

Felix oli nojannut pörröisen päänsä käsiinsä ja tuijotti synkän raivoisasti eteensä.

Ei kukaan preussilainen isänmaan ystävä, vielä vähemmän mies, joka kantoi miekkaa, saanut sallia sellaisen tekosen tapahtuvan, ennen kuolla--ennen--

Ja hän alkoi puhua joukolle innokkain sanoin.--

Vaikutus tuli pian näkyviin. Yksi toisensa jälkeen pujahti pellolle, palatakseen pian takaisin jokin ase mukanaan--millä tuliluikku, millä käyräsapeli, millä viikate.