Part 4
Vielä muutamia minuutteja, ja hän oli seisova isänsä ruumiin ääressä.
Mutta mistä hänet saattoi löytää? Missä hän lienee eläissään asunut? Kaikissa näissä raunioissa ei ollut ainoatakaan ovea, ei ainoatakaan ikkunankehystä, ei ihmisasunnon merkkiäkään.
Hän kääntyi ja kulki verkalleen linnan ympäri, ohi tornin, joka kohosi rakennuksen päätyseinämältä, minkä mustille, kiviröykkiöille alkoi uudestaan versoa sammalvaippa painaen niihin surumielisen rauhallisuuden leiman. Puisto jättiläispuineen ja niiden juurella rehottavine pensastoineen lepäsi tiheänä kaarena hänen edessään.
Silloin hän näki kolmisenkymmenen askelen päässä edessään nurmikolla, jolla ennen oli seisonut Diana-jumalattaren patsas--rapaantunut kivijalusta ja kivilohkareet ruohikossa olivat kai jätteitä siitä--naisen ... solakan, rotevan naisen, jolla oli pörröiset tummat palmikot; yllään hänellä oli ainoastaan punainen villahame ja paita, ja hän kaivoi maata tarmokkain lapionpistoin.
Boleslav meni lähemmäksi.--Nainen kaivoi yhä eikä nähnyt häntä.--Säännölliseen tahtiin nosti hän aina jalkansa lapionterän olalle ja polkaisi sen helposti kuin juntalla maan sisään varrenjuurta myöten. Samalla hän lauloi laulua, jossa oli ainoastaan kaksi säveltä, ylempi ja alempi, jotka täyteläinä ja kumeina kuin kirkonkellojen äänet kumpusivat hänen rinnastaan.
Paita--karkea, kotikutoinen liinapaita--oli valunut alas olkapäiltä ja jättänyt niskan täyteläät, voimaa uhkuvat muodot paljaiksi.
Boleslavin huudahduksen kuultuaan nainen äkkiä oikaisihe ja seisoi puolialastomia hänen edessään.
Kaksi tummaa suurta silmää leimusi häntä kohden.
»Mitä täältä tahdotte?» sanoi nainen ja tarttui lujemmin lapioonsa ikäänkuin tahtoen käyttää sitä aseenaan. Sitten kohotti hän levollisesti vasemmalla kädellään paidan paljaiden rintojensa peitoksi.
»Mitä tahdotte täältä?» toisti hän.
Boleslav oli vaiti. »Tuoko se siis pani petoksen toimeen? Jalkavaimo--» Mitähän, jos hän vastauksen sijaan ojennettu pistooli kädessään ajaisi koko naikkosen saarelta pois, siten puhdistaen maan, jolla seisoi?
Hänen esiintymisestään näytti kuitenkin nainen tulleen vakuutetuksi, että hänen aikeensa olivat rauhalliset.
»Tänne eivät vieraat saa tulla», jatkoi hän. »Menkää saarelta heti pois. Saatte muuten olla iloinen, ettette ole tarttunut kiinni sudenrautoihin. Menkää!»
Suoraksi ojentuneena seisoi nainen siinä ja viittasi tielle; mutta sitten hänen synkkä katseensa hämmentyi. Vilkuillen arkana syrjään siveli hän mustia hiussuortuviaan taaksepäin päivän paahtamilta poskiltaan ja hapuili käsin rintojaan, joiden alastomuuden hän vasta nyt alkoi tuntea.
»Näytä minulle herran ruumis», sanoi Boleslav.
Silloin säpsähti nainen äkkiä, tuijotti häneen kotvan aikaa silmät selällään ja syöksyi sitten itkien hänen jalkoihinsa.
»Armollinen herra--armollinen herra», kuului puoleksi tukehtunut hämmästyksen huudahdus hänen huuliltaan.
Boleslav tunsi, kuinka hänen sormensa etsivät hänen käsiään, ja sysäsi ne kiihkeästi luotaan.
»Näytä minulle ruumis», sanoi hän, »ja korjaa sitte luusi!»
Tyttö nousi verkkaan, potkaisi lapion syrjään ja meni edeltä--puiston tiheimpään osaan.
Lähimmän pensaan luona pysähtyi hän, kääntyi seuraajaansa ja sanoi pelokkaasti: »Tässä ovat yhdet raudat.»
Boleslav väistyi syrjään.--Jollei hän olisi tiennyt varoa, olisi hän ehdottomasti takertunut rautoihin.
Tyttö taivutti syrjään matalalla lerpottavat puunoksat molemmin puolin käytävää, jota he kulkivat, ja piti niitä kiinni ojennetuin käsin, kunnes Boleslavkin yletti tarttua niihin; muuten olisivat vitsat huiskahtaneet vasten hänen kasvojaan.
Pieni yksikerroksinen rakennus, jonka katolla oli pitkä savutorvi ja jota ympäröivät taimilavojen särkyneet lasikatokset ja myllätyt multakasat, pisti eräästä puutarhan aukeamasta näkyviin. Se oli puutarharakennus, jossa hän poikasena oli usein leikkinyt kukkaruukuilla, siemenillä ja juurimukuloilla. Ainoastaan tämä oli tulelta säilynyt, kai siksi, ettei murhapolttaja löytänyt tietä sen luo.
»Täällä on miina», sanoi jälleen nainen, viitaten kumpuun, joka näytti äsken pengotulta myyränmättäältä, ja mutisten puoleksi itsekseen hän jatkoi: »Ken tänne tulee, on surman oma.»
Boleslav kumartui maahan, kaivoi käsillään sytyttimen möyheästä maasta ja heitti sen kauaksi luotaan, niin että se kovalla paukauksella räjähti muutaman puun runkoa vasten.--
Tyttö käänsi päätänsä hieman syrjään ja tuijotti häneen aralla, kauhistuneella katseella--kuin hän olisi tehnyt jonkin pyhäinhäväistyksen.--
Sitten hän aukaisi oven.--
Pimeä eteinen oli heidän edessään.--
Rakennuksessa oli kaksi huonetta. Vasemmalla oli ennen ollut puutarhurin asuinhuone, oikealla hänen työhuoneensa.
Vasemmanpuolisesta huoneesta, jonka ovi oli puoliavoinna, lemahti väkevä ruumiinhaju Boleslavia vastaan.
Hän astui sisään.
Pienen, pimeän huoneen keskellä lepäsi eräänlaisilla mataloilta paareilla valkoiseen lakanaan kääritty ruumis.
»Jätä minut yksin», sanoi hän päätään kääntämättä ja nosti senjälkeen lakanaa. Hänen isänsä kangistunut, pörröinen pää tuijotti häntä vastaan. Silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa--otsa oli kulmakarvojen välistä vetääntynyt uhkaaviin ryppyihin. Poskien kuopissa oli vielä edelleen mustia karvapensaita, vaikka parta muuten oli jo harmaantunut. Lyhyt, paksu nenä oli ohentunut, ja ympäri suuta, joka vielä kuolleenakin oli lujasti kiinni puristunut, oli tuskallisen uhkan piirre, joka tuli sitä elävämmäksi, mitä kauemmin hän sitä katsoi, ja näytti lopulta aivan värähtelevän.
Boleslav pani kätensä ristiin ja luki Isämeidän. Hänen kyynelensä putoilivat suurina pisaroina kuolleen vahakasvoille.
»Sinun syyllisyytesi olkoon myös minun», jupisi hän. »Jollen minä sinua puolusta, ei sitä totisesti tee kukaan maailmassa.»
Sitten levitti hän jälleen lakanan yli ruumiin, jonka ympärillä kärpäset jo olivat alkaneet surista.
Käännyttyään näki hän tytön mustan pään painautuneena kuolleen jalkoja vasten, jolloin hänen niskansa terävästi erottui ympäröivästä varjosta.
»Mitä täällä teet?» tiuskaisi hän hänelle.
Tyttö säpsähti ja kyyristyen kokoon nosti vasenta olkapäätään ikäänkuin tahtoisi, että uhkaava isku kohdistuisi siihen.--Hänen silmänsä tuijottivat tulisina hiustiheikön alta.
»Minua ei ole vielä kukaan ajanut pois hänen luotaan», sanoi hän.
»Minä ajan sinut pois.»
Silloin tyttö nousi äänetönnä ja poistui.
Boleslav tempasi auki ikkunan, sillä hän tunsi muuten tukehtuvansa. Sitten hän silmäili ympäri huonetta.--Se oli ahdas ja jokseenkin viheliäinen--ahdettu täpötäyteen mitä erilaisimpia kaluja, jotka nähtävästi olivat tulipalosta pelastettuja.--Kultajalkainen pöytä hoippuvan koppatuolin rinnalla, talonpoikainen telttasänky muhkeain marmorikonsolien rinnalla--puoleksi pirstautunut venetsialainen peili punatulkun puuhakin rinnalla. Mutta ennen kaikkea pisti hänen silmiinsä kuva--tuo viehättävä kuva kauniista puolalaisesta naisesta, joka oli ollut hänen isoäitinsä ja josta koko turmelus oli johtunut.
Hänen ylpeät mustat silmänsä tähystivät yhä käskevinä etäisyyteen, ja notkea ratsupiiska valkoisessa, kaidassa kädessä sanoi yhä vielä: Maahan polvillesi, orja.
Ainoastaan piiskanvarren timantti, joka ennen oli välkkynyt kuin tähti, näkyi joutuneen kadoksiin. Sen kohdalta oli väri hankaantunut pois ja harmaa liinakangas oli paljastunut näkyviin. Myöskin taiteellisilla leikkauksilla koristeltu kehys, joka esitti kullattua ruusukiehkuraa, oli murentunut ja ruhjoutunut. Kukkien keskeltä pilkistivät esiin puunsyyt, joita oli maalata tuhrittu oranssinkeltaisella värillä.
»Nähtävästi on hän juuri tuon ensiksi pelastanut tulipalosta», ajatteli Boleslav, ja ellei isän ruumis olisi ollut ikäänkuin kieltämässä, olisi hän heti kohta temmannut kuvan seinältä ja tallannut sen rikki.
Eräässä nurkassa seisoi asekaappi, jossa oli kokoelma uusia ja kallisarvoisia ampuma-aseita. Pistooleja ja kaikenlaatuisia käyriä miekkoja riippui niiden välissä.
Kaapin yläpuolelle oli ripustettu linnasaaren asemakartta, johon oli merkitty ne paikat, missä jalka-ansat, miinat ja muut räjähdyslaitteet odottivat tungettelijaa. Ylimalkaisen arvioimisen mukaan oli niitä kaikkia yli sadan.
Boleslavia värisytti. Eikö hänelle, tuolle onnettomalle, riittänyt rangaistukseksi tämä elämä, jota hänen oli viimeisinä vuosinaan täytynyt viettää? Eikö hän ollut majaillut kehnommin kuin vainottu metsäeläin murhakalujensa keskellä, jotka uhkasivat häntä itseään joka askeleella? Jos hän niistä ainoankin unhotti, oli hän surman oma.--
Kun Boleslav astui ovesta ulos, oli hän vähällä kompastua Reginaan, joka kyyrötti kynnyksellä.
Päästäen valittavan äänen, joka kuului tallatun koiran vingahdukselta, hypähti hän pystyyn.
Boleslavin valtasi äkillinen sääli, mutta se katosi, ennenkuin hän oli sanonut lempeää sanaakaan.
»Miksi täällä makaat?» kysyi hän.
»Minun paikkani on tässä», vastasi tyttö nöyrästi, mutta yhä sama hurja liekki katseessaan.
»Mitä se merkitsee. Koirathan kynnyksellä venyvät!»
»Minä myös», vastasi tyttö.
»Onko nimesi Regina Hackelberg?»
»On, armollinen junkkari.»
»Sinäkö opastit ranskalaiset Kissanportaan yli?»
»Niin, armollinen junkkari.»
»Miksi teit sen?»
»Koska he sanoivat, että minun oli se tehtävä.»
»Kuka sanoi?»
Tyttö käänsi katseensa maahan ja vaikeni.
»Miksi et vastaa?»
»Koska hän on kieltänyt.»
»Kuka--hän?»
»Armollinen herra!»
»Niinpä sano siis häntä siksi.»
»Kyllä, armollinen junkkari.»
»Puhuttele minua herraksi äläkä junkkariksi.--En ole mikään junkkari.»
»Kyllä, armollinen herra.»
»Herra--on sinun sanominen--ymmärrätkö?»
»Kyllä, armollinen herra.»
»Herra--kirkas tuli ja leimaus--ainoastaan herra!»
Boleslavin kiihkeäin voimasanojen johdosta hytkähti tyttö tuskallisesti, mutta kun hän oli ymmärtänyt, mitä toinen tarkotti, kirkastuivat hänen kasvonsa.
»Kyllä, herra», sanoi hän niiaten.
»Minulle sinun täytyy sanoa kaikki--ymmärrätkö?--Minua ei armollinen herra tarkottanut käskiessään sinun vaieta.»
»Hän sanoi, etten kenellekään saa sitä puhua.»
Boleslav puraisi huultansa. Miksi häntä enempää ahdistaa? Olihan kaikki selvä kuin päivä. Tätä olentoa oli käytetty välikappaleena, koska hän oli kylliksi tuhma ja kehno antautuakseen käytettäväksi.
»Kuinka vanha olit, kun ranskalaiset tulivat maahan?»
Tyttö käänsi katseensa maahan. »Viidentoista--herra.»
Lempeämpi tunne oli uudelleen heräämäisillään Boleslavin mielessä, mutta synkkä ja haihtumaton epäluulo tukahutti sen kohta.
»Saitko maksun vaivoistasi?» kysyi hän purren hampaitaan.
»Kyllä, herra», vastasi tyttö levollisesti.
Boleslavia puistatti inhon puuska.
»Kuinka suuri oli palkkasi?»
»En tiedä, herra!»
»Kuinka--etkö sitten tinkinyt?»
Tyttö ei näyttänyt ymmärtävän. »Isä otti rahat minulta pois», vastasi hän; »hän väitti, että ne olivat syntirahoja. Mutta niitä oli kouran täysi ja kaikki kultaa--sen verran tiedän.»
Boleslav mittaili häntä kummastunein katsein. Suuri pää pörröisine, niskaan kömpelösti solmittuine hiussuortuvineen oli nöyrästi kumarruksissa. Hänellä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä halveksimisesta, jota toinen tunsi häntä kohtaan. Tai kenties hän oli siihen niin tottunut, että piti tämän äänensävyn itsestään selvänä.
»Mitä sinulla oli ranskalaisten aikaan linnassa tekemistä?» tiedusteli Boleslav edelleen.
Tumma puna lehahti tytön kasvojen ja kaulan ylitse aina alas rinnoille. Jokin kaukainen muisto näytti herättäneen uinuneen häpeäntunteen hänen mielessään.
»Minä autoin ompelemisessa», sammalsi hän.
»Kuinka olit sitten joutunut linnaan?»--
»Isäni sanoi minulle--minun oli mentävä sinne ja kysyttävä armolliselta herralta, olisiko mitään ommeltavaa.--Minun täytyi ansaita leipäni, sanoi hän.»--
»Niinkö?»--Pitkä äänettömyys, sitte Boleslav jatkoi: »Mene ja pane jotakin yllesi, Regina.»
Tyttö kopasi peitellen rintojaan käsillään ja puristi sitten paitaa niin tiukasti kaulansa ympäri, että kaulus painui syvälle pulleaan lihaan.
»No?»
»Minulla ei ole mitään.»
»Mitä ihmettä? Eikö armollinen herra ole pitänyt huolta vaatteistasi.»
»He repivät eilen röijyn yltäni.»
»Ketkä?»
Hehkuva viha leimahti tytön silmissä.
»Ketkä? He--kyläläiset--ketkäs muut?» Ja hän sylkäisi.
Boleslavin valtasi omituinen kummastuksen ja tyydytyksen sekainen tunne. Tässä oli siis joku, joka otti osaa hänen vihaansa, jonka kohtalo oli sekottanut samaan taisteluun, mikä hänellä itsellään oli kyläläisiä vastaan taisteltavana.
»He ovat vihamielisiä sinua vastaan--kyläläiset--niinkö?»
Regina nauroi ivallisesti. »He--hahaa! Hehän heittelevät minua aina kivillä, missä vain näkevät. Tuollaisilla kivillä!» Ja hän piti koukistettuja käsiään jonkun matkan päässä toisistaan kuvatakseen heittoesineiden suuruutta.
»Kuinka kauan he ovat heitelleet sinua kivillä?»
Regina aprikoi. »Kuusi vuotta jo.»
»Eivätkä ole saaneet sattumaan.»
»Ovat toki--monta kertaa. Kas--tätä.» Ja hän päästi paidan puoleksi laskeutumaan näyttääkseen arpea, joka ihon rusottavan lämpimään värisävyyn piirtäysi punertavana juovana olkapäältä rinnalle.
»Mutta nyt minä otan aina soikon mukaani.»
»Minkä soikon?»
»Pesusoikon. Pidän sen aina pääni ja selkäni suojana, kun he minua kivittävät.»
Boleslavia kauhistutti tällainen elämä, joka oli kurjempi kuin koiran.
»Miksi olet jäänyt tänne, kun he kerran tavottelivat henkeäsi?» sanoi hän. »Maailmahan on niin avara.»
Regina ei näyttänyt ymmärtävän häntä.
»Mutta kuulunhan kuitenkin tänne», sanoi hän kummastuneena.
»Ja miksi läksit saarelta, jossa ainakin henkesi oli turvassa?»
Regina naurahti.
»Olisiko hänen sitten pitänyt kuolla nälkään?» kysyi hän--ja sitten hän punastui äkkiä ja lisäsi aran hätäinen ilme silmissään: »Armollisen herran.»
Boleslav nyökäytti hyväksyen päätään.--Näyttihän tyttö pelkäävän, että häntä heti paikalla kuritetaan--tuo kurja olento.
»En kyllä mielelläni kylään mennytkään--useimmiten menin yöllä Kissanportaan ylitse Bockeldorfiin, joka on kolmen peninkulman päässä, Bockeldorf näette--, sieltä sain jauhoja ja lihaa ja muuta, mitä hän--armollinen herra--tarvitsi, kaksinkertaisella hinnalla, ja aamulla olin jälleen täällä. Mutta monta kertaa on sinne mahdoton päästä--lumipyryjen ja tulvaveden aikaan. Silloin on minun siis täytynyt mennä alas kylään--siellä on mennyt paljon enemmän rahaa--ja monta kertaa, kun he eivät antaneet minulle mitään, lyöntejä vaan--silloin»--hän nauroi viekkaasti ja hurjasti, »silloin olen mennyt ja palannut ja ottanut sieltä, mistä sain.»
»Toisin sanoen--olet varastanut.»
Regina nyökkäsi innokkaasti, ikäänkuin odottaisi tästä erityistä kiitosta.
Niin villiintynyt oli siis tämä olento, että häneltä näyttivät kaikki hyvän ja pahan käsitteet sekaantuneen.
»Ja mitä eilen hait kylästä?» kysyi Boleslav uudelleen.
»Eilen--no, täytyyhän hänet toki haudata! Aika tulee, herra, aika tulee. Itkemällä ei hän tule maahan, ajattelin itsekseni.»--
»Oletko sitten itkenyt?» kysyi Boleslav halveksivasti.
»Olen», vastasi Regina. »Eikö minun olisi pitänyt?»--
»No, entä sitten?»
»Ja sitten otin soikon ja menin pappilaan.--Kirkkoherra sanoi, etten saanut hänen puhdasta taloaan saastuttaa--ja sitten menin ravintolan isäntä Merckelin luo, hänhän on kylänvouti, kuten herra tietää, ja siellä näkivät minut sotamiehet--»
»Mitkä sotamiehet?»
»Ne, jotka ovat sodasta palanneet.»
»Niin--jatka vain.»
»Ja he huusivat: lyökää hänet kuoliaaksi--lyökää hänet kuoliaaksi--no, ja paikalla oli metsästys vauhdissa, ja isäni--hänkin huusi, mutta hän oli jälleen humalassa, sillä äijä juo ihan hirveästi--ja kivet lentelivät vain ympäri noin ja noin--ja sitten tulivat akat ja lapset ja pitelivät minua kiinni, jotta sotamiehet voivat minua pieksää,--mutta minä kouristin soikkoa molemmin käsin ja paukuttelin heitä päihin--noin ja taas noin--» Hän ojensi molemmat jäntevät käsivartensa pystyyn päänsä ylitse ja huiskautti ne sitten alas kuin kurikat.--Kuten antiikkinen pronssipatsas seisoi tuo ihana, kookas naisolento, joka kaiken tämän kurjuuden keskellä oli kehkeytynyt niin kukoistavaan uhkeuteen.--Siinäkin ujostelemattomuudessa, jolla hän antoi alastomuutensa alttiiksi toisen katseelle, oli jotakin antiikkista suloutta.--Tosin tuo hänen esiintymisensä tuskin oli muuta kuin ilotytön julkeutta, naisen, joka jo aikoja sitten oli vieraantunut kaikesta häveliäisyydestä.
»On kai sinulla jokin huivi edes», sanoi Boleslav kääntyen poispäin.
»On, huivi minulla on, villainen.»
»Kääri se sitten ympärillesi.»
Tyttö kääntyi vaieten oveen, jonka edessä seisoi, ja palasi muutamain sekuntien jälkeen takaisin verhoutuneena punakirjaiseen saaliin, jonka hän oli käärinyt ristiin rinnalleen ja kiinnittänyt solmuun selkänsä taakse. Nyt, kun hän oli huomannut herättävänsä pahennusta, näytti hän häpeävän yksin paljaita käsivarsiaankin, joita ei keinolla millään käynyt peittäminen. Hän piti niitä ristissä selkänsä takana ja ryömi eteisen pimeimpään nurkkaan.
»Onko sinua siis kielletty armollista herraa hautaamasta?» tutkisteli Boleslav edelleen.
»Ei, kukaan ei ole virkkanut mitään», vastasi tyttö. »Mutta enhän ole kysynytkään keltään.»
»Miksi et?»
»Koska kivet sinkoilivat heti ympärilleni. Ja silloin ajattelin: Kukapa häntä tulisi noutamaan, kaiva sinä hänet vain itse maahan.»
»Sinä yksin?»
»Kun kerran olen hänet yksin kantanut Kissanportaalta kotiin, voin hänet haudatakin»----
»Mihin sitten--kirkkomaahanko?»
»Kirkkomaahan! Hahaha--sepä olisi kaunista! Kylän läpi en elävänä pääsisi hänen kanssaan. Mutta linnan edustalle--puutarhaan. Olin parhaillaan hautaa kaivamassa, kun herra saapui--kaunis hauta--syvä hauta--siellä lepää yhtä mukavasti kuin kivisessä hautaholvissakin, herra.»
Boleslavin huulilla pyöri kiittävä sana... Tuo koiran uskollisuus, joka kysymättä, vitkastelematta oli riemuiten astunut tuhatta kuolemaa vastaan, ansaitsi kyllä palkinnon. Hyvä, niinpä olikin hän sen maksava kilisevällä kullalla. Sitä hän kaiketi mieluummin halusikin, tuo kurja olento. Boleslav päätti kohta saatettuansa isänsä viimeiseen lepoon sanoa hänelle jäähyväiset--niin kauaksi hän saattoi jäädä paikoilleen.
Tosiaan, isän saattaminen viimeiseen lepoon ei ollut leikin asia. Että hänelle täytyi hankkia kunniallinen hautaus kuten jokaiselle kristitylle ihmiselle ja ettei hänen paikkansa Schrandenin perhehaudassa saanut jäädä tyhjäksi, se oli Boleslavin mielestä lapsen järkähtämätön velvollisuus isäänsä kohtaan.--Ja vaikkapa hän itse samalla joutuisikin perikatoon!----Mutta olihan Preussissa sitäpaitsi esivalta, ja herra von Schön, joka sitäpaitsi oli hänen äitinsä sukulainenkin, hallitsi ankarasti.
Kun hän kääntyi lähteäkseen, johtui hänen mieleensä, ettei hän voinut astua sataa askelta omalla kotikonnullaan joutumatta sata kertaa hengenvaaraan.
Ilman tätä naista, jota hän inhosi, oli hän avuton kuin lapsi.
»Vie minut nostosillalle», sanoi hän, »ja ennen palaamistasi raivaa satimet pois tieltä.»
»Kyllä, herra.»
Mutta tyttö seisoi kuin puutuneena paikoillaan.
»Mitä odotat?»
»Antakaa anteeksi--mutta herra kai on ollut taipaleella koko yön, ja siksi luulen----»
»No, mitä sitten?»
»Herra tietenkin on väsynyt ja nälissään.--»
Nainen oli oikeassa. Hän oli niin uupunut, että saattoi tuskin pysyä jaloillaan.
Mutta häntä inhotti ottaa palaakaan leipää näistä käsistä. Mieluummin hän tahtoi ottaa vihollisiltaan.
V.
»Mustan Kotkan» vierashuoneessa istui samana hetkenä joukko Schrandenin porvareita ja porvarinpoikia kokoontuneina aamunaukkujensa ääreen.
Schrandenilaisten täytyi alottaa varhain, jos ennen puoltayötä tahtoivat saada päivätyönsä suoritetuksi; sillä vaikka he olivat iät kaiketkin kapakkaelämää rakastaneet, niin nyt vasta he olivat joutuneet tykkänään pois suunniltaan.
Nuori Merckel oli kaikissa juomingeissa esimiehenä. Hän oli kasvanut tanakaksi, leveäharteiseksi mieheksi, jonka rohkeasti pystyyn kierretyt sotilasviikset oivallisesti pukivat hänen kasvojaan ja jonka esiintyminen kaikessa huolimattomuudessaan, joka saattoi alentua renttumaisuudeksi, ei ollut vailla eräänlaista miellyttävyyttä. Rauhanteon jälkeen ei hän ollut, kuten lähinnä olisi saattanut luulla, ottanut eroaan, vaan oli ainoastaan epämääräiseksi ajaksi palannut lomalle kotiseudullensa, jossa hän aikoi rauhallisesti harkita, olisiko soveliasta edelleen palvella vakinaisessa sotaväessä.--Ainakaan ei hänen tähänastinen ammattinsa asettanut mitään esteitä tämän päätöksen tielle, sillä tarkoin katsoen ei hänellä ollut mitään ammattia.
Aina neljänteenkolmatta ikävuoteensa asti oli hän katsellut useita eri maita ja erilaisia elämänasemia, elellen sillaikaa enimmäkseen isänsä varoilla, ja oli ollut iloinen, kun puhjennut sota vihdoinkin tarjosi tehtävää hänen toimintatarmolleen, joka siihen asti oli voinut ilmetä ainoastaan ilkeissä kepposissa.
Kuten nuori Baumgart oli hänkin astunut sotaväkeen vapaaehtoisena jääkärinä, oli samoin kuin tämäkin siirtynyt nostoväkeen, kohonnut siellä luutnantiksi ja kantoi tunnustetun urhoollisuuden merkkinä teräsristiä ylpeydestä paisuvalla rinnallaan.
Toistaiseksi ei hän ajatellut jättää kotiseutuaan, missä hän joka päivä uudelleen ja uudelleen täysin siemauksin sai nauttia tuosta ylevästä tunteesta, että hän oli sankari, leijona.
Hän joi, kerskui ja lietsoi vihaa kavaltajaa kohtaan, vihaa, joka voitokkaiden sotilaiden palattua oli vielä kerran leimahtanut kirkkaaseen liekkiin.--Hänen yllytyksestään olivat schrandenilaiset menneet Kissanporrasta hävittämään siten sulkeakseen vapaaherran saarelleen.
Rohkeimmissa unelmissaankaan eivät he olleet uskaltaneet toivoa, että hän halvauksen kohtaamana vaipuisi maahan heidän silmiensä edessä, ja riemuiten he palasivat kylään tätä viestiä kertomaan.
Että isänmaan kavaltajan hautaus oli kiellettävä, oli pian päätetty asia. Kunnioittaakseen tätä ihanaa ajatusta, joka kruunasi heidän vihansa, viettivät he suuren riemujuhlan, joka oli nyt jo kestänyt kolme päivää eikä näyttänyt ottavan ollenkaan päättyäkseen.
Kun he kaikki seisoivat yhtenä miehenä, kun kylänvouti oli heidän puolellaan ja kirkkoherra näytti sulkeneen molemmat silmänsä, ei heillä näyttänyt olevan mitään pelkoa, että esivalta puuttuisi asiaan.
Että vainajalle ilmestyisi auttaja, sitä he eivät olleet aavistaneetkaan.
Sillä junkkari--taivaan talikynttilät!--missä oli junkkari?--Tietämättömiin kadonnut, varmaankin hunningolla, menehtynyt nimensä häpeään.
»Tuolta tulee joku, jolla on nostoväen lakki päässään», sanoi Felix Merckel katsellen ikkunaverhojen raosta kylän torille, joka lepäsi keltaisena ja tomuisena keskipäivän helteessä.
Melu juomapöydän ääressä taukosi. Odottavassa jännityksessä katseltiin vieraan tuloa.--Nuori Merckel ojensi jalkansa suoraksi ja leikitteli huolimattomasti ritarimerkillään.
Ovi aukeni. Valovirta tulvahti tulijan takaa hämärään, viileään huoneeseen ja katosi heti jälleen.
Vieraita tervehtimättä tulija astui tarjoilupöydän luo, jonka ääressä eräs tarjoilijaneiti istui sukankutimineen, ja kysyi, oliko kylänvouti tavattavissa.
Ei,--hän oli mennyt pellolle.
Herra Merckel jätti mielellään ravintolaliikkeensä valvomisen pojalleen, sillä hän oli huomannut, että oluttynnyrit tyhjenivät kahta vertaa nopeammin, kun hän ei ollut saapuvilla.--Felixillä oli erittäin tepsivä tapa kiihottaa vieraita juomaan, joka hänelle, isännälle, ei olisi soveltunut. »Lurjus, ken ei ryypi sakkojaan!» Tai »ken minut nyt kilistettyämme jättää kitimeen, hän olisi jättänyt minut kiipeliin vihollistenkin edessä.»--Ja muita samanlaisia puhetapoja.--Ja hänen kehotuksiaan piti seurata, sillä schrandenilaiset eivät halunneet menettää luutnanttinsa arvonantoa--ja sentähden oli Felix Merckel isänsä kassakirstun todellinen aarre.
Ettei vieras, jolla oli nostoväen lakki päässään, ollut häntä tervehtinyt, vaikka hänellä oli upseerin tunnusmerkki takkinsa rinnuksessa, suututti häntä, ja hän päätti sentähden olla häntä ensinkään huomaamatta.
»Voinko jäädä voutia odottamaan?» kysyi vieras.
»Tämähän on ravintola», vastasi neiti.
Vieras istuutui vastapäiseen nurkkaan, selin juopottelijoihin, laski nahkalaukkunsa pöydälle ja nojasi päänsä käteensä.