Part 9

Sorja meni keittiöön, missä kaikki oli sekaisin ja ajatteli epätoivoissaan tehtäviä, jotka häntä odottivat. Juuri nämä työt olivat vastenmielisimmät kaikesta mitä hän tiesi. Taistellessa märkien puiden kanssa, jotka eivät tahtoneet syttyä hän ajatteli neiti Hyrskyaaltoa, jolla oli ollut rannerenkaat ja kultavitjat ja rintasolki. Hän muisti myös pienen viekkaan Laineen ja komean Hyrskyaallon. Hyrskyaalto oli kaunis mies, siitä ei päässyt mihinkään. Hänellä oli mahtanut olla monta morsianta.

Nyt isä taasen meni kaapille. Hän puheli itsekseen ja paiskeli ovia. Mikähän nyt oli?

Kuinkahan paljon mahtoivat tehtaalla saada työpalkkaa. Ei kai neiti Hyrskyaalto kuitenkaan niillä ansioillaan ollut ostanut koristuksiaan. Amerikasta kai ne olivat. Eivätkä suinkaan olleet oikeaa kultaakaan. Eikö ollut jokin sekoitus, jota sanottiinkin Amerikan-kullaksi — eivätkö liene olleet sitä.

Isä soitti salissa. Lakkasi ja alkoi taasen. Tämä alku kuvasi kuutamoyötä Libanonin vuorilla. Niin kauas kuin Sorja muisti taaksepäin oli hän kuullut nämä sävelet. Niitä oli isä soittanut ja hyräillyt, viheltänyt ja laulanut siitä asti, jolloin hän Helsingissä opiskeli. Vain yhden lukukauden isä oli saanut opetusta. Sinä aikana oli hänellä ollut ystävä, jokin nuori runoilija, joka kirjoitti sanat. Isä alkoi jo silloin säveltää tätä oratoriota. Runoilija on aikaa sitten ollut kuolleena ja nyt vasta esitetään teos. Eikä se sittenkään tule kelpaamaan mihinkään. Surullista. Mutta kaunis se on. Saattaa nähdä hopeankarvaiset öljypuut, tähdet, jotka ovat hyvin suuret ja hyvin alhaalla ja kuulla tuulen suhinan, kun se käy läpi lehtien. Sorja hyräilee mukana ja asettelee halkoja. Mikä nyt tuli? Isä iski kieliin kaikella voimallaan ja lakkasi sitten. Hänen täytyy tietenkin virittää konetta, joka taasen on aivan mahdoton, muisti tytär samassa. Mikä isän päähän pälkähtikään, kun hän tahtoi harjoituksen tänne kotiin. Hän luultavasti toivoo kestityksen kautta saavansa kuoron innostumaan. No niin, onnistukoon se hänelle vain ja sairastukoon se opettajaneiti, jonka on määrä laulaa Maria Magdalenan osa niin että hän, Sorja, saa laulaa sen. Mutta mikä ihme nyt onkaan — rikkooko isä huonekaluja, vai mitä hän siellä kolistelee?

Sorja seisoi työssä lieden luona, kun isä astui keittiön kynnykselle. Hän oli nähtävästi repinyt hiuksiaan, koska ne törröttivät pörrönä päälaella. Hän oli sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että ääni vapisi.

— Kuule, sinä, alkoi hän, hilliten itseään, — tiedätkö sinä, minne äitisi on kätkenyt minun pulloni. Sano se paikalla, jos tiedät. Minä en kärsi sitä että minua holhotaan. Itse tiedän mitä teen. Ja jos minä tahdon juoda itseni kuoliaaksi, niin se myöskin on oma asiani. Vai määräilemään minulle, koska minä saan juoda ja koska en... No, jos et tiedä, niin et tiedä. Minä haen siksi kuin löydän, kaikki paikat penkoan ja vaikka minun pitäisi vääntää nurin äitisi piironginlaatikotkin, niin minä vakuutan, että haen kunnes löydän. Laita tuli saliin. Sen ne ovat unohtaneet tehdä, vaikka tietävät miten kosteus vaikuttaa soittokoneeseen. Pidä kiirettä, ehkä vielä ehtii vähän kuivaa! Koko päivä teillä on ollut aikaa, mutta ette senvertaa pidä huolta! Te tiedätte, että tämä harjoitus määrää koko tulevaisuuteni — mutta ei sittenkään tehdä tulta uuniin ja soittokone on siinä kunnossa, että sisälmyksenikin ovat kiertyneet paikaltaan. Mitä? Sanoitko sinä jotakin? Ole tänään varovainen, älä sano mitään mikä haavoittaa isääsi, sillä isäsi on tänään saanut kestää enemmän kuin kaksijalkainen eläin saattaa kestää. Puhu tänään vain kauniista hyvistä asioista. Pane vanhoja sanomalehtiä pesään, että syttyisi. Isäsi ei uskalla koskea tuohon klaveeriin ennenkuin huone on hiukan kuivunut. Sillä on nyt ihan samanlainen ääni kuin äidilläsi. Paljon ne ovat korviani kiusanneet molemmat. Eikö ole sanomalehtiä? No, ota öljyä, kyllä sitten syttyy. Isäsi on sairas ja äitisi on kätkenyt lääkkeen. Onko se oikein? Kuka on koskenut isoisän viuluun? Kuka täällä on käynyt penkomassa? Helvetti ja kuolema, tiedättekös, kuka oli isoisänne? Nero hän oli, Jumalan oma lapsi, ja te koskette hänen viuluunsa ja revitte sen kieliä. Mutta sen minä sanon, että jollen löydä pullojani, niin ei ole äitisi hyvä tulla kotiin! Ah, no, kas noin! Tuleepa jo lämpöisempi. Koetetaanpa nyt käydä tuon kiukkupussin kimppuun. Niin, kas tämä on kaikki niin kulunutta ja ruostunutta. Kun saisi senverran aikaa, että voisi ottaa auki kaikki tyynni. Sorja, minä näen sinun kasvoistasi, että tällä hetkellä halveksit isääsi — älä vain sano mitään, sillä minä voi lyödä sinua. Monessa rikkaassa salissa seisoo hienoja soittokoneita joihin ei milloinkaan kosketa, mutta minun täytyy taistella tämän ikälopun rämän kanssa. Jumala minua auttakoon, etten suutu niin, että lyön sinua kirveellä, sinä vanha raukka, joka et tahdo tietää mitään vireestä! Tyttäreni, ota kynttilä, näytä valkeata. Saisinpa minä nyt ryypyn, niin kaikki menisi hyvin. Tätä minä nyt olen koettanut virittää koko elämäni ajan. Ja juuri kun sen luulet saaneesi jonkinlaiseen kuntoon, niin se on taasen niin epävireessä, että korvat halkeavat. Ja samoin on koko elämän. Sorja, minne sinä menet?

Sorja oli laskenut kynttilän pianon kannelle ja puhalsi taasen tuleen. Molemmat kuulivat kellon ruokasalissa alkavan lyödä. Se löi seitsemän kertaa.

— Seitsemän, sanoi Lehtinen ja rupesi korjailemaan pois pihtejä ja avaimia, joilla hän oli viritellyt soittokonetta. — Olet oikeassa, sinun täytyy mennä keittiöön, he tulevat tänään täsmällisesti. Hajuaako täällä lamppuöljyltä? Mitä sinä sanoit — nauroitko? Sorja, varoitan sinua. Sinä tiedät, mikä olet ollut isällesi, mutta tänään olet tuottanut minulle suuren surun ja minun sydämeni on siitä vielä verihaavoilla. Ota pois rikat uunin edestä. Ensi kerralla vien heidät kaikki koululle. Mutta tänään tarjotaan kotona kahvit. Ja sitten täytyy vähitellen alkaa harjoittaa kirkossa, jotta kellot voivat tulla mukaan. Mutta se on tarpeellista vasta finaalissa. Kas vaan, eivät ole niin täsmällisiä kuin lupasivat. Ehkä ruokasalin kello käy jonkin verran edellä. Tyttäreni, jos sinä tiedät, mihin äidilläsi on tapana kätkeä minun tavaroitani, niin sano. Sairas olen, tarvitsen lääkettä. Kas noita mokomia, kun eivät tule täsmällisesti. Ja kuinka varmasti lupasivat. Ja minä vielä siirsin harjoituksen näin myöhäiseksi heidän nimi- ja syntymäpäiviensä takia. Saakeli soikoon, minkälaisia ihmiset ovat.

Sorja työskenteli tihruten palavan kattolampun valolla keittiössä ja koira makasi pitkin pituuttaan kiinni hellan kyljessä. Yhä varmemmalta alkoi Sorjasta näyttää, ettei tänne tänään ketään tule. Koira oli unessa, jommoiseen se vaipui pahalla säällä, päivinä, jolloin ei kylässä kukaan liiku. Sorjaa väsytti, harmitti ja hävetti. Täällä he ovat viikkokauden valmistaneet juhlaa varoista, jotka ovat otetut puodista velaksi. Kaikki tulet ovat sytytetyt kuin jouluna ja kuoron jäsenet istuvat mikä missäkin eivätkä ole tietääkseen. Mitäpä he välittivät köyhästä, virkaheitosta kanttorista ja hänen perheestään. Mutta kuka käskee myöskään kanttorin olemaan niin lapsellisen ja vetoamaan mokomien armoihin. Sorja oli suuttunut sekä isänsä puolesta että isälleen. Olisipa hän tietänyt, missä isän pullo oli, niin hän itsekin olisi ottanut lasillisen. Hänen täytyi nauraa, kun hän nosteli kahvipannua, joka oli kuin mikäkin kattila. Tässä on heille, isälle ja hänelle nyt kuukaudeksi juomista!

Yhtäkkiä hän huomasi, että isä seisoi kynnyksellä. Hän nauroi hänkin, mutta iloista veitikannaurua.

— Minä löysin ne jo, sanoi hän salaperäisesti. — Ja arvaapa mistä. Äitisi ei ole tyhmä. Sävellysarkkuun hän ne oli pannut. Hän on huomannut, ettei minulla moniin aikoihin ole ollut sinne asiaa. Siellä ne olivat. Olipa hyvä asia, piru vie.

— Antakaapa minullekin vähän, sanoi Sorja, otti pöydältä kahvikupin ja ojensi sitä isälleen. — Olen kylmettynyt. Antakaa pois nyt.

Isä tuijotti tyttärensä kasvoihin, joihin tämän yhden päivän aikana oli tullut jotain toivottoman alakuloista ja välinpitämätöntä.

— Ei, Sorja, sanoi hän ankarasti, — tähän älä sinä koske. Se ei ole naisia varten. Kas, miehet on miehiä. Mene pois vain työhösi. Kyllä kuoro tulee. Älä sinä siinä naura.

— Isä, alkoi Sorja, seisoen suuren kahvipannunsa takana ikäänkuin turvassa, mistä voi sanoa mitä tahansa, — tänne ei tule ketään. Ette siihen itsekään enää usko. En tiedä, pitääkö teitä itkeä vaiko nauraa. Täällä on kaikki valmistettuna juhlaan. En tarkoita ruoan ja juoman puolesta niin paljon. Mutta teidän oratorionne, se on tuossa kuin missäkin maljassa tarjolla jokaiselle, joka vain siitä huolii. Mutta kukaan ei huoli. Ei vaikka te kuinka kerjäisitte...

— Ole vaiti, tyttö! huusi kanttori.

— Kuuntelisitte nyt vain totuutta, jatkoi tytär armottomasti. — Nyt teidät on potkittu pois toimestanne. Mitä te sitten teette, jos vielä pääkaupungin sanomalehdet julkisesti teitä pilkkaavat. Mutta sitä ehkei tarvitse pelätä sillä ettehän te yksinänne voi esittää sävellystänne Onneksi toki. Sillä muuten te kyllä varmaan jo aikoja sitten olisitte...

Tuoli kolahti säpäleiksi permantoon ja koira karkasi haukahtaen makuusijaltaan. Sorja kuuli isänsä parkaisevan ja juoksevan ruokahuoneeseen. Sielläkin meni jotakin rikki. Olisiko isä todella paiskannut seinään vanhan viulun. Siltä kuului. Ja nyt helisivät lattialla lasisirpaleet. Rikkoiko hän musiikkimiesten kuvia? Menikö hän nyt tuosta niin kokonaan suunniltaan! Sorja kävi neuvottomaksi ja mietti, mitä hänen nyt piti tehdä. Kauheaa tämä oli tämä tällainen elämä. Ja tämän tapaista se aina oli heillä ollut, joskin se oli tullut yhä hullummaksi. Ei, tänne ei hän rupea jäämään. Ottaisipa Ison-Hiedan täti hänet luokseen, niin hän olisi valmis vaikkapa menemään naimisiin sen nuoren paronin kanssa. Se olisi varmaan parempi kuin joutua Hyrskyaallolle. Ja Hyrskyaalto oli katsonut häneen sillä tavalla, että hän varmaan häntä ajatteli. Mitä hyvänsä, mutta tänne kotiin ei hän jää!

Miksikähän isä nyt onkin niin hiljaa. Ehkä hän on juonut ja nukkunut. Se olisi kaikkein parasta.

Tytär astui ääneti läpi eteisen ja huoneiden. Ruokasalin permannolla särkyivät lasinpalaset hänen jalkainsa alla. Siellä oli pimeä, miksi isä olikaan sammuttanut lampun. Mitä hän nyt mahtoikaan hautoa päässään, aina täytyi talossa pelätä, että jokin onnettomuus tapahtuisi.

— Isä, missä te olette? huusi Sorja pelästyneenä. — Isä!

Hän tuli saliin, missä piano oli auki, paksu pinkka nuotteja telineillä ja palava kynttilä kahdenpuolen. Isä ei ollut täällä. Pitkä juhlapöytä valkeine liinoineen teki kaamean vaikutuksen nyt kun oli varmaa, ettei kukaan asettuisi sen ääreen. Tyttö juoksi takaisin, yhä huudellen isää. Ruokasalissa hän sittenkin oli. Hän puhui jotakin yksikseen.

— Täälläkö te istutte pimeässä, sanoi tytär, — ja minä kun jo säikähdin, että minne te olette mennyt. Miksi te olette sammuttanut lampun? Odottakaahan nyt, minä tuon salista kynttilät. Älkäähän nyt olko noin suruissanne, isä. Mitäpä se siitä paranee. Minäkin olen ollut pahalla tuulella, mutta mitä se siitä paranee. Pankaa maata, isä. Olette kipeä. Tuonko minä teille jotakin syömistä. Kuulkaas, isä, älkää olko huolissanne siitä aamupäiväisestä. Ei rovasti tahdo meille pahaa, hän vain kovistaa, mutta kyllä te pysytte virassanne. Mistäs Paalajärven seurakunta saa sellaisen kanttorin. Sellaista ääntä ja sellaista miestä ei ole maailmassa. Isä, älkää naurako. Isä kulta...

Kanttori Lehtinen nauroi. Istuen puusohvalla, missä tehtaalaiset aamupäivällä olivat istuneet, kaasi hän pullosta vierellään täyteen pienen ryyppylasin ja tyhjensi sen.

— Kaikki on hyvin, sanoi hän. — Yhtä ainoaa kaipaan. Miksei soiteta kelloja? Nythän on se aika.

— Mitä te hullutellette, sanoi Sorja, alkaen uudelleen ärtyä. — Nyt on ilta, lähtekää maata. Minkätähden te taas olette täällä särkenyt tavaroita. Tulisitte nyt järkiinne, isä.

Tytär otti häntä kädestä ja koetti nostaa häntä ylös. Käsi oli paisunut ja painava eikä kanttori liikahtanut.

— Olenko minä niin huono, ettei minulle soiteta kelloja? sanoi hän väsyneenä. — Kirkonkello on ihmisen kaipauksen ääni ja kaivannut olen minäkin, yhtä paljon kuin joku toinenkin.

Yhtäkkiä hän kimmahti pystyyn, työnsi tyttären luotaan, kaatoi mitä eteen sattui ja tuli ikkunan luo.

— Kirkonkellot soimaan! sanoi hän hiljaa ja pusersi käsiään ristiin.

Sitten hän nopeasti meni eteiseen, kopeloi alas portaita ja hävisi pimeyteen.

Sorja seisoi hetken miettien, pitikö hänen koettaa huutaa häntä takaisin, mutta ajatteli sitten, että hän ehkä selviää ulkoilmassa. Hän kutsui koiran luokseen ja käski sen seurata isäntää, läksi sitten sammuttamaan tulia ja korjaamaan pois juhlapöytää salista. Oli pilkkoisen pimeä ilta ja sade tippui unettavan yksitoikkoisesti alas katonräystäistä. Ei ollut äidillä ja Tummalla, heilläkään, nyt hyvä kulkea laivalla. Ettei vain mitään tapahtuisi. Hiiret — nyt ne taasen alkoivat. Sorjasta tuntui kaamealta. Että hän sentään oli lähettänyt pois koirankin. Mahtoiko isä todella lähteä suntion luo pyytämään häntä soittamaan kelloja. Ettei hän vain kapuaisi torniin ja loukkaisi itseään siellä. Ovat rohkeat nuo hiiret, nakertelevat, vaikka täällä liikutaan. Kun Sorja Lehtinen tuli soittokoneen ääreen sulkeakseen kantta täytyi hänen ottaa nuottipinkka telineiltä. Se oli painava, kourantäyteinen pinkka, täynnä isän merkkejä ja huomautuksia. Sorjan sydämeen vihlaisi, kun hän ajatteli kuutamoa Libanonin vuorilla ja seetripuitten suhinaa. Ei koskaan, ei koskaan isä saisi sitä esittää vastaanottaville sydämille. Kovaa on tämä elämä ja vihata sitä täytyy.

Samassa hetkessä alkoi läpi hiljaisuuden kuulua jotakin ääntä. Itkikö isä pihamaalla? Hän kiiruhti yli viulunkappaleiden ja lasisirpaleiden eteiseen, avasi oven ja tuli portaille. Pimeys painoi siellä kuin paksu märkä vaate. Sumusta kuului tuskallisen valituksen ääni. Heti kirkon tai tapulin takaa. Koira ulvoi. Se ei hellittänyt edes hengittääkseen, vaan ulvoi katkeamatta, äänellä, joka tiesi hengenhätää.

Sorja Lehtinen kuunteli hetken posket kylminä ja sydän takoen. Hän tiesi heti, aivan kuin joku olisi sen hänelle sanonut, että se oli heidän koiransa, ja tiesi myöskin, että isälle oli jotakin tapahtunut.

TYHJÄ SIJA

Kuolema on yleensä hienotunteinen vieras. Se ei saavu ennenkuin ihminen sisimmässä mielessään on sanonut sille: tule! Ison-Hiedan emäntä Kreeta-Karoliina ei ollut lausunut tätä sanaa ja niin pysytteli kuolema vielä hänen kynnyksensä takana, vaikka Kreeta-Karoliinan olisi pitänyt pari vuotta jo maata haudassa, ainakin lääkärien ennustusten mukaan.

He eivät saaneet selville mikä häntä vaivasi. Toiset sanoivat, että hänessä oli syöpä, toiset luulivat taudin olevan keuhkoissa, joku oli väittänyt koko sairauden johtuvan reumatismista. Useimmat olisivat tahtoneet toimittaa leikkauksen nähdäkseen mitä tämä oikein oli. »Hitto teidän leluksenne ruvetkoon!» sanoi Kreeta-Karoliina sille nuorelle virkaatekevälle, jonka isäntävainajan sukulainen Korven emäntä viimeksi oli tuonut Isoon-Hietaan. Ja virkaatekevä sai kuulla mitä muutkin tohtorit: etteivät he ymmärrä yhtään mitään, että he eivät ole parempia kuin teurastajat tai kruununvoudit, ja ettei kukaan kunniallinen ihminen rupea tohtoriksi enempää kuin kruununvoudiksi tai teurastajaksikaan. Onko maailman alusta kukaan niin paljon rikkonut kymmeniä käskyjä vastaan kuin ne, jotka nimittävät itseään tohtoreiksi? Skorpioni heillä on sillä kohdalla, missä muilla on sydän, tohtoreilla! Ja Korven emäntä sai kuulla, että jos hän vielä tuo tänne tohtoreja, niin on tie auki sekä hänelle että hänen tyttärelleen täältä Isosta-Hiedasta maailman toiseen laitaan asti.

— Niin minä tahdon! sanoi Kreeta-Karoliina ja iski terässiniset silmänsä Korven emäntään, joka näytti olevan niin suuri ihminen, että hän olisi voinut vaikkapa niellä Ison-Hiedan sairaan hennon Kreeta-Karoliinan.

Mutta Korven emäntä vavahti, kun Kreeta-Karoliina näin häntä puhutteli, ja vilkutti silmää tyttärelleen ettei tämä vain alkaisi vastustaa sairasta. Molemmat liikkuivat varpaisillaan ja tohtori huusi suuttuneena kolme kertaa: oikkupussi! Ja sanoi sukulaisille, että tällaisten sairaiden luo ei sovi vaivata lääkärejä. Pitkiin aikoihin ei sitten lääkäriä tuotukaan Isoon-Hietaan.

Paljon antoi emäntä ihmisille ihmettelemisen aihetta. Miten hän elää? Hän syö ja juo niinkuin lintu, hän ei nuku. Ja ajoittain hän on kuin kuollut. Mutta se on sitä, päättelivät he, että hän elää niin kauan kuin tahtoo. Ja nyt hän etsii perijää eikä halua kuolla ennenkuin on löytänyt sen. Hän on koko ikänsä tehnyt mitä on tahtonut ja sellaisella tahdolla saattaa pysyä hengissä vastoin tohtorien määräyksiä. Eikä sitä ehdikään kuolla, kun on niin paljon tavaraa!

Ihmiset tekivät ne johtopäätökset, mitkä tavallisesti tehdään varakkaasta lähimmäisestä. Ja todella antoi Ison-Hiedan emäntä kuoleman kolkuttaa eikä avannut sille, koska hänellä oli järjestämättömiä asioita elämässä. Hänen rahoillaan ja tavaroillaan kyllä oli ottajia, niistä ei olisi ollut murehtimista. Mutta oli muuta, mikä piti panna kuntoon. Piti täyttää tyhjä sija. Ei Jumalalla kuitenkaan ollut aikaa ajatella joka ihmisen pieniä yksityisasioita. Ja sellaisia oli Kreeta-Karoliinalla elämän kuluessa ollut — jollei montakaan, niin ainakin yksi. Yksi, mutta se oli täyttänyt koko hänen elämänsä. Se täytyi järjestää. Mukavaa olisikin ollut, jos olisi saanut panna pitkäkseen »parempaan sänkyyn», joksi Kreeta-Karoliina nimitti ruumisarkkua. Mutta oli, niinkuin sanottu, se muuan asia, joka ei päästänyt lepoon.

Ennen aikaan ihmiset sen kyllä tiesivät eikä heidän suunsa eteen panna lukkoa. Mutta sen ajan ihmiset olivat enimmäkseen kuolleita ja niiden silmissä, jotka vielä elivät, oli asia haalistunut. Ison-Hiedan emäntä oli nyt vuosikausia ollut elämän ja kuoleman vaiheilla. Hänestä oli enemmän kuin kerran sanottu, ettei hän aamua näe. Niinikään oli hänestä sanottu, että hän on hullu. Ja sanottu tämä hänen puolustuksekseen. Hän oli vuoronperään suututtanut kaikki omaisensa, ajaen heidät talosta. Ja kuitenkin unohtivat he taasen loukkaukset ja saapuivat uudestaan. Jos Kreeta-Karoliina olisi ollut köyhä vaimo, niin hän olisi saanut kuolla ruotivaivaisena jossakin pirtinnurkassa. Mutta hänen rikkautensa tuottivat hänelle alati huoltapitäviä sukulaisia. Ja samaiset rikkaudet pitelivät häntä elämässä. Tai eivät oikeastaan nekään, vaan oli syy syvemmällä. Asia oli vaikea järjestää, kysymys oli monimutkainen, sitä oli melkein mahdoton esittääkään ihmisille, hulluksi täytyi luulla sitä, joka sellaista esitti. Mutta ihmisellä on velvollisuuksia kuolemaa kohtaan ja hänellä on velvollisuuksia elämää kohtaan. Ennenkuin lähtee, täytyy katsoa, että kaikki jää kuntoon. Pääasia, että jättää toisen tai toisia sijalleen. Sitä vaatii elämä. Jolleivät nämä maan asiat ole järjestyksessä, niin on turhaa yrittääkään taivaaseen. Ison-Hiedan emännälle oli elämä kyllä maistunut koiruoholta enemmän kuin medeltä, mutta senjälkeen kun hänelle oli selvennyt, että maailmassa oli joku, jonka hän tahtoi asettaa sijalleen, niin sai kuolema häntä odottaa.

Maailmassa oli Arne, Parinpellon herran poika.

Jo kauan oli Kreeta-Karoliina ajatellut häntä. Ja sairauden pitkinä vuosina oli hän hänen mielessään ja piti häntä hengissä. Tämä Arne oli kuitenkin aivan saavuttamaton. Kaikki mahdolliset esteet olivat hänen ia Kreeta-Karoliinan välillä. Toiselta puolen riippuivat isännän sukulaiset kiinni omaisuudessa, jonka he pelkäsivät sairaan emännän haluavan antaa ulkopuolelle sukua. Toiselta puolen oli Parinpellon herran poika äitinsä kasvatettavana, poissa, kaukana täältä eikä minkään perinnön tarpeessa. Mutta juuri siksi että pieni Arne oli mahdoton saavuttaa, sairaan mielikuvitus itsepintaisesti ja hellittämättä piteli hänestä kiinni, keksien yhä uusia keinoja vaikeuksien voittamiseksi. Kreeta-Karoliinalle selveni, että koska hänen oma avioliittonsa oli ollut onneton ja koska Arnekin oli syntynyt ilman rakkautta, niin piti Arnessa tapahtua sovitus, hänen piti joutua onnelliseen avioliittoon ja tästä aviosta piti syntyä onnellisia lapsia niiden ihmisten sijalle, joiden kaipaus oli mennyt hukkaan. Tämä suuri tehtävä pysyi hänen salaisuutenaan kunnes hän pyysi neuvoja lakimiehiltä. Silloin se tuli julkisuuteen. Lakimiehet olivat testamentin tulkinnasta eri mieltä ja niin saivat ihmiset taasen Kreeta-Karoliinan hampaisiinsa. He olivat aina mielellään puhuneet hänestä ja nythän hänen elämänsä sai uuden valaistuksen, nythän kävi selville, ketä hän oli rakastanut. Se seppä olisi tehnyt hyötyä, joka olisi keksinyt ihmisten suun eteen lukon. Mutta se seppä ei vielä ollut syntynyt ja ihmiset puhuivat ja sotkivat.

Ensi kertaa elämässä vakuutettuna siitä, että korkeampi maailmanjärjestys oli uskonut hänen käsiinsä tehtävänsä, Ison-Hiedan sairas emäntä ryhtyi toimenpiteihin, jotka inhimillisesti katsoen olivat mahdottomat. Hän ajatteli: jos isäntä-vainajan suvussa olisi tyttö, jonka kanssa Arne voisi tulla onnelliseksi, silloin eivät sukulaiset saattaisi ryhtyä mihinkään käräjänkäynteihin. Isännän suvussa oli koulunkäyneitäkin, isäntä oli niitä avustanut ja kouluttanut saadakseen sukuaan nousemaan. Jos sieltä löytyisi sellainen tyttö! Kreeta-Karoliina lähetti käskyn maisteri Sacklénille, että nopeasti piti tulla hänen puheilleen.

Maisterilla oli juuri kiirein ansioaikansa, hän kun näin syyskesällä kävi pitäjällä ostelemassa voita Tapani Lehtistä, kauppiasta varten, joka sitten lähetti voin edelleen, menemään kaupunkeihin. Sacklén malttoi tuskin kiertää kylän loppuun asti, otti sitten hevosen ja ajoi tuttua tietä Isoon-Hietaan. Päästyään perille, sai hän odottaa, sillä emännän piti nousta vuoteesta ennenkuin hän päästi hänet sisälle. Käräjäkirjuri istui sydän sykkien tutussa matalassa salissa pianon ääressä ja soitti yhdellä sormella laulua, jota hän ylioppilaana oli laulanut:

Das Vöglein hat gesungen, die Rose hat geblüht, die Saite hat geklungen, das Herz das hat geglüht.

Hän soitti miltei sivu joka äänen ja hyräili oikein, kunnes tapasi soittokoneesta sen äänen, jota etsi. Siinä soittaessaan hän kaiken aikaa kuuli, miten Kreeta-Karoliinaa puettiin ja mitä käskyjä hän palvelijattarelle antoi. Oli kysymys kahvista, piparkakuista, plätyistä ja munakokkelista. Ja jota selvemmin naiset puhuivat, sitä hartaammin käräjäkirjuri iski klaviatuuriin ja hyräili:

Doch was im Herzen geschah, wer kann es wissen was nur der Himmel sah...

Hän kuuli että ikkuna läiskähti auki ja että huonekaluja siirreltiin. Silloin hän ymmärsi, että emäntä alkoi olla valmiina eikä enää alkanut laulua alusta, vaan lauloi täydellä äänellä, liian korkealta, loppusanat: wer kann es wissen, was nur der Himmel sah.

Vihdoin viimein seisoi hän sitten emännän makuuhuoneessa, jolle kellastuva syys lainasi valaistustaan läpi pensasverkon ikkunan alla. Emäntä istui isänsä vanhassa nahkatuolissa, hartioilla suuri heleä silkkihuivi, jonka hetaleiden alta hänen jalkansa pienissä kullalla kirjailluissa kengissä pistivät esiin. Molemmat yskähtelivät, niellen alas liikutusta ja maisteri Sacklén piteli katkonaista puhetta siitä, että emäntä oli kaunis ja nuori niinkuin aina ja että hän oli onnellinen, kun taas pitkästä aikaa sai hänet nähdä. Ison-Hiedan emäntä keskeytti hänet yhtäkkiä kalskahtavalla äänellä, mennen suoraan asiaansa. Heidän välillään syntyi pitkä keskustelu.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä, — vielähän tekin elätte. Elääkö teissä sitten yhä se teidän kuuluisa kaipauksenne? Nyt voitte kaivata kokoon kaksi ihmistä.

— Teidän käskynne on minulle laki, Kreeta-Karoliina. Niinkuin aina. Keitä nämä kaksi ihmistä ovat?

— Mutta sen sanon heti, että paremmin pitää onnistua kuin silloin, kun naititte Laarin tyttären Tukki-papalle.

— Minä valitan vieläkin, Kreeta-Karoliina, itse olen siitä enimmän kärsinyt. Mutta on toki syntynyt hyvääkin jälkeä käsialoistani. Onnellisia ovat Pohjassa — ja niin äkkiä kuin sekin naiminen päätettiin ja niin suuri ero iässä kuin niidenkin välillä oli. Ja nyt niillä jo on neljä... viisi lasta — tietysti minä olen vanhimman kummi ja on se minun kaimanikin...