Part 8

— Minä muistan konvehdit, sanoi Sorja. — Äidillä on vielä jäljellä sellainen paksu musta konvehti. No, siinä rasiassa, missä on meidän kaikkien hiuksia siltä ajalta, kun olimme pieniä.

— Täti ei pitänyt siitä, että äiti otti isän. Täti ei ole koskaan kärsinyt isää.

Tumman mieleen muistui nyt tädin kummallinen testamentti: hän aikoi naittaa perijättärensä oudolle miehelle. Kyllä oli kauhea senkin naisen tila.

— Pitäisiköhän herättää isä? sanoi Tumma kuin apua hakien.

— Ja mitä vielä, vastasi vanhempi sisar nopeasti. — Mitä hänellä täällä tehtäisiin. Antaa hänen nukkua pois pohmelonsa, kunnes kuoro tulee.

Oli tullut hämärä. Koko pihamaa puineen oli joutunut tiheän, sinisen usvan peittoon ikäänkuin jokin pilvi olisi pudonnut tänne ja hahtuvillaan verhonnut koko Laarin.

— Olipa onni, että meidän muut lapset kuolivat niin varhain, sanoi Tumma ja tuijotti keltaiseen lehtiterttuun.

— Olisi ollut onnellisempaa, jos he olisivat eläneet ja me olisimme kuolleet.

— Miten sinä luulet, että isä olisi jaksanut elättää viisi lasta.

— Olisi kai ollut pakko. Mutta me olemme heikommat, kun olemme nuorimmat.

— Onko niin?

— Ajattelin vain — mistä minä tiedän.

— Eikö äidin jo pitäisi tulla?

— Ei siitä ole kymmentä minuuttia, kun hän läksi.

Molemmat vaikenivat ja ajattelivat, mitä kaikkea pitäisi tehdä, jos Ison-Hiedan täti todella testamenttaisi heille, Lehtisille, rahoja.

— Kyllä minä olisin valmis ottamaan senkin Arne Falcken, sanoi Sorja.

— Et toki olisikaan, sanoi hänen sisarensa ja tuijotti häneen, poskipäät kylminä.

— Minä olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Vahinko ettei Arne ole paroni. Hänen isäänsä vielä sanottiin paroniksi, mutta oikeastaanhan se oli niin, että Parinpellon vanha rouva oli paronitar. Eihän Falcke ole edes aatelia.

— Mutta ajattele vierasta miestä, jonka kanssa pitäisi asua ja josta ei pääse eroon, ei millään.

— Pääseehän nykyään.

— Niin, mutta se on väärin. Kun on mennyt naimisiin, niin pitää olla naimisissa.

— Väärin ja väärin.

Sade kohisi loiskuen alas räystäästä nurkkauksessa. Koira, joka makasi lattialla, kuono käpälien välissä, höristeli korviaan, ikäänkuin se olisi kuunnellut. Äitiä kuitenkaan ei näkynyt.

— Hiiret, kuiskasi Tumma. — Ne alkavat jo tulla, vaikka ulkona vielä on lämmin.

— Ei, jää sinä vain tänne, kuiskasi sisar takaisin, — jos tahdot. Minä en enää ole yhtä talvea.

Syntyi äänettömyys.

— Vaikka isä onkin joskus juonut, alkoi Tumma, — niin aina hän on virkansa hoitanut. Kyllä pitäjä vielä häntä siunaa. Eikä rovasti ikinä ole tarkoittanut totta tällä muistutuksellaan, hän on vain tahtonut pelotella isää. Muistelepas kuinka hän lauloi, kun hukkuneet haudattiin. Oi, kyllä isä voi laulaa ihanasti. Ja kaikkein kauniimmin hän laulaa köyhien haudoilla. Silloin kun rivihautoja luodaan umpeen, olen nähnyt isän kyyneleiden vallassa.

— Muistelepas sinä sitä ensimmäistä virsikirjajuttua — vieläkös uskot virsikirjan urkulehteriltä itsestään pudonneen kirkkoon? Kyllä se niin oli, että kanttori Lehtinen sen vihapäissään heitti, vaikka asia käännettiin parhain päin, niinkuin virsikirjassa käsketään. Eikähän isä sitä itsekään kieltänyt, nauroi koko jutulle.

Koira liikutteli korviaan ja vinkui hiljaa. Tumma taisteli kyyneliä vastaan.

— Sinä olet nyt suuttunut isälle, sanoi hän, — mutta kyllä sinäkin pidät isästä. Jos meillä olisi ollut lämmin kirkko. Mutta isä on menettänyt äänensä siinä kirkossa. Juonutkin hän on vain siksi että hänen oli kylmä, ainakin alkuun.

— Hän ei olekaan sinua kiusannut niinkuin minua.

— Sinusta hän aina on enemmän pitänyt.

— Kiitoksia paljon sellaisesta pitämisestä.

Koira karkasi ylös ja syöksyi nurkkaan. Se oli kaatamaisillaan vesiämpärin, niin se teuhasi.

— Täällä on niin kauheasti hiiriä, sanoi Tumma, — pitäisi korjata lattiat. Kylmäkin niistä hohtaa.

— Jahka nyt saat Ison-Hiedan tädin rikkaudet.

— Älä viitsi pilkata.

— Sano sinä minulle: miksi ihminen tänne syntyy,

— Se ei ole ihmisten asia, Jumala sen tietää.

— Se on niin mieletöntä. Kun täällä kuitenkin kaikkien on paha. Ja kun ei tule parempaa...

— Isä sanoo, että täytyy kaivata. Mutta minä uskon että se on samaa kuin rukoilla.

— Ja oletko sinä nähnyt, että Jumala täyttää rukoukset.

— Hän antaa joinakin lyhyinä hetkinä tuntea läsnäoloaan. Mutta aivan lyhyinä vain. Ihmisen ei pidä pyytääkään enempää.

— Etkö usko minun kaivanneen. Etkö usko, että minusta olisi ollut hauskaa tulla siksi miksi isä tahtoo...

— Mutta Sorja, rakas Sorja, riemuitsi sisar, — jos sinä tahdot, niin sinä voit vielä...

— Alussa minä luin ja minä tahdoin. Mutta Sacklén ei tullut tunnille kello yhdeksän. Hän nukkui. Sitten hän tuli huutelemaan minua metsään kello neljä. Hänkin aina vatkasi kaipausta. Älä enää mainitse koko sanaa, minä vihaan sitä.

— Niin, se on totta, huusi Tumma kiihkeän tuskan vallassa, — sinä et voinut lukea, se ei ole sinun syysi, ettet osannut. Mutta nyt otamme alusta, isä antaa kaikki oratoriorahat...

— Isän oratorio on hölynpölyä.

— Kuinka voit niin sanoa!

— Täytyy uskaltaa puhua totta.

— Koeta uudestaan, minä lupaan sinun mukanasi kaivata...

— Äh, älä lausu koko sanaa: haiskahtaa Sacklénilta.

— Rukoilla lupaan.

— Minä menen tehtaaseen, sahaan ja murskaan itseni sinne koneisiin. No, älä nyt pelkää, en minä sinne ruumistani viskaa, mutta sieluni.

— Voi, minun on niin sääli.

— Ketä?

— Kaikkia.

— Älä viitsi.

Tytöt istuivat mietteissään. Vesipisaroiden putoeleminen, pienten ja suurten, säesti heidän mielialaansa. He kuuntelivat kuinka ne särkyivät pudotessaan maahan. Noin särkyy kaikki, ihmiset ja heidän aikeensa. Vihdoin heräsi Tumma ajattelemaan käytännöllisiä asioita. Miten äiti näin viipyi? Oliko vielä jotain valmistettavaa illaksi? Kahvipöydät olivat jo katetut suureen saliin, jollei olisi pitänyt herättää isää virittämään soittokonetta. Sehän oli sellainen vanha rämä, ettei se pysynyt vireessä. Viime tingassa vielä isä sitä aina paranteli.

Vihdoin viimein kuuluivat äidin askeleet. Tyttäret näkivät, että hän astui hätäisesti ja heilläkin alkoi sydän rinnassa jyskyttää. Jokin ratkaisu lähestyi ja jännitys naulasi odottajat niin paikoilleen, ettei kumpikaan liikahtanut. Äiti puhui jo kynnykseltä ja paineli kädellä rintaansa, josta hengitys tuntui salpautuneen.

— Täti tuntee kuoleman tulevan, puhui hän, — ja tahtoo tavata omaisiaan. Kummityttöään hän tahtoo tavata. Meidän täytyy heti lähteä. Niin, tänä iltana vielä, että ehdimme laivaan. »Nauru» on odottanut. Isä unohti sanoa meille. Se oli kyllä paha, kaikki matkustajat ovat nyt suuttuneita.

Sorja loi sisareensa katseen yli pöydän. Sanat kuolivat hänen suussaan, niin valkoiseksi oli tyttö käynyt. Hänen päivettyneet kätensä puristivat pöydän levyä ja säikähtyneet silmät katselivat äitiin kuin aaveeseen.

— Nouda paras mustasi vinniltä, kiirehdi, lapseni, puheli äiti. — Minä herätän isän.

Mutta Tumma istui ikäänkuin ei hän olisi päässyt liikkeelle. Sorja sensijaan oli unohtanut omat huolensa tämän uuden asian rinnalla ja esiintyi yhtäkkiä virkeänä ja toimintahaluisena.

— Katsos nyt, enkös minä sanonut: nyt sinä tulet rikkaaksi. Vai minäkö menen hakemaan mustan pukusi? Älä pelkää sitä miestä, kyllä sen aina voi vikitellä pois testamentista. Sano tädille suoraan, että huolit rahat, mutta et miestä.

Silloin sai Tumma yhtäkkiä takaisin puhelahjansa ja kuiskasi:

— Mene sinä, ota sinä kaikki tyynni. Minä en mene en vaikka mikä olisi!

— Mielellänihän minä menisin, mutta ei täti minulle mitään anna.

— Miksei antaisi? Olethan sinä sukua yhtä hyvin kuin minä.

— Minä en ole kummityttö.

— Sano, että sinä olet minä. Sano mitä tahansa, mutta minä en mene.

— Voi, voi, kyllä pitää olla hullu! Viivana minä menisin sekä tädin rikkauksien että Arne Falcken syliin!

— Mutta enhän minä voi harjoituksenkaan vuoksi! huusi Tumma, hätä koko olennossa. — Kuka tarjoaa kuorolle kahvia, kuka auttaa isää.

Kaikki hänen väitteensä kumottiin. Hänelle todistettiin, ettei häntä tarvittu, että tultiin hyvin toimeen ilman häntä.

Avuttomuus, jommoista ei hän koskaan ollut tuntenut, valtasi Tumman. Hän oli toki aina luullut, että häntä täällä tarvittiin. Ei muuta hän pyytänyt kuin saada tehdä työtä täällä keittiössä koko päivän, auttaa isää, äitiä, Sorjaa — ja nyt hänelle sanottiin, ettei häntä tarvittu. Hänen kaipauksensa alkoi ensi kerran uurtaa itselleen jotain uutta tietä, omaa tietä, jonnekin, jossa hän oli tarpeellinen. Sydämen juuret alkoivat verta vuotaen irtaantua kodin maaperästä ja etsivät uutta maata. Jokin hyvin arka tunne tytön sielussa teki, ettei hän tahtonut näyttää mitä hänessä tapahtui ja kuinka syvästi häntä oli loukattu. Hän kokosi kaikki voimansa eikä itkenyt.

Talon koko huomio, joka tähän asti oli kiertänyt Sorjaa, kääntyi nyt Tummaan. Isä pääsi jalkeille, sai tietää millä kannalla asiat olivat, tuli ja otti nuorempaa tytärtään kädestä ja tarkasteli häntä ikäänkuin hän olisi nähnyt hänet ensi kerran. Sitten hän käski hänen syödä, että hän jaksaisi matkustaa. Kävellen edestakaisin asunnon päästä toiseen, hän vihelteli ja pysähtyeli tuontuostakin sanomaan jotakin. Sairaalle pitää viedä kukkia. Ei saa puhua hänen huoneessaan ääneen. Jos hän tahtoo Tummaa jäämään sinne, niin pitää jäädä. Äiti punnitsi, miten paljon kuorolle valmistetuista kahvileivistä saattaisi viedä tuliaisiksi Ison-Hiedan tädille. Kauneimmat loikat täytyi poimia. Oli hyvin kiire. Ihmiset olivat tuntikausia odottaneet ja kiroilivat sekä lukkaria, joka virsikirjoilla viskeli veisaavaa seurakuntaa, että hänen perhettään, joka ei tietänyt aikoinaan tulla rantaan. Jollei »Naurun» kapteenina olisi ollut Ison-Hiedan vanha kuski, niin laiva aikoja sitten olisi jättänyt myöhästyneet. Mutta tämä kapteeni odotti Sacklénia ja Lehtisiä.

Minä en lähde, vaikka mikä olisi, saneli Tumma itsekseen. Laitan kaikki kuntoon, vaan en lähde. Mutta hänen ajatuksensa oli hiukan toinen. Vai ei minua täällä tarvitakaan, saneli hän toiselta puolen. Hänessä oli ikäänkuin kaksi ääntä, jotka vastailivat toisilleen. Ehkei täti ole niin paha kuin sanotaan.

Isä käveli pitkin askelin valaistusta keittiöstä läpi pimeän eteisen ruokasaliin, joka oli valaistu ja siitä makuuhuoneeseen, joka vuorostaan oli pimeänä. Kaikki ovet olivat levällään ja kaikki lattiapalkit narisivat. Joka kerta tullessaan Tumman eteen, katseli hän häneen sillä tavalla että Tummaa sekä pelotti että itketti. Hän rakasti isää ja hän pelkäsi häntä. Yhtäkkiä isä sanoi:

— Kuule, koska sinä olet pannut tukkasi ylös? Miksi pidät sen ylhäällä? Kuinka vanha sinä oletkaan? Kuudentoista kai — koska Sorja on seitsemäntoista vanha. Ei sinun vielä tarvitse pitää hiuksiasi noin. Tämähän on kaunis palmikko. En ole koskaan tietänyt, että sinulla oli tällainen. Kuulehan, tyttöseni, tule vähän tänne... laulathan sinäkin hiukkasen. Sinua varten täytyisi tehdä aivan toinen ooppera.

— Isä, kuulkaahan isä... minullahan ei ole mitään pohjasivistystä, selitti Tumma kaikella voimallaan. — Minulla ei ole vielä kansalaissivistystäkään. Minulla ei ole mitään lahjoja...

Isä ei kuunnellut häntä enempää kuin äitiäkään, joka kiirehtimistään kiirehti tyttäriään valmistamaan tärkeää matkaa.

Vanhassa kodissa, missä sade syöpyi sisään laesta ja hiiret nakersivat lattiaperustuksia, lieden ääressä, joka oli ruokkinut ja lämmittänyt perheen läpi viidenkolmatta vaihtelevan vuoden, täällä tapahtui nyt ratkaisevin selvittely, mitä Lehtisen väillä oli ollut. Eikä niitä heiltä suinkaan ollut puuttunut. Polvia myöten kiinni arkityössä löivät he arpaa kaikista juhla-arvoistaan, koko siitä henkisestä pääomasta, mikä heille oli suotu. Toki eivät he tietäneet, miten käänteentekeviä hetket olivat. Isä luuli, että tämä oli vain yksi niitä tilaisuuksia, jolloin hän saattoi valvoa isänsä ja isoisänsä, näiden hukkaan menneiden musiikkinerojen ja heidän jälkeläisensä tässä tapauksessa oman itsensä, etuja. Äiti ajatteli yksinomaan perintöä, jonka avulla saataisiin talon raha-asiat kuntoon, Sorja ei nähnyt kauemmas kuin siihen, että jostakin hänen on alettava ensi tilassa hakea ansiota ja Tumman koko pyrkimys oli sittenkin jäädä kotiin auttamaan isää ja äitiä. Hän oli valmis kärsimään sen, että hän täällä oli tiellä, sillä hän pelkäsi liiaksi sitä tuntematonta elämää, mihin häntä aiottiin syöstä. Kotiin hän jää, hän ei mene ulos ovesta. Koira, Muruksi nimitetty, oli ainoa, joka tuntui vainuavan jotakin tavatonta. Se vinkui hiljaa, antaen ruskeiden silmiensä seurata kotiväkeä ja kuunnellen jotakin näkymätöntä, joka läheni.

— Tumma, sanoi isä lämpimästi ja kiinnitti tyttäreen katseensa, — minä olen sinua laiminlyönyt. Olen ehkä tehnyt väärin. Ehkä sinussa olisikin se kipinä, jota tarvitsen. Sinä et siihen usko ja se on minun syyni. Sinun uskosi ei koskaan ole saanut itää, vielä vähemmin nousta oraalle. Sinä luulet, ettet kelpaa muualle kuin tänne keittiöön. Niin olen minäkin luullut...

— Isä, rukoili tytär, — kuka teitä hoitaa kun tulette vanhaksi...

— Sinä olet nyt kuudentoista vanha, jatkoi kanttori, yhä tarkastellen nuorempaa tytärtään kantapäästä kiireeseen asti, — sinä olet hyvin ahkera tyttö. Entä jos sinä vielä ehtisit hankkia sekä pohjasivistyksen, joka...

Himmeästi palavan kattolampun valossa näki isä kainon sulon lapsessa, joka miltei palvelijattaren asemassa oli joka päivä työskennellyt hänen ympärillään. Kaikki hänessä nukkui vielä, mutta hänen sielunsa pohjalla paloi tunne, joka oli aitoa sinistä terästä.

— Aivan toinen... toinen tempperamentti, puheli isä itsekseen. — Mutta oikea, suuri. Lapsi, sinunhan tuskin tarvitsee avata suutasi: sinun silmäsi laulavat, sinun liikkeesi laulavat. Oi, mikä rikas mies minä olen!

Valtava onnentunne puistatutti sillä hetkellä viralta pantua kanttoria kaukaisessa sydänmaan seurakunnassa. Hän tarttui molemmin käsin suureen pörröönsä ja eli siinä jumalyhteydessä, jonka onnea hänen vain jonkin harvan kerran oli suotu maistaa.

Hänen tyttärensä Sorja, joka tähän asti oli saanut osakseen kaiken isän tiedottoman palvomisen, katseli tätä kohtausta ja hänen sielustaan leiskahti yhtäkkiä ilmoille outo liekki. Hän vihasi isää, hän vihasi sisartaan! Vai tuollainen se oli ollut se pitäminen, josta he aina olivat puhuneet! Hänestä muka, hänestä, Sorjasta, he niin pitivät, ettei sillä tavalla kenestäkään muusta, ja noin isä vain vaihetti pitämisensä niin että toinen kelpasi siihen yhtä hyvin kuin toinenkin. Ja Tumma otti häneltä kaiken vastaan niinkuin itselleen tulevan ainakin. Kiitoksia vain paljon sellaisesta pitämisestä. Ja kuinka hän, Sorja, oli isästä pitänyt, enemmän kuin kenestäkään toisesta. Ei ollut hänen mielestään maailmassa löytynyt niin kaunista miestä. Aina hän oli ajatellut: jos olisi toinen sellainen kuin isä, niin hänen kanssaan menisin naimisiin. Hän oli luullut, että isäkin piti hänestä yhtä paljon. Mutta se oli kaikki jo annettu toiselle. Ei milloinkaan ollut Sorjasta tuntunut niin pahalta kuin nyt. Se äskeinenkin oli ollut helppoa tämän rinnalla. Hänelle oli silmänräpäyksessä tapahtunut jotakin, joka muutti hänet tykkänään toiseksi. Oliko se hyvää vaiko pahaa? Nyt hän oli vanha, nyt hän ei kelvannut mihinkään. Hänen sisässään kierteli kipeä tunne, joka oli kuin myrkky. Hän ei enää pitänyt isästä, hän ei olisi itkenyt, vaikka isä olisi ollut tuossa kuolleena hänen edessään.

— Sorja, kuuli hän äänen lausuvan, äänen, joka oli puhunut hänelle ennen, kauan sitten, — näetkö nyt: minä olen löytänyt toisen lapseni, sisaresi. Katso tänne, hänessäkin on kipinä. Ehkä nyt kuitenkin tahdot pyrkiä, sinäkin, rakas lapseni, yhdessä sisaresi kanssa. Kuinka tekisitkin isäsi onnelliseksi!

— Joutavia, sanoi Sorja kylmästi. — Joutavia, joutavia. Tyhjää puhetta.

Isä astui aivan lähelle vanhempaa tytärtään ja etsi hänen silmiään.

— Varo, sanoi hän, — ettei hävityksen henki saa sinussa sijaa. Se on se home, joka syö sielun. Se on itse rumuus. Se on kateus. Hävityksen henki se on luomisen hengen vastakohta. Ihmisellä ei ole mitään muuta vihollista. Lapseni, luokaamme yhdessä me kolme. Sano että tahdot! Hävityksen henki on perkeleestä, mutta luomisen henki on Jumalasta. Sorja, lapseni...

— Kuinka turhanaikainen tuo on tuo isä...

Sillä hetkellä, jolloin isän huomio jälleen oli kiintynyt Sorjaan, valtasi Tumman mieletön halu pelastaa itsensä. Hän oli täysin selvillä siitä, että häntä uhkaa tuho. Täyttipä hän isän tahdon tai äidin tahdon, niin hukka hänet periin. Hän ei mene tädin luo, hänen puolestaan saavat viskata tädin rikkaudet vaikkapa järveen. Vielä vähemmin hän rupeaa hankkimaan pohjasivistystä. Ne eivät kukaan häntä ymmärrä, ei Sorjakaan. Sorja on hänelle nyt jostakin suuttunut. Aivan ilman syytä. Täytyy tästä itse ryhtyä hoitamaan asioitaan. Ja muuta keinoa ei nyt ole kuin pakeneminen.

Hänelle tuli sama lapsellinen päähänpisto, jolla hän joskus — eikä niin aivan harvoin — oli pelastanut itsensä, kun isä oli käskenyt ikäviä vieraita ja kun ei mitenkään jaksanut olla heidän kanssaan. Kun vieraat tulivat sisään ovesta, hyppäsi hän ulos ikkunasta. Oli varmaan ollut hyvinkin väärin, äiti oli yksin saanut tehdä työt. Sillä Sorja, hän oli hänkin tehnyt saman tempun. He olivat juosseet suinpäin horsmapensaisiin ja maanneet siellä ja kuunnelleet, kuinka äiti huuteli heitä. Kun äidin huudot sitten olivat vaienneet, olivat he karanneet eteenpäin, ensin karviaismarjapensaiden suojaan, sitten ruohikkoon, missä saattoi olla käärmeitä ja minne oli ankarasti kielletty menemästä. Puutarhan perällä oli portti ja sen lähellä kukkiva heisipuu — tuon portin taakse kun pääsi, niin oli turvattu. Siellä oli pappilan vasikkahaka, latoja ja halkopinoja. Siellä oli kuoppia, mistä oli vedetty savea ja suomutaa ja joista ei vesi milloinkaan kuivunut... Tumma painoi hiljaa oven kiinni jälkeensä ja syöksyi ulos märkään ruohoon. Toinen ääni hänen sisässään sanoi: tämä on turhaa, sillä he etsivät sinut aivan heti. Toinen ääni sanoi: jollet pakene, niin olet kadotuksen oma. Ei se ole isän lapsellinen harhakuva, mutta se on tuon puolihullun tädin mieletön päähänpisto, joka sinut tuhoaa. Varsinkin tunsi Tumma perintöä ajatellessaan siihen liittyvän vieraan miehen inhoittavaa läsnäoloa. Isä ja äiti ovat sellaiset, että he voivat vaikkapa pakottaa hänet naimisiin. Mutta hän, hän menee vaikkapa järveen mieluummin. Ja niin hän juoksi. Lähteköön laiva, ei suinkaan se iankaiken odota! Jalat olivat jo likomärät, sitten ulottui kosteus polviin ja vihdoin olivat hartiatkin läpimärät. Eikö laki ja oikeus tule väliin silloin, kun joku vanha ihminen määrää jotakin niin hullua kuin että hänen perintö jään seuraa myöskin sulhanen? Tumma kyykistyi karviaismarjapensaiden alle ja tunsi olevansa kovin lapsellinen. Mutta hän oli myöskin onneton eikä tietänyt, mitä piti tehdä, minne joutua. Ei yhtään ystävää hänellä ollut. Sorjakin on hänelle suuttunut.

Nyt ne huusivat. »Tumma! Tumma! Tule heti paikalla. Koira löytää sinut kuitenkin.»

Aivan oikein: Muru oli hänen jäljillään ja juoksi häntää kehuttaen pitkin uomaa, jonka hän oli tehnyt märkään nurmeen. Tämä oli niin hirvittävää. Eikä Jumalakaan häntä armahtanut.

Koira nuoli lämpöisellä kielellään hänen kaulaansa ja kasvojaan. Hän itki sen turkkiin ja seurasi sitä.

Kaikki toruivat nyt yhtaikaa. Hevonen oli jo portaiden edessä. Hän itki niin, ettei kuullut mitä he kukin sanoivat. Huone oli täynnä hehkua liedestä ja jotakin hyvää ruuanhajua. Sorja riisti vaatteita hänen yltään ja puetti toisia hänen ylleen. Mutta isä kulki kuin pilvessä keskellä tupakansavua ja puheli puoleksi itsekseen, puoleksi muille:

— Vai kohtaloasi pakoon, veitikka! Ei, kyllä ne kontrapunktit meidät yllättävät, vaikka niitä pakenemme. Sinua kadehtivat monet ihmiset, saisit olla iloinen, että täti haluaa sinua tavata. Valtaa on ihmisellä, kun hänellä on rahaa. Jos kaipauksesi on tarpeeksi voimakas, niin luot jotakin. En tällä hetkellä tiedä mitä syntyy, mutta jotain syntyy. Tuo minulle ryyppy, äiti, pääni halkeaa. Tule tänne, äiti, ja puhu minulle. Sinun äänesi on kaunis, vaikka minä pintapuolisuudessani en ole tunkenut sen pohjalle. Olen kuullut vain ulkopuoliset epäsoinnut. Sinun sydämesi hyvyydestä on jokainen sävel lähtenyt. Puhu, äiti, anna minun kuunnella. Sinun, kaipauksesi on synnyttänyt minulle viisi kaunista lasta ja nämä kaksi minä vielä omistan. Anna vielä ryyppy, äiti, pääni halkeaa. Minä rakastan sinua, katsokaa häntä, lapset, ei ole maailmassa sellaista pikku äitiä. Muistatko kun itkit Ison-Hiedan vainiolla ja kiurut lauloivat. Mene sille kohdalle ja vie sinne minun kyyneleeni.

Pieni rouva Lehtinen seisoi parhaassa mustassa puvussaan, viinaryyppy kädessä, miehensä edessä ja koetti salata kyyneliään. Hänen miehensä tarttui kalpealla kädellään lasiin ja tyhjensi sen niinkuin se olisi sisältänyt vettä. Sitten hän lyyhistyi vaimonsa olkapäätä vasten, upotti kasvot hänen niskaansa ja itki siinä väkivaltaista itkua. Äitikin itki. Molemmat tyttäret seisoivat ääneti. Juhlallinen hämmästys oli heidät vallannut, he eivät koskaan olleet nähneet mitään tällaista.

— On kiire, sanoi äiti ja mieliala oli samassa hetkessä kuin poikki leikattu.

Isä nosti nyt päänsä ja sinertävä kalpeus hänen kasvoillaan paistoi luonnottomasti. Hän pysähtyi tyttäriensä eteen ja katsoi heihin silmäterillä, joita ei voinut väistää.

— Ei lapset, sanoi hän, — kohtaloaan ei kukaan pääse pakoon. Muistakaa, että olette minun tyttäriäni. Kirkonkellon kasvatteja te olette. Se on laulanut teidän kehtoonne. Kuinka moni voi kerskata sellaisesta. Älkää te yrittäkökään paeta kohtaloanne. Se on vaarallista. Paeta kohtaloaan on samaa kuin kääntyä itseään vastaan. Mutta jos kirkonkellon kasvatti kääntyy itseään vastaan, niin tulee hänestä langennut enkeli!

Äiti työnsi jo Tummaa ulos ovesta. He nousivat rattaille, keskelle sinistä sumua, joka kuin kevyt vanu peitti kukkivan pihamaan. Jokaisesta lehdestä kotoisella seudulla, kaikista räystäistä Laarin vanhassa talossa putoeli hiljalleen maahan sadepisaroja. Kukaan ei enää puhunut. Nämä pisarat puhuivat. Yhtäkkiä puistatutti tuuli pihamaata. Sadepisarat putosivat väkivaltaisesti kuin seulasta, jota ravistetaan. Tuntui siltä kuin koko talo, eikä yksin puut ja pensaat, olisi tärähtänyt. Tuuli kiersi pyörteessä ympäri pihan, karkasi sisään ovista, jotka olivat auki, ja läiskäytti ne kiinni, ikäänkuin se olisi tahtonut sulkea talon joltakin, joka on ollut ja jota ei enää ole.

* * * * *

Kun Sorja ja hänen isänsä palasivat sisään, tunsivat he että olisi pitänyt sovittaa jotain, joka vieroittavana oli tullut heidän väliinsä. Nyt, kahden jäätyä, tuntui epäsopu pahemmin kuin muuten ja kumpikin pelkäsi jostakin syystä siirtää sovinnon sanaa tuonnemmaksi. He ikävöivät toistensa luo, mutta eivät voineet löytää tietä. Niin seisoivat he hetken eteisessä, isä ja tytär, odottaen, että toinen sanoisi jotain. Sorja oli kuitenkin niin tottunut siihen että isä teki lopun tällaisista ikävistä mielialoista, että hän päätti antaa isän tehdä sen nytkin. Mutta isä seisoi vain mietteissään ja hänen päänsä varjo erottautui suurena ja aaveentapaisena valkoisella ovella. Yhtäkkiä otti hän esiin kellonsa, huomasi, että se oli paljon ja avasi päättävästi oven. Astuessaan yli kynnyksen hän sanoi tyttärelleen:

— Jos olisin tietänyt tämän, niin olisit saanut laulaa Maria Magdalenan osan. Nyt siitä tietysti tulisi loukkaantumisia, jos antaisin osan sinulle. Sille ei voi enää mitään.

Sorjassa kuohahti. Häntä suututti, ettei isä sovittanutkaan mielialaa, sitten häntä harmitti, että hänen täytyi ryhtyä kaikkiin ikäviin talousaskareihin ja vihdoin hän oli pahoillaan isälle, ettei isä kuitenkin antanut hänelle oratorion suurinta osaa, vaikkapa joku olisi siitä loukkaantunutkin.

— Ei ole ensinkään sanottu, että kuoro tulee! huusi hän isän perässä, käsi oven kääkässä.

Isä naurahti ruokahuoneesta vastaan.

— Kuoro tulee, vaikkapa sataisi pieniä kiviä. Vai oletko sinä jotakin kuullut? Kuoro on vihdoinkin lämmennyt ja innostunut.

— Ajattelin vain, sanoi Sorja, — tapausta kirkossa aamupäivällä.

Isä naurahti vielä kerran.

— Ja mitä se tähän kuuluu?

— No niin, ehkei kuulu.