Part 10

— Te kerrotte samat jutut kymmeneen kertaan. Kuulkaas, eikö teillä ole parempia vaatteita? Mihinkä te panitte sen sata markkaa, jonka teille annoin?

— Niin, Kreeta-Karoliina, minä en ole sitä juonut tositarpeeseen olen sen lainannut. Te ette pidä siitä että lainataan, mutta jos olisitte nähnyt, missä tarpeessa eräs... eräs oli, niin...

— Viinaako hän tarvitsi vai konjakkia? Piru teitä auttakoon, senkin hirttämätön mies. Saatte mennä sen tienne, ei teistä kuitenkaan ole minun auttajaani.

— Kreeta-Karoliina, minä tiedän, että te suututte jos sanon kenelle rahat annoin, mutta saatte kuitenkin kuulla: teidän omalle sukulaisellenne ne menivät ja hän ne kyllä maksaa takaisin. Niin, niin, niille kanttorinväille. Ne ovat onnellisessa avioliitossa, mutta ei tahdo riittää, käy paljon vieraita.

— Ja juodaan myöskin vahvasti. Kyllä minä Lehtisen tiedän. En kärsi heitä — mitä nimiä ne ovat, joita he ovat antaneet lapsilleen!

— Teette väärin, Kreeta-Karoliina: pieni poika, nykyinen kanttori, ei ole kertonut mitään siitä mitä me silloin metsässä puhelimme, syyttä suotta kannatte hänelle vihaa. Näkisitte vain kummityttärennekin, siitä se kasvaa tyttö. Ja kaunis on se vanhempikin tytär.

— Älkää te puhuko, minä en rupea tekemisiin heidän kanssaan. Älkööt he odottakokaan, että mitään minulta saavat, ei mitään heille täältä lähde. Aliina olisi kyllä saanut parempiakin miehiä.

— Aliina rakasti tätä. Eipä niistä paremmistakaan miehistä aina onnea koidu.

— Minä en ole kutsunut teitä tänne opettamaan katkismusta. Osaatteko minua auttaa vai ettekö? On kysymys Parinpellon herran pojasta, Arnesta. Voitteko isäntä-vainajan suvusta löytää tytön, joka tekee hänet onnelliseksi ja joka tietysti sitten Arnen kanssa yhdessä saa, mitä minulta jää?

— Isäntä-vainajan suvusta... Arne Falckelle. En, sitä en voi.

— Ette voi? Olette huono mies, menkää hiiteen.

— Älkäähän nyt, Kreeta-Karoliina. Ajatellaan nyt... Ison-Hiedan isännän suku on kauttaaltaan talonpoikaista. Ja rouva Falcke pysyy sitkeästi kiinni ylhäisessä syntyperässään. Voisi ajatella, että jos äiti kuolee ja suku köyhtyy, asiat hiukan muuttuisivat. Mutta Arnen äiti on kai terve ihminen ja elää poikansa kanssa Helsingissä. Mille kannalle poika itse mahtaisi asettua — tietääkö hän mitään teistä?

Tietää kyllä. Olen hänelle itselleen sanonut, että annan hänelle lahjan. Hän oli silloin kyllä pieni. Mutta lapset muistavat hyvin sellaiset asiat. Eihän vielä ole pahaa kiirettä. Antaa pojan nyt vielä lukea... Hakekaa te sillaikaa tyttö.

Kyllä minä hakea voin, mutta ei tämä taida onnistua.

— Tehän seurustelette sahan johtajan kanssa, niinkuin kaikkialla. Johtaja on kihloissa Arnen sisaren kanssa. No, ymmärrättekö jo, kollo!

— Niin, että minun pitää kiirehtiä häitä ja toimittaa, että poikakin tulee tänne.

— Annan teille vielä sata markkaa vaatteihin, mutta jos te ne nyt jonnekin lainaatte, niin silloin teidät piru perii.

— Kreeta-Karoliina, alan uskoa asiaan.

— No, mitenkä niin?

— Eivät ne herraspojat nykyään enää ole niin saavuttamattomia kuin olivat ennen. Niitä menee nyt jo vallan talonpoikaistenkin kanssa naimisiin. Varsinkin jos saavat vähän rahaa.

— Niin, mutta tässä pitää olla mukana rakkautta.

— Heittäkää te kiroileminen, emäntä, ja ruvetkaa rukoilemaan. Kyllä te kaipauksellanne taivutatte Jumalan.

— Varsinkin, jos te vähän itkette joukkoon, Sacklén. Mutta jos te tämän asian pilaatte, Sacklén, niin silloin on ystävyytemme lopussa.

— Ja jos minä onnistun, niin mitä saan palkkaa?

— Vaikka mitä.

— Ohoh, emäntä, sanoitteko »vaikka mitä».

— Sanoin, sillä toivon teidän tietävän mitä sopii pyytää.

— Kyllä te tiedätte mitä minä pyydän.

— En tiedä enkä ole uteliaskaan.

— Niin mutta se täytyy olla minulle selvänä ennenkuin ryhdyn työhön.

— Kyllä minä pidän huolen siitä että palkkanne saatte.

— Olisiko minun vihdoinkin suotu...

— No, haihatelkaa nyt siinä, te iankaikkinen kyynelkurki ja kaipauksen vuohi. Saatte olla yhtenä kantajanani, mutta ei päässä, ei pääpuolella enempää kuin jalkapuolellakaan, sillä yhtäkkiä pudotatte koko lastin.

— Kuolemassako siis vasta... Eikö minun sitten koskaan ole elämässä suotu painaa teitä rintaani vasten, te minun nuoruuteni rakastettu?

— Sacklén, tiedättekö mihin puuseppä on tehnyt oven? No, no, no, Ville Sacklén, eikö teidän elämäänne nyt mahdu muuta kuin viinaa ja rakkautta. Nouskaa paikalla ylös.

— Kreeta-Karoliina, yhäkö te vielä katsotte olevanne mieheenne sidottu?

— Kenkäni pilaatte itkullanne.

— Onko maailmassa ollut yhtään uskollisempaa vaimoa kuin te? Ah, Kreeta-Karoliina, minä lienen raukka, mutta minä en voi unohtaa. Ettekö te koskaan muistele sitä varjoisaa maitohuonetta Laarilla, joka tuoksui katajalta ja neitseellisyydeltä...

— Muistatteko te sitten koskaan sitä suurta salia Isossa-Hiedassa, missä tuoksui ihmisliha ja ihmislika ja missä minä vannoin uskollisuutta. Nouskaa ylös, Sacklén, kohta minä suutun, älkää koskeko minuun.

— Kreeta-Karoliina, kohtelitteko Falckeakin tällä tavalla, kun hän tuli tänne?

— Rupeatte ruokottomaksi, Sacklén. Minä jaksan vielä ottaa teitä niskasta ja heittää mäelle, jos tahdon.

— Heittäkää vain, Kreeta-Karoliina, mutta sanokaa minulle ensin, kohtelitteko Falckeakin tällä tavalla.

— No, olette te nyt utelias. Tuota te nyt olette miettinyt ja miettinyt. Vuosikausia olette ajatellut, kehtaatteko kysyä ja nyt te sitten vihdoin ajattelitte, että hetki oli tullut. Hyi, Sacklén, akat noin utelevat.

— Nöyryyttäkää te minua miten paljon tahdotte, sehän on aina ollut teistä niin hauskaa. Katsokaas, Kreeta-Karoliina, Parinpellon herra kyseli minulta useampaankin kertaan tätä Isoa-Hietaa. Hän sanoi kuuluvansa osakeyhtiöön, joka aikoi rakentaa sahan. Silloin kun isäntä alkoi sairastella ja tekin halusitte vähentää maita.

— Olisitte voinut minulle aikaisemmin kertoa tämän.

— Hm. Minä en ehkä sittenkään ole niin paljon akka kuin te luulette. En kertonut enkä kerro nytkään.

— Falckehan on nyt kuollut.

— Mitäpä se muuttaa asiaa.

— Hm. Hm. No niin, Sacklén, pistäytykääpä keittiössä katsomassa miksi kahvi viipyy. Ja miettikää sillä tiellä, vaihdatteko hevosenne. Minä olen valmis vaihtamaan.

Vanha käräjäkirjuri nauroi niin että laihtuessa väljiksi käyneet liivit muodostivat epätasaisia laineita hänen vatsansa päällä.

— Mikä tyttö-veitikka te olette! sanoi hän ja kyyneleet tippuivat silmistä. — Totta kai minä hevoseni vaihdan. Niin katsokaas, Falcke ei voinut teitä unohtaa enempää kuin minäkään. Me ymmärsimme toisemme tässä asiassa — ei, ei, ei koskaan puhuttu siitä! Eikä hän koskaan edes ruvennut puhumaan teistä. Hän puhui sahasta ja laivakulusta ja tienteosta ja sitten hyvin ohimennen nuoresta parista ja sen onnesta.

— Entäs te? kysyi emäntä ja hänen kasvonsa ikäänkuin kivettyivät jännitykseen, silmien levottomina kipinöidessä Sacklénia kohden.

— Minä sanoin niinkuin te käskitte, että lääniä on kuin Saharan erämaassa, että ammutte susia ja hirviä ja kävelette saappaissa pellolla ja kaunistutte päivä päivältä. Ja kun tulee ikävä, niin vihellätte laivan rantaan kuin koiran...

Jännitys laukesi emännän kasvoilta ja suli hymyyn ja vihdoin nauruun. Ja hän punehtui, kun ajatteli nuoruutena rakastettua ja painoi silmänsä maahan. Mutta Sacklén seisoi hurmauksen vallassa hänen edessään ja kuvasi mitä kaikkea hän oli Parinpellon herralle kertonut ja kuinka hän oli käynyt mustasukkaiseksi ja luvannut lähteä katsomaan sahanpaikkaa ja samalla onnellista nuorta pariskuntaa.

Yhtäkkiä ojensi Kreeta-Karoliina lapsellisen valkean käden ja sanoi hiljaa: »Ei enää, ei enää.» Ja painoi pään tuolin selustaa vasten ja yli kasvojen kävi tumma veriaalto. Mutta sitten olivat kasvot valkoiset ja kuoleman vakavat. Sacklén säikähti ja oli heti paikalla polvillaan emännän edessä.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä siinä hetkessä havahtuen, — menkää keittiöön, johan äsken käskin minä tahdon että menette. Kenkäni pilaatte, minä olen ne itse kirjaillut, sellaisissa on paljon työtä. No, tulkaa järkiinne.

Käräjäkirjuri pääsi pystyyn ja meni ovelle. Siinä hän kääntyi ja katsoi emäntään päätä nyökyttäen.

— En ihmettele, Kreeta-Karoliina, vaikka vielä arkustanne kimmahdatte pystyyn. Hyvin teitte, kun kutsuitte minut kantajaksi — koetan varoa, että ajoissa heräätte eikä sitten, kun multa jo kumisee arkkunne kannelle.

Emäntä nauroi.

— Mutta se teidän hevosenne. Minä olen nyt antanut omani.

— Se ei ollut niin arvokas kuin luulin.

— Kreeta-Karoliina, mustalainenko te olette näissä hevoskaupoissa?

— No, tulkaa sitten tähän, niin sanon kaikki yksintein. Mutta kysyä ette saa mitään, niin minä tahdon. Katsokaas, Parinpellon herra kävi täällä kaksikin eri kertaa, toisen kerran talvella, toisen syksyllä. Lähetin heti hakemaan isäntää. Ja he kävivät katsomassa sahan paikkaa.

— Kreeta-Karoliina, puhukaa myöhemmin, ettehän saa sanaa suustanne.

— Mitä hittoa te sitten pyydätte ja kerjäätte. Sanon kaikki yksintein, niin ette voi syyttää minua mustalaiskaupoista. Kuinka tekopyhä te olette: utelias niin että halkeatte ja kuitenkin sanotte: älkää puhuko. Falcke kävi täällä, niinkuin sanottu, kaksi kertaa. En ole vuosikausiin yhteensä nauranut niin paljon kuin silloin. Falcke mahtoi tietää tulleensa iloiseen taloon. Sitten kerran näin hänet kirkkorannassa. Olin tullut yhteisessä kirkkoveneessä ja panin huivia päähäni Ison-Hiedan kirkkoaitassa. Silloin hän ajoi hevosen selässä ohitse ja kysyi, oliko joku nähnyt hänen koiraansa. Hän meni samaa tietä, kukaan ei ollut nähnyt koiraa. Sitten... sitten... hän tuli eräänä keväänä ja silloin hänellä oli lapsi mukanaan. Ja silloin... Mutta se ei kuulu tähän. Silloin minä lupasin lapselle lahjan. Ja hän muistaa sen. Ja kuuluukin sitä kysyneen, niinkuin lasten tapa on. Mutta testamentit ovat testamentteja ja niitä pitäisi nyt paikata. Ja samalla saattaa kaipauksestakin tulemaan jotain valmista. No, joko menette nyt, Sacklén. Ja järjestäkää asiat minun tahtoni mukaan. Ettekö ovelle löydä?

Jonkin aikaa tämän keskustelun jälkeen tuli Lyyli Laattala Isoon-Hietaan emännän seuraksi. Hän oli vaalea ja iloinen, terve ja tanakka ja kun emäntä oli häntä pari kuukautta katsellut, puettanut ja johtanut mielensä mukaan, niin hän alkoi olla häneen tyytyväinen. Parahiksi hän oli ehtinyt luvata Lyylille muistoksi kultaisen rintaneulan, kun kävi ilmi, että Lyylillä jo oli katsottuna sulhanen, Tourin Matti, ylioppilas, joka lueskeli lakia. Eikä edes Lyyli itse tätä kertonut, vaan se tuli emännän tietoon Vireenin, vanhan voudin kautta, joka arvasi emäntänsä aikeet. Eikä Lyyli edes kieltänyt kun emäntä kutsutti hänet eteensä, vaan sanoi hävyttömästi, että eihän hän ollut voinut tietää, että emännällä olisi jotain hänen naimistaan vastaan. Ei muuta, sanoi emäntä, kuin sitä, että hän olisi halunnut valita sulhasen, tai edes tuntea hänet, lievensi emäntä samassa jyrkän lausuntonsa. Ja mikä tämä oli muu kuin velaksi lueskeleva poika, joka vielä taisi juopotellakin, niinkuin Helsingissä oli tapana tehdä. Lyylissä oli sisua, hänessä! Hän sanoi emännälle vasten silmiä, että hän ei naikaan rahaa ja laivoja, niinkuin täti on tehnyt eikä hän kysy, onko katto hänen päänsä päällä korkea vai ulottuuko siihen käsi, kun nostaa. Mutta sen hän ottaa jonka itse tahtoo. Ja olisiko tädin mielestä todella parempi ottaa rikas, jonka sitten surmaa, kun ei jaksa hänen kanssansa olla. Emäntä sai nyt Lyylin kautta kuulla joukon niitä asioita, joita hänestä pitäjällä puhuttiin. Hän antoi Lyylin puhua ja tyyntyi tyyntymistään, kunnes vihdoin rauhallisesti sanoi Lyylille, että sopiihan mennä tämän suloisen miehen luo, ei hän mitenkään pyydä olla tiellä. Lyyli antoi sisukkaan vastauksen ja emäntä puolestaan huomautti, ettei tarvitse tästä puoleen olla asiaa tällaiseen huonoon paikkaan kuin Iso-Hieta. Ja Lyyli pani nopeasti vaatteensa myttyyn ja läksi kantamus selässä Isosta-Hiedasta. Emäntä nousi vuoteestaan katsomaan ja nauroi. Jouti kantaa, voimia ei häneltä puuttunut. Ja jouti kylän puhua — kai hän kylästä otti hevosen tai laivallako aikonee lähteä. Hyvä oli, että ajoissa tuli nähdyksi mikä lintu hän oli, kyllä olisi Arnella ollut seitsemän pitkää päivää viikossa sellaisen ihmisen rinnalla. Onnea ei sellaiseen avioliittoon olisi tullut. Ja Sacklénille, hänelle päätti emäntä sanoa kovat sanat. Lähettää tänne tytön eikä ota selvää, onko hän jo rakastunut!

Emäntä oli tämän jälkeen sairas ja toivoton. Tuli aikoja, jolloin hänen täytyi pyytää niitä kuoletuttamislääkkeitä mitä tohtori oli antanut otettavaksi vain pahimmassa hädässä. Tuli tuskankohtauksia, jotka veivät muistin ja järjen ja tekivät niin täydelleen välinpitämättömäksi maailman asioista, että Arnenkin kohtalo oli yhdentekevä. Ei jaksanut kättä liikauttaa eikä ajaa pois niitä ihmisiä, jotka taasen olivat kokoontuneet hänen ympärilleen. Sukulaisia ne taasen olivat, isäntävainajan helliä sukulaisia, oli muitten muassa Laattalan emäntäkin ja Lyylin nuorempi sisar. Ne painuivat häntä kohti ja kysyivät, tunsiko hän heitä ja kuinka hän voi. Ajoittain hän tunsi heitä, ajoittain ei ketään eikä mitään. Jonkin kerran hän kuuli viereltään kuiskattavan: hän ei enää aamua näe. Silloin hänessä elämä läikähti senverran että hän ajatteli: ohoh! mutta ei jaksanut sanoa heitä vastaan. Aamulla hän kuitenkin kaikkien ihmeeksi yhtäkkiä nousi ja käveli pöydän ääreen katselemaan ulos ikkunasta. Ja eikö saanutkin selkoa siitä kuka oli aitassa ja mitä asiaa sinne oli. Kyllä niillä hänen sairastaessaan on ollut sekä puotiin että aittaan ja kaappeihin niin paljon asiaa, että sisu nousi, kun niitä ajatteli. Kyllä täällä oli varastettu. Kaikki olivat varastaneet, sekä tutut että tuntemattomat! Tiesihän sen, kun ei emäntä vuoteen ollut jaksanut liikkua senvertaa, että olisi jaksanut yli pihamaansa. Pienet hymyt sukulaisten suupielissä hänen ympärillään eivät jääneet häneltä huomaamatta. Nämä hymyt sanoivat: ja taitaa jäädäkin astumatta. Junkkarit! ajatteli hän hengessään ja vaipui horroksiin. Ja saattoi päiviä olla sillä tavalla. Ihmeellistä, etteivät oppineet varovaisemmiksi, olisivathan ne voineet puhua viereisessä huoneessa — ja taisivat kyllä sielläkin puhua — mutta kerran erotti hän Lahjan sanovan: »En minä muusta, kun saisin sen suuren sinipunertavan silkkisaalin!» Siihen sanoi hänen äitinsä Laattalan Sandra: ota se nyt yksintein, mutta vedä aitanovi perässäsi kiinni. Korven emäntä täältä kyllä muuten kaikki korjaa.» Emäntä ei jaksanut sanoa mitään. Hänen suunsa jäi auki ja Lahjan äiti riensi tuomaan hopealusikalla vettä, jolla kostutti hänen huulensa. Kerran kuuli emäntä jonkun puhuvan, että pitäisi pyytää sairaalta tuo Könni-kello tuolta ruokasalista, maisteri Sacklénin tekee sitä mieli ja hän sen voi viedä, vaikkei ole sukuakaan. Silloin emäntä sai suunsa auki ja huusi pelottavalla äänellä: »Mihinkäs hän sen veisi, eihän hänellä ole huonettakaan, missä sitä pitäisi!» Kaikki säikähtivät ja olivat sitten jonkin aikaa varovaisia. Sitten kerran taas sanoi ääni, jota ei emäntä ensinkään tuntenut: »Kuinka sinä, Lahja, jaksat olla täällä, en minä vain vaikka saisin kaikki tädin miljoonat.» Siihen vastasi Lahja: »Kun se meidän Lyyli suututti tädin ja tohtori vakuuttaa, ettei tämä voi kestää kauan.» Kuuma veriaalto meni yli emännän kasvojen, mutta sitä ei kukaan huomannut. Kerran sanoi taasen joku: »Kyllä pitäisi olla oikeus antaa ihmiselle tarpeeksi suuri morfiiniannos, kun hän tulee tuohon tilaan!» Emäntä ponnisti kaiken tahtonsa saadakseen auki silmänsä ja nähdäkseen, kuka se oli, joka pyrki häntä tappamaan. Silmät eivät auenneet, mutta hän kuuli ympärillään kuiskattavan: »Eihän hän vain mahda olla tajuissaan?» Hän oli tajuissaan ja ajatteli: vai niin, junkkarit, vai niin! Ja hän päätti vielä kerran nousta ja käydä suurella tarkastuksella, aina puodissa ja aitassa asti ja ottaa ne lujille. Ja liinavaatekaappi, se se oli tutkittava, siellä pitää vielä olla parikymmentä tusinaa salvetteja, vanhan Flyktin Matin kutomia. Liinakaappi oli tuossa oven takana, sinne meneminen ei ollut asiakaan. Vinnille oli pahempi pääsy. Mutta siellä olivat silkit — he luulivat, että ne olivat aitassa, mutta parhaat olivat vinnillä ja jollei hän itse jaksa sinne, niin hän kannattaa kirstut tänne ympärilleen ja ryijyt ja polstarit. Nyt tuli se tavaton kuumotus, sitten tuli hiki. Oli se sellainen löyly, että mielen oli viedä. Mutta sitten hän sai silmänsä auki. Hän oli yksin. Ne olivat kaikki poissa, Lahjakin, joka niin oli vakuuttanut, ettei hän malttaisi yölläkään ummistaa silmiään. Kissa, sinä siinä, etkö mene! Vai mikä se siinä on pöydällä? Kyllä on tämä ihmisen ruumis tomu ja tuhka. Ei silmä erota eikä käsi nouse. Mikä muu lienee pöydällä. Ei näe silmä. On niinkuin kuuluisi ääniä ruusupensaiden luota, vai mettisetkö ne noin surisevat! Tomuja tuhka tämä on tämä ruumis. Mutta nytpä onkin hyvä tilaisuus! Nyt ne ovat retkillään, kukaties ryijyjen kimpussa! Hänpä ottaa ne kiinni itse synnin teossa. Vaikka olisivat jo vieneet sen mustapohjaisen ryijyn, joka on mummo-vainajan itsensä kutoma. Vartokaa vain, te junkkarit!

Hän sai kun saikin sen voiman että nousi. Kun hän kulki yli permannon, oli hänellä se tunne, että hän on liekki, jota ympäröi tomuverho jottei se sytyttäisi tuleen mitä on ympärillä. Hänen silmänsä näkivät nyt, että salissa kaikki oli kunnossa, sohvatyynyjäkään ei oltu viety. Hänen jalkansakin löysi vielä kulumisen syvennykset kynnyksen alla. Liinavaatekaappi oli paikoillaan. Vai niin, sinä käsi, sinä tomu ja tuhka, et tahdokaan nousta! Se on pakosta nyt, niin minä tahdon, että ovi auki! Jaa-ah! Siinä se oli. Täällä ovat hyllyt tyhjinä. Ne ovat uskaltaneet. Mutta kyllä hän sille, jonka tämä on työtä, vielä näyttää. Vai eivätkö taaskaan hänen silmänsä erota? Pettääkö käsikin? Tyhjää, sanovat sekä silmät että käsi. Flyktin Matin salvetit olivat poissa. Ja niitä hän on varjellut kuin silmäterää. Tulta ja tulikiveä! Hän haki asetta käteensä lähteäkseen rosvoja kurittamaan. Kaikki ne ovat rosvoja, ei yhtä rehellistä ihmistä enää tapaa. Odottakoot!

Kun emäntä jälleen kohtasi ihmisiä, oli hän vuoteessaan ja heräsi pitkästä unesta. Ilman että hänelle sitä kukaan tuli sanomaan, hän tiesi, että oli pyörtynyt ja kannettu vuoteeseen. Niinkuin laivassa hän vieläkin oli eikä silmä päässyt kiinni mihinkään, kun ei mikään pysynyt paikallaan. Emännän täytyi kysyä, onko Rauha täällä. Ne eivät ymmärtäneet mitä hän kysyi ja olivat valittelevinaan, että hän nousee ja menee putoilemaan. Silloin hän huusi niin paljon kuin hänestä ääntä läksi: »Kuka junkkari se on, joka on minun liinavaatekaappini tyhjentänyt? Voro se on eikä ihminen ja jos se on tässä huoneessa, niin ilmoittakoon itsensä. Sinä Sandrako se olet? Sinä istut tässä ja odotat minun kuolemaani ja jakelet pois minun tavaroitani. Mutta minä en ole vielä kuollut. Minä en ole niin kipeä niinkuin tohtori sanoo enkä minä kuole ennenkuin tahdon. Ja minä menen vielä aittaan ja puotiin ja navettaankin, ja jos minä tahdon, niin menen takasuollekin. Älkää te luulko, että minut niin vain varastetaan puhtaaksi. Vai sinä Laattalan Lahja. Isäsi... se huijasikin markkinaplassilla... Ja mummosi möi viinaa. Niin, itke vain, itke. Kylläpä niitä kyyneliä riittää, niitä näkyy olevan varastossa. Minua ei ole itkettänyt kahteenkymmeneen vuoteen ja minä nauran sinun itkuasi. Oletko sinä, Sandra, jo jaellut silkkihuivejani? Ja ryijyjäni? Jos niistä on yksikin poissa, niin sinä istut vedellä ja leivällä. Niin minä tahdon. Itke, itke... Niin, niin, sinä Lahja olet luullut, että saat kaikki. Vai niin, äitisi se sanoi, että salvetit ovat valmiina häihisi. Vai tuodaan ne takaisin sitten, kun itse tulet tänne emännäksi. Kutsu vouti tänne. Heti paikalla. Ja jos minä menen sekaisin, niin odottakoon tässä, kunnes virkoan. En minä niin sekaisin ole, etten asioitani tietäisi. Kyllä minä ne kaikki tiedän. En tarvitse teitä enkä ole teitä tänne käskenyt. Sain tarpeekseni Lyylistä, joka täällä mahtaili. Minulla on jo toisia sukulaisia katsottuna. Viettekö vaatteenne selässänne laivalle niinkuin teki Lyyli, vai käskenkö Vireenin valjastaa hevosen? Mitä sinä Sandra sanoit? Ettette mene. Ohoh! Korvani taitavat erottaa väärin. Huomiseen saatte olla, mutta sitten makaa tuossa sängyssä jo toinen. Ja kaikki pitää olla talossa paikoillaan... Minä tarkastan joka nurkan... Mitä sinä siellä puhut? Ettäkö minun ajatukseni ovat kiinni maallisissa... Niin ovatkin. Järjestyksessä pitää kaiken olla, kun minä lähden. Tästä sängystä minä itse astun ruumisarkkuun. Sitten kun tahdon ja annan kuolemalle luvan tulla. Mutta lupa myöhästyy nyt, ja se on sinun syysi, sinun ja tyttösi. Ainako sinä vain siellä puhut? Että onko minun arkkuni niin suuri, että tavarani mahtuvat mukaan? Jaa on, jos tahdon. Otan kaikki, mitä tahdon. Voin lunastaa sadan ihmisen haudankin — mahtuuhan siihenkin yhtä ja toista. Näetkö nyt, Sandra, kuinka terve minä olen Enkö pudotakin tulemaan niinkuin Faaleri-vainaja ennen Paalajärven kirkossa. Vouti tänne... Junkkari ainako sinä Lahja vain puhut ja parut? Se ei auta yhtikäs mihinkään. Sen näköinenkin olet, ettei sinua mies huoli. Vouti... Vireeni tänne, Loviisa tänne... Jaa minä olen ollutkin kaunis ihminen. Sellaista ei ole näillä mailla eikä paljon muuallakaan. Onkos se vouti? Vouti menee ja valjastaa hevosen. Nämä matkustavat, tämä Laattalan emäntä ja tytär. Ja parasta on, että yksintein kuuntelettekin mitä tässä puhutaan, jos käräjänkäyntikin tulisi. Kyllä minä vielä käräjätkin tästä käyn, jos käydä tahdon. Paras on, että Lahjalle maksetaan kuukausipalkka, niin ei ole sanomisia sinne eikä tänne. Niin, niin, pankaa te vain pillit pussiin. Niin minä tahdon.

Tämän tapauksen jälkeen olivat emännän voimat tuiki lopussa eikä kukaan muu kelvannut hänen silmiensä eteen kuin Loviisa, hänen hiljainen harmaa palvelustyttönsä. Kreeta-Karoliina päätteli, ettei enää ryhdy mihinkään, oikeat ihmiset ovat maan päältä loppuneet. Hän käski kuitenkin Loviisan toimittaa huoneeseensa hyvin lujan, ei kovin paksun nuoran ja Vireenin viemään sanan Sacklénille. Nuora oli Sacklénia varten, hän päätti ojentaa sen Sacklénille kiitollisuuden osoitukseksi hänen onnistuneesta toiminnastaan emännän toivomusten edistämiseksi.

— Ja sen minun paremman sänkyni, joka on ollut vaunuliiterin parvella, sen saa tuoda tänne vinnille, jatkoi emäntä. — Pankaa se silkkiliinavakkasten viereen, niin ehkä säilyvät silkkiliinat! Jollette kahden jaksa nostaa, niin ottakaa apua.

— Mikä sitä tänne rupeaa nostamaan ruumisarkkua, sanoi Vireeni äreänä, — ei se mahdu portaistakaan.

— Vai ettei mahdu, huusi emäntä vuoteeltaan, — onko portaita sitten minun sairastaessani kavennettu? Sillä kun minä arkun tilasin, niin mittasin samalla portaatkin ja tiedän, että leveämpikin minun parempi sänkyni saisi olla. Menkää nostamaan vain ja katsokaa, että se tulee oikeaan paikkaan. Eikä mitään mukinaa, sitä en minä kärsi.

Nuora riippui vaatenaulassa ovensuussa ja emäntä odotteli Sacklénia. Häntä ei kuitenkaan kuulunut. Emäntä arvasi hänen pelkäävän. Sensijaan saapui Aino Soivio taloon ja toi terveisiä maisteri Sacklénilta. Hän oli paljon kaukaisempaa sukua kuin Laattalan väet, kesti hyvän aikaa ennenkuin emäntä ja hänen nuori vieraansa olivat ennättäneet saada selville, millä tavalla he sukua olivatkaan. Aino oli harvasanainen tyttö, suorastaan enkelimäinen. Ei minkään perinnön toivossa hän tullut, ainoastaan siksi, että emäntä oli sairas ja yksin ja siksi, että lääkäri oli määrännyt hänelle ilmanmuutosta pitkällisen yskän vuoksi. Emäntä ei kauankaan ollut katsellut Ainoa ennenkuin hänen vastarintansa oli murtunut. Aino oli kaunis ja hyvä tyttö, juuri sellainen kuin hän toivoi. Hän oli levoton tytöstä ja syötti ja juotti häntä. Aino istui ja lauloi hänen vuoteensa ääressä, milloin hän jaksoi. Mutta tyttöä väsytti aina. Pitkien syyssateiden jälkeen meni järvi vihdoin jäähän ja tytön teki mieli luistella, ja jo ensi retkellä sai hän verensyöksyn ja oli toimitettava sairaalaan. Emäntä antoi hänen käteensä kauniin rahasumman, mutta toivonsa hän taasen oli menettänyt — eivät ne koskaan parane, vaikka väitetään, että ne lihottamalla saataisiin terveiksi.