Part 11

Kreeta-Karoliina katseli nuoranpätkää, joka yhä oli paikallaan ja ajatteli, että olisi Sacklén saanut senverran pitää huolta asioista, ettei olisi toimittanut tänne keuhkotautisia. Ainon hyvyys ja suloisuus olivat kuitenkin jonkin verran palauttaneet häneen uskoa ihmiseen, niin ettei hän tykkänään luopunut pyrkimyksestään tehdä Parinpellon herran poikaa onnelliseksi. Ja kun Sacklénilta sitten tuli nöyrä kaunis kirje, jossa hän pahoitteli, ettei ollut voinut menestyksellä suorittaa luottamustehtävää, joka hänelle oli mitä suuriarvoisin, mutta että hän nyt toivoo löytäneensä sen tytön, jota arvoisa Kreeta-Karoliina tarvitsee, vieläpä läheisestä suvusta, ja toimittavansa hänet tuomaan tädille lääkkeitä — Sacklén kirjoitti niin pitkiä lauseita, että lukija oli unohtanut alun, kun pääsi loppuun — kun siis tämä kirje saapui Sacklénilta, heräsi emännässä jälleen toivo ja jännitys ja hän käski Loviisaa vielä kerran tuulettamaan sänkyvaatteet, joilla Aino oli nukkunut.

Kaikkina näinä vuosina, jolloin Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli valmistanut outoa perintösuunnitelmaansa sairasvuoteelta käsin, jota lääkärit pitivät kuolinvuoteena oli hänen silmiensä edessä väikkynyt se elämys, josta hänen olemassaolonsa sai ravintonsa. Se oli eräs muisto. Ei niitä muistoja tyttövuosilta, jolloin naapurinpoika ja hän, Kreeta-Karoliina, tapasivat tansseissa, veneretkillä ja lehtimajoissa, vaan muisto Isosta-Hiedasta, siltä ajalta, jolloin isäntä makasi, söi ja joi, varsinkin söi. Jos tätä muistoa olisi halunnut kertoa ystävälle — jos olisi ollut ystävä, jolle kertoa — niin se ei olisi ollut mikään, se olisi lahonnut niinkuin tomuläjä, kun siihen kosketaan. Mutta siihen kävi aina kirkkain aurinko ja se kihisi kauneutta ja onnea. Kun Ison-Hiedan emäntä sairautensa ja mielensä ankeuden ryteiköstä suuntasi ajatuksensa tähän muistoon, puhkesi hänen silmiensä eteen nurmikko ja siinä leikki lapsi. Muuta ei ollutkaan kuin nurmikko ja lapsi ja niitähän on tuhannen tuhansia. Mutta tämä oli niin heleä nurmikko, että siihen mahtui koko nykyinen kesä ja kaikki menneet kesät, ja lapsi, jonka hän näki ensi kertaa, oli itse Jumalan ihme, armaan miehen lapsi ja hänen ilmetty kuvansa, se uusi ihminen, joka astuu niiden tilalle jotka kuolevat. Tämän nurmikon ja tämän lapsen läheisyydessä oli Kreeta-Karoliinassa puhjennut kaipaus saada elää kuolemansa jälkeen, elää tässä lapsessa, jota hän rakasti. Tämä hetki oli luvaton ja lisäksi niin pian ohitse, että hänen todella, seisoessaan siinä pientarella tuon onnellisen nurmikon luona, jolla lapsen jalat olivat olleet, kyseli itseltään, oliko hän nähnyt unta. Arne, sanoi hän silloin ja tiesi, että oli tapahtunut jotakin. Jotakin niin käsittämätöntä ja mieletöntä ja lapsellista, että olisi pitänyt hävetä. Mutta järjen langettaessa mahdottomuuden ja naurettavuuden tuomiota, saneli sydän naisen testamenttia: kaikki tämän lapsen hyväksi. Ja vuosien vieriessä, kun lapsi eteni ja joutui saavuttamattomuuden piiriin, peittyi muisto niinkuin lähteensilmä, kun syys varistaa sen lehtien peittoon. Mutta se paljastui aina jälleen, kunnes Kreeta-Karoliina eräänä päivänä ymmärsi, ettei hän voinut kuolla, jollei ollut täyttänyt kesäisimmän hetkensä lupausta, kesäajatustaan. Hän ihmetteli itse, ettei tuntenut tarvetta nähdä Arnea — ainoastaan tietää, että hän tuntemattoman ystävän kautta tulisi onnelliseksi.

Mutta nämä vieraat, kömpelöt maalaistytöt Tukki-papan suvusta — olihan se niin teennäisesti tehtyä suunnitelmaa, ettei sen menestymisellä ollut mitään mahdollisuutta. Tällaiseen ei kukaan usko enkä minä itsekään usko, ajatteli Kreeta-Karoliina valoisimpina hetkinään, tämä on hullun työtä, tässä ei ole mitään järkeä. Ja joka kerta, kun sairaan vaivalloisesti rakennetut suunnitelmat romahtivat, hautasi hän olemassaolonsa väkevimmän elämyksen, sen jonka voimasta hän pysyi maan päällä. Mutta hän ei saanut sitä pysymään haudassa, vaan yhtäkkiä oli hänen silmiensä edessä taasen vihreä kappale pellonpiennarta ja siinä lapsi, jonka hyväksi hän oli luvannut kaikki tehdä. Ei auttanut, että hän sanoi itselleen: lapsi on kasvanut eikä muista sinua, lapsi ei mitään tarvitse — hyvin pian hän taasen tapasi itsensä ajattelemassa sitä tyttöä, jonka piti tulla onnelliseksi Arnen vaimona ja tehdä hänet onnelliseksi. Tämän tytön täytyi edustaa Kreeta-Karoliinaa, niinkuin Arne edusti isäänsä. Sentähden täytyi Kreeta-Karoliinan valita tyttö.

Se oli hullutusta, sellaista sekapäisen työtä — Sacklénin ei olisi tarvinnut sitä ääneen lausua. Mutta jossain korkeudessa tai syvyydessä kohtaavat toisensa hulluus ja viisaus ja sieltä tuli se käsky, jota Kreeta-Karoliinan piti totella.

Seuraava tyttö, joka Isoon-Hietaan tuli, oli Rauha Korpi. Hän oli käynyt muutamia vuosia tyttökoulua sekä kauppakoulun ja toiminut jossakin konttorissa kaupungissa. Pianotuntejakin hän kuului ottaneen. Hän oli siis kaikin puolin kaupunkilainen ja emäntä vieroi häntä ensin ja aikoi antaa hänen yksintein mennä. Mutta Rauha hoiti häntä sellaisella kärsivällisyydellä ja huolella, että hän jo alkoi luulla löytäneensä sen jota etsi. Emännälle sattui juuri silloin vaikea taudinpuuska eikä Rauha tuskastunut yölläkään. Ainoastaan sen hän teki vastoin emännän tietoa, että tilasi äitinsä avukseen. Ja kukaties asiat olisivat menneet toisin päin, jollei Rauhan äiti, Josefiina Korpi, olisi Isoon-Hietaan tullut. Sairas emäntä oli mieltynyt Rauhan punertaviin hiuksiin, sorjaan vartaloon ja pukeutumistapaan. Umpimielinen vain hän oli, niin ettei hänen huuliltaan monta sanaa lohjennut. Se ei kuitenkaan ollut mikään vika, emäntä käski Rauhan kirjoittaa Sacklénille, että tämä kiireesti tulisi tänne käymään, ja päätteli, että jos Sacklénin onnistuisi järjestää niin, että Arnekin tulisi tänne, niin ehkäpä kaikki saataisiin kuntoon ja hän, Kreeta-Karoliina Iso-Hieta voisi kuolla siinä marraskuussa, jolloin hautajaiset ovat mukavimmat pitää. Suuret hautajaiset hän halusi itselleen.

Eräänä päivänä oli hän kuulevinaan jotain melua ulkoa. Ajettiinko? Ehkäpä Sacklén tuli. Rauha sanoi, ettei pihamaalla mitään ollut ja kysyi eikö hän saisi soittaa tädille. Mutta siinä hänen seinän takana soittaessaan kuului jälleen kolinaa ulkoa ja emäntä sai yhtäkkiä sen voiman, että nousi vuoteesta ja meni ikkunaan. Hän näki jonkun naisen suuri nyytti selässä tulevan puodista ja livahtavan nurkan taakse. Nyt astui yli kynnyksen toinen ja hänen kantamuksensa oli niin suuri, että joku aitassa kohotti sitä hänen selkäänsä. Kokonaista lakanaa oli käytetty nyyttiliinana. Olivatko ne tulleet mielipuoliksi? Joko ne nyt hänen eläessään jakoivat hänen tavaroitaan? Viimeisenä astui puodista Rauhan äiti, Korven emäntä, ja sulki oven. Kreeta-Karoliina Iso-Hieta ei ylettynyt pöydän yli ikkunaan, mutta hän iski nyrkkinsä pöytään niin että vesikannu lasineen kilisi. Rauha lakkasi soittamasta ja tuli juosten huoneeseen, ja hän se vastaanotti tädin ensimmäisen mielenpurkauksen.

— Vai asetut sinä soittamaan siksi aikaa kun äitisi varastaa taloni puhtaaksi, sinä käärme! huusi emäntä. — Ja te luulette, etten minä kuule. Ovatko sitten rehelliset ihmiset kuolleet sukupuuttoon? Ja täällä te hymyilette minun ympärilläni ja puhutte säälin sanoja. Piruja te olette ettekä ihmisiä. Olisitte te voineet odottaa siihen asti, että olen kylmennyt, olisi sittenkin ollut aikaa ryhtyä jakamaan omaisuuttani. Mutta tiedättekös te, äiti ja tytär, että minä kannatan tavarani tuohon ikkunan alle ja siinä minä ne poltan, ettette mitään saa. Ja lähtekää menemään nyt. Pankoon Vireeni Pruunin valjaisiin, tai taitaa teillä olla oma hevonen, ettekö luule minun kuulevan, että ajetaan — minun tavaroitani kai sillä kuljetetaan.

Keskelle sitä todistelujen ja syytösten myrskyä, mikä tärisytti Ison-Hiedan asuinrakennusta tänä kuulaana, tuulisena lokakuun päivänä, saapui taloon maisteri Sacklén matkassaan hyviä uutisia, joiden nojalla juuri hän oli tohtinut lähteä liikkeelle. Hän joutui ensi kerran elämässään Kreeta-Karoliinan makuuhuoneeseen sairaan ollessa vuoteen omana. Ennen oli Kreeta-Karoliina visusti katsonut, että hän puettuna otti vastaan vanhan ihailijansa. Korven emäntä ei pitänyt sellaisista lukua ja hän se ilman muuta toi Sacklénin turvakseen sairaan vuoteen ääreen. Kreeta-Karoliina sukelsi nopeasti peitteen alle, sulki silmänsä ja pidätti hengitystään, punan kuumana peittäessä kasvot. Sacklén seisoi ääneti, nöyrän kumarruksen asennossa, odottaen lupaa saada puhua. Korven emäntä huusi ja selitti, vain vanhoja mädäntyneitä villoja hän oli jaellut köyhille ihmisille, jotka niitä olivat pyytäneet. Kreeta-Karoliina ja hänen nuoruudentuttavansa viettivät ääneti omaa elämäänsä, kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui. Vihdoin värähtivät sairaan tummat silmäripset, ja kooten viimeiset voimansa hän silmiään avaamatta kuiskasi:

— Eikö teitä yhtään hävetä. Tuo tuolla naulassa on teitä varten. Nuora tietysti. Mutta viekää ensin se elämöivä piru ulos. Ja menkää... menkää kaikki. Lähettäkää piika tänne. Minä pukeudun. Hävetkää toki ja menkää...

Kun emäntä oli tämän sanonut, jäi hän ääneti makaamaan ja jäinen kylmyys täytti hänen olentonsa. Tuntui suorastaan siltä kuin hän alkaisi kangistua. Vai joko sitä nyt tullaan sisään väkisin, tykytti jokin heikko tunto hänessä, vainuten kuoleman läheisyyttä. Samassa hän tajusi, että Rauha liikkui siinä likellä ja huusi ja itki. Silloin hän tunsi vihaavansa häntä, koska ei hän ollut kelvannut mihinkään. Hän olisi suonut, että Rauha jo olisi poissa ja ettei hän koskaan saisi miestä. Hänen ajatuksensa otti yhtäkkiä toisen suunnan ja veri alkoi kiertää hänen suonissaan. Minkä näköinen oli Aliinan tytär, se kanttorin nuorin lapsi, jonka kummina hän oli ollut? Se oli ristittäessä huutanut. Minkä näköinen se oli nyt? Kruununvoudin hautajaisissa hän oli käynyt Laarilla, mutta hän ei voinut muistaa mitään tästä risttyttärestä. Niitä toki olikin maailmassa liian monta. Poikia ei ollut yhtään, ihmiset tiesivät, että hän ei suosinut miessukukuntaa. Mutta Kreeta-Karoliinoja oli maailmaan tullut monta. Lehtisen tytär ei ollut Kreeta-Karoliina. Lukkari ei ollut allakasta löytänyt ainoaakaan mieleistään nimeä, hän oli tehnyt lapsilleen nimet. Hän teki lauluja ja hän teki nimiä. Hänen lauluilleen nauroi koko maailma, miten lienee ollut lasten laita. Entä jos Sacklén, senkin hirttämätön naittaja, olikin oikeassa, hän kun aina kehui Lehtisen tyttäriä. Jos lähettäisikin kirjurin yksintein hakemaan tänne nuorempaa Lehtisen tyttöä. Hän ei ollut isäntä-vainajan sukua, mutta entä jos testamentista sittenkin selviäisi.

Sairas oli vuoroin tajuissaan, vuoroin tajuttomana. Rakkaus, ajatteli hän, rakkaus ei ole koira joka tuodaan kahleissa. Rakkaus on lintu, joka lentää, kunne hän tahtoo! Ei enää mitään toimenpiteitä, olkoon poika missä on, ei hän tarvitse vanhan vaimon apua. Onhan hänellä äitinsä, aatelisnainen... Ja kyynelet, jotka olivat kuin repiviä suolarakeita, kiertelivät rinnassa.

Minä hautaan Arnen enkä koskaan muistele häntä, ajatteli hän ja hänen ympärillään pimeni.

Hän oli kauan ollut sillä tavalla, kun hän huomasi, että oli kevät ja hänen silmiensä edessä näkyi nurmi ja pehmoinen vaalea lapsen pää, jota hän silitti. Ja vieressä seisoi mies, joka taisteli kyyneliä vastaan. Itkeä ne kaikki osasivat, sekä miehet että naiset. Se oli niin helppoa. Ja niin hauskaa. Lapsen tukka oli suloinen ja tuoksuva, kyyneleet pyrkivät ylös kun siihen koski. Toisen naisen lapsi se oli, aatelisneidon. Eikä se ollut isänsä näköinenkään ensin. Mutta isä sen toi, nosti rattailta nurmeen ja sanoi: tämä on minun poikani, Arne on hänen nimensä. Käyn tuolla sahalla, saako poika olla sen ajan tässä? Eikä lapsi ensinkään vierastanut eikä pyrkinyt pois, vaikka isänsä läksi. Eikä vieraalla tädillä, nimittäin Ison-Hiedan rikkaalla emännällä ollut mitään hänelle antaa, ei lelua eikä makeaa, vaan lapsi oli hänen luonaan siinä pientareella aivan köyhänä kevätkukkien joukossa. Ja eikö ollutkin kuin sallittua, että Kreeta-Karoliina juuri silloin tuli siihen tiehaaraan. Isäntä aina riiteli hänen kävelyretkiään vastaan — trilloilla emännät istuu, oli isännän tapana sanoa. Mutta sen kerran oli emäntä päässyt lähtemään jalan, hän oli juossut pakoon humalaisia, niin kauas hän tahtoi, ettei kuulisi niiden huutamista. Pois hän tahtoi, vaikka mihin, mutta ei enää Isoon-Hietaan! Tiehaaraan asti hän pääsi, ja oli viheriäinen kevät ja laulavia kiuruja peltojen yllä. Silloin tuli joku ajaen ja näytti aikovan ajaa uutta tietä, joka oli tehty tulevalle sahalle ja tehtaalle. Se oli herra, olkihattu päässä, ja pieni poika. Kreeta-Karoliina ei enää päässyt pakoon, hän ei myöskään huomannut kääntyä selin päin, ainoa pelastus, mihin hän turvautui, olivat kukat. Hän taipui taittamaan niitä eikä katsonut sivulleen.

Falcke tervehti.

Kreeta-Karoliina pakotti itsensä nauramaan. Häntä peloitti, hän oli tänään heikko, hän ei ollut nukkunut moneen yöhön, kun oli täytynyt pitää silmällä isännän vieraita.

— Tämä on minun poikani, hänen nimensä on Arne. Ja katso, Arne, tämä on oikein hyvä ja rakas täti — olethan tässä hänen kanssaan, kunnes isä palaa. Isä ei ole kauan, olethan kauniisti.

Mutta Falcke ei lähtenyt, seisoi vain ja katsoi. Eikä sanonutkaan mitään. Eikä Kreeta-Karoliina osannut puhua. Lapsi puhui ja kysyi ja isä ja vieras täti seisoivat eivätkä edes katsoneet toisiinsa. Kreeta-Karoliinan teki mieli itkeä, mutta hän rupesi nauramaan. Falcken kyyneleet putosivat lapsen olkapäille.

— Mene, mene, sanoi Kreeta-Karoliina, — minä pidän lapsen täällä.

Kreeta-Karoliina ei itkenyt silloinkaan, kun hän oli yksin lapsen kanssa. He kokosivat niitä kukkia, jotka enimmän muistuttivat aurinkoa. Lapsi ei pysynyt paikoillaan, Kreeta-Karoliina ehti vain hiukan sitä koskettaa, kun se jo juoksi ojan pohjalla. Ja lakkaamatta se hääräsi kukkien ja perhosten parissa eikä ehtinyt tulla tädin luo, joka sitä niin pohjattomasti ikävöi syliinsä. Vain silloin tällöin sai Kreeta-Karoliina koskettaa hentoja käsivarsia tai tuntea lapsen pehmeitten hiusten koskettavan kasvojaan — samassa se jo taasen oli poissa. Kreeta-Karoliinan rinnassa paisui sydän autuaan, tuiki uuden tunteen vallassa: hän rakasti lasta. Koko nurmi sai uuden heleän valon sen kautta, että tuo pieni ihminen sitä jalallaan kosketti. Koko kevät oli uusi sentähden, että ihmisen kevät kukoisti sen kukkien joukossa. Niinkuin hän oli iloinnut siemenestä, joka kylvämisen päivinä siroteltiin tuoksuvaan maahan, niin halusi hän nyt iloita tuon lapsen kasvamisesta ja menestymisestä. Hän tunsi yhtäkkiä, miten sanomattoman köyhä hän oli, kun ei mitään voinut antaa lapselle, ei mitään tehdä auttaakseen sitä kesään. Hän tunsi myöskin, miten turha oli ollut hänen elämänsä, kun ei hänellä ollut lasta, jota voisi jättää paikalleen elämään.

Oi tätä riemua, oi tätä tuskaa! huusivat hänen huulensa. Kyyneleet tuntuivat rinnassa kirvelevinä rakeina, jotka eivät saa sulaa. Jospa hänellä olisi ollut jotain antamista tälle armaalle lapselle, mutta ei ollut mitään, mitä se olisi huolinut. Kreeta-Karoliina tunsi rakastavansa lasta enemmän kuin mitään maailmassa ja haluavansa kaikki sille antaa. Eikä mitään hänellä ollut! He puhelivat ja nauroivat kaiken aikaa, jolloin Kreeta-Karoliina ajatteli riemullisen tuskaisia ajatuksiaan. Piennar kasvoi ihmeellisen heleää nurmea, jokainen kukka oli kuin suuri laulava perho ja lapsi juoksi vihreyden keskellä kuin ihmisen viattomuus sellaisena kuin Jumala on sen lohkaissut puhtaudestaan. Nähdessään Parinpellon herran palaavan, Kreeta-Karoliina yhtäkkiä tunsi, että kalliit hetket ovat lopussa ja silloin hän vangitsi lapsen syliinsä ja painoi sen rintaansa vasten — ah, ettei hänellä nytkään ollut mitään sille antaa, ah, että hän olikin niin köyhä.

Yhtäkkiä hän muisti, että olihan talo tuolla hänen ja silloin hän rupesi puhumaan, pää lapsen olkapäätä vasten.

— Arne, kuiskasi hän, — tuo talo tuolla on minun, siellä on paljon hevosia ja lehmiä ja kukkasia. Minä annan sen sinulle, kun sinä tulet suureksi. Sinusta pitää tulla hyvä, onnellinen mies. Muistatko nyt mitä minä olen sanonut sinulle. Katso, minä pidän sinusta niin paljon, tahdothan kasvaa hyväksi pojaksi...

Kreeta-Karoliina ei jaksanut jatkaa. Falcke seisoi taasen ja katseli häneen. Ei yhtään sanaa puhuttu. Kreeta-Karoliina läheni lapsi sylissä. Kiurut nousivat ja laskeutuivat, ihmiset eivät päässeet paikalta. Vihdoin otti Falcke Kreeta-Karoliinan sylistä lapsen ja painoi sen rintaansa vasten ja vastaanotti siten jotakin Kreeta-Karoliinasta. Ison-Hiedan emäntää pyörrytti. Hän kallistui aitaa kohti ja vapisi. Kirkas ilma oli heidän välillään, mutta lapsen kautta olivat he ikäänkuin olleet sylityksin. Kreeta-Karoliina tointui, muisti kuka hän oli ja nauroi. Pitkät kultaiset korvarenkaat löivät kaulaa vasten. Ne olivat Ison-Hiedan isännän morsiuslahja. Koko yön oli melua kestänyt perähuoneissa. Aamuyöstä oli isäntä koputtanut makuuhuoneen oveen. Hänen ystävänsä harhailivat takapihalla ja löivät aittojen oviin. Lienevät päässeet sisään, mutta isäntä ei päässyt. Aamulla oli hän salin sohvalla. »Minä olen ottanut vaimon, pannut sille renkaat korviin ja soljet rinnoille, mutta ei missään sitä ole, kun minä sitä tarvitsen — sellaista, saakeli soikoon, en minä kärsi!» Parinpellon herran rattaat menivät jo kaukana, kun Kreeta-Karoliina yhä istui pientarella ja itki. Hän saattoi silloin itkeä. Kukat makasivat taitettuina pitkin nurmea, kukat jotka eivät koskaan saaneet kantaa hedelmää. Armaan lapsen leluina ne olivat olleet. Hän, hän oli joutunut miehen leluksi eikä koskaan hänellä olisi lasta. Tätä autiutta ja tuskaa! Kuinka lapsella oli laheat kiharat. Arne, Arne! Kuinka saattoi siinä määrin rakastaa vieraan naisen lasta? Mutta olihan hän rakastetun miehenkin lapsi. Ison-Hiedan emäntä itki. Hän itki vielä monta vuotta jälkeenpäin. Ja usein, kun kevät vielä oli harmaana ja pelloilla kynnettiin ja ensimmäiset auringonkarvaiset kukat puhkesivat, häntä itketti.

* * * * *

Kerrankos se on tapahtunut, ettei sydän ole saanut rakastaa? Kerrankos se on tapahtunut, että sydän on särkynyt? Hautausmaat ovat täynnä sellaisia sydämiä. Mutta on myöskin tapahtunut, että sydän on jäänyt eloon. Ja elänyt. Vaikkeivät sen haavat ole milloinkaan menneet umpeen. Maailma on täynnä sellaisia sydämiä. Ensin sydän itkee, sitten sitä itkettää ja vihdoin ei siitä lohkea yhtään kyyneltä. Mutta se ei milloinkaan unohda. Ei auta sairaus, ei vanhuus, ei tuskat. Aina muistaa sydän keväänsä.

Hänen nimensä oli Pentti Falcke ja hän on nyt kuollut. Mutta Arne on hänen poikansa ja Arne elää. Hän on kyllä vieraantunut, mutta ehkä keksitään siihen jokin keino. Rauha Korpi ei kelvannut eivätkä ne muutkaan, mutta mikä olikaan Lehtisen tyttären nimi? Kanttori itse oli tehnyt nimen. Juoppo hän oli niinkuin miehet ovat, mutta hänellä oli kunnollinen vaimo, pieni Aliina Laarilta. Ja Aliina oli sukuakin, sisar, suoraan sanoen. Se on sukua se. Ja itse asiassa olikin oikeampaa, että Kreeta-Karoliinan sukulainen tuli Arnen vaimoksi kuin isännän. Kaipa niistä testamenteista selviytyy, sitä vartenhan lakimiehet ovat, että selittävät asiat parhaimmin päin. Millainen oli kanttorin tytär? Suostuuko hän Arneen ja suostuuko Arne häneen. Ehkä se tapahtuu, jos oikein tahtoo! päätteli sairas. Ja minä tahdon.

Ison-Hiedan emäntä nauroi, pukeutui, asettui nojatuoliinsa ja kutsutti sisään Sacklénin.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi hän, — miten huonosti olette hoitanut tehtävänne. Miten paljon harmia minulla onkaan teidän tähtenne ollut. Sellaisia lintuja, piru vie, mitä olette tänne lähettänyt. Tuossa on teille parahiksi, nuora on odottanut seinällä kuukausia, mutta ette kai ole uskaltanut tulla. Ja siinä vielä naureskelette, niinkuin teillä olisi hyväkin omatunto. No, istukaa nyt.

— Kreeta-Karoliina, sanoi vanha käräjäkirjuri, hymyillen hampaattomalla suullaan, — taivaan enkelikään ei olisi voinut täyttää paremmin näin vaikeaa tehtävää.

— Älkää höpiskö, taivaan enkeli ei lue lakia niinkuin te ja viimeinen mitä hän rupeaa selvittämään on ihmisten rakkausasiat.

— Kreeta-Karoliina, olette viisain nainen, mitä tunnen, mutta täydelleen epäjohdonmukainen — tahdotte johdattaa kaksi ventovierasta ihmistä yhteen ja pakottaa heidät naimisiin, vaikka tiedätte...

— En ole kutsunut teitä tänne tätä varten. Mistä te tiedätte, etteivät he voi rakastaa toisiaan? Ehkä minäkin kerran olen saanut sen tuntemisen lahjan, josta puhemiehet aina kerskaavat. Mitä te naureskelette?

— Kreeta-Karoliina, lasken leikkiä, te olette niin oikeassa, että ihmettelen. Kun nyt vain löydetään tyttö.

— No se on löydetty nyt. Saatte tuoda sen, jota jo kauan olette halunnut tuoda.

— Senkö Lehtisen tyttären? No, olisitte paljosta säästynyt, jos hänet olisitte heti kutsunut.

— Oletteko hullu, hänhän oli lapsi, kun aloitte tämän pelin. Vuosiahan tätä kokeilua on kestänyt.

— No, niin onkin, olette oikeassa. Mutta nytpä kaikki meneekin kuin leikki, Arnen äiti on kuollut ja sahaosakeyhtiö on vararikon partaalla — oi voi, täällä menee moni rikas nurin! Arne saapuu pian tervehtimään sisartaan. Olen käynyt heillä — mitä nyt sanotte?

— Lähtekää huomenna Paalajärvelle ja tuokaa tyttö tänne. Mutta se pitää olla se minun risttyttäreni, muista en huoli. En kärsi kanttoria, mutta tyttö voi tulla äitiinsä. »Nauru» saa odottaa teitä. Mutta älkää juopotelko, ettette myöhästy ja unohdu jonnekin makaamaan niinkuin tapanne on. Ilman risttytärtäni ei teidän ole hyvä astua eteeni. Jos on tarpeellista, niin tulkoon äiti mukaan. Kanttoria en missään tapauksessa huoli tänne.

Kreeta-Karoliina Iso-Hieta istui tuolissaan puna poskilla ja hänen pienet valkeat kätensä nytkähtelivät helmassa tumman silkin päällä. Kirjuri souti keinutuolissa niin että lattiapalkit narahtelivat, ja hyräili tuttua laulua. Näin hyvin ei hän ikinä ollut uskaltanut toivoa asiain menestyvän.

— Kreeta-Karoliina, alkoi hän, keskeyttäen hyräilynsä, — mitä saan palkakseni?

— Olenko koskaan jäänyt teille velkaa? kivahti emäntä.

— En koskaan ole saanut, mitä hartaimmin olen toivonut.

— Tiedättekö, mihin puuseppä on tehnyt oven? Lennätte ulos siitä, jollette ole siivolla. Sinä päivänä, jolloin minun risttyttäreni ja Arne Falcke ovat vihityt tässä silmieni edessä saatte olla nostamassa minua arkkuun. Oletteko sitten palkittu?

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Keinutuoli ei enää soutanut ja lattiapalkit vaikenivat.

— Oi tätä kaipausta! voihkaisi vihdoin vanha Ville Sacklén, — oi tätä tuskaa!

— Kollo, sanoi emäntä, — jahka he saavat toisensa niin meidän kaikkien kaipaus asettuu.

* * * * *

Kun Tumma Lehtinen ja hänen äitinsä varhain aamulla astuivat laivarannasta Isoa-Hietaa kohden, olivat he viluiset, nälkäiset ja alakuloiset. Kanssamatkustajat olivat kaiken matkaa osoittaneet suuttumustaan viipymisen johdosta ja Sacklén, joka oli kaikkeen syypää, oli jäänyt Paalajärvelle, työntäen kanttorin rouvan ja tyttären yksinään kohtalokkaalle retkelle. Kaiken yötä oli vanha »Nauru» puhkunut ja potkinut pyörillään selällä ja salmissa. Likainen, rasvainen ja ahdas oli nykyään tämä paikkakunnan ensimmäinen laiva. Nukkumisesta ei ollut puhetta, pienessä salongissa, missä aikoinaan Ison-Hiedan nuori emäntä oli pitänyt syöminkejä ja juominkeja metsästysseurueilleen, itkivät nyt lapset ja toruivat tehtaantytöt parhaista paikoista. Onneansa kiittivät Tumma Lehtinen ja hänen äitinsä, kun tunsivat laiturin palkit jalkainsa alla. Ison-Hiedan ranta, missä kolmekymmentä vuotta sitten iloinen hääseurue oli polttanut kokkoa saarilla ja uivilla lautoilla, ei näyttänyt ystävälliseltä. Kaikki oli harmaata. Hikinen sumu täytti ilman maata myöten, niin ettei nähnyt edes vesilamparetta ennenkuin siihen astui. Äiti, joka muuten oli niin hiljainen, oli tällä retkellä esiintynyt puheliaana ja nytkin hän puhui, minkä ennätti. Tytär aavisti hänen koettavan vaikuttaa häneen ja vaikeni itsepintaisesti, oudon tuskan ja vastenmielisyyden tunteen vallassa.