Part 3

— Tiedättekös te, Sacklén, että minä halveksisin itseäni liiaksi, jos olisin antanut onnettomuudelle jalansijaa itsessäni. Ei, niin kollo en minä ole. Yksi ei huolinut minusta ja toista en huolinut minä ja kolmas huoli minut ja minä otin hänet. Ja jollen minä täällä metsälinnassa osaa kuluttaa päiviäni, niin on se minun oma syyni, piru vie. Talonpojaksi minä nyt rupean, en ole mikään rouva, emäntä olen. Tukki-pappa raukka, hän haluaa olla herra Kaapo Iso-Hieta, mutta rouvaa ei hän kruununvoudin tyttärestä saanutkaan. Ja jos Parinpellon herra kuvittelee, että minä hänen takiansa kuihdun loppuun, niin sanokaa te hänelle, että Isossa-Hiedassa on lääniä niinkuin Saharan erämaassa ja että oma laivakin on ja sen laivan nimi on »Nauru». Sillä laivalla purjehdin minä Paalajärven kirkonkylään, kun minun tulee kirkonkelloja ikävä. Niin, niin, ei suinkaan minun kruununvoutia ikävä tule, mutta kirkonkelloja. Muuta ei minulta täällä puutukaan. Ammuskelen susia ja karhuja, minulla onkin sellaiset metsästysmaat, että niitä voi Parinpellon herrakin kadehtia. Aijai, te Sakleeni, vetistelettekös te siinä — menkää hiiteen kyynelinenne. No mutta, vanha mies... mitäs te nyt tarkoitatte? Taitaa olla viinaitkua koko itku.

Oi Kreeta-Karoliina... Vuoden perästä te tiedätte, mitä itken, ehkä jo viikon perästä. Minä onneton, mitä olen tehnyt. Mikä piru minuun meni, kun sen tein. Mitä muuta tahansa, mutta ei tänne, tukkijätkän kynsiin... Teidän nuoruutenne, teidän kauneutenne — miten voin minä jättää teidät tänne. Minä kurja mies, joka en ole rakentanut kotia. Kaikki on mennyt alas kurkusta. Kreeta-Karoliina, minä olen tähän kaikkeen syypää, minä se olin, joka rupesin puhumaan teistä Isolle-Hiedalle, minä se olin, joka taivutin isänne. Olin sikahumalassa. Nyt minä yhtäkkiä näen, miten epätoivo on teidät kovettanut. Ja minun se piti tehdä, minun, joka rakastan teitä.

— Rauhoittukaa, Sacklén. Minne olisin joutunut — kotiin en voinut jäädä.

— Niin, kotiin ette voinut jäädä. Mutta olihan muita kuin tämä renki, tämä jätkä, en paremmin sano.

— Hiljaa, hiljaa, minä olen vihitty häneen eikä häntä enää minun kuulteni solvata. Olen tietänyt mitä olen tehnyt.

— Te tahdoitte kauas, niin kauas kuin suinkin. Ja nyt te olette niin kaukana, ettei kuulu koiranhaukuntaa eikä kukonlaulua eikä kirkonkelloa.

— Te erehdytte, Sacklén: minä en ole onneton. Te ravistatte päätänne ja ajattelette, että voin päättää sen asian vasta ensimmäisen yön tai ensimmäisen vuoden perästä. No niin, en ole mikään onnessaan punasteleva morsian. Mutta kun ihminen on joutunut sille kohdalle mille minä olen joutunut ja läpikäynyt yhtä ja toista, niin sitä kovettuu eikä odota elämästä tanssia ruusujen ja kukkasten päällä.

— Mutta te olisitte voinut löytää sivistyneen ihmisen...

— Joka olisi vaatinut minulta sielua ja rakkautta ja ymmärtämystä ja ties mitä roskaa. Ei, maisteri Sacklén, sivistynyt mies olisi hallinnut minut, mutta tämän hallitsen minä. Se sopii paremmin näin.

— Niinkös te luulette? Minä kumminkin, jos se onni olisi tullut minun osalleni...

— Olisitte ollut minun nöyrä käskyläisen! — niinkö? Älkää viitsikö, Sacklén, viinahan se on teidän isäntänne.

— Te tahdotte murskata minut ja minä olenkin jo murskattu.

— Ei, Sacklén, lakatkaa juomasta. Ehkä kruununvoutikin lakkaa. Totta totisesti, sillä lailla ei juotu Laarilla ennenkuin te tulitte. Se on totta.

— Niin, kun äitinne eli. Hän oli ihmeellinen ihminen. Hän hallitsi metsän pedonkin katseellaan. Niinkuin kaksi sisarusta te olitte, kun te siellä viileässä maitohuoneessa askartelitte... Miksi pitikään hänen kuolla, sellaisen ihmisen. Hän jos olisi elänyt, niin vanha paroonitar ei olisi uskaltanut nousta rakkauttanne vastaan, kaikki olisi käynyt toisin...

— Sacklén, Sacklén, te luulette nähtävästi, että minun kärsivällisyyteni on rajaton. Nyt ei enempää näistä asioista. Mutta joko te taas vetistelette — hyi teitä, mikä akka olettekin. Piru vie, nouskaa heti ylös siitä, minun on kylmä, otan ryypyn kun tulen taloon. Ja vielä kerran, Sacklén, jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin lakkaatte juomasta. Tai jollette voi, niin hirtätte itsenne.

Molemmat puhujat olivat nousseet asemiltaan ja kapusivat kivien, soran ja kantojen yli maantielle. Nainen tuli hyppien kuin harakka, mies hitaasti perässä, muistuttaen jotain isompaa eläintä. Hän lauloi surullista vieraskielistä laulua, »... doch was im Herzen geschah, wer kann es wissen, was nur der Himmel sah...» Ukko ja poikanen olivat heti keskustelun alussa ymmärtäneet, ettei heidän sovi sitä kuulla. Kun eivät he päässeet häviämään maan sisään, miettivät he pakoa takaisin, mutta päättivät kuitenkin sitten hakea suojaa toiselta puolen tietä. Siellä oli suuria kiviä, sora- ja risuläjiä sielläkin, mutta sinne ei ollut helppo päästä. Poika kyllä livahti kuin hiiri alas risujen sekaan, sokea sensijaan meni nurin ja sai ryömien pyrkiä sinnepäin, mistä hän kuuli pojan askeleet. Hän oli suullaan maassa ja haparoi ympärilleen, tunteakseen missä hän oli. He olivat molemmat käyneet uteliaiksi ja pysyivät hiljaa alallaan. Ja niin ne asiat juuri olivat kuin ihmiset olivat arvelleet. Kyllä ne tiesivät, mitä puhuivat, vaikka sanottiin, että se on pelkkää panettelua. Senkin jumalattoman elämän olivat arvanneet, mitä Laarilla elettiin. Kun morsian mainitsi Paalajärven kirkonkelloja, oli kuin salama olisi käynyt läpi vanhan pelimannin sielun. Hän unohti, että oli piilossa ja oikaisi itsensä pystyyn. Jollei Matti olisi muistuttanut hänelle, ettei vielä saanut liikkua, niin hän olisi ruvennut puhumaan. Morsian oli yhtäkkiä käynyt hyvin tutuksi ja ikäänkuin omaiseksi. Hänen piti saada hänelle sanotuksi, että hänkin ikävöi Paalajärven kirkonkelloja, sillä sellaisia kirkonkelloja ei ole missään. Ja mitenkä ihmiset tulivatkin toimeen ilman kellonsoittoa. Ja varmaan ei kukaan, joka on kuullut Paalajärven kirkonkellot, unohda sitä soittoa ja lakkaa sitä ikävöimästä. Hänestä tuntui, että tämä välttämättä on sanottava morsiamelle. Mutta samassa kuuli hän pojan huutavan, että ne tulevat tänne. Ja silloin jäi kaikki sanomatta ja ukko istui kyyristyneenä koivunrungon taakse. Kruununvoudin tytär ja käräjäkirjuri tulivat tielle ja vetivät jalkojaan syvältä hiekasta. Sekä ukko että poika kuulivat sydämen vasaroivan rinnassaan. Morsian ja käräjäkirjuri pysähtyivät aivan kohdalle ja puhuivat jälleen siinä.

— Tomua ja tuhkaa me olemme! sanoi kirjuri.

— Emmekä olekaan kuin tulta ja tulikiveä! vastasi morsian ja nauroi.

— Kaipausta me olemme ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. — Ja mitä me kaipaamme ja minne me pyrimme?

— Pyrkikäämme häätaloon, no tulkaa nyt. Tai oletteko todella juovuksissa?

— Oi tätä tuskaa, oi tätä ikävää! sanoi kirjuri äänellä, joka muistutti jonkin eläimen ääntä. — En koskaan minä saa pusertaa rakastettua naista rintaani vastaan, en koskaan kuulla lapsen kutsuvan itseäni isän nimellä. Oi tätä tuskaa! Minä juon siksi että minun on niin ikävä, minä huudan siksi että minun on niin ikävä... oi, voi!

— Sacklén, minä otan vitsan koivusta, sitä te tarvitsette.

Kruununvoudin tytär puhui sillä äänellä, millä Laarilla puhuteltiin pahankurisia renkipoikia. Mutta käräjäkirjuri vain seisoi tiellä ja oikoi käsiään puunlatvoja kohti.

— Kaipaus se on, joka puhkeaa esiin joka lapsessa mikä tänne syntyy, kaipaus se on, joka panee ihmisen juomaan ja tappelemaan... Minussa tukahtuu kaikki kaipaus rintaan, siksi ei mitään synny.

— Kyllä Sacklénin kaipaus vain tulee ulos. Niinpä te höyryätte kuin paras skorsteini. Nyt minä lähden, höyrytkää te täällä niin paljon kuin haluatte.

— Kreeta-Karoliina, kuulkaa vielä yksi asia... Naurakaa te vain suullanne, ette sydämellänne naura. Kyllä tämä on teillekin siksi kova paikka.

— Teistä sitten ei tiedä, milloin olette juovuksissa, milloin olette selvä. Minäkin olen tässä kuvitellut olevani tekemisissä selvän ihmisen kanssa ja...

— Sanokaa nyt, Kreeta-Karoliina, eikös se Jumala ihan ole niinkuin entinen äijä, joka asteli hevoskaakkinsa edessä heinätukko kädessä, että sai sen tulemaan perässään.

— Te olette niin viisas, Sacklén, etten minä ymmärrä teitä.

— Niin, kas kaipaus, Kreeta-Karoliina, kaipaus kuljettaa meitä paikasta paikkaan heinätukon perässä.

— Hyvästi nyt, maisteri Sacklén, hypätkää te vain heinätukon perässä. Hyvää se teille tekee, olette niin lihonutkin. Hypätkää te vain heinätukon perässä.

Kreeta-Karoliina astui alas kiveltä tiepuolessa, jolla hän oli seisonut ja upotti nauraen jalkansa hiekkaan. Kun hän oli astunut muutaman askeleen, lakkasi hän nauramasta. Hirveä sieluntuska oli kirjurin äänessä. Kreeta-Karoliina tunsi kipua siellä missä hänen kyyneltensä lähde kerran oli ollut ja kiiruhti juosten eteenpäin.

Yhtäkkiä keskellä vaikerrustaan oli kirjuri huomannut risuläjän päällä jotakin, joka ei kuulunut siihen, ja ruvennut sitä tarkastamaan. Risujen päällä riippui todella jotain varsin outoa: saappaat, hyvät korkeavartiset yhteensidotut saappaat, jotka heilahtelivat ikäänkuin niitä olisi liikuteltu. Ja aivan oikein, jokin niitä liikuttelikin: pieni poika oli risuläjän alla ja koetti kepillä vetää alas saappaita. Hän pysähdytti kätensä samassa hetkessä, jolloin kirjurin huomasi ja jäi liikkumattomana häneen katsomaan. Pian huomasi kirjuri toisetkin kasvot kääntyneinä itseensä päin. Ne hän tunsi heti paikalla: Lehtisen Janne — mikä hänet olikin tänne tuonut ja oliko hän kuullut jotakin? Täällä oli siis sittenkin ollut ihmisiä. Kirjuri katseli sanattomana soittajaan ja pikku Mattiin ja nämä puolestaan tuijottivat häneen. Morsian huomasi kirjurin viipyvän, kääntyi, näki kaikki tyynni ja palasi nopeasti.

— Mitä se merkitsee, että pelimanni täällä on? huusi hän jo matkan päästä. — Mitä hittoa te täällä teette? Minne te olette menossa? Oletteko jo kauankin olleet tässä, te molemmat — no ettekö saa leukojanne auki.

Ja sitten hän rupesi toisella kielellä puhumaan kirjurille. Eikä se ollut mitään ystävällistä puhetta. Kun he olivat hetken väitelleet ja syyttäneet toisiaan, kääntyi morsian taasen sokean puoleen. Eikä hänen puheensa ollut mitään ystävällistä puhetta. Hänen kädessään oli suuri kimppu sananjalkoja ja niitä hän puhuessaan hakkasi toista kättään vasten. Hän ei kysynyt, oliko vaari jotain kuullut, hän ainoastaan torui siitä, että hän kesken tanssin oli lähtenyt liikkeelle.

— Onhan siellä toinen soittaja, sanoi vihdoin Janne, ärtyneenä hänkin. — Parempi Lehtisen pojistahan sinne jäi. Siellä hän sahaa pöydän takana paraikaa. Ja kruununvoudin pikkunen tyttö oli hänkin äsken tässä hakemassa morsianta, kun sulhanen oli lähettänyt.

Morsian läiskytti yrttejä kädessään niin että käyrät ruskeat lehdenalut silppuna lentelivät pitkin tietä.

— Ja mitä se teihin kuuluu. Te olette kutsuttu soittamaan eikä teidän paikkanne nyt ole metsässä.

Janne Lehtinen, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, rupesi haromaan käsiinsä tavaroitaan.

— Pois minä lähden, sanoi hän. — Soitti kuka soitti. Nyt rupesi Sakleeni rukoilemaan, ettei Janne menisi.

Eihän toki mistään häistä mitään tullut, jollei Lehtisen Janne niissä soittanut. Tapani, hätävarahan hän vain oli. Ja kyllä se ruistynnörikin saattoi paisua puoleentoista, jos niiksi tuli. Ei muuta kuin käännytään ympäri vain ja lähdetään kaikki yksissä. Ja käräjäkirjuri kömpi yli kivien, risujen ja soran alas tieltä, pelasti saappaat ja laski ne Jannen olkapään yli, auttoi häntä ryteiköstä lähemmä tietä ja nosti hänet sitten omilla käsillään ylös. Janne ei kuitenkaan leppynyt. Sanomatta kirjurille edes suurkiitosta, hän jatkoi:

— Hiiteenkö minä korvani panen. Puhuisitte edes ruotsia, kun salaa tahdotte puhua. Olen minä ennenkin lähtenyt pidoista kesken, kun olen niistä kyliäni saanut. Parinpellostakin läksin eikä vanha rouva mitään sanonut, nauroi vain ja sanoi, että sellaisia ne taiteilijat. Ja ryypyn antoi ja käski piian tuoda jalkaani lämpöiset sukat, koska sattui olemaan kova pakkanen. Minulle oli silloin unessa ilmoitettu, että meiltä palaa sauna. Ja se olikin tulessa, kun tultiin Valkaman ahteelle. Niin että kyllä minä tiedän koska on lähdettävä enkä minä taakseni katso. Ja nyt minä menen Paalajärvelle, eikös se minun sisareni vielä asu siellä Laarin maalla, vai joko on kuollut? Minun on ikävä Paalajärven kirkonkelloja. Kyllä se nuorempi Lehtisen pojista nämä häät soittaa valmiiksi. Ja kyllä minä senverran tiedän, etten kaikkia puhumaan rupea, mitä kuulemaan satun, kyllä ne pysyvät minun takanani. Ja itse te tiedätte mitä ne ovat ne sellaiset tuntemiset mitä ihmiselle yhtäkkiä voi tulla: niitä ei käy paneminen vastaan. Aivan oikein Sakleeni sanoi, että kaipaus kuljettaa ihmistä perässään. Jumalan haltuun vain.

Hento jäntevä morsian tuijotti kulmiensa alta sokeihin kasvoihin ja läjäytteli sananjalantynkiä kylkeään vasten. Hän ei enää estellyt vanhusta, hänen otsansa oli rypyillä niinkuin vanhan ihmisen otsa eikä hän sanonut hänelle hyvästi, tuijotti vain hänen jälkeensä. Mikä häneen kuitenkin lienee iskenyt, kun poika meni hänen sivutsensa: hän nosti käden, joka piteli vihreitä tynkiä, ja huiskautti sillä poikaa molemmille korville, ensin toiselle, sitten toiselle. Poika ei päästänyt itkua, mutta vimmastuneena hän haroi käteensä tyhjän kerjuupussin ja iski sillä morsiamen kauniiseen silkkiseen hameeseen.

‒ Mutta minä kerron, minä! huusi hän. — Koska kerran minua lyödään.

Ja sitten hän nauroi ja oli hyvillään, kun näki, miten morsian käänsi raivonsa käräjäkirjuria kohden. Koko kahakka oli kestänyt jonkin silmänräpäyksen. Pian olivat riitapuolet eronneet ja kulkivat kukin haaralleen. Korven keväässä ei kohtaus ollut merkinnyt enempää kuin suden ja hirven yhteentörmäys samoilla juomarannoilla. Korven keväinen metsä oli kuin merenpohja, jossa kaikkinaiset kasvit ja eläjät viettävät vuoden iloisimpia aikoja, auringon säteiden tunkiessa läpi sinisen ilman, joka veden asemesta täyttää tämän laulavan ja huminoivan merenpohjan, kunnes maa tulee vastaan. Tähän mereen upposivat pienet kahakat niinkuin kivenheitto uppoaa veteen.

Sinne upposivat myöskin sokea ja lapsi. He haroivat äänettöminä tiellänsä, lapsi kulkien puolta askelta edellä ja sokea seuraten, vasen käsi lapsen kädessä, oikea sauvan varressa, tunnustellen eteensä. Lapsikin kulki tänään levollisena. Se ei yrittänytkään minnekään. Se oli saanut ajattelemista. Ajattelemista oli saanut sokeakin. Toisen mielikuvitus kiintyi, harhailtuaan niissä muissa asioissa mistä oli puhuttu, soittokoneeseen, joka oli vastassa Paalajärvellä ja jota kädet pauhaten soittivat. Toisen ajatukset askartelivat siinä, että mikä se onkaan ihmisen ikävä. Niinkuin virta se tulee ja tempaa ihmisen mukaansa. On sellainen tunteminen, että jossain tapahtuu jotain, johon pitää ennättää mukaan — tulipalo tai kuolemantapaus, tai sellainen. Hän oli sanonut sitä levottomuudeksi ja juoppo kirjuri sanoi sitä ikäväksi ja kaipaukseksi. Se saattoi olla yksi ja sama. Ei ollut helppoa hänenkään, kirjurin. Hän ikävöi vaimoa ja lapsia, mutta ei niistäkään aina iloa ole. Siinä on tosiaan heinätukko, jonka luulee maistuvan niin makealta, mutta ei siitä nälkä lähde ja alussa vain ne heinänkorret, mikäli niitä tavoittaa, maistuvat hyviltä, sitten se on kuin koiruohoa. Kesken kaiken tuli sokeihin silmiin kuva, joka oli niille kaikkein kaunein, ei varmaan taivaassakaan saattanut olla sen kauniimpaa: kirkkoaitat hiekkaisen rannan kaltaalla, järvi, jonka peiliin tapuli, hautuumaan aita ja puut kuvastuivat. Kirkonkellon helähdykset olivat tämän kauneimman kuvan ääni. Juuri tämän äänen luo hän pyrki, sille paikalle, mistä ääni lähti. Kuvan näki hän selvemmin kuin yksikään näkevä silmä sen näkee. Ja äänenkin kuuli totisena ikäänkuin se olisi noussut haudan syvyydestä ja päässyt korkeammalle kuin ihmisen ajatus voi päästä. Mutta hän halusi kuitenkin sille paikalle.

Olisiko se niin, että kaikki saa alkunsa kaipauksesta — hyvä ja paha. Mitä on sitten syntynyt hänen, Janne Lehtisen kaipauksesta?

Hän on tehnyt viulun ja soittanut sillä. Ja ihmiset ovat tanssineet. Lieneekö sitten ollut hyvää vaiko pahaa.

Tomua ja tuhkaa, sanoi kirjuri. Tulta ja tulikiveä, sanoi morsian. Kaipausta ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. Mihin me kaipaamme, siihen ei hän vastannut. Tomu tanssii auringossa ja tuhka hajoaa tuuleen. Ja ihmisen sielu asettuu kirkonkellon kaulaan ja lentää taivaaseen. Tai helvettiin. Ei niitä asioita ymmärrä ihminen. Tällä kertaa tietää hän vain sen verran, että pitää rientää Paalajärvelle.

Janne ei tällä kertaa puhunut ääneen ja ajatuksetkin katkesivat, koskeivät kuitenkaan olisi päässeet perille asti ja ukko tunsi ainoastaan sokeiden silmiensä pohjalla kevään raskaat heleät värit, jotka ääntelivät tuhansilla suilla ja tuoksuivat tuhansilla tuoksuilla.

Oli metsää, missä koivut vuorottelivat kuusten, honkien ja nuorten pihlajien kanssa. Oli hongikkoa, jonka juurilla ei ruohonkorsikaan versonut. Oli kuusikkoa, jonka läpi ei sadepisara tunkenut. Tuli suo, jonka vesistä nousi pajumetsä ja tämä metsä oli keltaisessa kukassa niin kauas kuin silmä saattoi nähdä ja tuulenleuhkan mukana levisi siitä voimakas tuoksu ja hyönteisten surina. Jänis tulla loikkasi pitkillä hyppäyksillä ja pysähtyi katsomaan tulijoihin. He eivät sitä pelästyttäneet ja se jäi mättään taakse katselemaan heidän jälkeensä. He olivat löytäneet vanhan polun, jota tukkimiehetkin olivat käyttäneet ja se oli paljon parempi kulkea kuin Tukki-papan uusi tie. Tuli kaadettu ala, minkä kuivuvat tyngät, latvat ja neulaset täyttivät pihkaisella hajullaan. Siinä ne auringossa hikoilivat pihkaa eikä niistä tahtonut loppua tulla. He lepäsivät kalliolla keskellä kaadettua metsäalaa, jonka keskeltä kaidat, yksinjääneet nuoret männyt kohoilivat kuin turvaa vailla. Siinä he söivät leipää ja käki kukkui hennossa petäjässä kallion laidalla ja kaksi laiskaa harmaata käärmettä lepäili vähän ylempänä harmaalla kalliolla parhaassa auringonpaisteessa. Poika oli nukkunut, kun ukko herätti hänet ja kysyi, mikä siellä kahisee. Käärmeet olivat kuitenkin tästä säikähtäneet ja pakenivat jo alas kiveä, kun poika pääsi pystyyn ja näki ne. Vilkkaat kellahtavat pyrstöt soluivat tuskin kuuluvalla kahinalla kuivuvien havunoksien alle ja hiljaista oli taasen maankamaralla ja kaikki äänet kuuluivat ylhäältä. Linnut eivät väsyneet, vaikka aurinko jo oli korkealla ja raukeus painoi matkamiehiä.

Täytyi huoata tuon pojan takia, vaikka ruumiissa oli se outo levottomuus, joka käski kiirehtimään. Mikä mahtoikaan olla hätänä Paalajärvellä? Olisiko sisar siellä, se Eevastiina, kipeänä? Tai olisikohan tulipalo tulossa — etteihän vain olisi hädässä kirkko ja kellotapuli? Mitä ne ovat ne tällaiset tuntemiset? Jumalako ne lähettää? Ja mitä niistä syntyy?

Yöksi pitäisi kuitenkin ehtiä Epramin sysihaudoille, jos sattuisi äijä tähän aikaan polttamaan. Tähän aikaan hän tavallisesti lähti korpeen. Häntäkin veti silloin yksinäisyyteen, vaikkei hänellä ollut puutetta mistään. Siitä ikävästä syntyi sysiä.

— Jos ahkerasti astutaan, sanoi Janne, — niin päästään yöksi Sysi-Epramin majalle. Hänellä oli tässä pari vuotta sitten kesy kurki. Saat nähdä senkin, jos astut ahkerasti.

Siinä hän nyt piti pojan edessä kurkea heinätukkona. Ja poika alkoi rientää heinätukon perässä ja kävi puheliaaksi, kysyi mitä kurki söi ja oliko se hyväntapainen. Hän sai myöskin kuulla, että kun lähestyttiin Epramin sysihautoja, niin oli mäki ja paljon hyvin isoja muurahaiskekoja. Mutta vielä oltiin syvässä metsässä, missä maa oli paksunaan kukkivia mustikanvarsia. Täällä oli joskus käynyt kulo: puoleksi mädäntyneet jättiläispuut lepäilivät ristinrastin uuden metsän jalkain juuressa ja yli kantojen kasvoivat kilpaa pihlajat, sananjalat ja variksenvarpaat. Liejurantainen lampi paistoi auringossa keskellä metsää kuin jättiläiskattila täynnä sulatettua kultaa. Polku kulki lammen rantaa myöten ja veteenpä olikin silloin kerran kulon käydessä kaatunut paljon puuta ja hirttä. Kun vuosien sateet olivat kuluttaneet puista kaiken kuoren ja väljentäneet pinnan, olivat oksat kuin mitäkin käsivarsia, jotka ojentuivat vedestä, apua rukoillen. Valkeat suopursut hohtivat juolukanvarsien joukosta ja sekoittivat ilmaan raikasta tuoksuaan. Palokärki nakutti hongankyljessä niin että kaikui. Lammen toisella rannalla oli suuria harmaita lehmiä juomassa. Nyt tuli yksi, jolla oli kokonainen pensas sarvia päässä. Ne eivät olleetkaan tavallisia lehmiä, ne astuivat niin että maa tömisi, ne olivat hirviä. Kun ne oikaisivat kaulansa vettä kohden, tuli vedenkalvo täyteen niiden kuvia. Matin tuli hänenkin jano, kun hän näki hirvien juovan. He pysähtyivät, poika vihlaisi puukollaan koivunkylkeen, otti palasen tuohta, teki lipon, joi ja antoi vaarilleen. Se oli rumaa ruskeaa vettä. Mutta kaloja siinä mahtoi olla, kun tuossa jo näkyi ahven, ja sellainen lihava musta se olikin. Muuramenkukkiakin täällä oli valkeanaan. Olisi tehnyt mieli istuutua siihen veden varrelle katselemaan, mitä hirvet nyt aikoivat tehdä, mutta kesy kurki muistui mieleen ja niin jatkoivat kulkijat matkaa.

Päivänsäteet lankesivat jo viistoina metsään, sini keskitaivaalla oli vaalennut. Silloin alkoi polku kohota ja koivujen juurilla näkyi suuria muurahaiskekoja kuin kuhilaita pellolla. Rautakoivujen myöhään avautuvat lehdet hohtivat punaisina auringonlaskussa, linnunlaulu kiihtyi kiihtymistään, käet vastailivat toisilleen kaikilta kulmilta. Erääseen kohtaan mäellä oli syntynyt kaunis ruohikko, se oli kirjavanaan orvokkeja ja niihin heloitti aurinko. Seutu näytti siltä, että täältä jostain tulisi esiin ihmisasunto. Sitä kuitenkaan ei tullut, mutta alhaalta puiden seasta kohoava sauhu osoitti, että ihminen sentään jossain täällä askarteli.

Sysi-Epram se oli, joka täällä valvoi hautojensa ääressä. Hän käänteli paraikaa perunoita kuumassa tuhassa kivikiukaassa majansa edessä, kun kulkijat tulivat. Hän ei näyttänyt ilon merkkejä, tuskin päivää sanoi. Siltä hän näytti, ettei Matti uskaltanut lausua sanaakaan kurjesta, jota ei näkynyt missään. Vaarikaan ei kysynyt kurkea. Hän kysyi Sysi-Epramin voimista, toi terveisiä Ison-Hiedan häistä ja etsi käsillään maasta korkeamman kohdan, jolle istuutui. Epram tuntui sentään sulavan, hän nouti majasta lisää perunoita ja hyvin itäneen lantun, lisäsi risuja hiilloksen päälle ja pyyhki käsiään nurmeen. Oli jo kaste maassa ja sumuläikkiä kokoontui notkopaikoille. Sauhu nousi tuulettomassa illassa valkoisena suoraan ylös, lähtien siellä vaeltelemaan pitkinä vöinä.

Niin kauan kuin pikku Matti oli odottanut näkevänsä kesyn kurjen, oli hän urhoollisesti astunut rohtuneilla, haavoittuneilla jaloillaan. Kun tämä toivo nyt yhtäkkiä osoittautui turhaksi, tunsi hän väsymyksen ohella kipunsa niin vaikeaksi, että hän rupesi itkemään. Olisi tehnyt mieli panna pää piiloon vaarin kainaloon, mutta vaari tekeytyi julmaksi ja lupasi lähettää isän luo tai panna huudolle.

— Onhan siinä potaatteja, sanoi Epram ja käänsi nokiset kasvonsa poikaan päin.

— No, ota nyt kun käsketään, kehoitti vaari. — Ehkä sitten saat mennä Epramin pahnoille nukkumaan. Kyllä ne jalat siitä paranevat. Mikäs matkamies sinä olet, joka haavojasi itket. Jaa, mitäs se täällä kysyykään? Kurkea. Niin, vieläkös se on hengissä kesy kurki?

Sysenpolttaja valitsi tulisesta hiilloksesta pehmeitä perunoita kätensä täyteen ja toi ne lapselle. Ne eivät ensinkään polttaneet Epramin käsiä, hän pani pikku Matin lakin niitä puolilleen.

— Niin, kurki, sanoi hän, — kyllähän se vielä täällä käy. Mutta sillä on nyt hyvää seuraa suolla. Ja karpalojakin on.

— Eikö se nyt tule? kysyi Matti silmät suurina päässä.

— Ei. Se on jo makaamassa.

Mattia itketti, sillä jalkoja kirveli nyt ikäänkuin ne olisivat olleet tulessa. Kurkea ei ollut täällä, ei voinut jalalle astua, joka paikkaa kolotti. Hänen itkunsa kajahti haikeana keskelle linnunlaulua. Epram oli hänelle hyvä, hän toi potaatteja, suolaisia muikkuja ja kaljaa. Ja tervaakin hänellä oli, se oli paras rohto haavoittuneille jaloille. Vihdoin hän otti pojan syliinsä ja pisti hänet sisään majansa aukosta, sinne meni kuin mihinkin leivinuuniin. Sinne joutui olkien, heinien ja vaatteiden päälle ja vällytkin olivat. Matti nukkui aivan heti.