Part 2

Piano! Se se oli. Piano. Piano.

— Piano, sanoi poika ääneen, — koska minä saan sen nähdä?

— Maltahan nyt, kyllä sinä saat.

— Kulkevatko ne kielet näin maata myöten, vai ylöspäin?

— Jaa, piru ties, ei niitä voi saada käsiinsä, ne ovat kannen alla. Mutta sitten kun soitetaan, niin avataan kansi.

— Mitenkä kansi avataan?

— Saat nähdä sitten.

— Koska minä saan sen nähdä?

— Istutaan jonnekin että riisutaan saappaat ja pannaan pois viulu.

— Kuinka iso se on?

— Jaa piano? Niinkuin oikein iso pöytä. Ja oikein sileäpintainen. Ja niitä on kahta lajia. Se kun soitti nuoren paroonin mamma Paalajärvella, niin ihan itkemään piti ruveta. Ja hän itsekin itki — sanoivat, kun hän yksikseen soitti.

Saanko minä kuulla, kun nuoren paroonin mamma soittaa?

— Nuoren paroonin mamma kuoli monta vuotta sitten. Ja muori — niin, viime vuonnahan hän kuoli. Hänhän se lähetti minulle nämä vaatteet. Muisti vain Pelimanni-Jannea kuolintaudissaankin. Me oltiin ystävät.

— Kuka nyt soittaa?

— Sanovat nuoren paroonin itsensä soittavan. Nuori parooni on jo naimisissa ja hänellä on poikakin.

— Onko nuoren paroonin poika jo suuri?

— Mitenkäs hän voisi suuri olla, kun vasta häätkin olivat.

— Ette ollut soittamassa niissä häissä?

— Piruako minä niissä olisin tehnyt. En ole ollut kymmeneen vuoteen sielläpäin, olenhan sen sinulle sanonut, mitä siitä kysyt.

Vaari piteli hengitystään ja puhalsi sen sitten ulos. Siinä hän miltei parkaisi. Pieni Matti kävi yhtäkkiä hervottomaksi, lyyskähti maahan ja litisti kasvonsa nurmea vasten. Häntä itketti. Hän ajatteli sitä, että nuoren paroonin mamma oli kuollut, että nuori parooni soitti pianoa ja että hänellä oli poika joka vielä oli pieni. Hän ajatteli kantta, joka aukeni, ja säveliä, jotka pauhasivat ylös ja alas. Hän itki niin että täytyi puraista nurmea, jottei vaari kuulisi.

Vaari oli asettunut istumaan ja kääri pussia viulunsa ympärille. Sitten hän riisui saappaansa. Lohduttaakseen poikaa alkoi hän kertoa viulustaan, joka oli paras viulu maailmassa, ja pianosta ja nuoren paroonin mammasta. Mutta vaari piti uruista vielä enemmän. Ja kantele oli hyvä sekin. Sen soittoon kun nukkui, niin se se oli unta. Hänen äitinsä nukutti lapset kanteleen soitolla. Mutta sen kanteleen olivat kerran jotkut vieraat vieneet ja jättäneet sateeseen eikä se sitten enää soinut.

Matin kyyneleet alkoivat uudelleen vuotaa. Oli kovin surullista, ettei kantele enää soinut. Yhtäkkiä puhui joku, joka ei ollut vaari ja poika käänsi nopeasti kasvonsa nurmesta. Tiellä seisoi tyttö, jolla oli punainen nauha hiuksissa. Hän oli kysynyt jotakin ja odotti vastausta. Mattia hävetti, että tyttö oli nähnyt hänen näin maata vasten itkemässä, pyyhki silmänsä ja nousi ylös. Tyttö oli vähän pitempi kuin hän. Tyttö oli myöskin itkenyt. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.

— Oletteko te nähneet morsianta? kysyi hän vihdoin.

— Isäntä lähetti minut hakemaan morsianta enkä minä häntä löydä. Kun ei vain olisi lähtenyt kotiin. Neidin on ikävä kotiin, sen minä tiedän.

Matti hyppäsi yli ojan ja seisoi tytön vieressä. Hän oli iloinen, ettei ollut ehtinyt ottaa saappaita jalastaan ja puhui kuin vanha mies:

— Älä sinä itke, morsian soittaa... soittaa — urkuja nuorenparin puolella.

— Ei hän ole siellä, vaikeroi tyttö yhä.

— Kukas se siellä soittaisi.

— Näitkö sinä?

— En minä tiedä, enköhän minä nähnytkin. Hänellähän oli vihreä silkkileninki.

— Niin oli eilen, mutta hänen piti tänään ottaa sininen. Hänellä oli eri puku joka päiväksi, kruununvouti tahtoi niin.

— Mene sinä vain taloon, kyllä hän siellä soittaa.

Tyttö kuivasi silmiään ja aikoi jo niiata jäähyväisiksi, mutta kysyi samassa:

— Etkös sinä tule? Tänään mennään rantaan ja saaressa poltetaan kokko ja... Etkös sinä tule?

— Onkos sinulla noin yskä keskellä kesää? kysyi poika yhtäkkiä ja meni sitten toiseen asiaan: — Sano sinäkin sopiiko pelimannin lähteä pois kesken. Ja totta sinne nuorenparin puolelle pääsee?

Vaari oli saanut saappaat jalastaan ja köytteli niitä yhteen.

— Tule tänne, poika! huusi hän nurmesta. — Kuka siellä sinun kanssasi puhuu? Onko se lapsi vai vanha ihminen, vai mikä, kun on ääni niinkuin ruisrääkällä? Kenenkäs lapsia sinä olet?

Tuuli oli alkanut hiukan käydä niin että ruislaiho, joka ei vielä ollut menossakaan tähkään, lepatti ja välähteli auringossa. Tyttö oli paljain päin ja hänen hiuksensa lensivät ja välähtelivät nekin. Ne olivat aivan kuin pellava, ja hän koetteli tuontuostakin nauhaansa, oliko se paikallaan. Se olikin varmaan hänen paras nauhansa, näytti vallan silkkiä olevan.

— Kruununvoudin kasvatti minä olen, se Aliina, puhui tyttö, — Minusta varttuu emäntäpiika, kun neiti nyt meni naimisiin.

— Vai niin, vai niin, sanoi vaari. — Niin, kyllä kai morsian siellä soittelee, menkää te vain sinne.

— Mutta eikös pelimanni tule kanssa? sanoi tyttö, joka jo tunsi tutustuneensa miehiin.

Janne Lehtisessä kihahti äkkiä.

— Soittakoon nyt siellä Tapani Lehtinen ostoviulullaan, koska kerran ruistynnörinkin saa. Minä olenkin siellä soittanut paraasta päästä. Niin että lepäilen nyt tässä auringonpaisteessa.

Saattajapoika ei enää sanonut yhtään sanaa. Kun hän kuuli tytön olevan kruununvoudin kasvatin, loppui häneltä kaikki sanottava. Ja tyttö niiasi ja sanoi hyvästi. Mutta pojan silmät seurasivat häntä ja hän mahtoi sen tuntea siinä kävellessään, sillä hän kulki kummallisesti vikuroiden tienlaidasta toiseen ja pisti välistä juoksuksi niin että kaikenlaiset valkoiset tärkkipitsit näkyivät hameen alta. Olisihan Matin pitänyt se arvata ja nähdä, että tyttö oli parempia ihmisiä.

Vaari kiirehti lähtemään, mutta Matti ei vielä ottanut saappaita jalastaan. Kukaties täältä vielä tulisi joku kruununvoudin sukulainen. Tai ehkäpä oli itse morsian täällä. Niin kauan kuin talo näkyi, saattoi aina joku tulla. Jahka päästäisiin metsään, niin jo voisi riisua saappaat.

He taivalsivat jo vaarin kanssa pussit selässä, jalka upoten syvälle hiekkaan. Pian loppuu tämä heleä rukiinoras ja sitten on edessä pitkä metsätie. Poika ajatteli, mille kohdalle kruununvoudin kasvatti jo oli ehtinyt, oliko jo päässyt siltarummun kohdalle, joka oli mäen alla. Päätti katsoa, oliko jo niin kaukana. Katsoi. Ja eikös katsonut tyttökin! Matti punehtui — mitä mahtoikaan Aliina ajatella. Hänen nimensä oli Aliina. Nyt ei hän enää katso, olkoon missä on. Hitaastipa oli käynyt, oli vielä kaukana sillasta, lienee seisoskellut vain. Mitä hän heihin katsoi? Mitä hän heistä tahtoi? Matin tuli kuuma ja tarmokkaasti veteli hän jalkojaan ylös hiekasta. Missähän asti tyttö nyt oli? Hän olisi voinut viedä nuorenparin huoneisiin ja näyttää sen soittokoneen. Ja koskeakin siihen olisi voinut. Matin teki mieli kiskoa irti kätensä ja lähteä juoksemaan takaisin. Vieläköhän tyttöä näkyi? Näkyi kyllä. Sininen hame heloitti mäessä keskellä lastukasoja. Metsänlaidassa käänsi Matti viimeisen kerran päätään ja näki silloin Ison-Hiedan maalaamattomat rakennukset tornineen auringossa ja peltoaukeanaan, jonka yllä kymmenet kiurut visertelivät, kysymättä, mitä ihmiset tekivät, joivatko he häitä vai jättivätkö häätalon.

Tuuli pyyhki yli ruisvainion ja sokea tunsi pimeitten silmäkuoppiensa täyttyvän lyhyiden laihonkorsien aaltoilusta aivan niinkuin hänen sieraimensa olivat täynnä kasteisen vihannan tuoksua ja hänen korvansa leivosten laulua. Tuuli laulatti kaikkea mikä tielle sattui, aitaa, ojaa, kuloheinää. Ja nyt alkoi tulla vastaan toinen ääni, juhlallinen ja totinen kuin pimeys. Se oli metsän kohina. Linnunlaulun tiukutus loisti tästä pimeästä esiin kuin tähdet syystaivaan tummuudesta. Kun Janne muisti taivaan, niin tuli se niin selvänä hänen eteensä, ikäänkuin hän olisi kävellyt keskellä pilveä ja varonut, ettei koskisi tähtiin, jotteivät ne polttaisi. Tähtien ja pilvien muisteleminen, kohisevan metsän läheisyys ja kaikki tuoksut, jotka täällä kohtasivat, herättivät ja kiihdyttivät värien kaipausta hänen silmissään niin että poltto ja pakotus täyttivät pään.

Jollei olisi koskaan nähnyt, niin ei olisi tietänyt kaivata.

Sokeana syntyneen osa se se sentään mahtoi olla viimeisintä.

— Minne mennään? sanoi poika.

— Eteenpäin, vastasi Lehtisen Janne.

Se oli niin, ettei hän vielä tietänyt, minne häntä veti. Hän oli vain tuntenut, ettei voi pysyä alallaan ja että on lähdettävä liikkeelle. Ja lähdettävä kauas. Mutta siinä pojan kysyessä alkoi hänen mielessään kangastaa seutu, jonka hän oli nähnyt silloin kun hän vielä oli näkevä. Oli tiehaara ja viitat kolmelle suunnalle ja jokaisessa viitassa kirjoitus. Ja siitä haarasta piti mennä, joka johti ylös kangasmaata. Tuli suo, jota oli kevättulvien takia täytynyt varustaa tokeilla. Sitten tuli korkea mäki ja sen alla oli järvenranta. Mäelle näkyi kirkko ja kylä ja kuului kirkonkellot. Ei missään ollut niin heleä-äänisiä kirkonkelloja. Ja ne soittivat niin monella äänellä. Kun kirkkoveneet tyyninä aamuina lähestyivät, näkivät tulijat tornin sekä taivaalla että vedessä. Ja huomenkellon äänetkin nousivat silloin aluksi ylös, mutta putosivat sitten veteen. Isä oli silloin suntiona ja sanoi pienille pojille, että kello ensin kävi hakemassa lohdutusta taivaasta ja läksi sitten viemään sitä helvettiin maan sisään, missä joka pyhäaamu annettiin sieluille lohdutusta, niinkuin lapsille annettiin kahvia. Kyllä se oli aika koiranhammas, isä. Sitäkin kun hän lapsilleen selitti, että sielukelloja soitetaan sentähden, että vainajat saisivat hajareisin istuutua isonkellon selkään ja lentää taivaaseen tai joutua syvyyteen. Ja siellä niitä olikin suurin osa, Paalajärven syvyydessä. Se olikin aika jysäys, kun ne putosivat. Olikos isä nähnyt? Tottakai, monta kertaa. Senkin Hollon, kauppiaan sielu kun tuli tapuliin, niin se jo siinä rehenteli niin että piti sanoa sille, että ole sinä koreasti, kyllä tästä vielä ehdit pirujen tykö. Ja sen kun kello paiskasi alas luukusta, niin se meni kuin kivi ja sellainen nokisielu Hollo oli ollut, että vesikin oli ihan mustaa, kun sitä roiskahti ympärille, kun hän oli sen värjännyt. Kyllä se osasi, isä. Ja entäs kun hän kuvasi vallesmannin Mantaa, joka sukkasiteellään tappoi lapsensa ja omantunnonvaivoissaan meni järveen. Kun hänen sielunsa tuli pyrkimään kellon selkään, niin käärme seurasi ylös tapuliin, se tuli madellen ylös portaita ja nosti itsensä sitten juuri siinä kellon luona oikein korkeaksi ja tahtoi mukaan. Silloin kellonsoittaja potkaisi sitä saappaankorollaan ja sanoi kovasti raamatun sanoilla: mene pois minun tyköäni, saatana. Ja käärme läksi menemään sitä tietä, jota oli tullutkin, ja Mantan sielu hyppäsi mustana kissana järveen. Mutta kello oli silloinkin niin levoton, aivan niinkuin se olisi tahtonut päristellä jotakin likaa hartioiltaan.

Lehtisen Jannea rupesi naurattamaan ja samalla itkettämään, kun hän ajatteli isäänsä ja kirkonkelloja.

Mutta kirkonkello se onkin arka kappale, kaikki se ottaa vastaan ja kaikesta se värisee. On paha olla ilman kirkonkelloa, se se nostattaa ja se se alentaa ihmisen. Näillä mailla ei ole kirkonkelloa.

— Jos minä olisin keisari, niin minä toimittaisin maahan oikein monta kirkkoa ja joka torniin kirkonkellon... niin monta tornia minä rakennuttaisin, ettei olisi ainoaa ihmistä, joka ei kuulisi joka päivä kirkonkelloa. Ihminen on maan tomu. Mutta kellonsoitto nostattaa häntä niinkuin aurinko tomua.

Lehtisen Janne ajatteli ääneen, niinkuin hänen oli tapana pitkillä yksinäisillä taipaleilla. Poika oli siihen tottunut eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

— Kirkonkello se olikin, joka tuuppasi minua kylkeen ja käski lähtemään. Se se olikin, veitikka. Ilmankos isä joskus toisellakymmenellä ollessaan sanoi, että tämähän se onkin minun akkani.

Ja mies puheli tapulista, joka oli kuvastunut järveen, ja rannasta, mihin kirkkoveneet pysähtyivät ja kirkkoaitoista, jotka rivissä seisoivat rantakaltaalla. Siellä oli Laarin talo — kun tuomet ja pihlajat kukkivat, niin ei rakennuksia paljon näkynyt. Laarin maalla he olivat asuneet, Lehtiset. Ja koko kylä oli punaista ja valkoista. Tämän kaiken hän oli nähnyt, silloin kun hän vielä oli näkevä.

— Siellähän minulla vielä pitäisi olla sisarkin. Jos lienee elossa, hän oli meistä vanhin, Eevastiina.

Pelimanni nipisti saattaja-poikaansa käsivarresta:

— Paalajärvelle mennään.

Poika oli kulkenut ajatuksissaan, miettien tuleeko se morsian täältä vai joko hän riisuu saappaat. Nyt hän yhtäkkiä ymmärsi, että Paalajärvellähän on piano. Ja hän kysyi nopeasti:

— Eikö käydä kotonakaan?

— Ei, sanoi vaari.

— Mutta nämä vaatteet menevät huonoiksi.

— Miksikäs ne siitä.

— Kannetaanko sitten tavarat koko matkan?

— Heitetään pientarelle, mitä ei jakseta.

Matti tiesi, että juhlavaatteet painavat, kun niitä joutuu kanniskelemaan pitkän matkan.

— Heitetään vain. Niinkuin sekin ruistynnöri, mikä piti säätämän Isosta-Hiedasta.

— Vai niin, sanoi vaari hämmästyksissään pojan käytännöllisyydestä. — Vai niin, vai!

Se poika ei kuole nälkään, ajatteli hän hyvillään, mutta sanoi:

— Mitä pirua sinä siitä, jääkö ruistynnöri sinne, vai missä se on? Oletko nähnyt nälkää minun palveluksessani?

— Jääköön vain minun puolestani. Heitetään vain minun puolestani tielle vaikka viulukin.

Häntä nauratti, sillä nyt vaari suuttui. Tällä tavalla juuri hän nyki käsivarresta, kun suuttui, eikä pieneen aikaan puhunut mitään.

— Suu kiinni! sanoi hän sitten. — Minun viuluani ei mainitakaan syntisellä suulla. Se on kaikkein paras mitä löytyy. Kuulihan sen eron kauppiaan kapaturskan ja oikean viulun välillä. Mutta jos sinä, poika, tällä matkalla rupeat ylenannetuksi, niin Paalajärven iso kirkonkello viskaa sinut pirujen luokse järven pohjaan. Jos taas olet oikein tottelevainen poika, niin saat Paalajärvellä nähdä pianon. Minä vien sinut nuoren paroonin luo Parinpeltoon. Mutta jos yhdenkin kerran karkaat metsään etkä tule, niin piano on sinulta näkemättä, muista se.

He astelivat nyt kumpikin ajatellen mitä matka heille tuottaisi. Toinen kuuli kirkonkellon ja näki sen maiseman, joka kirkkaampana kuin yksikään muu säteili hänen sokeitten silmiensä pohjalla. Toinen ajatteli pianoa, että minkälainen se on. Hänen mielikuvituksensa teki siitä hyvin korkean ja pitkän pöydän, mutta kun hän rupesi varustelemaan pöytää kielillä ja kannella, niin meni koko kuva rikki. Ei olisi malttanut odottaa. Ja siihen menee kumminkin kaksi viikkoa ennenkuin he ovat perillä. Hevosella jos olisi mennyt, niin olisi päivässä tullut Paalajärvelle. No, nyt ei morsianta kumminkaan enää kuulu, nyt sopii riisua saappaat, etteivät kulu. Vaari oli kuitenkin sellaisen menokiihkon vallassa, ettei hän malttanut istuutua odottamaan, vaan seisoi sen ajan, jolloin Matti istui mukulakivellä tienlaidassa vetämässä ensimmäisiä uusia saappaitaan jalastaan. Ne olivat mitan mukaan hänelle tehdyt. Istuinpaikoista ei täällä ollut puutetta. Tiensyrjä kahdenpuolen oli kuin istuinkivillä varustettu kaikkia niitä olemattomia paikkakuntalaisia varten, jotka tahtoivat katsella liikettä, tästä puoleen kun nyt nuoren rouvan vertaiset tulisivat kulkemaan läpi sannan Ison-Hiedan honkalinnalle. Uusi tie kulki kuin keltainen hiekkajoki, äyräinään kaikki se sora, kivikko ja puunrytö, joka oli kaivettu esiin maan povesta, tasoittaessa väylää läpi sydänmaan.

Kulkijat vaipuivat jo pitkien taivalten äänettömyyteen. Oli täyttä työtä astuminen upottavassa hiekassa. Jalkaa siirtäessä helskyivät selässä kantamukset ja tuli hiki, vaikkei täällä ollut ensinkään kuuma. Korpi oli alkanut heti vainion takana, se oli syvä ja pimeä ja päästi läpitseen vain valojuovia ja pilkkeitä. Korkealla naavaisten koivujen latvoissa keinuivat puhkeavat hiirenkorvat kuin palavat pikkuiset lamput, valaisten alas varjoon, missä sananjalat aukaisivat ruskeita lehtikiehkuroitaan. Linnut suhahtelivat läpi tiheikön, pannen latvat ja oksat pompahtelemaan. Metso kun muutti oksalta toiselle, niin jysähti koko lehto, ikäänkuin paatta olisi viskattu. Keväisen maan ja versoavan vihannan tuoksu oli siinä aamukasteen vilvoittamana niin väkevä, että se kihisi ilmassa puitten alla. Tienteossa kaadetut puut, jotka eivät enää saaneet viheriöidä, olivat vuodattaneet maahan mahlansa niin että niiden tyvet olivat paksussa tahmeassa punassa. Näiden kaatuneitten jättiläisten ympärillä eli loputon sydänmaa aran riemullista elämää. Eivät yksin linnut olleet äänessä, vaan valoläikät, kastehelmet ja versoavat yrtit. Kaikki hymisi ilmoille kiitollista iloa, hymisi hiljaisin henkäyksin ja värein, jotka olivat niin tiiviit, että ne miltei paloivat liekillä. Korven kevät oli tullut ja siinä suli yhteen puuvanhusten vihriöitseminen korkealla taivaan sinessä ja metsäntähden tuike alhaalla maassa. Siinä oli sijansa vanhuuttaan kaatuneilla puilla, joilta myrsky oli vääntänyt nurin juuret ja joiden yli mustikan varret ja variksenvarpaat jo kauan olivat kulkeneet. Siinä oli sijansa jänöllä, joka äsken oli vaihtanut valkean turkkinsa harmaaseen, ketulla, ja sudella. Hirvi aukaisi sekin täällä rauhallisesti tietä vasikoilleen läpi kotoisen ryteikön. Ihrainen ei kuulunut korven kevääseen enempää kuin hänen tiensäkään, jonka hän oli viiltänyt kuin jättiläishaavan sydänmaan poveen ja jota hän meluten kulki.

Ne kaksi ihmistä, jotka paraikaa taivalsivat tätä tietä, eivät kuitenkaan rikkoneet korven hiljaisuutta vastaan. He olivat ukko ja lapsi, jotka eivät äännähtäneet enempää kuin metsän omat eläimet. Toisen sielussa kangasti mennyt elämä, se mikä oli ollut, toisen sielussa tuleva, se mitä ei hän vielä ollut nähnyt. Molemmat ponnistivat hiessä kohti Paalajärven kirkonkylää.

Yhtäkkiä sekaantui korven kevääseen ääni ilman sointia. Se tuli jostakin aivan läheltä, uuden tien syrjästä: kaksi ihmistä puhui, mies ja nainen. Puhe vaikutti kuin kankien ja kirveitten kalke, se ei ollut mitään tavallista puhetta, eikä se ollut edes häävieraiden iloista pohmelopakinaa. Se oli kahden kiivastuneen ihmisen selittelyä ja vastaselittelyä.

Ukko ja poika vaihtoivat jonkin sanan ja pysähtyivät. Puhujia ei näkynyt, ne olivat jossain alhaalla kivien, soran ja kaatuneen ryteikön takana, tie kulki tässä niin ylhäällä.

— Mennään sitten, puheli naisääni, — olette tulleet minua hakemaan, mitä viivyttelette.

Mies puhui hiljemmin ja hänen äänensä vapisi.

— Ettekö te yhden kerran, tämän ainoan kerran, tahtoisi luottaa minuun.

— Vai enkö minä ole luottanut! Kuka minulle toimitti miehen, kuka taivutti kruununvoudin, kuka on järjestänyt koko tämän onnellisen avioliiton, häät ja pelimannit ja... — Vilhelm Sacklén, maisteri ja käräjäkirjuri, punnitkaa sananne. Hitto vieköön, olen antanut kaiken tapahtua ja vielä puhutte luottamuksen puutteesta!

— Kreeta-Karoliina, ymmärrättehän minut, miksi teeskentelette...

— Hitto vieköön, mikä te olettekaan, maisteri Sacklén. Mitä mahdoittekaan syöttää ja juottaa kruununvoudille, kun saitte hänet siihen, että hän itse omalla suullaan sanoi Tukki-Kaapolle: nai tyttö siitä kuihtumasta! Sitä te ette koskaan ole minulle uskonut, mitä teitte kruununvoudille.

— Kreeta-Karoliina, koettakaa rauhoittua. Ei ole muidenkaan helppo olla.

— Menkää hiiteen helppouksinenne, en parempaa sano.

— Kreeta-Karoliina, minunkin täytyy elää.

— Kuka sen on sanonut. Tekisitte viisainten jos hirttäisitte itsenne.

— Kreeta-Karoliina, minä rakastan teitä, antakaa minulle kerran luottamuksenne.

— Lakatkaa jo puhumasta, olen tuon sata kertaa kuullut.

— Minä rakastan teitä, te olisitte voinut tehdä minusta miehen — oi, ettette tullutkin minun omakseni.

— No niinpä teen teistä nyt miehen. Jahka päästään taloon, hankin teille nuoranpätkän. Tuollaisen lahon kuikan pitää mikä mädäntynyt nuora tahansa.

— Kuinka kaukana ovatkaan sananne sydämestänne. Puhutaan hiukan järkeä, Kreeta-Karoliina...

— En koskaan puhu muuta kuin järkeä, piru vie... Lähdetään sitten, morsianta ja puhemiestä voidaan kaivata.

— Sanokaa minulle...

— Sanokaa te minulle!

— Mitä te tahdotte tietää, Kreeta-Karoliina...

— Vai ette te vielä sitä tiedä: mitä te kruununvoudille teitte, kun saitte hänet omalla suullaan tyrkyttämään minua tukkipomolle?

— Sanoin vain sen minkä isänne itsekin tiesi: ettei Falcke koskaan tule unohtamaan Laarin tytärtä eikä Laarin tytär häntä, että ennen pitkää Parinpellon paroonilla tulee olemaan asiaa kruununvoudille ja silloin ei mikään enää pidätä rakastavaisia...

— Valehtelija! Sen kruununvouti itsekin tiesi. Te sanoitte hänelle jotakin muuta. No, näettekö nyt, miten meni suunne lukkoon. Sakleeni, Sakleeni, valehdelkaa muille, mutta ei minulle. Olenko minä mikä sääski, jonka te luulette kuolevan, kun kädet paukutetaan yhteen... Olkaapas vähän hiljaa, onkohan täällä ihmisiä. Minä olin kuulevinani puhetta.

Keitä täällä olisi. Linnut laulavat, Kreeta-Karoliina.

— Nouskaapa katsomaan. Se vielä puuttuisi, että joku olisi kuullut tämän keskustelun.

— Ei, Kreeta-Karoliina, ei kukaan nyt kuljeskele metsässä, Lehtisen pojat tanssittavat nuoria ja vanhat taas nukkuvat. Hevosten hirnuntaa vain se oli. No niin, Kreeta-Karoliina, miksi te nykyään, kun puhutte isästänne... Ei, Kreeta-Karoliina, en mitään enää pyydä teiltä, pitäkää te salaisuutenne, minä pidän omani.

— Ja mikä se on teidän salaisuutenne? Niinkuin vedän kasimadon maasta, niin vedän tuon salaisuuden ulos nahastanne. Te luulette minua niin kainoksi, etten uskalla lausua asioita niiden oikeilla nimillä — erehdys, maisteri Sacklén. Te tahdoitte kysyä, minkätähden puhun »kruununvoudista» enkä »isästä» — eikö niin? Tunnustakaa pois, sitä ette saanut huuliltanne.

— Ei puhuta enää, Kreeta-Karoliina. Minä tiedän kaikki, teitä on kurjasti parjattu, te olette viaton. Oi te rakas, kuolemaan saakka tulen teitä puolustamaan. Olen aina tietänyt: te olette puhdas. Älkää naurako, viillätte haavoille sydämeni!

— Mikä rintalapsi te olette, Ville Sacklén.

— Te ette onnistu kylvämään epäilystä mieleeni. Ei Kreeta-Karoliina, minulle te aina olette se suloinen tyttönen, joka äitinne kanssa seisoitte maitohuoneessa ja kuoritte kermaa katajaisista pytyistä. Oi, läpi elämäni näen teidät sellaisena. Koko huoneen viileys keskellä kesää, katajain tuoksu, te molemmat vaaleissa vaatteissa...

— Seis, mies, ei enää etemmä! Kaikella on rajansa, sen näytte unohtavan. Te siis sanoitte kruununvoudille, että hänestä ja hänen tyttärestään puhutaan rumia asioita... Punastutte, poikaseni. Ja säikäytitte miesparan sillä että hän joutuu kirkkoraadin eteen, vai kuinka? Tai lupasitteko kannella kuvernöörille? No niin, pitäkää te vain salaisuutenne.

— Kuinka hirvittävästi olette mahtanut kärsiä, Kreeta-Karoliina, ennenkuin te olette löytänyt kaikki nuo kovat, julmat sanat. Te olitte lempeä niinkuin äitinne, silloin kun teidät ensi kerran näin siellä maitohuoneessa.

— Mitä pirua te minusta tahdotte? Kuka teille on antanut luvan puhua? Olenko minä ehkä valittanut? Olenko sanonut olevani onneton? Se ei merkitse mitään, että hetkeksi olen lähtenyt häätalosta ihailemaan kaunista kevätaamua. Te aasi, ettekö sitä käsitä? Olen onnellinen, olen tyytyväinen, olen itse valinnut osani. Omasta vapaasta tahdostani otin tukkipomon, olen hänen vaimonsa ja aion olla hänelle uskollinen — tietäkää se! Minä en kärsi, että minulle puhutaan rakkaudesta enää — mikä on ollut, se on ollut. Tämä pitäisi teidän tietää. Tulkoon vaikka Falcke tuohon eteeni, niin työnnän hänet luotani ja sanon, että pysyköön vaimonsa ja lapsiensa luona.

— Mutta Kreeta-Karoliina, eihän teidän nyt tarvitse minulle teeskennellä. Käytätte minua kohtaan kovin halventavaa puhetapaa, mutta niin tyhmä en ole kuin te luulette. Tiedän miksi asioiden täytyy kehittyä tällä tavalla...

— Vai niin, vai niin.

— Falcke on syypää kaikkeen. Hän taipui vanhan rouvan tahtoon ja petti nuoruutensa rakkauden.

— Vai niin, vai niin. Vai vapautatte te tykkänään minut.

— Mitä te teitte, sen teitte onnettomuudessanne.