Part 4

Mutta vanhukset jäivät hiilloksen ääreen, taittoivat siinä perunat, söivät niiden höyryävän jauhon suuhunsa ja kuuntelivat raikuvaa saloa, jonka maa huokui ilmaan päivän jättämää paahdetta ja yrttiensä hikeä. Savu tunki esiin peitetyistä sysihaudoista, sekaantuen autereeseen, jolle pilvet lainasivat hohtoaan. Sysenpolttaja oli kaltaalle aukaissut vähäisen alan majaansa, puuröykkiöitänsä ja hiillostansa varten, muuten saarti metsä tässä paikan kokonaan. Vain yhdessä kohden oli rako, josta näkyi harjanteita harjanteiden takaa, heleitä vyöhykkeitä koivulehtoa ja tummia seinämiä mäntyjä.

Näkyi auttavan silmien polttoon tuo syöminen. Jannen edessä oli jo korkea kasa perunankuoria ja kalanpäitä, kun hän rupesi puhumaan. Hän puhui ensin perunoista, ne olivat hyviä perunoita. Sitten puhuivat molemmat sysistä — oli ollut suotuisat ilmat. Myöskin tervanpoltosta he puhuivat. Janne sanoi, ettei pitoruuista ole mihinkään, tärvelevät ne vain ihmisen ja tämä se on se Jumalan säätämä ravinto, reikäleipä, perunat, suolamuikut ja kalja. Epramilla oli asiasta vähän toiset ajatukset, hän olisi mielellään kerran vielä joutunut sellaisen pöydän ääreen, jommoinen oli Honkalan häissä viidettäkymmentä vuotta takaperin. Siellä oli rusinarokkaa saavittain pihalla pöydän ympärillä ja viinaa ja olutta tiinuissa ja sianlihaa ja isoakalaa ja pannukakkua ja monenlaista juustoa pöytä täynnä. Kyllä se sellainen ateria vain aina pysyi mielessä. Niin, huomautti Janne, kun sen kerran elämässään nauttii, mutta kun joutuu käymään häissä niinkuin hän, niin saa niistä sellaisista kyllänsä.

— Toista on tällainen, sanoi Janne ja haeskeli povitaskuaan. — Nämä tällaiset niillä ovat hyvät. Panepas nyt vain pois piippu — mitäs sinä siinä poltat? Nenään tuntuu siltä kuin olisi peuransammalta ja nurkantakaista sekaisin. Tämä tässä on oikein ehta Turkin lehdistä. Se on kruununvoudin itsensä antamia tämä. Minulla on sitten vielä toista lajia, Tukki-papan antamaa. Mutta polta sinä tuo, tottumaton jos polttaa tätä Tukki-papan sikaaria, niin voi saada päähänsä sellaisen hä'än, ettei siitä selviä. Se purraan näin poikki tämä pää, herrat sen leikkaavat veitsellä ja heittävät pois, mutta makea se on syödäkin.

— Jaa sikaari, sanoi Epram samalla äänellä, jolla pieni Matti oli sanonut »piano» ja Janne tunsi äänestä, että hän hymyili ja koetteli hyppysillään sikaarin pintaa ennenkuin hän puri poikki pään.

Pian kohosi kahden sikaarin sauhu ilmaan kaiken sen suitsutuksen lisäksi, mitä Sysi-Epramin majalta näin keväisin nousi iltataivasta kohden. Siinä kuunnellessa sysenpolttajan kiitoksia ja linnunlaulua, Janne yhtäkkiä tunsi halua puhua hänelle, minne hän oli matkalla. Epramkin nähtävästi halusi osoittaa vieraalleen hyvyyttä, koska hän rykien ja nautinnolla nieleskellen savun makua lähti majalle ja, hetken haeskeltuaan pahnojen alta, otti esiin pullon. Hän pyyhkäisi käsillään lasin puhtaaksi, irroitti tulpan ja ojensi pullon vieraalleen.

— Se on oikein Raja-Aatamin tekoa, sanoi hän.

Molemmat ryyppäsivät, rykivät ja tunsivat kyynelten liikahtavan jossain syvällä rinnassa. Ne olivat sentään hyvin kaukana.

Janne puhui ensin.

— Parasta lajia on. Ei ne rännien ja prykien viinat tule likellekään. Pitkältäkö sinne sinun mökillesi tästä oikein tulee?

Epram imeskeli savuaan ja vastasi, hampaittensa välitse:

— Ruotsin virsta.

Ukot imeskelivät nyt molemmat ehta turkinlehtiään, istuen kädet polvilla ja tuijottaen eteensä. Majasta kuului silloin tällöin pojan uikutus, hän kun unissaan valitteli niinkuin metsästyskoira, joka luulee ajavansa otusta.

— Eikös sinulla aikaisemmin ollut mökki siellä Paalajärven puolella? sanoi taas Janne.

Eprami otti sikaarin hampaistaan ja sylkäisi.

— Olihan se.

— Minkästähden sinä sieltä lähdit?

— Kun sinne tuli se tervahaudan Aapeli tekemään saunaansa.

— Tekikö vallan niin liki?

— Eihän se niin likikään, taisihan siitä tulla parikin pitkää virstaa välillä. Mutta ruuhensa toi siihen järven rannalle ja kalanpyydyksensä.

— Ja taisi ahkerasti pyydystääkin?

— Ei suinkaan hän niin ahkerastikaan. Pisti vain vihaksi, kun ne olivat siinä ne kalanpyydykset.

— Niin että teit toisen tuvan.

— Mikäpäs siinä muukaan tuli eteen. Minä menin tänne Notkon puolelle. Siinä oli sellainen oikein kalainen lampi, sellainen syvä. Ajattelin, että oma se järvi olla pitää ja kun on näin pieni, eikä nimeäkään ole, piin kai sen pitää saa. Olin asunut uudessa saunassani vuoden verran, kun siinä kynttelinpäivän lauantaina tulee siihen mies — mikä lienee ollut, sellainen musta parta sillä oli — ja rupeaa kyselemään, että onko tuo luminen aukea tuossa suo vai onko se järvi. Mikä velvollinen minä olin hänelle sitä sanomaan enkä minä mitään sanonutkaan. Mutta hän vain puhui, että eikö täällä tule yksinäiseksi, ja ikävä hänen täällä olisi. Ja hän aikoo ottaa muijan ja hakee mökinpaikkaa. Silloin minä hänelle, että paras hakea vain sieltä kyliltä päin ja ikävähän täällä muijan tulee. Eikä se mikään järvi ole tuo tuossa, vaan suota se on. Siinä on kyllä ruuhi kumollaan, mutta se on tarpeellinen keväisin, kun on koko tienoo veden alla. Näytti vieras säikähtävän ja lähti. Ja luulin minä hänen sille tielle jääneen. Ja oli mennyt koko vuosi. Olin sitten polttamassa sysiä niinkuin nytkin — minulla oli haudat siinä Paalajärven puolella — näin se oli ennen juhannusta niinkuin nytkin. Tulen sitten lauantaiehtoosta kotia, niin jo ruumiissani tunnen, että jossakin on ihmisiä. Ei niitä kuulunut eikä näkynyt, mutta tuntui sellainen ihmisen maku. Ja annappas olla, kun alkaakin nousta sauhu. Se ei ollut kaukana. Ja sitten se jo tuli vaimokin kysymään, että eivätkö he saisi lainata minun ruuhtani. Sellaistahan se sitten oli kuin oli. Minä jo ajattelin, että pitääköhän tästä lähteä Sammalsuon taakse. Ja ajattelin saartakin. Mutta tänne minä sitten rakensin eikä vielä ole ketään tullut perässä, mitä sitten vasta tehnevät.

Jannea raukaisi ja hän haukotteli niin että leukapielet natisivat. Epram joi ja töytäisi sitten pullolla vieraansa kättä. Jannekin joi. Molempien rinnoissa kohosi itku ylemmä ja kyyneleet tuntuivat silmissä.

— Niin että tämä nyt on kolmas saunasi, sanoi Janne.

— Mitä niissä on nyt niissä ensimmäisissä?

— En ole käynyt katsomassa, mutta kuuluu siinä toisessa asuvan sen vaimon veli, joka tuli minulta sitä ruuhta kysymään.

— Paljonkos sinä häneltä sait?

— Mitäs minä sitten olisin saanut. Kun vain antavat olla rauhassa.

— Mitäs ne ovat ne sellaiset tuntemiset? sanoi Janne yhtäkkiä ja käänsi avonaisen suunsa puhujaan.

Epram otti sikaarinpätkän hampaistaan ja tuhka putosi hänen polvensa yli, jossa oli suuri, pitkillä pisteillä harsittu paikka. Hän katsoi suu auki sokeihin silmiin, jotka tällä hetkellä liikkumatta tuijottivat taivasta kohden.

— Jaa mitkä tuntemiset? Niin, jo, jo minä tiedän. Sellaiset, että tulee ihmisiä ja että pitää mennä alta. Eikä saa rauhaa.

— Niin, ja on kuin joku seisoisi tuossa ja tuuppaisi, että mene jo.

— Mitä lienevät.

— Se on kaipaus, joka kuljettaa ihmistä.

— Niinkö lienee.

— Kaikki syntyy maailmaan kaipauksesta. Ja kaipauksen takia kaikki työkin tehdään.

— Niinkö lienee, sanoi sysenpolttaja, äänessä sellainen kaiku ikäänkuin hän olisi ajatellut Jannen olevan sekaisin päästään.

— En minä ole hullu, vaikka sinä niin luulet, sanoi Janne ja sylkäisi maahan. — Minulle ilmoitetaan niin monenlaisia. Mutta pitäisihän sinun tietää, kun kaipaus on sinuakin kuljettanut.

— Mikä lienee kuljettanut, sanoi Epram, selvästi haluten lopettaa keskustelun.

Hän ei kuitenkaan mitään sanonut, meni vain hautojensa luo, tukkesi jotain kohtaa ja tasoitti toista.

Sokea vanhus tunnusteli sauvalla eteensä, nousi ja halusi lähteä liikkeelle. Jalat olivat kuin pölkyt, joka taipeessa teki kipeää, jalkapohjille ei tahtonut voida astua. Mutta kipeämpänä kuin tämä kaikki, oli tunne mielessä. Se oli levottomuutta, olisi pitänyt lähteä jonnekin, tehdä jotakin. Pimeys painoi silmäkuoppia, väsymys painoi jäseniä. Mutta sielu tahtoi nousta ja huutaa.

— Voi tätä tuskaa ja kaipausta! lohkeni Jannen suusta ja hän otti lyhyitä askelia sauvansa opastuksella niinkuin lapsi joka oppii kävelemään. Olisipa kirjuri ollut täällä, niin hän olisi puhunut hänelle kaikki, ehkäpä hän olisi voinut sanoa, minkä oli määrä syntyä tästä tuskasta. Niinhän hän oli sanonut, että tuskalla aina piti olla jotain tarkoitusta.

— Epram, huusi hän sille suunnalle mistä savu tuli, — saat vielä sikaarin, oikein näitä väkeviä, jos sanot, mikä sinun levottomuudestasi syntyi. Heitä vähäksi aikaa se sysihautasi ja tule puhumaan. Sinä ajattelet, että minä olen sekaisin päästäni, juuri sitä sinä ajattelet, piru vie, kyllä minä tiedän, mutta viisaampi minä olen kuin moni muu. Sillä että tämä levottomuus taikka tuska, se on juuri sitä taikinaa, mistä sanassakin puhutaan, että siitä tulee elämän leipä. Tässä on sikaari — ne ovat kalliita eikä niitä täällä mistään saa, Pietarista ovat tuotuja, no, ota pois! — ja sano nyt, mitä kaikkia sinun levottomuudestasi tuli. Pelkää sinä vain minua, jos minä otan viuluni ja soitan, niin sudet metsästä tulevat tänne ja näyttävät mitä niiden levottomuudesta tulee. Ihmisten raatoja siitä tulee. No, nokinaama, anna tänne pullo ja juo itsekin. Ja tuossa on Turkin sikaari. Mitä sinun levottomuudestasi tuli?

Epram läheni ja tarttui kaukaa sikaariin, jota sokea piteli, mutta kun ei Janne tahtonut päästää irti houkutuskappalettaan ennenkuin toinen oli vastannut hänen kysymykseensä, niin pitelivät molemmat kiinni pienestä tupakanlehtien tötteröstä ja tuijottivat toisiinsa. Janne huojui ja hänen äänensä oli uhkaava.

— Mitä siitä sitten olisi tullut, sanoi Epram yksikantaan.

— Pullo tänne! huusi Janne, — juon kun on ikävä! Etkö sinä, kollo, tiedä, vai etkö tahdo sanoa? Ihmisellä on hiusten alla luu ja luun sisällä ajatukset ja ne kiehuvat koko ajan. Mutta toisilla ihmisillä ne eivät kiehu vaan mätänevät. Etkös sinä tiedä, mitä sinun levottomuudestasi on tullut? Kah? No, minä sanon sitten. Nosta korvasi pystyyn, että kuulet. Äläkä sitten unohda sitä. Sinun kaipauksestasi on tullut kolme saunaa. Ja yksi on kylmillä ja yhdessä asuu mustapartainen mies akkoineen ja kolmannessa sinä. Ymmärrätkö. Pullo tänne! Ja juo itse kanssa. Ja istu, kun olet tehnyt sysimajasi juuri keskelle suota, joka pettää jalat. Niin, sinun kaipauksestasi on tullut kolme saunaa, mutta mitäs on tullut Janne Aataminpoika Lehtisen kaipauksesta? Tomua ja tuhkaa! Sentähden on niin pirun ikävä ja sentähden täytyy kulkea, vaikka jalat ovat verillä. Hyvästi nyt, minun täytyy ehtiä kirkolle ennenkuin alkavat soittaa huomenkelloja. Valkaman ahteelta sen kuulee.

— Mennään maata, sanoi Epram ja tarttui vieraansa käsivarteen.

— Sanotkos minulle ensin mitä minun kaipauksestani on syntynyt?

— Mistäs minä tiedän. Tulkaa nyt, niin johdatan. Poikakin tuolla uikuttaa.

— Poika! huudahti Janne, nyt muistaen, että hänen elämäänsä kuuluu tuollainen poika.

— Ettekös sanonut, että poika on poikanne lapsi? sanoi Epram.

— Oi tätä tuskaa ja ikävää!

Janne kiersi kädet Epramin kaulaan.

— Menipä aikalailla päähänne, sanoi Epram. — En olisi uskonutkaan. Mutta olette tottunut niihin prykien juomiin.

— Ei koskaan saa Lehtisen Janne painaa saunaa rintaansa vasten! Sinulla on kolme saunaa sinulla, eikä minulla yhtään.

— Saattehan kun teetätte.

— Teetätte — piru vie, teetätte ja teetätte! Ei sitä voi muilla teettää, se täytyy itse tehdä. Kaipauksesta se tehdä täytyy, etkö sinä sitä ymmärrä.

— Hirsistä minä vain olen tehnyt.

— Mene hiiteen hirsinesi, Sysi-Epram. Että rupesinkaan sinulle puhumaan. Ei sinulle mitään ilmoiteta. Kollo sinä olet, kun et ymmärrä, että onhan minulla... mitä minulla on.

— Niin, rikashan te olette, sanoi Epram, — ettehän te kuulu alle kymmenen kapan soittavan koskaan.

— Suu kiinni, sanoi Janne, — me ollaan yhtaikaa oltu rippiskoulussa enkä minä sinulle mitään pahaa tee enkä tahdo. Ja rakenna sinä vain vaikkapa vielä toiset kolme saunaa, jos sinun mielessäsi on niin paljon hirsiä että tulee. Lehtisen Jannella on mitä hänellä on. Kas kun nousi päähän tuo Raja-Aatamin aine. Hän oli hänkin rippiskoulussa silloin. Hyviä miehiä siitä apajasta vain lähti. Näytäppäs nyt tietä sinne majallesi. Mitenkäs kauan luulet täältä menevän näin käyden Paalajärven kirkolle? Kyllähän minä piankin menisin, mutta on tuo poika.

»Tuo poika.» Janne lausui sanat aivan toisella tavalla kuin hetki sitten. Hänen mieleensä oli nimittäin yhtäkkiä välähtänyt, ettei hänellä ainoastaan ole viulu, vaan myöskin poika. Pojan isä tosin oli yksi niitä, jotka kirkonkellon selässä ratsastivat suoraan Paalajärven syvyyteen, mutta ehkä Matin sielu kerran saattoi päästä taivaaseen. Jokainen lapsikin syntyy kaipauksesta, oli kirjuri sanonut. Jannen ajatus pyrki jonnekin hyvin kauas, aikaan, jolloin hän oli nukkunut vaimonsa kanssa leveässä sängyssä pirtissä, jonka ovelle oli kolmekolmatta askelta heidän sänkynsä laidalta. Isäntä ja emäntä olivat suuttuneet tyttärelle siitä, että hän oli ottanut sokean. Jalkopäässä olivat kangaspuut ja pääpuolessa ikkunaluukku, josta näki aamun tulon. Lapsi oli kirjurin sanojen mukaan syntynyt kaipauksesta, mutta kirjan sanojen mukaan siinnyt ja syntynyt synnissä. Mutta eipä olisi ilman tätä lasta ollut Mattiakaan. Yhtäkkiä tuntui Jannesta, ettei hänellä olisi ollut mitään, jollei olisi ollut tätä Mattia. Ja tähän asti hän tuskin oli pitänyt häntä missään arvossa, viulu ainakin oli ollut enemmän arvoinen.

— Pojasta voi tulla vaikka pappi, sanoi hän, pysähtyi ja haroi kepillään löytääkseen majan aukon. — Kuule Epram, sanoi hän sitten, — mene sinä Isoon-Hietaan ja sano isännälle — muista kutsua herraksi — että tulet hakemaan Lehtisen Jannen puolta ruistynnöriä minulle. Minä olen sen sieltä saapa. Sinä saat sen kuitenkin pitää, eläthän sillä hyvän aikaa. Annappas sitä tervaasi minunkin jalkoihini.

Sokea laskeutui polvilleen ja ryömi nukkuvan pojan viereen. Pienen Matin hengityksen kuuleminen vaikutti häneen nyt sillä tavalla, että itketti. Hän tunsi, että Matti oli peräisin hänen kaipauksestaan ja että Matista jotakin tulee: pappi, joka seisoo alttarilla ja messuaa, ja koko seurakunta nousee seisoalle ja kirkonkello ottaa laulun omaan ääneensä ja vie korkeuteen. Se laulu ei mene järvenpohjaan, vaan se pääsee taivaaseen. Vanha Janne kallistui pahnoille ja veti kättään pojanpoikansa reittä myöten kainalon alle, siitä hartian ympäri, niskaan ja hiuksiin asti. Hän ei tietänyt oliko Matilla tumma vaiko vaalea tukka, oliko hän ruma vaiko kaunis. Hän tunsi ainoastaan, että koko hänen kaipauksensa oli kätketty poikaan, kaikki oudot tuntemiset, jotka ajoivat häntä eteenpäin. Tämän tuntemisen jälkeen ei hänestä oikeastaan olekaan väliä — ainoastaan Matista on väliä. Hän olisi toivonut omistavansa talon, että olisi voinut kouluttaa Matin. Ehkä hänet lähetetäänkin Paalajärvelle jonkin raha-ansion vuoksi. Ja taas hän yhtäkkiä näki Matin alttarilla, ja Matin ääni täytti koko temppelin.

Hän koetti vasemmalla kädellään että viulu oli pääpuolessa, mutta oikean kätensä hän pani pojan pään ympärille, niin lujasti, että hän hiusten alta tunsi lämpöisen ihon ja samalla niin varovasti, ettei nukkuva siitä mitään tietänyt. Hän painoi suunsa lapsen olkapäätä vasten ja tukahutti siihen riemuhuudot, jotka pyrkivät ulos. »Tätä iloa ja riemua!» olisi kirjuri sanonut. Kirjuri raukalla ei ollut lasta eikä lapsenlasta. Lehtisen Jannella oli tämä Matti.

Hiljainen onni täytti sokean miehen rinnan. Linnutkin lauloivat aivan hiljaa. Sanaa lausumatta siveli Epram matkamiehen verisiä jalkoja. Vihdoin kysyi hän jotakin, mutta Janne oli silloin syvässä unessa niinkuin Mattikin.

* * * * *

Kun vanhus ja lapsi kaksi viikkoa myöhemmin lähenivät määränsä päätä, tiesi Matti, että hänestä piti tulla pappi. Paroonin luo oli vaari luvannut viedä hänet, että parooni auttaisi häntä pääsemään kouluun. Matti tiesi myöskin, että hänen muorinsa oli ollut ison talon tytär. Talossa oli pidetty suuria kutsuja ja käynyt paljon vieraita. Sitten hän tiesi, että oli kaipaus, joka pani ihmisen liikkeelle. Jos oikein kaipasi, niin sai mitä kaipasi. Kaipaus oli se näkymätön aine, mistä kaikki tehtiin. Taisi Jumalakin vain kaipauksesta tehdä taivaan ja maan. Kaipaus ei ole tyhjää, vaan sen tuntee selvästi rinnassaan. Milloin se on niinkuin polttava pahka, milloin niinkuin oikein kaunis ja kesäinen kukkamaa. Vaari kertoi myöskin tuntemisistaan, miten hänelle annettiin sana, että piti mennä sinne ja sinne. Juuri sellainen sana oli nytkin tullut keskellä häitä. Sinne täytyi jättää ruistynnörit ja kaikki ja lähteä. Varma se oli, että Paalajärvellä nyt oli jotakin. Lienee jotain jo tapahtunut, vai tulleeko tapahtumaan. Vielä tiesi Matti, että vaari kuoltuaan antoi hänelle viulunsa. Se oli hänen oma tekemänsä, maailman paras viulu. Hän oli jo lapsena tehnyt viulun, mutta se oli lapsen työtä ja sen hän itse särki, kun eivät kielet pitäneet ääntä. Sitten hänellä oli ostoviulu, mutta ei sellaisista mihinkään ole. Hän teki monta viulua ennenkuin tämä tuli. Mutta sitten on ollut tämä. Ne muut? Niin, ne hän särki kaikki. Kas, siinäkin oli kaipaus vaikuttamassa, että piti aina saada parempi ja parempi. Ja sitten, kun ihmisen sielu kaipaa taivaaseen, niin mikäpä sitä niin jaksaisi nostaa kuin kirkonkello. Kirkonkellon ääni nousee korkeammalle kuin yksikään lintu lentää, pilvien taakse se menee. Ihmisen kaipaus on tehnyt kirkonkellon. Eikä mikään ihmisen teko ole niin onnistunut kuin kirkonkello. Itse ainekin on täytynyt nostaa syvältä mudasta tai vuoresta ja mistä häntä kaikista nostettaneekin, ja tulessa polttaa puhtaaksi. Sentähden se sitten onkin tullut niin kirkkaaksi, että se puhuu niinkuin Jumalan omalla suulla. Kuuntele vain kirkonkelloa, niin se lyö sinussa rikki penseän mielen, vanhan Aatamin, ja sinusta tulee uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, puhtaudessa ja kirkkaudessa iankaikkisesti Jumalan edessä elämän.

Näitä sai pieni Matti kuulla heidän levätessään puun suojassa tai järven rannalla. Ja illoin, kun he asettuivat levolle heinälatoihin tai metsätorppien pirtinnurkkaan, niin sanoi vaari taas jonkin tärkeän asian, jonka hän sinä päivänä oli ajatellut. Vaari oli hyvä, hän koetti käsillään Matin makuusijaa, antoi hänelle ruuista parhaat palat, käski häntä pesemään jalkansa ja kyseli väsyttikö häntä. Ja aina levättiin, kun Matti tahtoi. Eikä vaari enää kovistanut. Matti taas ei hänkään tehnyt kiusaa eikä juossut karkuun. Hän puhui nyt vaarille, milloin jotakin tavattomampaa sattui vastaan. Täällä oli kulo käynyt ja vioittanut oikein suuria puita. Tuossa oli mäenrinne valkoisenaan mansikankukkia. Tuossa oli kivi, joka oli kuin pöytä. Tuossa oli taas sellaisia punaisia kiviä niinkuin siellä ahteessa liki Notkon kirkkoa — mitä se olikaan se punainen? Oliko se viattoman ihmisen verta? Tuossa oli ollut asumus, oli jäljellä kiukaan sija ja orjantappurapensas — oliko asumus palanut vai olivatko ihmiset muuttaneet pois? Ja tuossahan oli lähde ja tuohilipponen vierellä ja paljon sinisiä kukkia. Nyt aukeni eteen oikein paljon maita: peltoja ja niittyjä ja kylä. Siellä oli punaiseksi maalattuja asumuksia, mutta ei kirkkoa eikä kirkonkelloja. Miksi oli kirkonkelloja niin harvassa? Miten ihmisten kaipaus pääsi taivaaseen, kun ei raudan kaiku ollut sitä noutamassa? Olipa tuossa saunan takana aikamoinen kuusi ja sen alla vanha reki. Reki oli punaiseksi maalattu. Näytti tulevan paljon muuraimia, kukkia oli suo valkeanaan. Tässä kulki metsän läpi leveä raja — oliko se talonraja, vai olisiko ollut pitäjänraja? Tuomi jo kukki. Pihlajakin alkoi kukkia. Tuomenkukat jo putoelivatkin. Tässä oli hevoshaka. Hevoset laukkasivat niin että maa tömisi. Näyttivät olevan varsoja. Aitauksessa ne olivat. Kerran tuli lapselle ja vanhukselle eri mieli viikonpäivästä. Vaari väitti olevan torstain ja poika perjantain. Sinä päivänä ei sattunut tulemaan vastaan yhtään ihmistä. Seuraavana päivänä he tapasivat paimenia. Perjantain ne sanoivat olevan. Istuivat kalliolla ja tekivät pajupillejä. Ne menivät aina rikki ja täytyi tehdä uusi. Tämä oli jo Paalajärven puolta. Oli perjantai ja sunnuntain perästä oli juhannus. Heiltäkin aiottiin kirkkoon. Oli rippikirkko ja lapsia piti päästettämän edes. Tästä kalliosta oli viime kesänä löydetty aarre. Oli ollut kuparinen kattila käännettynä kokoon ja siinä hopearahoja ja vaskirahoja, niitä Kaisa-kuninkaan aikaisia lienevät olleet. Toisen kylän paimenet ne olivat löytäneet. Tuossa kivenkolossa juuri oli aarre ollut. Kattilan kylki sieltä oli hohtanut.

Matkamiehet olivat kulkeneet syvässä metsässä, missä ei paljon muuta vihantaa noussut puiden juurilta kuin variksenvarpaita, sammalia, sananjalkoja ja mustikanvarsia. He olivat polkeneet soita, joissa pehmoinen vaalea sammal hyllyi jalan alla ja ympärillä oli pieniä koivuja, suopensaita, pursuja ja pajuja. He olivat nousseet nummelle ja kulkeneet pihkaisten nuorten petäjien, vihannoivan kanervanvarren ja kukkivan katajan halki. Maa oli noussut päiväkausia ja vihdoin oli silmien alla ollut järviä ja harjanteita, toinen toisen takana, välillä vettä ja saaria ja siellä täällä asumus, jonka ruutu paistoi auringonlaskussa kuin tulinen tähti. Siitä oli tie hiljalleen alkanut mutkitella alaspäin, ikäänkuin peläten menevänsä nurin, jos läksi suoraan laskeutumaan, ja taas oli painuttu metsään. Vaari ja pojanpoika olivat joutuneet pienille pieleksille, missä heinänkorsi vaivalloisesti pyrki esiin sammaltuneista mättäistä. He olivat joutuneet isoihin taloihin ja kaikkialla oli Lehtisen Janne tunnettu ja oli kokoonnuttu kuulemaan uutisia Ison-Hiedan häistä ja annettu hyvää ruokaa, yösijaa ja evästä. He olivat myöskin maanneet köyhissä paikoissa ja ladoissa. Oli täytynyt joskus viipyä jossain paikassa lepuuttamassa jalkoja. Kolmatta viikkoa oli mennyt, kun paimenet sanoivat, että oltiin Paalajärven puolella ja että juhannukseen oli kaksi päivää.