Part 17

Kanttori Lehtisen omaiset astelevat seppeleet käsivarsilla kirkkokansan saatossa. He näkevät hiekkamäet keltaisinaan kukkivaa maksaruohoa, näkevät Laarin valkeitten porttiensa takaa, näkevät muut tutut asumukset, tutut kivet, tutut polut. He tulevat hautausmaalle, lukevat risteistä tuttuja nimiä, laskevat kumpujen nurmille seppeleensä ja seisovat siinä hetken, kuunnellen mehiläisten surinaa peltitaulujen ympärillä ja ajatellen omia ajatuksiaan. Mutta koko tämän nykyisyyden takana, epämääräisessä tulevaisuudessa häämöttää jokin, jonka hahmo jo lankeaa tänne asti: sota, jälleennäkeminen, kaipauksen täyttyminen. Ja kun Tumma Falcke painuu penkkiin siinä kirkossa, jonka hänen isänsä niin monena pyhänä kaipauksellaan täytti, näkee hän yli omien poikiensa päiden kaikki vieraat rippilapset, nuo tulevien sukupolvien edustajat, jotka kaipauksensa kantamina kulkevat täyttymystä kohden.

* * * * *

Ja yhä istuu Tumma Falcke ompelukoneen ääressä ja polkee. Hänen näkönsä on käynyt huonoksi niin että hän enää tuskin voisi tehdäkään niitä mustanharmaita kotitekoisia pukuja, jommoisia hän vielä viime vuonna ompeli. Mutta onpa hänen onnistunut saada työ, joka ei rasita silmiä: hän neuloo kuolinvaatteita. Niitä tarvitaan nyt niin paljon kuin hän ikinä ehtii tehdä. Tammikuusta lähtien hän niitä on neulonut. Maalari Laine jolla on puuseppä- ja ruumisarkkuliike, hänelle antoi tämän työn. Se on helppoa näpertelyä, kolmessa tai neljässä tunnissa on koko puku valmis. Ja hauskaakin tämä työ on. Monet tahtovat vainajilleen hienot pitsitetyt tamineet. Niitä on mukava ommella. Kaikki tahtovat valkoista, ei kukaan vielä ole pyytänyt neulomaan punaisia kuolinvaatteita. Valkoinen on hyvää heikoille silmille. Eikä enää tunnu yksitoikkoiseltakaan aina neuloa näin yhtä ja samaa — tällä vaatelajilla on aina aivan sama kuosi. Ajatusta ei siinä työssä tarvita ensinkään ajatukset saavat kulkea omia teitään. Vaikka parasta olisi, jollei tarvitsisi ajatellakaan. Joka tapauksessa tämä helppo valkoinen työ sallii Tumma Falcken istua tutulla paikallaan ikkunan ääressä. Hän on kuin siihen kiinnikasvanut, siitä näkee ja kuulee senverran maailman menosta kuin hän tarvitsee elämäänsä varten, ja enemmänkin. Hän olisi kuin koditon ilman sitä paikkaa.

Kaikki on pimeyden peitossa. Pojista ei joulun jälkeen ole ollut mitään tietoa. Lienevätkö elossa vaiko kuolleina. Huono äiti hän heille on ollut. Hänellä ei koskaan ole ollut aikaa olla äitinä. Mutta hyvä ystävä hän on ollut. Ja henkensä hän ilolla antaisi heidän puolestaan, jos voisi. Mutta se olisi kai liian suuri onni. Varmaan ei hän, Tumma Falcke, elävin silmin enää näe poikiaan eikä miestään. Sensijaan hän uskoo, että kohtaa heidät kuoleman jälkeen. Eikähän siinä niin suurta eroa olekaan. Nämä elämän vuodet tässä ovat pian ohi. Ja näittenkin vuosien aikana hän ajatuksissaan voi olla heidän kanssaan. Eihän hän oikeastaan ennenkään ole seurustellut poikain kanssa — ainoastaan tuntenut hän on kesken työtään, että he liikkuvat jossain hänen ympärillään. Ja niin he tekevät nytkin. He ovat jonkin verran kauempana, mutta silti hänen luonaan. Kunhan ei heidän olisi hyvin paha, kunhan ei heitä kidutettaisi. Kun Tumma Falcke tätä ajattelee, puhkeaa hiki hänen otsalleen ja hänen kylmät kätensä käyvät niin märiksi, että täytyy nousta niitä huuhtelemaan.

Kuka olisi voinut uskoa, että he äidin ja Sorjan kanssa vielä kerran asuisivat yhdessä. Täällä he kuitenkin kaikki kolme nyt ovat. Vaikka itse asiassa jokainen on kuin yksinään.

No, mikä nyt on, kun Laine sellaista kyytiä suuntaa kelkkansa tänne. Onko ehkä päätetty pitää hautajaiset aikaisemmin? Luuleeko hän potkukelkalla saavansa kulkemaan kaikki nämä korilliset? Eivät vaatteet paljon paina, mutta niitä ei saa rypistää. Omituinen mies tuo Laine: hän on tuskin muuttunut siitä kun Tumma hänet ensi kerran näki. Vastenmielinen hän oli hänelle ensi hetkestä eikä aika ole vaikutusta parantanut. Ohjatessaan kelkan pitkiä teräsjalaksia läpi korkeaksi luotujen sulavien lumivallien, hymyilee hän ystävällisesti lapsille, jotka harjoittavat marssimista. He leikkivät sotaa, ja pieni punainen vaatekaistale vilkahtelee kepin nenästä, heidän juostessaan kinoksien keskellä. Laine puhuttelee lapsia, saa mieleisiä vastauksia ja tulee hymyillen portaiden eteen. Siinä pysäyttää hän kelkkansa ja myöskin hymynsä. Heillä ei koskaan rouva Falcken kanssa ole ollut puhuttavaa kuin asioista, joille ei ole syytä hymyillä. Tumma Falcke näkee paikaltaan ikkunassa, että Laineen kasvot, hänen koputtaessaan portailla lunta saappaistaan, vetäytyvät outoon kiristykseen. Mikähän nyt on? ajattelee hän ja hänen mieleensä muistuvat molemmat pojat, joista ei hänellä ole mitään tietoa. Mahtaako tuo mies tietää jotakin? Laineella on tapana eteisessä vielä ottaa nurkasta luuta, jota talonväet käyttävät, ja sillä puhdistaa jalkansa ennen sisään tuloaan. Nyt ei hän tee sitä, vaan tulee suoraan huoneeseen. Eikä karta edes valkeita mattoja, joita ompelijatar valkean työnsä vuoksi pitää täällä näin talvellakin, eikä jää ovensuuhun tuolille, niinkuin tavallisesti, vaan ottaa tuolin kaksin käsin ja tuo sen ompelukoneen ääreen.

Hän on juonut, toteaa Tumma Falcke, tuntien ilmassa hajua, joka sen ilmaisee. Samalla hän rauhoittuu: Laine käyttäytyy näin hiukan epätavallisesti sentähden että hän on juonut. Tällä hänen käytöksellään ei siis ole mitään tekemistä poikien kanssa. Tästä johtuu, että Tumma Falcke asettuu ystävälliselle kannalle häneen nähden. Hän kehoittaa istumaan, lopettaa ompelemisensa ja alkaa saksilla leikellä poikki langanpäitä. Niitä ei näissä vaatteissa kannata päättää huolellisesti, vaan kaikki kuitataan niin vähällä työllä kuin suinkin. Valkoisella matolla ompelukoneen ääressä onkin suuri läjä paitoja, röijyjä, peitteitä ja silmäliinoja sellaisina kuin ompelijatar on ne koneestaan siihen pudottanut. Ne odottavat nyt vain silitystä ja sen suorittaa keittiössä äiti.

— Eihän hautauspäivää vain ole muutettu? sanoo Tumma Falcke, kun ei Laine ala puhua.

— Kuinka niin? sanoo Laine, hymähtää ja ravistaa päätään.

Hän on juonut, ajattelee Tumma, mutta ei voi estää punaa nousemasta poskilleen. Miksi tuo mies noin tuijottaa häneen?

— Ajattelin vain, kun tulitte sellaisella kiireellä.

— Tulin vain kuulemaan, mitä uutta rouva tietää.

— Mitäs minä tietäisin.

— Te — te vasta voittekin tietää.

Tumma Falcke hymähtää vuorostaan hänkin ja kohauttaa olkapäitään. Mikä kumma hänen on, hän punehtuu tulikuumaksi, vaikkei siihen ole minkäänlaista syytä? kaikki hän nyt voi selittää väärin, tuo mies.

— Tiedätte hyvin, Laine, että minä aina istun tässä, en ole viikkokausiin liikahtanut. Näen, että lapset tuossa pihamaalla leikkivät sotaa, ja itse olette kertonut, että isot ihmiset vähän kauempana myöskin leikkivät sotaa. Mitä minä muuta voisin tietää.

— Odottaako rouva vieraita?

— Mitä vieraita? kysyy rouva Falcke ja hänen työnsä vaipuu helmaan. — Minä teen työtä, niinkuin näette, mitä vieraita minä ehtisin ottaa vastaan?

— Mutta jos tulisi Saksasta.

Silloin veri pakenee rouva Falcken kasvoilta. Hän katsoo säikähtyneenä puhujaan, ravistaa sitten päätään ja tarttuu nopeasti työhönsä.

— Rouva sanoo nyt oikein totta, eikö rouva mitään ole kuullut?

Tumma Falcke tuntee, että hänen sydämensä lyönneillään täyttää koko ruumiin. Tuo mies tuossa tietää jotain ja aikoo jotain. Ja hänellä ja hänen ystävillään on tällä hetkellä kaikki valta. Ompelijatar nousee, kääntyy puoleksi selin vieraaseen ja alkaa lajitella vaatteita, yhteen kuuluu paita eli röijy, peite ja silmäliina.

— Näitä pitäisi nyt olla neljäkymmentä, sanoo hän. — Ja ylihuomiseksi kyllä saan loput. Viiteenkymmeneen arkkuunhan tilasitte.

— Piru vie, kuinka viisas tuo rouva on.

— Laine on taitanut vähän maistaa ja tahtoo sanoa kohteliaisuuksia.

— Ei mitään kohteliaisuuksia, piru vie! Ja kun minä maistan, niin määrän minä tiedän eikä siinä ole kenelläkään mitään sanomista. Ruumiita tuleekin parikymmentä lisää. Minkästähden ei rouva huoli sitä meidän tyttöä tänne auttamaan?

— Kun ei ole muuta kuin tämä yksi kone.

— Pianhan sen toisen koneen saa. Hevosia on ja koneita miten paljon vain.

Mitä hän tietää ja mitä hän aikoo? ajattelee Tumma Falcke, tuskin tietäen mitä hän vastaa.

— Mutta voihan tyttärenne neuloa kotonakin.

— Siinä se oli: rouva ei tahdo meidän tyttöä tänne!

— Voihan hän tulla, jos tahtoo. Ja jos lähetätte ompelukoneen. Ruokavaroja meillä on vähän, mutta ehkä hän käy kotona syömässä.

— Kyllä tuo on niin viisas tuo rouva.

— Kankaat alkavat nekin olla vähissä. Sitä valkoista pitsikangasta on täytynyt pitää hyvin säästäen.

— Niitä tulee uusi lasti, ehkä jo tänään.

— Hyvä on sitten vain. Kyllä minä teen parhaani.

— Mutta mitenkäs niiden Saksan-vieraiden laita on?

— Niihin en minä usko.

— Mutta eikö rouva sitten tosiaankaan ole mitään kuullut? Tottakai sisarenne on kertonut.

— Minä ehdin niin vähän puhua sisareni kanssa. Hänhän aina on siellä teatterissa. Ja nyt kun hän valmistaa matkaa Pietariin, niin enhän minä häntä edes tapaa.

— Ette taida enää olla niin hyviä keskenänne kuin ennen.

— Ei meillä mitään riitaa ole.

— Hän on taatusti meikäläinen, hän.

— Niin kai.

— Ja mikäs rouva on?

— Ompelija, näettehän sen itsekin.

— Niin, mutta mitä väriä?

— Puhuisitte nyt, mitä tulitte puhumaan.

— Jaa, helvetissä, siitä se juuri riippuu mitä teille puhun. Mitäs te siihen sanoisitte, jos Sorja saisi sulhasia Amerikasta.

— Ei sisareni tahdo tietää mistään sulhasista.

— No, niistä ei ole puutetta. Nämä meidän venäläiset täällä tappelevat hänestä. Kuinka käyneekään, kun se Amerikan-sulhanen tulee!

— Sanon vieläkin: sisareni ei tahdo tietää mistään sulhasista. Hän lähtee Pietariin laulamaan.

— Mutta jos on tahtominen.

— Puhukaa sitten sisareni itsensä kanssa, enhän minä voi mennä vastaamaan hänen puolestaan. Minun ymmärtääkseni hän on taiteilija, joka vain haluaa tehdä työtään.

— Niin oikein onkin, enkös sanonutkin teille, että kumoukset ovat tarpeelliset ja kyllä ne vielä tännekin tulevat, jotta asiat pantaisiin paikoilleen ja jokainen saisi kehittää lahjojaan. Työtä on kumous antanut Sorja Lehtiselle eikä hänen pitäisi voida palkankaan huonoutta valittaa. Mutta ei se mitään haittaa, vaikka sulhasiakin tulee.

— Mitä Laine nyt tarkoittaa?

— Sitä, että Hyrskyaalto on tullut Isoon-Hietaan kysymään morsiantansa ja poikaansa.

— Onko Hyrskyaalto tullut tänne?

— Sinne hän oitis aamulla meni talolle. Taidetaan tästä vielä saada punaiset häät, jos kiirettä pidetään. Eiköhän nuoripari pian ole täällä. Mutta kuinkas olisi... Onkos vanha mamma kotona? Tottahan talossa vielä on kahvia. Se oli viiden kilon pussi, jonka vanhalle rouvalle toin.

— Mitä te äsken Saksasta puhuitte?

— Niin, mitä mahdoinkaan puhua — taitaisi rouva mielellään kuulla. Se se niitä juuri kertoi, Hyrskyaalto. Ja meidän poika myöskin soitti Paalajärven kirkolta. Ne saatanan perkeleet... Mutta kertokoon Hyrskyaalto itse, jahka tulee. Taitaa olla vaarallista rouvalle kertoa. Sanon vain sen, että me on kohdeltu rouvaa niinkuin olisitte ollut meidän väkeä. Työtä on annettu ja hyvä palkka ja ruokatavaroita. Eikä miehiäkään ole sijoitettu tänne. Me on luotettu rouvaan, kun sisarennekin on meikäläisiä ja kun ne venäläiset kaveritkin ovat häneen kuin hullut. Mutta kyllä kohtelu voi muuttuakin, jos käy ilmi, että vehkeilette lahtarien kanssa. Ja sitä on kyllä silloin tällöin epäilty. Mutta rouva voi valita nyt. Ja sitä ei tarvitse pelätä, ettei tämä paikkakunta puoliansa pidä. Meillä on täällä hyvät varustukset, on konekiväärit ja tykit ja apujoukkoja tulee, kun vain langalla ilmoittaa tahdomme. Ja rouva voi saada kirjeen menemään täältä sukulaisilleen, jos tahdotte niinkuin ilmoittaa mitä tänne Isoon-Hietaan kuuluu. Sopii sanoa siinä kirjeessä, ettei tänne ole hyvä tulla, helvetinmoinen vastaanotto täällä odottaa. No, näettekö nyt, kyllä meillä on hyvät tiedot.

— Mitä Hyrskyaalto sitten on kertonut? Ja mitä poikanne soitti Paalajärveltä?

— Vai pitäisi minun ne tässä kertoa ikäänkuin ei rouva niitä tietäisi! Vuosikausia te olette ne tietänyt, niitähän teidän miehenne juuri on valmistanut. Ja hän ne on tuonutkin tänne, ne saatanan perkeleet. No, mitä nyt sanotte? Taisi tulla sanomisista loppu. Mutta sen minä sanon, että jolleivät keinot onnistu Paalajärvellä, niin onnistuvat täällä. Se on tämä talo, joka ensiksi pannaan menemään, jos he tänne yrittävät. Sen rouva voi kirjoittaa omaisilleen.

Tumma Falcke seisoo ja lajittelee vaatteita. Hän panee huolellisesti kevyen ohuen vaatekappaleen läjään toisen päälle eikä lausu sanaakaan. On kuin säkki olisi vedetty hänen päänsä yli ja köytetty kiinni kaulan kohdalta: ei mitään hän näe eikä minnekään päin hän saata ajatella. Hänen sydämensä lyönnit jyskyttävät tässä pimeydessä kuin kone jossakin hirvittävässä konehuoneessa, missä täytyy tukahtua. Kirjeet — onko joku löytänyt kirjeet? välähtää äkkiä läpi hänen päänsä. Sitten hän ajattelee: ovatko he tulossa Paalajärvelle? Ja tänne? Samassa hänelle selviää: minä kuolen siis hyvin pian. Tämän ajatuksen jälkeen tulee jälleen valoisaksi ja hän näkee edessään maalari Laineen tutut kalpeat kasvot. Niissä on kuitenkin nyt jotakin, jota ei hän ennen ole huomannut, jotakin, jonka hän ymmärtää ja joka vaikuttaa kumman sovittavasti.

Kaipaus! välähtää Tumma Falcken mieleen. On kuin hän kuulisi isänsä huutavan: oi tätä kaipausta, oi tätä tuskaa! Kaipaus huutaa tällä hetkellä tuhansilla suilla.

— Niin, mitä rouva tähän nyt sanoo? Miettikää nyt vähän, mutta pakoon ei ole yrittämistä, sillä täällä on jo vartijat ympäri koko talon. Minä menen vähän keittiöön vanhaa rouvaa tapaamaan. Eiköhän niistä viidestä kilosta liene jotakin jäljellä.

Tumma Falcke tuntee olevansa yksin huoneessa. Vartijat ympäri talon — häntäkö siis vartioidaan? Kirjeet — kirjeet täytyy heti hävittää. Ne ovat tällä hetkellä kukkaruukussa tuossa noin. Ei tarvitse muuta kuin avata uunin pellit, nostaa ylös kuivuneet kukanjuuret ja paiskata kaikki uuniin. Siellä on brovninkikin, mutta sehän on Sorjan, se voi siis jäädä. Näitä kirjeitä hän on odotellut kaksi vuosikymmentä, niiden tähden hän on vavissut yöt ja päivät, niiden sisältöä hän on sanellut itselleen tuossa työssään päivästä päivään ja tunnista tuntiin ja nyt hän yhdessä silmänräpäyksessä tuhoaa ne, tuntematta muuta kuin että sydän lyö. Mihinkään ei tee kipeää, mutta sydän lyö jyskyttäen. Hän polvistuu hiilloksen ääreen ja puhaltaa. Liekki leimahtaa, kellastuneet lehdet levittäytyvät ja, väristen tuhoavassa tulessa, puhuu kirjoitus vielä kerran. Punaisesta lieskasta erottautuu hopeanvalkoisia sanoja, jotka silmänräpäyksen jälkeen hajoavat tomuksi, »... nyt jos koskaan on aika... Minusta tuntuu, että se on annettu tämän sukupolven käsiin. Mutta jollei olisikaan, niin meidän täytyy valmistaa... Meitä on täällä miehiä kaikista maista... Välistä kaipaus käy ylivoimaiseksi ja me... voisin saada poikamme valokuvan... kasvattaa kaipauksen hengessä... Ainoastaan vapaassa isänmaassa voi...» Lukiessaan näitä sanoja palavista papereista ja muistissaan asettaessaan niitä siihen yhteyteen, missä ne kirjeissä olivat, tuntee Tumma Falcke rintansa lyöntien soivan ikäänkuin hänen sydämensä olisi kello, johon ihmisen kaipaus hädässään lyö. Hätäkello se on, joka ihmisen rinnassa soittaa. Isä, kuule meitä ja armahda meitä. Me rikomme siksi, että meidän kaipauksemme on niin kipeä — Isä, armahda meitä! Me raatelemme toisiamme siksi, että meidän kaipauksemme on rajaton —!

Kirjeet ovat tuhkana, mutta yhä viipyy Tumma Falcke polvillaan uunin luona keskellä niitä kevyitä kuolinvaatteiden läjiä, joita hän on kasannut permannolle. Hän kuulee kuinka kylällä on levotonta. Ajetaan. Huudetaan. Paukkuu, helisee, soi. Talo tärähtää: ammutaan. Jossain kaukana ja jossain likellä. Kaipaus, ajattelee hän, kaipaus huutaa. Ja taasen hän muistaa isänsä, joka tarttui portin pylvääseen ja kamppaili saadakseen sen maasta ja huusi tuskasta. Hän muistaa miehensä, kuinka hän viimeisenä yönä sulki hänet syliinsä ja sanoi: anna minulle anteeksi, mutta minun on täytynyt näin tehdä. Hän ajattelee sokeaa ukkoa, josta isä kertoi, kuinka tämä sokea yhtäkkiä sai sisällisiä kutsuja, että täytyy lähteä sinne tai sinne. Se oli hänen isoisänsä. Kaipaus ei ole mitään muurisavea. Se on sitä ydinvoimaa, mistä kaikki luodaan. Onko sukupolvien kaipauksen hetki tullut? Mitä syntyy, mitä syntyy?

Tumma Falcke on niin juhlallisen mielialan vallassa, ettei hän erota askelia portailla ennenkuin hänen sisarensa seisoo hänen edessään ja puhuu hätääntyneenä:

— Voitko piilottaa minut jonnekin...? Ne tulevat minut vangitsemaan. Olen suututtanut heidät. Sinähän tunnet täällä kaikki ullakot. Mutta pian! Minä en tahdo kuolla. Sanoin heille, että olen taiteilija enkä tahdo muuta kuin laulaa. Herra Jumala, mitä sinä tuijotat — auta minua!

— Laine on keittiössä, emme pääse ullakolle.

— Mutta tänne jonnekin...

— Ne löytävät sinut täältä. Koetetaan puhua heille...

— Olen puhunut. Ei se auta. Ihmiset ovat hulluja. Laulaa minä vain tahdon, minulle on yhdentekevää, mitä he ovat, kunhan kärsivät ja iloitsevat kanssani. Hyrskyaalto on kaikkeen syypää. Hän on tullut. Hän vaatii poikaa. Herra Jumala, pitääkö niiden nyt saada minut käsiinsä — muista sanoa, ettei minulla ole poikaa! Minä en tahdo kuolla! Peitä minut tuohon vuoteeseen.

— Rakas Sorja, ne löytävät sinut siitä ja se on paljon pahempaa sitten. Koetamme puhua heille.

— Olen puhunut, olen laulanut — mutta he ovat hulluja eivätkä mitään kuule.

— Varustaudutaan sitten kuolemaan. Ettei jouduttaisi heidän käsiinsä. Minä tulen mukaasi.

— Minä en tahdo kuolla.

— Tuossa on ase. Osaatko sinä ampua?

— Ase? Sehän on minun. Hyvä oli. Olen sitä etsinyt, sinäkö sen otitkin. Hyvä oli. No, nytpä toki en ole aseeton. Onko tämä ladattu?

— Pojat kerran latasivat. Kaiken varalta. Mutta koetan puhua Laineen kanssa. Tehän olette olleet niin hyvät ystävät.

— Hänellä ei enää ole paljon sanomista. Tänne on tullut väkeä muualta. Mitä minä välittäisin vaikka kuolisinkin, mutta juuri kun tarkoitukseni on lähteä valloittamaan Pietari. Herra siunaa, etkö sinä nyt mitään keksi, pitääkö meidän seisoa tässä kuin kaksi teuraseläintä. Etkö sinä tahdo kohdata miestäsi? Ja poikiasi? Hehän ovat tulossa, etkö sitä tiedä. Saksalaisten tykit pommittavat jo Paalajärven kirkonkylää.

— En tule koskaan näkemään heitä.

— Mitä hullutuksia!

— Se ei kuulu ihmiselle. Minä kuolen ennenkuin he tulevat, tai kuolevat he.

— Tumma, ihminen hoi — oletko sinä elossa vai oletko jo kuollut? Tiedätkö sitten, että tämä talo on saarrettu: vartijat joka taholla! Ja aivan vieraita miehiä. Jos olisikin täkäläisiä, niin ei olisi hätää. Ja jotakin niillä huomenna on mielessä Paalajärvellä. Jotakin ne aikovat räjäyttää. Nuori Laine soitti.

— Kirkon! kuiskaa Tumma ja hänen silmänsä syttyvät yhtäkkiä kuin lamput.

— En tiedä. Mutta vieläkö nytkin tahdot kuolla?

Tumman silmät sammuvat taasen.

— Minä en voi heitä auttaa, vaikka kuinka tahtoisin. Älä kiusaa minua näillä asioilla. Kun en voi, niin en voi. Asetun tähän, tässä olen istunut kaksikymmentä vuotta, tappakoot minut tähän.

— Olemme eläneet täällä kuin säkissä. Meitä on petetty. Saksalaiset tulevat toiselta taholta, toiselta suomalaiset. He aikovat yhtyä Paalajärven kirkolla ja tulevat sitten tänne.

— Miten täällä sitten käy?

— Varustaudutaan kai vastarintaan — en tiedä. Enkä kysykään. Pietariin tahdon. Muistatko isän kuvauksen Pietarin oopperasta.

Tumma näkee vielä vilaukselta sisarensa seisovan keskellä lattiaa, uhma kasvoilla ja ase kädessä. Hänellä on hattu päässä ja hatun ympärillä leveä punainen nauha. Päällystakin hän on viskannut yltään ja musta puku sujuu kireänä hänen vartalonsa ympärillä ikäänkuin se olisi siihen juotettu. Hänen joka jäsenensä vapisee suuttumusta, tarmoa ja toimintahalua, hän on kuin vangittu hallitsijatar, joka vielä uskoo voivansa lumota sotajoukkonsa. Tumma Falcke painaa alas kaikki mitä hänessä äsken liikkui ja alkaa polkea ompelukonetta. Ettei hän vain olisi kaipauksellaan kutsunut rakkaitaan vaaraan. Ei koskaan, ei koskaan hän heitä näe. Tämä työ on ainoa, johon nyt saattaa turvata. Tappakoot hänet tässä.

Pihamaalle ajaa hevonen. Toinen. Kolmas. Ne höyryävät niin että niiden yläpuolelta nousee ilmaan kuin savupatsas. Miehiä astuu alas. Tumma Falcke ei tahdo ajatella. Räystäät tippuvat, ääntää hän itsekseen kuin runoa. Kevät tulee, sulava lumi valuu alas jääpuikkoja pitkin. Täytyy ahertaa, tuli lisää työtä.

— Siinä hän nyt on — Hyrskyaalto! huutaa Sorja ja astuu vaistomaisesti perällepäin huonetta. — Nyt täällä alkaa näytelmä. Minä en huoli hänestä, ammun hänet, jos hän yrittää tulla likelleni.

— Jumalan tähden, älä niin puhu! sanoo Tumma, äkkiä havahtuen mietteistään.

Hyrskyaalto saapuukin samassa Laineen ja rouva Lehtisen seurassa. Laine kantaa keittiöstä kahvitarjotinta ja lauleskelee hyväntuulisena.

— No, nythän täällä on vanha seura koolla — muistatkos Hyrskyaalto, kuinka me kävimme pyytämässä kanttori Lehtistä johtamaan kantaattiamme. Ja hän kun sanoi, ettemme ymmärrä eroa kantaatin ja potaatin välillä — eikös se niin ollut! No, rouva, heittäkää nyt se neulomamasina ja tulkaa ottamaan kahvia. Sovitaan pois jo vanhat vihat, jo minä nyt uskon, ettette mitään tiedä niistä perkeleistä, jotka paukuttavat Paalajärvellä. Sanon sen muillekin. No, vanha rouva on minulle itkenyt ja vakuuttanut, että olette eläneet täällä kuin säkissä. Mehän sitäpaitsi tarvitsemme teitä, kukas meille ompelee. Nyt vasta muistan: sairaanhoitajattaret käskivät ommella näitä huntuja. Tässä on malli, onpa se rypistynyt! Ne pitäisi olla hautajaisissa tietenkin. Ja tässä on tällainen nauha, joka pitää olla käsivarren ympärillä. Minä lähetän tytön tänne avuksenne. Mutta heittäkää nyt hiidessä tuo kone ja olkaa hyvällä päällä. Tehdäänkös puolikuppiset. Minulla on täällä taskussa oikein pitkäkorkkista ainetta. Ja sitten kai sitä päästään häihin. No, älkää nyt helkkarissa murjottako. Tuo Sorja Lehtinen on kuin onkin Hyrskyaallon kylkiluu. Ja hittoako Sorja sille voi, että poika on lahtari. Mitä sinä, Hyrskyaalto, jätit hänet tänne. Kaikissa meidän juhlissa on Sorja ollut kuin vallankumouksen hengetär. Venäläiset toverit kaikki ovat olleet häneen hurmaantuneet. Ja sitten te teette häämatkan Pietariin... Saatana, mikä teissä kaikissa on? Yksinänikö minä tässä puhunkin? Pelkäättekö ehkä niitä nulikoita, jotka ammuskelevat Paalajärveä kohden. Kyllä niitä varten on varattu satimet. No, neiti Lehtinen, olkaa tuolle sulhaselle nyt vähän ystävällinen. Vanhana toverina minä tiedän kuinka hän on teitä ikävöinyt.

Sorja laskee kupin käsistään niin että kilahtaa.

— Älkää laskettako loruja. Minä en tahdo olla missään tekemisissä tuon miehen kanssa. Enkä minä liioin ole kenenkään käskettävä. Minä teen mitä tahdon ja laulan kenelle tahdon. Tänään minua huvittaa pitää hatussani punainen nauha, mutta huomenna saatan haluta käyttää sinistä...

— Ja ylihuomenna valkoista, sanoi Hyrskyaalto, naputtaa oikeaa nyrkkiään pöytään, hymyilee ja siristää vihreältä välähteleviä silmiään.

Sorja kalpenee hiukan, hänen äitinsä koettaa saada sanotuksi, ettei Sorja tarkoita mitä hän sanoo, ja Laine huutaa, että onko hän tullut hulluksi, sillä hänhän on ollut täällä itse vallankumouksen hengetär!

— Niin, sanoo Sorja ja ravistaa suuttuneena päätään, — miksei valkoista, jos niin haluan. Vastaanottaville sydämille minä laulan, olivat ne sitten kotoisin pohjoisesta tai etelästä, tai lännestä tai idästä. En kärsi politiikkaa, sydämet se myrkyttää. Antakaa minun lähteä suureen Pietariin, siellä isäni ensi kerran kuuli musiikkitaidetta, siellä minut ymmärretään...

— Suuri on Amerikkakin! sanoo Laine ja silmäilee veitikkamaisesti Hyrskyaaltoon.

— Itse saatte mennä Amerikkaan! sanoo Sorja ja asettuu juomaan kahvia.

— Onko täällä näin vain aseita? huomauttaa Hyrskyaalto, joka on nähnyt Sorjan piilottavan brovninkinsa vaateläjän alle.

— Ovat tarvinneet sitä teatterissa, nauraa Laine. — Tuo sinun morsiamesi täällä on johtanut koko teatteria. Syyttä suotta sinä hänelle murjotat. Pitäisit vähän hyvänä. Vielä joku Venäjän herra hänet sinulta vie!