Part 16

Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Häntä väsyttää. Hän vanhenee. Hartioihin koskee ja polvet ovat kankeat, kun yrittää nousta. Silmätkin alkavat väsyä. Vaaleat kankaat menevät vielä, mutta mustaa näkee ommella vain päivänvalon aikana. Kun joskus sulkee silmät lepuuttaakseen niitä, kokoontuu niiden pohjalle outoja kuumia värejä, jommoisia ei koskaan näe tervein silmin. Tumma ei ajattele loppuun sitä ajatusta, joka nousee jossakin kaukana hänen mielessään. Hän ajattelee: täytyy saada lasit, mitenkähän ne saisi. Sitten hän alkaa laskea, mitä hänellä nyt on säästöpankissa ja miten paljon hän lähitulevina aikoina voi sinne viedä ja miten paljon vihdoin tarvitaan, ennenkuin poikain koulunkäynti on turvattu. Olipa onni, että tuli tänne yhteiskoulu. Jos olisi pitänyt lähettää kaupunkiin mummo ja lapset, niin sitten olisi ollut pahempi. Kyllä nyt sentään suoriutuu. Onkohan sokeus perinnöllinen? Nyt hän tarvitsisi ystävää, joka sanoisi hänelle hyvän sanan. Hän on kovin yksin. Hän on valinnut vain sellaisia ystäviä kuin ruusupensas. Mutta hullutukset ruusupensaasta pitää heittää, laulut pitää heittää, kaikki lapsellisuudet pitää heittää, sillä niiden aika on ohi... Tumma ei enää ajattele mitään ja vain kyynel vierähtää hänen silmästään. Se ei saisi tapahtua, sillä siitä tulevat silmät sairaammiksi. Eräänä päivänä ei hän saa lankaa neulansilmään ja huomaa, ettei näe neulan silmää. Vihdoin hän vahingossa osaa oikeaan ja senjälkeen seisoo hän hetkisen mietteissään. Yhtäkkiä hän muistaa, että hänelle jäi Sorjan brovninki. Se on piilossa siellä missä hänen salaiset kirjeensä, ne jotka eivät tule postissa, vaan milloin laivan kapteenin, milloin junan lämmittäjän, milloin makuuvaunun siivoojattaren, tai jonkun sellaisen mukana. Näiden kirjeiden sisältöä ei äiti saa tietää. Mutta omituista kyllä, hän aina Tumman kasvoista arvaa, milloin kirje on tullut. Tumma ei osaa olla tyyni. Hän tietää itsekin, että hänen silmänsä välkkyvät ja huulet värisevät. Eikä auta, vaikka hän painaa luomet silmien päälle, tai pusertaa kiinni suunsa, sillä hänen koko olentonsa on silloin sellaisen onnen ja kaipauksen vallassa, että mieliala tulee ilmi milloin kalpeuden muodossa kasvoilla, milloin punana poskilla, milloin hän pudottaa käsistään mitä vain pitelee, milloin hän kuin tanssien käy yli permantojen. Vaikeinta on, ettei hän päivän aikaan uskalla vaarallisia kirjeitä lukea. Hän pistää ne povelleen piiloon ja kuuntelee paperinkahinaa ja sydämensä lyöntejä, kunnes ilta ja yksinäisyys ovat tulleet. Nämä kirjeet ovat tykkänään toisenlaisia kuin ne, jotka posti tuo. Näissä ei ole alkukirjoitusta eikä nimeä, ei osoitetta eikä päivämäärää, ne ovat lyhyitä ja niukkoja, usein on kirjoituskin tehty vieraaksi. Mutta sellaisella kootulla tarkkaavaisuudella ottaa Tumma Falcke vastaan joka sanan, että kun hän siinä yön yksinäisyydessä on lukenut kirjeen uudestaan ja uudestaan, niin on se kaikkien hänen aistimiensa välityksellä lähtemättömästi tullut hänen omaisuudekseen. Hän näkee silmissään lähtemättömästi tekstin, millä kohdalla sivua on mikin sana, ja hänen kuulonsa on antanut jokaiselle lauseelle sen äänen, millä kirjoittaja olisi sen hänelle lausunut, jos välimatka olisi sen sallinut. Niin saattaa Tumma Falcke konetta poikiessaan joka hetki kutsua silmiensä eteen kalliitten kirjeittensä tekstin, vieläpä kirjoittajan kasvot ja korviinsa hänen äänensä. Hän ei ole heitä unohtanut, vaimoaan ja lastaan. Hän on heistä huolissaan, hän ikävöi heitä. Mutta hänen täytyy olla siellä missä on. »Ole hiljaa, sydämeni», sanelee Tumma mielessään ja polkee kiivaasti konettaan eikä ajattele lopulta mitään. »Hiljaa, hiljaa, pois muistot, pois toivo, pois kaipaus.» Mutta ennenkuin hän tietääkään, kuvittelee hän taasen, että hän yhdessä pojan kanssa on lähdössä asemalle isää vastaan. Hän puettaa Pentin samettivaatteisiin ja valkoiseen kaulukseen. Isä on luvannut tulla, täytyyhän hänen tulla! Tuossa pihamaalla kohtasivat he kerran toisensa, silloin vuosia sitten. Kunhan ei hän, Tumma, vain olisi kovin muuttunut. Jos saisikin aikaa käydä enemmän ulkona. Hän on tullut kovin kalpeaksi ja ehkä silmätkin ovat kärsineet. Arne ennen sanoi, että ne olivat kauniit. Olisi kauheaa, jos ne olisivat tulleet rumemmiksi. »Hiljaa, hiljaa, sydämeni...»

Eräänä päivänä, kun hän on viemässä valmista työtä kauppalan toiseen päähän ja yrittää rautatiekiskojen yli, pidättää hänet ääni. Hän näkee tutun santarmin väsyneesti astuvan jälkeensä, sapelin kaiken aikaa kolahdellessa maahan tai saappaan varsia vasten. Hän katselee ympärilleen, asettaa rouva Falcken silmien eteen kirjeen ja kysyy, tunteeko hän käsialan.

Tunteeko hän tämän käsialan?

Kaikkien joukosta!

En, sanoo hän vaistomaisesti ja tuijottaa kauhusta jäykkänä kirjeeseen, jonka tahrainen asu todistaa sen kulkeneen monien käsien läpi.

Rouva, sanoo vanha venäläinen, en ilmianna teitä. Olemme juoneet yhdessä Matvej Ivanovitshin kanssa, olimme ystävät, kauniisti lauloi Matvej Ivanovitsh, toista sellaista ääntä ei ole. Ja Pietarissa oli käynyt. En ilmianna teitä, rouva, suojellut olen teitä. Kolme tällaista kirjettä on lähetetty minulle. Kirjoittakaa herralle, että on varovainen. Ei pidä tulla tänne — täältä lähetetään painettien keskellä Pietariin. Ette koskaan näe toisianne. Kirjoittakaa, rouva, sanokaa hänelle. En minä lähetä, yhdessä juotiin Matvej Ivanovitshin kanssa. Mutta minut lähettävät pois täältä. Pois lähettävät, olen ollut liian kauan, kaikki tunnen, kaikki tuntevat minut. Vieraita, uusia, nuoria lähettävät tänne. Kirjoittakaa, ettei tule. Mikä hätä hänellä siellä. Heitä on siellä paljon — ei kuulu minuun. Onko herra vaarassa? On vaarassa. Johan sanoin, rouva: unelmat ovat vaarallisia ja kaipaus on kaikkein pahinta. Minun lapseni jos rupeaa haluamaan kuuta alas taivaalta, niin hänen lapsenlapsensa sadan vuoden perästä jo ovat asettaneet sen torille ja leikkaavat juustoa sen kyljestä ja myyvät sitä kautta maapallon niin ettei enää lehmiä tarvita ja kaikki tästä juustosta rikastuvat. Ja teidän herra jos ikävöi vaarallisia asioita — en huoli edes ääneen sanoa mitä asioita — niin hänen lapsensa lapset sadan vuoden perästä jo tahtovat Suomelle omaa keisaria. Vot, sillä tavalla. Ei ole sitä kaipausta, joka ei täyttyisi — voi kulua tuhat vuotta, mutta se täyttyy. Kaipaus ei ole mitään muurisavea, jota aika syö — kaipaus on sitä pahinta voimaa, mistä kaikki luotiin. Sentähden sanon vieläkin, rouva, kirjoittakaa herralle, ettei tule. Ja poikia pitäkää silmällä. Niin, ne vasta vaarallisia ovatkin. Ne eivät enää ole mitään lapsia. Varsinkin se hiljainen, kalpea poika, se ajattelee. Ja se toinen toimii. Se on sellainen, ettei se mitään pelkää. Ei, en ilmianna, suojellut olen. Mutta kirjoittakaa herralle, että pysyy siellä.

Tämän jälkeen lakkasi Tumma Falcke toivomasta miestään kotiin. Hän ei edes uskaltanut häntä ajatella, jottei kaipauksellaan vaikuttaisi häneen. Ei ollut mitään mahdollisuutta nyt lähettää kirjeitä. Ja niin hän koko tahdollaan ja tarmollaan itsekseen toisteli: älä tule, älä tule. Mutta jokainen ihminen joka tienmutkasta astui taloa kohden, sai hänet säpsähtämään. Älä tule, älä Jumalan tähden tule! Pojat — katsotaanko siis heitäkin vaarallisiksi? Tarkoittiko vanha santarmi, että kasvatuksella olisi tukahdutettava turmiolliset idut heidän sieluissaan, vai mitä?

* * * * *

Tumma Falcke istuu ja polkee ompelukonetta. Ruusupensaan oksien takaa näkyvät ränstyvät työväenrakennukset ja aitat, joiden portaat ovat kallellaan. Pihamaalla kirmaa parikymmentä iloista lasta ja kauempana kuuluu junan jyrinä ja vihellys. Jossakin kaukana on lapsuus, pihamaa, jonka kukkaisrunsaus jo on siirtynyt sadun piiriin, kirkko ja kellotapuli, jotka kuvastuivat Paalajärveen, kaikki se on hyvin kaukana. Silmät näkevät tämän ihanuuden unettomina öinä, kun hetkeksi on päässyt keveään horrokseen. Ei ole ollut aikaa lähteä sinne, eikä tarmoakaan. Tumma Falckella on sellainen unelma, että poikain pitäisi saada käydä rippikoulu Paalajärvellä. Kirkkoveneessä tahtoo hän lähteä sinne juhannuksena ja silloin käydä ehtoollisella. Sitten on vuosia kun hän on notkistanut polvensa Herran pöydän edessä, mutta nyt hän tahtoisi tässä vanhassa toimituksessa tavata isänsä ja lapsensa. Notkon kirkolle on täältä kyllä lyhyempi matka. Mutta ehkä hän saa aikaan, että poikain toveritkin lähtevät Paalajärvelle. Täällä kauppalassa, täällä ei ole kirkkoa, ei tornia eikä kirkonkelloa. Täällä laulavat juna ja tehtaanpillit. Ne laulavat lasten kehtoon ja kasvattavat lapset. Kreeta-Karoliina Iso-Hieta nousi vuorille kuullakseen kirkonkellon, kunnes löysi soiton omasta rinnastaan. Hän olikin kukkivan Laarin tytär ja Paalajärven kirkonkello oli laulanut hänelle. Mutta nämä lapset täällä — heidän silmänsä eivät näe tornia, eivätkä heidän korvansa kuule kelloa! Niin lähtevät he elämään.

Hänen omat lapsensa, hekään eivät ole nähneet kellotapulia eivätkä kuulleet soittoa, eivät edes laulua he ole kuulleet. Ehkäpä heistä tuleekin tyynempää sukukuntaa. Tyynempää ja köyhempää. Kun Tumma Falcke tätä ajattelee, on hänellä paha omatunto. Kun voisi omasta rinnastaan löytää kellonsoiton. Mutta hänen rinnassaan elää vain kaipaus. Kaikki mikä ei saanut laulaa eikä puhjeta kukkaan, kaikki nyyhkii siellä kuin paasien alla. Koska saa tämä kaipaus päästä ilmoille ja luoda? Pentti Falckenko on suotu äänellään täyttää kirkko, vai joku lapsenlapsiko sen tekee tuhannen vuoden jälkeen? Iäisyyden aikamäärässä ovat vuodet vain pisara meressä.

* * * * *

Harvinainen sattuma tuli avuksi Tumma Falckelle. Ilman sitä hän tuskin olisi jaksanut kaivata itselleen kokoon matkaa kirkkoveneessä Paalajärvelle. Sillä kirkkoveneitä ei enää ole käytetty vuosikymmeniin, nykypolvi ei ole niitä edes nähnyt. Kolme laivaa välittää liikennettä ennen niin hiljaisella Paalajärvellä ja vanhalla »Naurulla» on silläkin vielä työtä: sitä käytetään tavarankuljetukseen. Joka tapauksessa kysytään nyt yhtäkkiä ihmeen vuoksi jälleen kirkkovenettä. Tehtaalla on vieraita ulkomailta ja nämä ovat jostakin kirjastaan lukeneet kaksikymmenhankaisista, jotka Suomessa pyhäaamuin kuljettavat väkeä kaukaisilta saloilta ja vesien takaa kirkolle. Ulkomaalaiset ovat valmiit maksamaan, jos niin tarvitaan. Ja kaukaisimmilta saarilta todella vielä löydetään kirkkovene, joskaan ei lähimainkaan kaksikymmenhankainen, ja tämä saadaan siihen kuntoon, että kyläkunta sillä voi lähteä kirkolle viettämään Johannes Kastajan päivää. Ulkomaalaiset kaukoputkineen, matkakirjoineen ja outoine pukimineen odottavat varhain aamulla iloisessa jännityksessä rannassa, koettaen sanakirjan avulla keskustella niitten suomalaisten kanssa, joista näyttää tulevan heidän kanssamatkustajiaan. Heitä on kaksi naista, vanha ja nuorempi, sekä kaksi poikaa. Kaikki ovat juhlallisissa mustissa pukimissa, huolimatta kesälämpimästä, ja naiset pitelevät varovasti käsissään kukkaseppeleitä ja virsikirjaa, joka kummallakin on kiedottuna valkeaan liinaan. Laivasilta on eilisillasta koristettu koivuilla — täällä leikittiin eilen kokkoa polttaessa ja koivut ovat jo hiukan lakastuneet. Koko rantatöyräs on täynnä asumuksia, joiden ovenpielissä juhannuskoivut tuoksuen lakastuvat. Mutta siinä missä muhkea viertotie sillalta lähtee kauppalaa kohden, siinä on puistikon keskellä pronssinen rintakuva ja ulkomaalaiset kiertävät jalustaa ja ihmettelevät itsekseen, kuka mahtaa olla mies, jota Ison-Hiedan yhteiskunta näin on kunnioittanut.

Se on Kaapo Iso-Hieta, vastaa vieraitten suureksi hämmästykseksi isompi poikasista heidän kielellään. Ensimmäinen mies, joka rakensi tänne talon. Täällä oli silloin vain metsää.

Vai niin, innostuvat ulkomaalaiset ja tutkivat entistä tarkkaavammin merkkimiehen piirteitä. Onko siitä kauankin?

Pojat eivät sitä tiedä, vaan menevät kysymään mummolta.

Seitsemättäkymmentä vuotta, sanoo mummo, ja lisää samassa: hän oli oikein ahne ja itsekäs mies eikä ensinkään ansainnut tällaista kunnianosoitusta. Eikä hän ollut tuon näköinenkään, ei sinnepäinkään.

Ulkomaalaiset eivät ymmärrä, mitä vanhus sanoo, vaan tutkivat yhä kuvaa, lausuen, että miehellä on itse asiassa varsin tarmokkaat ja huomattavat kasvonpiirteet. Oikea suomalaisen miehen perikuva. Ja tuli aivan yksin tänne metsään? Niin, ne ovat kummallisia miehiä nuo uranaukaisijat, jotka heidän kaipauksensa ajaa yksinäisyyteen. Ilman heitä ei olisi kaupunkeja eikä kyliä. Joku herroista ottaa esiin taskukirjansa ja piirtää sinne nimen, joka kultakirjaimin on kirjoitettuna jalustaan kuvan alle. Vanha vaimo puistelee päätään, pyyhkien hikeä otsaltaan. He ovat jalan kävelleet kauppalasta ja, peläten myöhästyvänsä, kiirehtivät. He ovat muistelleet sitä syksyistä aamua, jolloin he ensi kerran yhdessä tulivat tänne — he eivät koskaan kulje tästä sitä muistamatta. Ei mitään täällä silloin ollut. Aamu on nyt vilpoinen ja kasteen hopeinen härmä peittää nurmet ja puistikot. Linnunlaulun täyttämä ilma väreilee ylös sineä kohden ikäänkuin leivoset liikuttelisivat sitä, noustessaan korkeuteen.

Iloinen huudahdus pääsee ulkomaalaisilta, kun kirkkovene salmesta soluu lahdelle, kerraten vedessä aironvarret ja siellä täällä jonkin valkoisen liinan tai paidanhihan. Äsken niin hiljainen järvi on tästä veneestä saanut elävöittävän henkensä. Tukki-pappa näkee siitä pylväänsä päästä viimeisen kirkkoveneen lähtevän solumaan Paalajärven kirkkoa kohden. Ulkomaalaiset saavat hyvät paikat perässä — heidän jalkainsa alle asetetaan lauta, sillä vene vuotaa — ja kaikki muutkin, jotka ovat tulleet heidän mukanaan, joutuvat siihen lähelle. Pienikokoisin herra, jonka sanotaan olevan heistä arvokkaimman ja suurimman, mikä ministeri lieneekään, kysyy jotakin Pentiltä ja Pentti tulkitsee, että hän kysyy, eikö ole tapana laulaa. Niin, mikseikäs, jos vain olisi laulajia. Ovathan nuo Ison-Hiedan nuoret herrat! Kehoitus käy nyt miehestä mieheen ja joku hyräileekin jo alkua, mutta laulusta ei kuitenkaan tule mitään ja niin kyntää vene voimakkain sysäyksin vettä ilman että kuuluu muuta kuin airojen loiske ja hankojen kitinä. Tämä onkin juhlallisempaa tämä hiljaisuus, johon kaukaiset sinertävät vaarat, ohi liukuvat saaret ja jokainen yksityinen puukin yhtyvät kuin yhteiseen hartaudenpitoon. Vihdoin kyselevät vieraat taas jotakin ja Pentti tulkitsee heidän tahtovan tietää, miksei aina kuljeta tällaisella veneellä vaan ikävillä höyrylaivoilla. Silloin hellittää lähin soutajista airostaan, pyyhkii otsaltaan hikeä ja selittää nauraen, että kun tämän matkan soutaa sieltä kaukaisilta saarilta, niin nukkuu kirkonpenkkiin eikä herää vaikka pappi miten huutaisi. Tämän ymmärtävät ulkomaalaiset ja nauravat makeasti, ja asia tulee vielä selvemmäksi ja saa vielä suuremman kantavuuden, kun Matti selittää, että ennen oli erikoinen unilukkari, joka herätteli ihmisiä, kun he pitkät matkat tultuaan nukkuivat penkkiin. Ja penkit tehtiinkin sitä varten niin kapeat ja epämukavat kuin suinkin, etteivät houkuttelisi vaipumaan uneen. Ulkomaalaiset nyökkäävät toisilleen päätä ja jäävät ajattelemaan tätä harvaan asuttua tuhatjärvien maata, joka vuosisadasta vuosisataan on taistellut kulttuurin puolesta täällä lumirajan äärellä. Ja taasen vaivutaan hiljaisuuteen ja unohdutaan katselemaan pisimmän suvisen päivän sineä ja vehreyttä täältä taivaan ja maan väliltä. Luodolta huutavat lokit, siivet välähtelevät, jokin lintu asettuu lentämään juuri veneen yläpuolella ja liitelee siinä kauan, siipiä liikuttamatta.

Tumma Falcke ja hänen äitinsä viettävät siinä suurta pyhää niinkuin tekevät ihmiset, jotka harvoin pääsevät irtaantumaan töitten ja velvollisuuksien valjaista. He lepäävät, unen ja valveillaolon vaiheilla, eläen muistoissa yhtä paljon kuin todellisuudessa. Silloin tällöin avaavat he virsikirjansa ikäänkuin etsiäkseen jotakin virttä, mutta heille avautuu aina sama kohta: se missä on eräs sanomalehdestä irtileikattu kuolinilmoitus. He osaavat sen ulkoa. Siinä on musta risti kanttori Matti Erland Lehtisen nimen yläpuolella ja alasyrjässä Aliina Lehtinen. Tämä on molemmille naisille juhlallinen paperi senkin vuoksi, että Matti ja Aliina Lehtisen nimet siinä ainoan kerran esiintyvät painettuina.

Tumma Falcke katsahtaa silloin tällöin poikiin, jotka istuvat vieraitten herrojen vieressä, kohteliaasti vastaten heidän kysymyksiinsä ja selitellen heille asioita tarpeen mukaan. Kauniita poikia ovat — Jumalalle kiitos! Oikeastaan olisi äiti suonut, että he olisivat saaneet olla yksikseen tällaisena tärkeänä aamuna ja koota ajatuksensa ennen ensi ehtoolliskäyntiä. Mutta toiselta puolen ei hän saata olla iloitsematta siitä, että he tuossa puhuvat korkeitten ulkomaalaisten kanssa heidän kielellään. Jumalan kiitos, että olen jaksanut, ajattelee äiti. He ovat saaneet pohjasivistyksen ja heidän pitää saada sitä enemmän. Minun täytyy jaksaa siihen asti kun ovat ylioppilaita. Ja minä jaksankin. Tällaisen matkan jälkeen taas jaksan. Kunhan me vain kaikki nyt saisimme sen oikean mielen ja kaipauksen.

Ulkomaalaiset herrat ovat nähtävästi kysyneet pojilta miksi he aikovat, kun tulevat suuriksi. Pojat punastuvat hiukan, katsovat toisiinsa ja Pentti selittää, että tuo Matti aikoo papiksi. Silloin sanoo taas Matti, että Pentti aikoo arkkitehdiksi.

Hän aikoo rakentaa vain kirkkoja, sanoo Matti ja hymyilee.

Vieraat ihmettelevät huvitettuina. Minkätähden vain kirkkoja?

Sentähden... sentähden... että... jokaisen ihmisen pitäisi asua niin lähellä kirkkoa, että hän voi nähdä sen tornin ja kuulla kelloa. Mutta meillä on pitkiä peninkulmia aivan ilman torneja ja kelloja...

Vieraat sanovat, että se on kaunista. Ja nyt se ministeri, vai mikä hän lienee, alkaa kuvata oikein kauniita vanhoja kirkkoja. Hän näyttelee käsillään, miten holvit nousevat ja niin korkealle hänen täytyy näyttää, että hän aivan on menossa kumoon, tähystellessään ylös sineen. Ja eikös hän nyt muistakin, että hänen taskussaan on jokin kuva. Aivan oikein, siellä on alankomaalainen doomi, ja Pentti saa kuvan. Molemmat pojat istuvat sitten, päät yhdessä, huulet lujasti koossa ja tutkivat kuvaa.

Sellaisen jos voisi rakentaa, sanoo toinen.

Sellaisessa jos saisi saarnata, sanoo toinen.

Tumma Falcke on kuullut sanat. Hän on myöskin saanut selvän äskeisestä keskustelusta. Kyyneleet liikkuvat jossain syvällä rinnassa, ilon kyyneleet. Mutta hän ei toki päästä niitä ylös, ei edes katsahdakaan sinne, missä pojat istuvat. Niin kuluu matka. Aurinko nousee yhä korkeammalle ja valaistukset rannoilla käyvät iloisemmiksi. Soutajia muutetaan, he ovat ensin vähän tottumattomat, kunnes pääsevät tahtiin ja sitten kynnetään vettä uudella vauhdilla. Ettei saisi laiva kiinni.

Yhtäkkiä huomaa Tumma Falcke, että molempien poikain posket alkavat palaa ja ilme jännittyy outoon odotukseen. Nyt ei hän saa selvää siitä mitä he puhuvat. Hänen tekisi jo mieli kysyä, sillä poikain kasvoista hän näkee, että he ovat saaneet kuulla jotakin hyvin tärkeää. He kysyvät ja kysyvät, ja ulkomaalaiset heilauttavat kättään ja näyttävät viisailta ja profeetallisilta. Kun Tumma suurin, kysyvin silmin katsoo heihin, nyökäyttävät he hänellekin päätään ja viittovat pojille, että he tulkitsisivat hänelle, mistä on ollut puhe. Silloin Matti tulee hänen viereensä ja puhuu hänelle korvaan, että he tuntevat useita valtiollisia maanpakolaisia ja myöskin suomalaisia. He vievät mielellään kirjeen, jos vain saavat osotteen. Olisivatko nähneet tohtori Falckea — sitä eivät muista. Mutta he vievät mielellään kirjeen. Kyllä paljon voi muuttua, sanovat he. Kyllä nämä pakolaiset voivat palata, kun olosuhteet vain muuttuvat. Ja se, mikä kaikki muuttaa, se on sota. Ja sota on välttämätön. Mahdoton välttää nimittäin.

Kun Tumma Falcke tämän kuulee, toistelee hän, ikäänkuin ei uskoisi korviaan, sanoja: suomalaisiakin? Ettäkö vievät kirjeen? Että voivat palata? Jos tulee sota? Että siis tulee sota? Kaikkien maailmanvaltojen välillä? Sota?

Kaikki nämä asiat, lausuttuina juhannusaamuna kirkkoveneessä keskellä sinistä Paalajärveä, matkalla rippikirkkoon, tekevät Tumma Falckeen järkyttävän vaikutuksen. Hän tuntee yhtähaavaa kaivattunsa läheisyyden niin selvästi, että silmiensä pohjalla näkee hänen piirteensä, tuntee vaaran, joka häntä uhkaa siksi, että hän on täällä, vaikkapa vain hänen ajatuksissaan, ja tuntee tulevan sodan tuhon sekä tämän tuhon takana jotain valoisaa ja vapauttavaa. Hän on, saadakseen ajatuksilleen jotakin kiinnekohtaa, avannut virsikirjan ja tuijottaa isänsä kuolinilmoitukseen. Mutta niin suunniltaan hän on, että kun yksi vieraista ojentaa hänelle paperiarkin ja kynän, niin ei hän tiedä, mitä niillä tekisi. Ja kun hän vihdoin käsittää, minkätähden he ovat nähneet vaivan ja matkalaukustaan ottaneet esiin kynän ja paperin, niin ei hän tiedä mitä kirjoittaisi. Hän punnitsee joka sanaa: ei mitään turhaa sovi kirjoittaa tällaisena kohtalokkaana hetkenä. Ja niin hän odottaa ja odottaa katsellen hyökyä, joka käy venettä pitkin, sen ponnistaessa eteenpäin. Pienen, pienen osan siitä, mitä hän tuntee, hän saa sanoa. Hyöky kohisee ja pärskyy, hänen mielessäänkin käy hyöky korkeana, mutta hän ei ymmärrä, mitä sanoisi. Tuossa lähestyy saari, jonka rantahiekalla hän joskus lapsena on keittänyt kahvia heidän ollessaan huviretkellä isän kanssa. Tuossa on sama koivu, jonka juurella istuttiin, tuossa samat kivet, joiden lomiin tehtiin tuli. Pian käännytään salmea kohden ja sitten tulee niemen takaa näkyviin Paalajärven kirkko tornineen. Noilla kivillä huusivat lokit silloin, kun hän äidin kanssa ensi kertaa lähti Isoon-Hietaan. Ne huutavat nytkin — huutanevatko täällä aina. Hyöky kiihtyy äkkiä ja heittää pärskettään yli laidan. Soutajat ovat voimainsa takaa tarttuneet kiinni ja vetelevät kuin kilpasoudussa. Sitten he yhtäkkiä nostavat airot, ja saamallaan vauhdilla lipuu vene salmeen, jonka veden luulisi olevan aivan vihreää, mutta se johtuu vain rannoista, joiden puut näyttävät olevan kaatumaisillaan veteen. Salmesta tulee vastaan kukkivien pihlajien tuoksu aivan kuin hengähdys siitä maailmasta, jota kohti kuljetaan: Paalajärven kirkonkylästä. Siinä se nyt on kaltaallaan paanukattoinen kirkko tapuleineen. Naakat lentelevät sen ympärillä, ja kauempana kohoilee kylä kukkivien puutarhojensa keskellä. Kaikkien muiden puhellessa ja uudella innolla halkoessa airoilla vettä istuu vanha rouva Lehtinen rukoukseen vaipuneena ja hänen tyttärensä kirjoittaa virsikirjan kantta vastaan jotain siitä, että Arne on hänen ajatuksissaan yötä ja päivää ja että hän uskoo jälleennäkemisen hetkeen. Mutta hänen ei pidä tulla, sillä se on vaarallista. Kotona voivat kaikki hyvin ja toivottavat isälle samaa. He lähettävät kaipaavat terveisensä.

* * * * *

Vene kolahtaa rantaan. Sen melun aikana, mikä syntyy, kun tuhdot ja airot läiskähdellen siirtyvät, ihmisten kiirehtiessä niiden ylitse maihin, helähtää ilmaan kevyt iloinen kellon läppäys ja pian senjälkeen soivat molemmat kellot. Koko sininen ilma täyttyy tästä soitosta.

Vasta nyt kääntyy näkyviin laiva. Eipäs saanut kiinni! Koettanut on, mutta eipäs saanut. Se on koivuilla koristettu, lehvien lomitse pilkottaa kesäisiä juhlavaatteita ja rippilasten tummia pukuja. Rannalla, siinä missä ennen oli kirkkoaittojen rivi, on nyt myymälä, koivuilla koristettu sekin, mistä saadaan etelän hedelmiä ja virvoitusjuomia. Maantiellä vanhojen mäntyjen takana pöllähtelee ilmaan loppumaton sarja tomupilviä: isännät ja emännät ajavat siellä parhaissa vaatteissaan ja parhailla hevosillaan, jalanastujien kulkiessa polulla ojan toisella puolen. Yhtäkkiä huutaa miehenääni venerannasta: kello kolmelta pitää olla veneellä, ettei käy niinkuin Sakleenin kirkkoretken! Kello kolmelta siis!

Sacklén — hän elää täällä sananparsissa.