Part 15

Muistuttaen peloittavasti entistä Sorjaa sellaisena kuin hän niin usein istui Laarilla keittiössä, hiirten nakerrellessa nurkassa, istui nuori äiti lieden luona siinä, mistä Tumma vasta oli noussut. Sisaren puhuessa liikkui hänen kätensä, pusertuen hiljalleen nyrkiksi ja sieraimet värisivät ikäänkuin hän olisi niillä tunnustellut lausutun tuomion oikeutusta. Ennenkuin hän puhui yhtään sanaa, ilmaisivat hänen kasvonsa mitä hänen sielussaan liikkui. Ensin hän ajatteli: noin raakako se on Tumma — ja minä kun niin olen häntä rakastanut! Noin tyhmäkö hän on? Eikö hän ymmärrä, että minä olen tyttö, vaikka minulla olisi ollut kymmenen miestä ja kymmenen lasta? Sitten hän ajatteli: hän on oikeassa: minä olen kurja ja langennut, minun syntini on sitä suurempi, kun minun kaunis, onneton isäni on puhunut minulle kaipauksesta. Sitten hän ajatteli: se ei sittenkään ole niin, vaan minun on täytynyt tehdä mitä olen tehnyt ja jos minun isäni eläisi, niin hän sanoisi: Sorja, kuinka ihana sinä olet, mene ja ole surun kuningatar! Ja tämän ajateltuaan siveli Sorja Lehtinen hiuksiaan niin että otsa paljastui ikäänkuin merkiksi siitä, että sumu oli poistunut hänen ajatustensa edestä. Äänellä joka lauloi kuin kyynelten sade, hän puhui, hänen käsivartensa puhuivat, hänen nyrkkinsä puhuivat, hänen kaulansa, hänen leukansa, hänen olkapäänsä — kaikki hänessä puhui niin ettei sanoja olisi tarvittu. Sanat olivat kuin pisarat ylen täydessä maljassa. Ne tekivät hänet syyttömän surun kuvaksi. Hänen kanssaan täytyi itkeä.

— Kotiin minä luulin tulevani — olen tullut vieraitten luo. Kuinka minä olen muistellut lapsuuden aikoja ikävöinyt äitiäni, sisartani. Kuinka olen surrut jokaista tottelematonta tekoani. Olen surrut etten ymmärtänyt isää. Pitkinä tuskan öinä olen nähnyt rakkaani, elävät ja kuolleet ja puhunut heidän kanssaan. He ovat sanoneet että he ymmärtävät minut. Mutta ei heitä olekaan enää, he ovat kaikki kuolleet. He kuolivat kaikki, silloin kun Laarin kukkiva pihamaa myytiin. Onko missään nähty sellaista kukkasten paljoutta, kaunokkeja, keisarikruunuja, tuulihattuja, särjettyjä sydämiä... Kaikki särkyi, kaikki kuolivat, kukkaset ja sydämet, minä yksin jäin pienen lapseni kanssa — tule, sinä jonka syntymistä ei toivottu, et ole hyljätympi kuin äitisikään. Meillä ei ole kummallakaan ketään, kuolkaamme siis yhdessä. Katso, hanki on niin puhdas ja tähdet kirkkaat. Kylmyys on armelias ja antaa meille yösijan...

Ensin taisteli Tumma mielessään häntä vastaan, mutta pian ymmärsi hän hänet ja myönsi hänen olevan oikeassa. Seuratessaan hänen vihaansa, hänen ivaansa ja katkeruuttaan, kuullessaan hänen kyynelissään ikäänkuin pilkkanaurua ja tuntiessaan hänen yksinäisyytensä ja avuttomuutensa, joutui hän saman lumouksen valtoihin kuin hänen isänsä ennen joutuessaan sananvaihtoon vanhemman tyttärensä kanssa. Sorja oli viaton ja kaikki muut syylliset! Sorja oli kuningatar, jokaisen täytyi olla valmis palvelemaan häntä. Hän näki, että äiti oli jäänyt tykkänään kylmäksi Sorjan surulle. Hän meni siis vuoteen luo, missä äiti hoiteli uutta lasta ja alkoi kiihkeästi kuiskaten puhua:

Äiti, ettekö te kuullut? Annammeko Sorjan lähteä pakkaseen? En ole koskaan nähnyt teitä tällaisena. Tiedättekö mitä isä sanoisi, jos hän olisi kuullut Sorjan? En ole tietänyt, että te saatatte olla noin kivikova.

Kyynelet pisaroivat äidin käsille, hänen siinä kapaloidessaan lasta. Ne eivät olleet säälin eivätkä armon kyyneliä.

Annammeko Sorjan mennä?

Kujeita, sanoi äiti. Isä hänet juuri tällaiseksi kasvatti. Menköön vain. Kujeita — ei mitään muuta. Hän nyt menisi minnekään. Hän ottaa parhaimman sängyn ja antaa minun hoitaa lapsensa. Ja minä hoidankin sen... raukan... kuolkoon tai eläköön, mutta minä hoidan sinut, pieni raukka, kullanmurunen. Kyllä Sorja sen hyvin tietää, etten minä hylkää lapsiani niinkuin hän tekee. Kujeita — ei mitään muuta, hävetä saisit, Sorja. Onko tämä edes kastettu, tämä pieni raukka? Noin, noin. Niin on kaunis lapsi. Kyllä me vielä henkiin jäädään.

Tumma oli joutunut ymmälle äidin kyynelten edessä. Ne olivat toisenlaiset kuin Sorjan.

Sorja, huudahti hän, — tule tänne, äiti on niin hyvä sinun lapsellesi ja myöskin sinulle itsellesi. Älä mene, Sorja — minne sinä menet?

Sorja oli nostanut huivien alta päällystakkinsa ja kaiveli sen taskuja. Parilla askeleella oli hän äitinsä ja sisarensa edessä. Hänen päänsä tuntui tapailevan kattoa, kun hän piteli kättään äitinsä silmien alla. Siinä oli pieni kiiltävä esine.

Tumma parkaisi.

Sehän on brovninki — pane pois, Jumalan tähden. Mitä sinä sellaisella teet? Jumalan tähden.

Mutta äiti hymähteli ikäänkuin se olisi ollut kappale puuta ja tuuditti lasta hiljaa käsivarrellaan.

Mitähän kujeita tuo äiti vielä voi keksiä, sanoi hän ja hymyili lapselle. Äiti on vielä itse niin lapsi, että hän tarvitsee leikkikaluja, saisi vain valita kauniimpia. Sanoisit mieluummin mikä tämän on nimi, Sorja. Katso, Sorja, sinä olet nyt tiehaarassa. Voit vielä ruveta ihmisiksi. Jää tänne, meillä on täällä kaikilla tilaa. Rupea tekemään työtä ja elätä lapsesi.

Pieni ase kolahti pöytään.

Sekö teillä on minulle sanomista? lausui hän suuttumuksen vallassa. — Ei, ja tuhat kertaa ei! Siksipä minulla juuri on tuo ystävä tuossa matkassani, että teen lopun, kun tie nousee pystyyn. Minä tahdon tyydyttää isän kaipauksen, minun täytyy tyydyttää oma kaipaukseni, minun täytyy saada antaa rintani laulaa — oi auttakaa minua älkääkä kaatako, ettekö luule tieni olevan tarpeeksi vaikean muutenkin, oi auttakaa, auttakaa...!

Tumma tarttui hänen väänteleviin käsiinsä. Niissä oli sellainen voima, että hänen tuli aivan kuuma.

Rakas Sorja, kaikki minä teen. Rauhoitu vain, kaikki minä teen.

Äiti tuli siihen hänkin ja piteli hiljaa huojutellen lasta tyttärensä edessä.

Katsopas tänne, tämä on rehellisyyttä tämä. Sinä, sinä et voi sanoa kahta sanaa ilman että sinä kolmannessa jo kujeilet. Mikä sinulle on tullut? Sinä pelaat aina teatteria — etkö itse sitä huomaa. Etkä sinäkään, Tumma Sinä itket heti kun sisaresi avaa suunsa. Oletko sinä Sorja, tämän vuoden ollut teatterilaisten parissa, vai mistä sinuun on tullut tuo kujeilu. Niin, siinä te nyt olette sylitysten, te minun molemmat isot lapseni ja tuomitsette äitiä kovuudesta. Kerran te olitte yhtä avuttomat ja vilpittömät kuin nämä tässä. Sellainen on äitien palkka. Hän saa aina ikävöidä lastensa rakkautta. Katsokaa, ettei teillekin vielä tule se ikävä. Niin, niin. Mutta sanoisit minulle nyt, Sorja, mikä tämän nimi on ja onko se kastettu.

Tumma tunsi taasen oudolla kärsimyksellä miten toisenlainen oli äidin tuska kuin Sorjan. Hän alkoi pyytää, että Sorja sanoisi lapsen nimen. Hän kietoi kätensä sisaren kaulaan ja pyyteli. Sorja istui vaateläjällä ovensuussa, tuijottaen eteensä eikä tuntunut näkevän eikä kuulevan. Kuumassa huoneessa, missä oli huiskinhäiskin pikkulasten vaatteita ja missä lieden hehku riutumistaan riutui niin että vain harmaa tuhka kohta enää lenteli punerruksen yllä, täällä nukkuivat valkeissa vaatteissaan lapset kuin kaksi liekkiä, joita käsipari varovasti suojelee tuulelta. Vanha äiti asteli suojellen toisen luota toisen luo ja nuoret riehuivat ympärillä kuin myrsky.

Sorja, rakas Sorja, kuule minua. Sano, mikä on lapsen nimi. Äiti hoitelee häntä niin hellästi, sano se hänelle. Kuiskaa tuohon korvaan. No, mitä sinä sanoit? Matti — Matti! Äiti, hän on Matti, isoisän kaima.

Mattikos hän on! Matti.

Vanha äiti kuiskasi sanat hartaasti ja täynnä hellyyttä aivan niinkuin hän olisi toistanut jotakin, jota hän kauan sitten oli lausunut hyvin usein ja hyvin suuressa onnessa. Siitä oli niin kauan, että hän oli luullut unohtaneensa sen, mutta hän osasi sen vielä, eikä hänen sydämensäkään ollut kylmennyt, vaan hänellä oli rakkautta yllinkyllin. Juhlallinen hiljaisuus täytti huoneen, isoäidin ja Tumman seisoessa siinä pienen Matin ympärillä. Kuollut, jota he niin olivat rakastaneet ja jonka vuoksi he niin olivat kärsineet, kuollut, jonka koko elämä oli ollut kaipausta, hän oli yhtäkkiä tullut eläväksi jälleen ja ilmaantunut huoneeseen tässä lapsessa. Hän oli tässä lapsessa oudosti läsnä miltei enemmän kuin ennen ollessaan maan päällä. Sillä tässä eli vain yksi puhdas sävel.

Vanha äiti seisoi ja nyökytteli päätään, hymyili ja puheli jotakin, jota ei kukaan muu ymmärtänyt. Tumma koetti houkutella sisartaan katsomaan ihmettä.

Kuule, tule nyt. Isä on palannut pienessä Matissasi. Tule nyt katsomaan.

Hänhän on aivan vaarinsa näköinen, sanoi toisesta päästä huonetta vanha äiti. Nyt vasta huomaan. Tukkakin on musta ja kulmakarvat aivan kuin teidän isällä. Matti, vai Mattiko se olikin.

Sorja, kuiskasi Tumma, mene sinä maailmalle ja taistele laulullesi tyydytys. Me hoidamme äidin kanssa molemmat lapset.

Sisarukset nostivat kruununvoudin vanhan vierassängyn keittiöön — se oli, paitsi asuinhuonetta, ainoa lämmin huone talossa — ja nukkuivat siinä kylki kyljessä yönsä. Tai oikeastaan menivät he uneen vasta myöhään aamupuoleen. Heillä oli paljon puhumista. Peittämättömästä ikkunasta näkivät he tähtien välkkeet taivaalta, joka jossakin kaukana yhtyi lumikenttään. Räiskyvässä tulipalopakkasessa upposivat lumeen metsät, järvet, ihmisasunnotkin, kaikki kohmettuneena raskaaseen kuuraan.

Tämän illan ja yön jälkeen kasvoi Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan kodissa kaksi lasta, saaden osakseen saman hoidon ja rakkauden. Tämän illan ja yön jälkeen Tumma Falcke myöskin joutui orjaksi ompelukoneen ääreen. Se puhdas sointu, joka hetkisen oli vilvoittanut äitejä ja lapsia tuona yönä, vaikeni arjen poljentaan. Elämän epäsoinnut ottivat jälleen haltuunsa sydämet.

Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee konetta. Jos hän lakkaa polkemasta, niin loppuu heiltä kaikilta leipä. Ihmisiä tulee ja menee, käytetään pitkiä hameita ja käytetään lyhyitä hameita, muodit saapuvat matkallaan maan ympäri myöhään tänne ja voittavat hartaita seuraajia. Rouva Falckesta kehittyy se mitä sanotaan »hyväksi ompelijaksi». Hänelle uskotaan turvallisesti sekä hää- että hautajaispukujen valmistaminen. Hän on ystävällinen ja kohtelias, mutta hän ei milloinkaan kysy eikä kerro, hän vastaa vain siihen mikä on välttämätöntä. Jos tahtoo tietoa hänen persoonallisista asioistaan, niin täytyy kysyä äidiltä. Äiti on jonkin verran avomielisempi. Hän hoitaa lapsia, kalpeaa, hentoa pientä Penttiä, rouva Falcken omaa poikaa, ja sitä rotevaa, punaposkista pikku Mattia, jonka he ovat ottaneet hoitoonsa ja joka uskoo olevansa Pentin veli. Rouva Lehtinen auttaa tytärtään myöskin ompelemisessa, mikäli ehtii ja näkee. Mutta rouva Falckella voisi olla moninverroin suurempi liike, jos hän ottaisi työhön tyttöjä. Hän ei tahdo. Ja niin käännytetään ajan puutteessa moni kangas pois Isosta-Hiedasta. Silti mahtaa rouva Falcke ansaita hyvin. Tuskin hän sieltä ulkomailta mitään saa. Lääkärintutkinnon kuuluu suorittaneen se herra ja sinne jäävän. Lyhyeksi tuli se onni, eipä ihme, että nuori rouva aina on niin vakavan näköinen. Vielähän ne santarmit yhä pitävät häntä silmällä ja helppohan häntä on vartioida, eihän hän minnekään liiku. Kaikki kirjeetkin, mitä hän saa, kuuluvat olevan avatut. Mitenkäs hän sitten saa tietoja mieheltään? Ja mitenkäs hän hänelle lähettää tietoja?

Vanhempi tytär, Sorja, hän on toista maata, iloinen, ylpeä ihminen. Teatteriseurueeseen hän on kuulunut ja kiertänyt sen mukana pitkin kaupunkeja. Sulhasista ei kuulu olevan puutetta ja puhutaan sellaistakin, että hänellä olisi ollut lapsi, mutta eihän niitä tiedä, ihmiset puhuvat niin paljon.

Tumma istuu ja polkee konetta. Talvi sataa lumiaan yli pihamaan, joka muodostaa hänen maailmansa, kevät sulattaa turpeen ikkunan alla, suvi puettaa kukkiin pensaan, jonka oksat keinuvat sisään avatuista ikkunoista, tervehtien kalpeaa naista ompelukoneen ääressä. Syyskuutamossa seisovat tummuneet lehdet odotellen hallaa. Niin menevät vuodenajat. Ja niin menevät vuodet. Lapset kasvavat. Toinen on sairaalloinen ja miettivä, toinen reipas ja terve. Erottamattomat ystävät he ovat, Pentti ja Matti, ikäänkuin olisivat kaksoset.

Kun he ovat joutuneet kansakouluun, tapahtuu eräänä iltana, että he kuohuissaan tulevat kotiin ja menevät ei mummon, vaan äidin luo.

Äiti, he sanovat koulussa, ettei Matin äiti ole kuollut, puhuu Pentti ja hänen lempeät siniset silmänsä näyttävät mustilta kynttilän valossa, joka palaa äidin edessä ompelukoneen pöydällä.

Äiti lakkaa neulomasta ja kohtaa rauhallisena molempien poikain kiihtyneet kasvot. Hän miettii, mitä vastaisi. Sääli hänen käy lapsia. Kun voisikin valehdella.

He sanovat, että Matin isä on Amerikassa ja Laineen isä on hänet tuntenutkin ja hän tulee vielä kysymään poikaansa. Eihän se ole totta, äiti? Niin, ja Laine sanoi, että Matin äiti on huono ihminen ja sinun sisaresi. Eihän sinun sisaresi ole huono ihminen? Mikset sinä vastaa mitään, äiti.

Miksei sitä ole minulle sanottu? huutaa Matti. Miksei sitä ole sanottu?

He seisovat molemmat ja tuijottavat äitiin ikäänkuin äiti vartioisi elämän kammottavaa salaisuutta, joka heidän on sekä oikeus että pakko saada haltuunsa. Heidän puhtailla kasvoillaan palaa puna, jonka syytä he eivät tunne, mutta joka panee heidän suonissaan oudosti kohisemaan. Äiti puhuu tyynenä hiljaisuuteen.

Mitä te nyt pojat, niin siitä. Onhan Matti sen aina tietänyt, että me olemme hänet ottaneet pojaksemme. Ja omanammehan olemme sinua pitäneet...

Mutta onko se totta, mitä Laine sanoi?

On kyllä.

Miksi mummo sitten on sanonut, että minun isäni ja äitini ovat kuolleet?

Me aioimme sen kertoa sitten kun olisit tullut vähän suuremmaksi.

Minä olen tarpeeksi suuri!

Mutta jos se... se... mies tulee Amerikasta, niin me emme Mattia anna!

Emme annakaan. Sitä ei tarvitse uskoa. Olkaa aivan rauhalliset, pojat.

Tumma Falcken tekisi mieli sulkea lapset syliinsä. Mutta kaikki hellyydenosoitukset ovat jääneet heidän kesken tuntemattomiksi — häneltä on puuttunut aikaa siihenkin. Ja niin lähtevät pojat hänen luotaan ja hän tietää, että heidän elämäänsä on pudonnut ensimmäinen katkera pisara siitä maljasta, mikä on varattu kutakin ihmistä varten tässä maailmassa. Jokaiselle se on varattu, mutta toiselle runsaampana, toiselle niukempana. Tumma Falcke polkee jälleen ompelukonetta.

Ne kirjeet, jotka hän saa postin tietä ja sensuurin avaamina, ovat Sorjalta. Ne tulevat kuukausien väliajan jälkeen. Niissä sanotaan: »Rakas Tumma! Kuinka te siellä kotona voitte. Minä voin hyvin, muuta kuin että olen joutunut käymään lääkärillä hampaitteni takia, joita on särkenyt. Kuinka äiti voi ja pikkuväki? Minä olen joutunut muuttamaan asunnostani, kun siellä oli niin rauhatonta. Kun lupasivat, ettei oteta samaan huoneeseen muita asukkaita kuin minut. Ja olisi sitä siinäkin ollut, kun yhdessä asui isä ja äiti ja kaksi lasta. Mutta sitten otettiin vielä kolme miestä niin että meitä oli kahdeksan henkeä. Ja ne miehet jumputtelivat niin ettei saanut yön rauhaa. Ette te siellä aavista miten vaikeaa täällä on saada asuntoa. Se rouva oli hotellissa keittäjänä ja oli paljon poissa, niin että olisi ollut tilaisuus harjoitella. Ja siellä oli soittokonekin ja maksu verraten halpa. Nyt minun täytyy käydä harjoittelemassa erään yhdistyksen salissa ja se on niin kylmä, että istun koko ajan päällystakki yllä ja kalossit jalassa. Jos sinä lähettäisit minulle sata markkaa, että saan hammastohtorin maksetuksi, niin minä lähetän sitten sinulle, kun saan. Minulla on toiveita saada paljon rahaa ja kaikin puolin avustusta eräältä taiteen harrastajalta, joka on kuullut ääneni ja joka sanoo, että minä olen nero. Ei sitten muuta kuin hyvästi ja paljon terveisiä. Olet herttainen, jos lähetät rahat ensi tilassa Sorjalle.» Tai: »Rakas Tumma! Ei ole taas tullut kirjoitettua, kun aika on mennyt sellaisessa touhussa. Toivon että te kaikki voitte hyvin. Minulle kuuluu nyt sellaista, että pyytäisin sinulta viittäsataa markkaa, kun on ollut niin paljon menoja. Se rikas herra olikin aika konstikas, niin että minä suutuin ja sanoin etten huoli häneltä penniäkään. Jos sinä tietäisit, kummoinen hän oli, niin sanoisit, että tein oikein. En minä nyt ehdi tulla kotiin ennenkuin syyskesästä. Meitä lähtee seitsemän henkeä turneelle, neljä herraa ja kolme naista. Esitämme hyvin hauskan operetin, joka varmasti tuottaa rahaa. Mutta voit ymmärtää, että harjoittelemisessa on ollut työtä ja touhua. Ja sitten on täytynyt ostaa kaikenlaista. Toivon voivani lähettää sinulle parin viikon perästä kaikki entisetkin. Terveisiä kaikille. Tulisessa kiireessä Sorja.» Tai: »Tumma hyvä! Olen väsynyt ja sairas. Turneen jälkeen olen kaiken aikaa käynyt lääkärillä. Tulen kotiin lepäämään, jos lähetät matkarahat. Amerikasta on kyllä eräs kirjoittanut, mutta en minä sinne mene. Hän uhkaa tulla minua hakemaan. Mutta en mene sittenkään. Ikävöin työtäni, ihanaa työtäni, mutta en voi päästä siihen kiinni ennenkuin paranen. Monet terveiset teille kaikille. Kiireessä S.» Tai: »Rakas Tumma, kiitos vaan kaikista kirjeistä ja lähetyksistä. Kyllä kaikki on tullut perille, vaikken ole ehtinyt kirjoittaa. Paras oli, etten lähtenyt tulemaan kotiin, kun sattui niin kovia pakkasia ja ääneni on vähän arka. Nyt saatte kuulla suuria uutisia. Olen kihloissa ja häät vietetään parin viikon päästä. Hän on kunnanlääkäri ja me tulemme asumaan kaukana maalla. En edes tiedä montako kilometriä asemalta on. Hänen nimensä on Eemil Salatto. Olen kertonut hänelle kaikki ja hän antaa kaikki anteeksi, mutta pikkumiehestä ei hän tahdo mitään tietää, niin että siksi me emme edes tule siellä käymään eikä niistä vanhoista asioista saa koskaan mainita. En ole ennen puhunutkaan, että opistosta olen aikapäivät jo ollut poissa. Yksityisopetus olikin paljon parempaa saada. Mutta nyt ne kaikki jäävät, kun tulen tohtorinnaksi. Eemil ostaa hyvän kotimaisen pianiinon, hän pitää musiikista ja jumaloi minua ja toivoo, että laulan hänelle aamusta iltaan. Ja nyt kai minä sinulta, Tumma, pyydän pientä lainaa viimeisen kerran. Pyydän tällä kertaa kokonaista tuhat markkaa, mutta se ei ole paljon, kun ajattelee että minun sillä pitää ostaa myötäjäiseni. Enhän ole kotoa saanut mitään. Lähetän varmasti kaikki entiset ja tämän lainan. Eemil on varakas ja täyttää kaikessa tahtoni. Tervetuloa vain häihin. Vietämme ne luultavasti hotellissa. Ilmoitan myöhemmin, missä. Sydämellisin terveisin ja odottaen pikaista vastaustasi S.» Seuraava kirje kuului: »Tumma hyvä! Olen onneton, tukahdun täällä. Täällä on niin ahdasta, etten voi elää. En enää viitsi laulaakaan. Täällä ei puhuta muusta kuin ruuasta ja juomasta. Ja rahojen ansaitsemisesta. Olihan meilläkin kotona vieraita ja joskus oli vaikeaa tietää mitä heidän kanssaan puhuisi. Mutta täällä kun vakituisesti kokoonnutaan syömään ja juomaan ja siinä ohessa puhutaan rikastumisesta. Tälle seuralle en voisi laulaa, vaikka minut tapettaisiin. Herrat lyövät korttia toisessa huoneessa ja minä istun naisten kanssa, jotka seulovat toistenkin pitäjien asiat. Täällä on hyvin kauniit kirkonkellot, itken, kun kuulen ne. Tunnen etten enää kauan jaksa. Kun ajattelenkin niitä aikoja, jolloin harjoittelin »Katajan» kylmässä salissa, jossa vieraat miehet paperossit hampaissa joka hetki minua häiritsivät, niin olivat ne onnellisia aikoja. Minä olin köyhä ja vapaa ja tein mitä tahdoin. Mutta täällä elän lihavuudessa ja häpeässä ja menen hukkaan. Nyt vasta alan ymmärtää mitä kaipaus on. Sinä olet sentään onnellinen, joka teet sitä työtä mitä osaat ja mistä pidät. Mutta koeta ajatella, ettet koskaan saisi tehdä sitä ainoaa mitä osaisit, ettei ole yhtään ainoaa ihmistä, joka näkee samalla tavalla kuin sinä, joka kuulee samalla tavalla ja joka ymmärtää. Kotona ennen kaikki meidän ympärillämme lauloi. Täällä ei kukaan laula eikä mikään laula. Muistatko, kun me olimme pienet ja seisoimme katsellen tomun tanssia auringossa. Me tanssimme myöskin ja koetimme ottaa kiinni tomua. Isä nauroi ja meni heti ja soitti tomun polskan. Osaan sen vielä, vaikken sitä laula sentähden että rupean itkemään. Kaikki, mitä isä näki, tuli säveliksi — vasta nyt sen ymmärrän. Kuinka hän onkin mahtanut kärsiä kaipauksessaan ja yksinäisyydessään! Mistä hän oli saanut sävelet? Isoisältä. Mutta mistä isoisä? Kuinka monen sukupolven kaipaus mahtaakaan polttaa minun rinnassani. Ja se kaikki menee hukkaan, jollei minua varten löydy lujaa auttavaa kättä. Minä olen sellainen villi varsa, minua täytyisi pidellä lujalla kädellä ja samalla ymmärtää ja kohdella hellyydellä. Minä tulen nääntymään tyydyttämättömään kaipaukseeni ja sukupolvien kaipaus minun mukanani. Eikä kukaan tule siitä tietämään, ei kukaan tule minua kaipaamaan, jälkeeni ei jää edes tomun marssia. Eikö se ole kauheaa, ettei minun kaipauksestani mitään saa syntyä? Minun rakas isäni, jos hän eläisi niin tietäisin mihin menisin! Nyt minut valtaa hirvittävä raivo, jokin hävityksen henki. Tahtoisin pistää tulen nurkan alle joskus, kun pitäjän hienosto on meillä ja sekä herrat että naiset ovat kaikessa muussa humalassa paitsi hengen. Tumma siskoni, sano minulle eikö ole ketään, joka auttaisi minua. Pitääkö minun sävelteni kuolla? Pitääkö henkeni hukkua? Eikö ole mitään apua? Olen vasta viidenkolmatta vanha. Olen kärsinyt, olen kokenut, tunnen tuhat kertaa syvemmin kuin ennen. Eikö ole mitään pelastusta? Pitääkö minun polttaa ja hävittää? Sen vain tiedän, että jollei Jumala riennä avukseni, niin käännyn perkeleen puoleen. Olen varma, etten häntä turhaan pyydä avukseni. Ja silloin... silloin — voi minua ja teitä kaikkia! Onneton sisaresi S.»

Tämän kirjeen jälkeen tuli seuraava:

»Oma, oma Tumma! Kirjeesi tuli luokseni kuin kaunis laulu. Ajattele, etten ollut muistanut Mattia, joka on jo suuri poika. En muistanut, että minulla on lapsi. Saatatko käsittää sellaista. Ensi kerran elämässä iloitsin hänestä. Ehkäpä hänen on suotu tehdä jotakin elämästään. Hänkö se olisi, joka kerran äänellään täyttäisi kirkon ja jonka olisi suotu kantaa ihmisten kaipaus Jumalan kasvojen eteen? Isähän aina puhui siitä, niinkuin muistat, että hänestä toivottiin pappia. Jos minun poikani jaksaisikin ponnistaa niin kauas. Iloitsen jo siitä, että hän haluaa sitä. Sinä oma sisko, olet pannut koko elämäsi alttiiksi molempien poikien puolesta. Kun jaksaisit, sinäkin, siihen asti. Minä olen niin kehno, etten voi auttaa sinua millään. Velkojani en koskaan voi maksaa ja kun minun pahojen töitteni mitta kerran tulee olemaan täysi, kaatuu se päälleni ja hukuttaa minut. Joka tapauksessa minulla on lapsi ja minä panen toivoni siihen, että hän, sinun ja äidin kasvatuspoika, jaksaa koota itsensä. Sinä sanot, että aiot kertoa hänelle kaikki jahka hän on päässyt ehtoolliselle ja siten tullut tavallaan täysi-ikäiseksi. Itse tiedät parhaiten, mitä teet. Olisin tietysti kiitollinen, jos luokseni ennättäisi lapseni hyvä ajatus tänne helvettiini. Matkarahat, jotka minulle lähetit kotimatkaa varten, säilytän tarkasti. Niillä voi tohtorinna lähteä karkuun, jos hän kerran saa sen voiman. Monet sydämelliset terveiset äidille ja pojille ja lapselleni. S.»

Nämä kirjeet pitivät taloa alituisessa jännityksessä. Niitä tuli harvoin, kuukausien, joskus vuosien vähäjoilla. Niiden sisällön sai äiti tietää. Hän se myöskin vei postiin ne rahakirjeet, jotka Tumma sisarelleen lähetti. Hän häpesi kun asetti kirjeen postinhoitajan eteen, vaikka tämä oli vieras ihminen eikä voinut tietää Sorjasta mitään. Naapurien ja kylänmiesten kysymyksiin kävi yhä vaikeammaksi vastata. Silloin äiti pitkästä aikaa saattoi nostaa päätään, kun hän sai kertoa, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin rikkaan tohtorin kanssa. Mutta hyvin pian alkoi äidistä tuntua, ettei Sorja kauan pysy tohtorin luona, ja niin hän jälleen kävi harvasanaiseksi, kun tuli tyttärestä puhe. Miksei hän tule kotiin käymään? Niin, kas hänellä on siellä niin paljon touhua, aina vieraita ja humua ja menoa. Hän toivoo äitiä ja sisarta sinne, mutta kas Tummallahan on täällä niin paljon työtä.

* * * * *