Part 18

Hyrskyaalto siirtää kahvikupin luotaan, ottaa esiin paksun kullatun paperossikotelon ja katselee yli pöydän Sorjaan. Sorja katselee takaisin ja hänen joka jäsenensä sanoo: koettakaapas tulla! Tumma nousee ja tarttuu työhönsä. Laine kaataa väkisin vanhalle rouva Lehtiselle vielä yhden kupin kahvia ja kertoo kehuskellen, että Hyrskyaalto on rikas mies: automobiilit ja kanatarhat ja sanomalehdet ja sikalat hänellä on! Yhtäkkiä kaikki vaikenevat: kuuluu kiivasta ammuntaa. Vanha rouva on käynyt valkoiseksi kuin palttina.

— Jeesus! kuiskaa hän käheällä, särisevällä äänellään. — Etteihän taas tapettaisi ihmisiä?

— Kumoukset on välttämättömiä, sanoo Laine takaisin. — Että kaikki pantaisiin paikoilleen. Älkää te nyt niistä, antaa niitten siellä ammuskella. Me istutaan tässä näin ja juodaan kahvia niinkuin ennen vanhaan kanttori Lehtinen ja kanttorska istuivat. Ettekös te näin juuri istuneet?

Tumman laskettaessa suoria pitkiä saumoja niin että huone tärisee, istuvat Sorja Lehtinen ja Hyrskyaalto vastakkain, ääneti ja mietteissään, toisiinsa katsomatta, ja Laine ja vanha rouva Lehtinen jatkavat ystävällistä puheinaan, tupakansauhun kohotessa pilviksi molempien parien ympärille.

— Lehtis-vainaja, sanoo vanha rouva surullisesti, — Lehtis-vainaja olisi selittänyt sen niin, että kaikki tämä levottomuus ja sota ja ammuskeleminen ja tappaminen johtuu kaipauksesta. »Voi tätä kaipausta, voi tätä tuskaa!» hän aina sanoi. Ja joi siinä kaipauksessaan.

— Helkkarin oikein sanottu! innostuu Laine, —. sitä se juuri on: kaipausta. Jokaisella on kaipaus. Kas kun kaikki on järjestetty huuthelkkariin, niin jokaisen täytyy kaivata parempaa. Ja siitä tulevat kumoukset. Helkkarin oikein sanottu. Mutta se olikin nero, kanttorivainaja. Hänen aikanaan jos olisikin tapahtunut kumous, niin hän olisi saanut kehittää lahjojaan. Ja mikä hänestä olisi tullutkaan!

— Mutta antaa tuon Sorjan kehittää lahjojaan. Se oli aina Lehtis-vainajan toivo.

— Totta kai, jahka tästä ehditään. Ja hänhän onkin meidän ylin rimatonna. Ja vallankumouksen hengetär.

— Lehtis-vainaja aina sanoi, etten minä ymmärrä niitä asioita, mutta pitääkö ihmisten välttämättä tappaa toisiaan?

— Niin, kas kun jokaisella on oma kaipaus ja kaipaukset sitten joutuvat ristiriitaan, niin ne tappelevat niinkuin kukonpojat. Ja eivät ihmiset oikeastaan toisiaan tapakaan, vaan noita kaipauksia juuri.

— Mutta siinä menevät ihmisetkin.

— Niin menevät, niin menevät — mitä hemmettiä sille voi.

Sorja Lehtinen rupeaa yhtäkkiä nauramaan. Hän nauraa sydämellisesti, unohtaen kaikki äskeiset raskaat ajatuksensa. Laine, joka on luullut, ettei kukaan muu häntä kuuntele kuin vanha rouva, punehtuu hiukan ja rientää parantelemaan äskeisiä lausuntojaan:

— Mutta kansa pitää huolen siitä, ettei sitten olekaan kuin yksi kaipaus. Kaikkien täytyy kaivata samalla tavalla. Sitten ei tule mitään ristiriitoja enää.

Sorja tuijottaa häneen hetkisen suurin silmin. Sitten hän sanoo:

— Niinkö, että te ja minä kalpaamme samalla tavalla? Te, te, ja minä?

Hän oikaisee joutsenmaisen kaulansa eteenpäin, viittaa tarmokkaasti ensin Laineeseen ja sitten itseensä ja toistelee yhä sanoja »te» ja »minä».

— Niin, sanoo Laine ja äskeinen hyväntuulisuus alkaa väistyä loukatun itserakkauden ja suuttumuksen tieltä, — mitä helvettiä... olenko minä mikä apina tai hevonen, etten minä osaisi kaivata samalla tavalla kuin lukkarintytär. Naurakaa te vain, mutta se voi käydä teille kalliiksi, saakeli soikoon. Sano sinä, Hyrskyaalto, joka olet oppinut mies, sano hänelle kovat sanat.

Hyrskyaalto oikaisee kätensä yli pöydän.

— Anna pois tuo ase, Sorja!

— Enkä anna, sanoo Sorja nauraen. — Mutta olisi tosiaan hauskaa kuulla, luuletteko, että mikään kumous voi saattaa minun kaipaukseni samaksi kuin tuon maalari Laineen. No, sanokaa nyt, herra Hyrskyaalto. Opettakaa minua, en todellakaan tiedä. Ja jos kysymykseni on hyvin lapsellinen, niin antakaa lapselle karamelli!

— Anna pois se pieni pyssy, sanoo vanha rouva Lehtinen, joka ei koskaan voi pitää mielessään revolverin nimeä. — Vielä laukeaa ja tapahtuu onnettomuus.

— Ei mitään karamelleja! huutaa Laine suuttuneena.

— Olkaa vähän hiljaa, rouva Falcke, ettekö kuule: olkaa vähän hiljaa. Täällä ei kuule mitään. Helvetissä, ettekö voi lakata! Hyrskyaalto, kunnon toveri, sanopas ne samat asiat, mitkä sanoit tässä viimein, kun olit käymässä meillä. Etkö nyt muista.

— Minä puhun illalla, sanoi Hyrskyaalto malttamattomana. — Sopii tulla silloin kuulemaan.

Kaikkien hämmästykseksi rouva Falcke nyt puhuu jotakin, näyttäen välttämättä tahtovan, että häntä kuultaisiin.

— Kuulkaa nyt... Kuulkaa nyt, sanoo hän, — minulla on kiire, ettekö voisi mennä toiseen huoneeseen puhumaan. Miksei noita hevosia tuolla ulkona peitetä? Miksei niille anneta vettä? Menisitte nyt, Laine, ja katsoisitte, että ne saavat hoitoa. Nuo asiat eivät kuitenkaan selviä, vaikka te puhuisitte siinä koko ikänne. Ne ovat ikiliikkuja — perpetuum mobile. Ikiliikkuja on keksitty, se on ollut maailman alusta ja se se juuri kuljettaa elämää eteenpäin. Ikiliikkujan nimi on kaipaus. Mutta menkää nyt toiseen huoneeseen.

Tumma Falcken puhuessa on Laine taskupullostaan kaatanut kuppiinsa ja juonut. Hyrskyaalto ei huoli, kun hän tarjoaa hänelle.

— Eihän sinun suusi nyt siitä kulu, veli Hyrskyaalto sanoo Laine, ottamatta lukuun rouva Falcken sanoja, — jos toistat mitä silloin sanoit.

— Se kai oli jotain siitä, että ihminen on ympäristönsä tulos. Se ympäristö missä hän kasvaa, määrää hänen luonteensa. »The character of Man is formed for him and not by him.» Sitä kai sinä tarkoitat. Mutta illalla kokouksessa puhun näistä enemmän. Mitä rouva Hyrskyaalto suvaitsee nauraa?

— Laine, minä en saa valmiiksi näitä vaatteita, jollette anna minun neuloa, puhuu Tumma Falcke hermostuneena ja katselee pihamaalle, missä hevoset seisovat läpimärkinä ja uuvuksissa. — Teidän kelkkannekin ovat lapset ottaneet ja kuljettelevat sitä.

Hyrskyaalto nousee ja paiskaa paperossinpään tarjottimelle. Sorja Lehtinen tarkkaa hänen liikkeitään ja varustautuu niiden varalta, painaen pientä kiiltävää asetta kädessään. Hyrskyaallon hiukset vivahtavat jo harmaaseen, muuten hän sekä puvultaan että ryhdiltään on entistä komeampi. Parilla askeleella hän on Sorjan luona, tarttuu hänen ranteeseensa ja suutelee häntä. Sorja parahtaa, syntyy pieni ottelu ja samassa laukeaa ase. Laukeaa vielä toisenkin kerran. Sorja lepää hervottomana Hyrskyaallon käsivarsilla. Pari kertaa hän avaa silmänsä ikäänkuin kysyäkseen, tähänkö hänen kaipauksensa oli määrä päättyä. Sitten hän on hiljaa, ja Hyrskyaallon sormien lomitse alkaa pisaroida verta.

Sinä yönä nukkuvat Tumma ja äiti keittiössä, vuoteet vierekkäin. He etsivät turvaa toisistaan, sillä kolkon jäljen on kuolema jättänyt taloon. Vaikkei ihmisen elämä tällä haavaa tunnu olevan kärpäsen elämää arvokkaampi, on kuolemantapaus kuitenkin kaamea omaisille, joiden piirissä se sattui. Mitäpä valituksesta — se ei auta. Mitäpä kysymyksistä — vastausta niihin ei tule. Tumma ja hänen äitinsä eivät enää kysy eivätkä valita. Sorja on kuollut — osuiko kuula vahingossa vaiko tahallisesti, se ei muuta asiaa. Kuitenkaan ei äiti saata päästä rauhaan ajatukselta, että minnekähän tyttären sielu joutuu, kun hän niin valmistamatta kuoli — joutuneeko pahaan paikkaan, vai löytäneekö armoa taivaallisen Isän edessä. Tumma taas ajattelee pienellä kateudella sisartaan — hän on turvassa kaikilta maailman myrskyiltä. Ei, ei hän toki Sorjaa kadehdi. Niin sydämestään hän suo hänelle hänen rauhansa. Niin kauniina hän makaa valkoisessa arkussaan. Sitä eivät he ajatelleet, kun siinä puhelivat keskellä tekeillä olevia kuolinvaatteita, että Sorja olisi ensimmäinen, joka niitä tarvitsi. Hellyys, joka nyt täyttää nuoremman sisaren sydämen, on sama, jota hän tunsi heidän ollessaan lapsia, silloin kun he isän kanssa yhdessä rakastivat ja ihailivat Sorjaa. Katolta putoelee vesipisaroita niinkuin niin monesti Laarilla, kun sisarukset istuivat keittiössä lieden luona ja miettivät, mitä varten ihminen syntyy elämään ja monta muuta asiaa.

Ei Tumma enempää kuin hänen äitinsäkään saa unta. He ovat levottomuudessa ja suuressa jännityksessä. Eivät enää Sorjan kuoleman johdosta, vaan tapausten takia Paalajärvellä. Mitä siellä on tekeillä? Laine ei sanonut sitä, vaikka häneltä kuinka olisi udellut. Ei äidillekään, vaikka he parhaassa sovinnossa yhdessä keittivät kahvia ja puhelivat Tumman miehestä, Pentistä ja Matista. Ehkei täällä todella ole tiedettykään saksalaisten ja valkoisten olevan niin likellä.

— Nukutko sinä? kuiskaa äiti ja ojentaa käden Tumman vuoteeseen.

— En.

— Huomasitko, että Laine sanoi: satimet, satimet on varattu.

— Huomasin kyllä. Sorja mainitsi kuulleensa, että he aikovat räjäyttää jotakin.

— Kirkon, mitä he muuta voisivat räjäyttää.

— Se johtui minunkin mieleeni. Kuuletteko jotain? Ajetaan. Koirat haukkuvat. Kyllä nyt on jotain erikoista tekeillä.

— Ehkä saksalaiset tulevat tännekin.

Saksalaiset!

Kun Tumma ajattelee saksalaisia, niin valtaa hänet juhlallinen pelko, vaikka hän tietää, että he ovat ystäviä. Saksalaiset, joita ei ole voitettu yhdelläkään taistelutantereella, saksalaiset, jotka ovat kuin joitakin sadun jättiläisiä, saksalaiset, jotka ovat kasvattaneet jääkärit, saksalaiset, joiden luona Arne on ollut kaikki nämä vuodet — olivatko saksalaiset tulossa tähän kaukaiseen Suomen kolkkaan?

— Laine luuli siis, että meidän pojat olisivat saksalaisten mukana tulossa tänne ja että minä olisin ollut kirjeenvaihdossa heidän kanssaan.

— Niinhän hän sanoi.

— Hän tahtoi minua kirjoittamaan heille, että täällä on niin hyvät varustukset. Herra Jumala, seinäthän ovat ihan punaisina, hanki on kuin veressä. Nyt on jossain tulipalo.

— Herra siunatkoon, ehkä he aikovat polttaa meidät. Isä meidän, joka olet taivaassa...

Äidin hiljaa lausuessa tuttuja rukouksen sanoja, kuuntelee tytär. Ensin ei hän erota muuta kuin sydämensä väkivaltaisen jyskytyksen ja räystään tippumisen ulkona. Sitten hän erottaa koiranhaukunnan, tulen kohinan ja epämääräisen humun, jonka hän päättelee johtuvan kiireisestä ajosta ja huudoista. Hänelle tulee se tunne, että pitäisi nousta ja pukeutua. Kuitenkaan varmaan ei ole hyvä sytyttää valkeaa. Sorja — onnellinen Sorja!

Kaipaus, sanoisi isä, kaipaus kiidättää nyt tulisella ratsulla yli maan, kaipaus kantaa nyt kuoleman viikatetta — mitä syntyy, mitä syntyy?

Mikä se oli? Tumma kimmahtaa istualleen, hänen poskipäänsä ovat jääkylmät ja sydän tuntuu seisahtuneen. Kuului liikettä katolta ja ikkunan alta: joko ne ovat tulleet sytyttämään taloa? Jotain vyöryi maahan.

— Äiti, kuulitteko?

— Lunta putosi katolta. On jäänyt lapioimatta.

Lunta! Tumma hengittää jälleen. Oudon onnellinen ja vapauttava tunne valtaa hänet. Lumi vyöryy katolta, kevät saapuu. Ei ikinä hän ole voinut ajatella, että tämä kevään merkinanto saattaisi vaikuttaa näin juhlallisesti. On kuin jokin vuorenraskas huoli vyöryisi hänen mielestään ja hänen kaipauksensa, joka äsken oli kuin tulipalonliekki, ottaa nyt muuttolinnun muodon ja liitää viilein, valoisin siivin.

Hän istuu hetken vuoteessa ja kuuntelee jotain ääntä, joka soi hänen sisimmässään. Jokohan tämä nyt olisi se kirkonkello, josta Kreeta-Karoliina Iso-Hieta puhui.

Hän astuu nopeasti permannolle ja alkaa hakea vaatteitaan. Hän ei tunne pienintäkään epäilystä. Ei myöskään pelkoa. Hän hakee tulitikut ja sytyttää lampun.

— Mitä sinä teet, Tumma, onneton lapsi? kuiskaa äiti ja nousee istualle.

— Minun täytyy heti lähteä.

— Minne? Mitä sinä puhut?

— Paalajärvelle. Lähdettekö mukaan vai jäättekö tänne?

— Miten sinä sinne — oletko järjiltäsi?

— Minä tunnen, että minun täytyy.

— Jätätkö äitisi tänne murhamiesten käsiin?

— Jätän Jumalan käsiin.

— Täällähän on vartijoita joka puolella.

— Minä otan Sorjan passin.

— Lapsi raukkani, näkeväthän ne, ettet sinä ole Sorja.

— Ne ovat kaikki vierailta paikkakunnilta. Tuletteko mukaan?

— Kuka hautaa sisaresi?

— Kuka varoittaa niitä, jotka ovat kirkossa?

— Mutta emmehän tiedä aikovatko ne räjäyttää kirkon ja onko ketään kirkossa.

— Minä tiedän, että minun täytyy lähteä.

— Toivotko sinä pääseväsi perille ja näkeväsi miehesi ja pojat?

— En heitä koskaan näe. Mutta minun täytyy lähteä. Ehkä sittenkin täällä olette paremmassa turvassa.

— Lähdetään sitten yhdessä, kuollaan yhdessä.

He ovat nopeasti valmiit, päässä sairaanhoitajattaren huntu ja käsivarren ympärillä laupeudensisaren merkki. Suljettuaan oven panevat he avaimen naulaan, niinkuin heillä on tapana tehdä, kun he hetkeksi menevät jonnekin likelle käymään. Pihamaa on valoisa kuin päivällä. Työväenasuntojen portailla seisoo vaimoja ohuissa pukimissa, arvaillen mitä kaikkea palaa. Tehdas ja johtajan asunto, ne ne ovat. Joukko poikia juoksee, kovaäänisesti puhuen, portista, nähtävästi likempää katsomaan tulipaloa. Tumma Falcke kulkee heidän perässään ja etsii vartijoita. Heitä ei näy missään. Ehkäpä onkin parasta koettaa ottaa hevonen tallista, valjastaa se omin neuvoin ja lähteä menemään vain. Vihdoin viimein hän löytää puodin rappusilta nuoren miehen, joka pistin olalla seisoo, katsellen punerrusta.

— Tulisittekos valjastamaan meille hevosta. Täytyy tässä keskellä yötä mennä noutamaan haavoittuneita.

Mies lähtee mitään utelematta liikkeelle. Laupeudensisar johdattaa hänet tallille. Rekiä on valmiina ulkopuolella. Keskellä sitä hälyä ja melua, mikä täyttää pihamaan, ei sairaanhoitajatar voi ajatella muuta kuin: kautta tuskan ja kärsimyksen kulkee kaipaus tietään — mitä syntyykään? Toisille tulee pettymys, toisille täyttymys. Kaikki eivät yhtaikaa saata olla tyytyväisiä, sillä silloin pysähtyisi ikiliikkuja ja elämäkin pysähtyisi. Jos, jos kävisi niin, että maa tulisi vapaaksi, niin toki silloin olisi täyttynyt yhteinen kaipaus! Hänen tekee mieli olla ystävällinen nuorelle miehelle, joka heitä auttaa ja joka ei mitään kysy. Hän on kalpea, puhdaspiirteinen poika, Tumma muistaa Pentin, kun häntä katselee. Mutta hän ei keksi mitään sanottavaa. Mies on asettanut pistimensä seinää vasten ja viipyy hetkisen tallissa, mistä kuuluu hevosten poljenta lattiapuuta vasten.

— Kevät tulee, sanoo laupeudensisar miehelle, kun tämä hevosta taluttaen astuu räystään alitse, josta vuotaa vettä.

— Katsotaan nyt pisin reki ja eiköhän täällä jossain ole heiniä, sanoo poika, avaa vajan oven ja tuo sieltä sylyksellisen.

Kun naiset heti aikovat asettua rekeen, tasoittaa hän heiniä ja puhuu jotakin itsekseen ystävällisellä äänellä. Samassa tärähtää maa jalkojen alla ja kaikilta portailta kuuluu huudahduksia ja kirouksia.

— Se oli saksalainen tykki, sanoo poika ja ottaa kiväärinsä. — Kuuluvat uhanneen huomenna pitää juhlajumalanpalveluksen Paalajärven kirkossa. Mutta ilmaan ne lentävät sentien. Sinne on tänään vedetty kuormittain dynamiittia. Osaattekos te nyt ajaa? Kuuluu olevan vettä rannoilla. Kunhan ette joutuisi saksalaisten käsiin. Niitä piruja oli nähty jäällä. Niitten käsiin kun joutuu, niin ei pääse elävänä. Hyvää matkaa vain. Taas! Niillä on helvetinmoiset kojeet!

Äiti ja tytär tuskin uskovat todeksi, kun he ovat päässeet läpi vartijaketjun. Vaistomaisesti ohjaa Tumma Falcke hevosen syrjäkaduille. Kulku on sille väkinäistä eikä se kunnioita ajajansa heikkoja käsiä. Ajaja kömpii polvilleen reen kärkeen, voidakseen ohjasperillä saavuttaa hevosen ja koko hänen tarmonsa keskittyy nyt siihen, että hän saisi hevosen kulkemaan. Vastenmielisin työ maailmassa: eläimen rääkkääminen, on tällä hetkellä hänen tehtävänään ja hän komentaa tunteensa vaikenemaan, antaen järjen hallita.

— Passi!

Pimeästä talonnurkkauksesta astuu esiin punasotilas. Hän valaisee taskulampulla sairaanhoitajattaren passin ja kysyy, missä toisen passi on. Se unohtui siinä kiireessä, kun niin äkkiä tuli lähtökäsky. Tumma Falcke ihmettelee itsekin millä varmuudella hän valehtelee. He pääsevät eteenpäin. Täällä syrjäkaduilla on korkeita, upottavia kinoksia, joiden läpi täytyy ajaa kahlaten. Lähempänä rantaa tulee paljaita kohtia, joilla hiekka ritisee, kun reenjalakset niille sattuvat. Siellä täällä päästävät talot välitseen näkyviin loimotuksen tulipalopaikalta, ja kohina täyttää kaiken aikaa ilman kuin kaukaisen kosken pauhu. Tumma Falcke tuntee vaistomaisesti, että täytyy välttää viertotietä, sillä siellä kulkevat pakolaiset Paalajärveltä. Ison-Hiedan isännän ei tarvitse katsella tätä pakoa. Hänen pylväänsä on suistettu ja rintakuva ilolla ja melulla kuljetettu johonkin vajaan romun joukkoon. Sivukadulta, jolta kulkee polku rantaan, ajaa Tumma Falcke järvelle. Siinä, missä maa ja jää kohtaavat toisensa, uppoaa hevonen polvia myöten ja reki keinuu niinkuin vene. Äiti siunailee reen perällä ja tytär komentaa polvistuvasta asennostaan hevosta kulkuun. Tulen kohinaan, joka heikkenemistään heikkenee, sekaantuu nyt pakenevien ajo selältä. Kun pääsisi saaren suojaan: jos pakolaiset huomaavat tämän hevosen, käännyttävät he sen armotta takaisin. Saarelta voi taittaa piiskan. Lieneekö tämä hevonen näin väsynyt, vai lieneekö se laiska. Ei ole liioin hyvä juosta upottavassa hangessa. Reki kallistelee puolelle ja toiselle. Tässä tulee vastaan vahva hangen harju, nähtävästi joskus pyryilmalla syntynyt, ja hevonen astelee käyden.

— Dynamiittia koko päivän, sanoo äiti reen perästä

— Älkää Jumalan tähden puhuko, vastaa tytär haaraltaan. — Jos joku sattuisi kuulemaan.

— Emme pääse perille tällä lailla.

— Millä lailla sitten? kuiskaa tytär tuskastuneena. — Ei ole muuta keinoa kuin piilotella täällä lähempänä rantaa. Kyllä me aamuun ehdimme perille, eivät ne toki yöllä pidä jumalanpalvelusta.

— Aijai, sinä ajat aivan sulaan.

— Ollaan hiljaa.

Saaren rannassa on taasen vettä niin ettei hevonen tahdo astua eteenpäin. Tumma Falcke kovettaa sydämensä ja komentaa sen menemään. Loiskuen jakaantuu vesi reen kahden puolen, pärskyen korkealle ilmaan. Tämä oli sittenkin hullusti: täällä on vastassa tiheä pensaikko. Jotakin avuttoman itkun tapaista pyrkii ylös rintaan. Tumma Falcke nielee sen alas, puree kokoon huulensa ja nykäisee vimmastuneena ohjaksista. Hevonen astuu suoraan pajupensaisiin ja reki huojuu oksien varassa, kallistuen puolelle ja toiselle. Kun pääsisikin ulos tästä ryteiköstä. Mikä se oli? Onko täällä joku? Vesi vain jossain lirisee, nähtävästi kevätpuro hangen alla.

Äiti ajattelee itsekseen, että olisi ollut parempi jäädä paikoilleen: ei ikinä tämä retki pääty hyvin. Tytär tuntee hänen ajatuksensa ja päättää vimmastuneena päästä perille, maksoi mitä maksoi. Tai jollei pääse perillekään, niin jos tapaisi joitakin ihmisiä, saksalaisia tai valkoisia, että saisi heidän mukanaan sanan Paalajärvelle. Sitten ei olisi väliä, vaikka he äidin kanssa jäisivätkin tänne. Häntä suututtaa eikä hän voi hillitä itseään, vaan kuiskaa pimeyteen: mitä tulitte mukaan, enhän minä kehoittanut. Äiti ei kuule. Hänellä on täysi työ suojella silmiään varvuilta, jotka lyövät rekeen, tai itseään putoamasta reestä, sen kallistuessa hangissa. Ei tarvitse astua reestä taittamaan oksaa. Siitä sen saa pajupehkon läpi ajaessa. Rannassa on taasen edessä kellahtava sulavesi: Tumma läiskäyttää varvulla hevosta, se tekee pitkän hypyn ja reki luiskahtaa niin syvälle, että vesi tulee laitojen tasalle. Äiti ei enää puhu mitään.

Tumman on sekä hiki että vilu. Tuntuu siltä kuin vaatteet olisivat likomärkinä ihoa vasten ja samalla käyvät kylmät väreet pitkin pintaa. Varmaan äidin on vilu. Mutta ei voi astua kävelemäänkään, sillä tähän hankeen uppoaa kuin suohon. Ei uskalla etsiä tietä. Kunhan ei eksyisi. Täytyy kaukaa pitää viittanaan suuri hevostie, muuten voi ajaa aivan harhaan. Se ei pääse hukkumaan silmistä, sillä pakenevat ajoneuvot merkitsevät sen. Joskus ne tulevat yksitellen, joskus kaksitellen, joskus niitä on kokonainen jono. Ja piiskat läiskivät, jalakset vikisevät ja puhe kaikuu hiljaisuuteen, joka täällä muuten olisi täydellinen.

Tumma koettaa yhä ajaa pitkin rantoja. Metsän taustaa vasten ei heitä ole niin helppo erottaa. Kauppala on jo hävinnyt näkyvistä eikä Paalajärveä voi kuulua pitkiin aikoihin. On niin hiljaista, että luulisi syvän rauhan vallitsevan maassa. Tyynesti kaartuvina viivoina kulkee metsänlaita pitkin taivaan nukkuvaa, syvän harmaata kantta. Siellä täällä rikkovat saaren ääriviivat rauhallisen taivaanrannan ja jokin metsäinen niemi pistäytyy syvemmälle lumilakeuteen, joka suurena, hiljaisena ja vakavana täyttää silmänkantamat metsän kehysten keskellä. Hevosen astunta lumisohjossa ja reen viillokset hankeen muodostavat aina saman, yksitoikkoisen äänen, johon korva tottuu, niin että se vähitellen kuuluu tähän valkeaan pehmeään ympäristöön. Onko mahtanut käydä pilvisemmäksi, koska on yhä vaikeampi erottaa isoa tietä. Tai ehkä nyt vasta alkaa olla puoliyö. Tumma Falcke iskee eteensä terästetyn katseen. Hän tuijottaa niin, että silmiä kirvelee. Mutta se ei tee mitään. Hänen täytyy nähdä tie — ennen kaikkea tie —, sitten kaikki mikä tapahtuu jäällä ja kaikki mikä saattaa tapahtua täällä rannalla! Hänen täytyy myöskin kuulla kaikki, joka risahdus, joka äännähdys, ja tietää mistä se johtuu. Herra siunatkoon —joko nyt kävikin hullusti? Hevonen ui vatsaa myöten vedessä. Tumma tempaa ohjakset kireämmälle ja lyö piiskalla selkään. Olisiko parempi hypätä reestä?

— Ei tämä ole kuin kohovettä, kuiskaa hän äidille ja pysyttelee tasapainossa, reen pulikoidessa ruuhena vedessä. Häntä ei pelota, mutta kylmät väreet viiltävät pitkin ruumista. Hevonen ei löydä kovaa pintaa jalkojensa alle. Jää murtuu joka askeleelta — onko tässä virta, vai mikä tässä on, jokohan he nyt jäävät tähän?

— Heittäytykää reestä! kuiskaa Tumma, uskaltamatta katsoa taakseen, — jää pitää teitä, vaikkei se pidä hevosta.

Tumma ei voi nähdä, että äiti jo on jäänyt matkan päähän jäänsyrjälle. Vettä tulee kohisten rekeen. Silloin hän itsekin varustautuu hyppäämään, kävi miten kävi, joka tapauksessa reki silloin tulee keveämmäksi. Hän keksii kuitenkin, että jos koettaisi kääntää jyrkästi syrjään, poispäin rannalta. Hevonen polskii epätoivoisesti, tapaa kovan pohjan ja on parilla hyppäyksellä kuivalla. Tumma rukoilee sydämessään siltä anteeksi, hänen tekisi mieli nousta sitä hyväilemään, jännitys yrittää kuitenkin pettää hänet ja laueta auttamattomaan epätoivoon. Silloin muistaa hän äitinsä ja kääntyy taakseen: reki on tyhjänä! Hän ei kuitenkaan ehdi säikähtää, sillä hän näkee äidin kammertavan eteenpäin pienen matkan päässä. Puhuuko hän itsekseen? Hän on tietysti läpimärkänä. Häntä onnetonta, että hän otti hänet mukaansa!

— Tätä kaipausta, tätä tuskaa! kuulee Tumma pimeydestä.

Silloin hän kapuaa yli reen laidan, tömistää puutuneita jalkojaan maahan, saa veren liikkeelle ja odottaa äitiään.

— Pääsettekö te? Oletteko te pahastikin kastunut? Mitenkä te voitte?

— Kävelen vähän lämpimäkseni. Tässähän on kuivempaa.

— Oletteko te pahastikin kastunut?

— Vähän.

Tumma tietää, että kun äiti sanoo »vähän», niin hänen jalkansa, ehkäpä polviin asti, ovat läpimärät.

— Kävelkää. Kyllä me ehdimme perille aamuun. Emmekö mahda olla puolitiessä. Annan hevoselle vähän heiniä.

Heinät ovat kastuneet nekin, sillä reen pohjalla on vettä. Jos jaksaisi kallistaa reen, mutta siihen ei heillä ole voimia. Tumma taputtaa hevosta ja syöttää sitä.

216

Sitten hän heinätukon avulla ajaa vettä reestä. Äiti kävelee jonkin matkan päässä. Yhtäkkiä hän pysähtyy.

— Näetkö sinä tietä?

Tumma terästää katseensa. Silmiä kirvelee. Hän ei voi erottaa jään yli vievää tietä, jota he kaukaa kaartaen ovat pitäneet viittanaan. Äsken taistellessaan vedessä ovat he kadottaneet suunnan, he ovat eksyksissä!

Äiti palaa reelle ja nyt alkavat he tyttären kanssa taivaanrannoista, saarten ja niemien hahmoista päätellä missä he ovat, mistä he tulivat ja mihin päin he äsken kulkivat. Pimeys ja kiiltävät vesilampareet estävät heitä pääsemästä selvyyteen.

— Ehkä me erotamme tien, kun päivä alkaa koittaa, yrittää äiti rohkaista itseään ja tytärtään.

Se voi sitten olla myöhäistä, ajattelee tytär. Tämänhän hän oikeastaan tiesi: ei milloinkaan hän näe miestään ja poikia!

— Istukaa rekeen, sanoo hän, — ja koettakaa peittää jalkanne heiniin. Nämä täällä ovat kuivempia. Minun ei ole kylmä.