Part 2
"Mutta se nyt on toki pirun vale!" heräsi Pekka, ja kimposi aivan seisaalleen.
"Jotta minä nyt olisin sonni!" tenäsi hän. Lukkari huusi ja käänsi jo kiukkunsa isä-ukkoon.
"Ja semmoinen poikako sinulla on?" Se ei vastannut.
"Uk-ko!... Vai nukkuuko se sekin piru!" huusi lukkari ja riensi luo.
Ja totisesti se nukkui lämpimään uuninnurkkaan painautuneena.
"Uk-ko!... Nous' ylös!" repi hän sitä kauluksesta.
"Ka!" heräsikin se ja kun lukkari yhä ravisteli ja haukkui, selvisi hän ja jo käski:
"Ka!... Elä nyt revi!... Jotta tässä saa rauhan!"
Hänestä tuntui kuin olisi herännyt suloisissa kotioloissa. Unta silmistänsä hieroessaan hän puhelikin:
"Oli tuossa niin lämmin ja hyvä olo, jotta arvelin jotta jos tuossa torkahtaisi!"
Lukkari huusi, haukkui ja sätti. Tapaus oli herättänyt koko tämän hartaan seurakunnan. Jotkut haukottelivat laiskasti. Toiset hieroksivat unen-tihrua pois silmistään ja niin oli herätys käynyt koko joukon läpi.
* * * * *
Alkoi se työ jo luistaa.
He jättivät toisensa siihen väärään uskoon, että vallesmanni on muka heidät tavannut tieltä ja tuonut tänne väkisin. Kaisasta he vaikenivat, ja salasivat visusti toisiltansa koko rakkautensa.
Nyt he olivat vastikään syöneet tukevasti. Lukkari oli pakottanut heidät ostamaan katekismuksen ja määrännyt, että heidän pitää opetella siitä ulkoa ainakin kuudes käsky ja vaivaisesta syntisestä vähintäin ensimäinen lause. He olivatkin jo ryhtyneet työhön. Pekka selaili kirjaa. Ensi kerran elämässään hän moisen ihmeen oli käteensä ottanut.
"Näkyykö sieltä mitä?" kysäisi tupakoiva isä.
"Ka-a!" tapaili poika ja ilmoitti:
"Näkyy täällä ainakin kaikenlaista kommervenkkiä!"
"Mhyy!... Vai sitä siellä on!"
"Ka-a!" myönteli Pekka, jopa selittikin arvellen:
"Eivätkö nuo liene niitä kirjanpuustaimia!"
Ja ikäänkuin esiintyäkseen asiantuntijana, kohentautui isä silloin lähemmä, kurkisti kirjaan ja ilmoitti:
"Näytäppäs!... Jos minä hyvinkin tuntisin".
Miten juhlallista. Aivan hän käväsi pankon luo sylkäisemässä, kuten tärkeään toimeen varustautuva ainakin ja puheli sieltä pöydän luo palatessansa:
"Niin, jos minä vanhempana miehenä saisin heistä paremmin tolkun".
Hän yskäsi vieläkin, sylkäsi jälleen, oli siten valmis, katsahti, näki mustia rivejä ja ilmoitti kuten asiantuntija:
"Ka... Niitä kai ne ovat... puustaimia!" Ja siihen varmuuteen he jäivät iäksensä ja sillä kirjatiedolla ja sillä uskollansa kuuluu heidän täytyvän kerran autuaaksikin tulla.
* * * * *
Useina päivinä oli lukkari jo tutkituttanut ja mietityttänyt sitä samaa tärkeää asiaa: Kummastako Johanneksen saarna oli, Davidistako vai profeetoista. Ei ollut siis ihme, että ukko Sikasen uteliaisuus oli alkanut herätä ja kiihtyä. Usein hän oli jo itseksensä arvellut:
"Mikähän ihmeen mies se tuo Johannes on?"
Mutta ei se asia hänelle selvinnyt, ja uteliaisuus alkoi häntä jo hieman vaivata. Niinpä hän tänään ruuan jälkeen tupakoidessaan äkkiä kysäsi pojaltaan:
"Mistähän ihmeen Johanneksesta se niin monena päivänä peräkanaa puhuu?"
Pekka imeksi piippuansa ja sattui mietiksimään rakkausasiaansa: sitä että mitähän silloin kerran tarkoittikaan sillä "olisihan siinä": akkaako vaiko kontua. Se oli pälkähtänyt nyt taas päähän aivan sattumalta eikä hän siis siinä mietiskellessään tajunnut isänsä kysymyksestä muuta kuin äänen. Piippu siinä vain lerppasi suussa ja sylkikin oli itse-aikojaan valahtaa pois suupielestä. "Kumpaakohan paholaista minä ajattelin?" se miete kierteli unisissa aivoissa laiskana, aivan nukuksissa.
"Niin jotta. Osutko sinä tietämään, kuka mies se yletön Johannes oli?" kiihtyi jo isän uteliaisuus.
"Ka-a?" heräsi nyt poika, sylkäsi sylen pois ja tiedusti:
"Niin mitä?"
"Ka se". Ja ukko toisti taas kysymyksensä. Poika kuunteli taiten, imeksi savuja, näytti punnitsevan asiaa, ja kun se ei ottanut selviytyäkseen ja ruokaunikin jo painosti, vääntäytyi hän penkille mahalleen samalla valehdellen:
"Ka sitäpä minä tässä juuri itsekin ajattelin, jotta on se mahtanut olla vähän eriskummallinen Jaska se Johannes... Kun sen saarnakin on niin kovin sokkeloinen, jotta ei lukkarikaan siitä selvää saa".
Ukko joutui ymmälle. Pekan vastaus kiihdytti vain uteliaisuutta. Vaiettiin. Ukko tupakoi kumarassa ja mietiskeli Johannes-kysymystänsä. Poika haparoi joitakin risoja päänsä alaiseksi ja siinä aikoen jo painautua uneen, tuli taas miettineeksi rakkausasiaansa. Laiska ajatus johtui siitä rippikouluvaivoihin ja hän arveli isällensä:
"Sinulle se oli toki hyvä, jotta satuit elämään sen hyvän papin aikana... Niin jotta sait ja ilman rippikouluakin ottaa eukon!"
"Ka" yritti isä, mutta Johannes-ajatus sotki. Poika loikoili, punnitsi asiaa ja oloja ja hetken kuluttua arveli:
"Nää nykyajat ovat tässä lukuasiassakin tiukkoja aikoja kuten kaikessa muussakin. Jos nuo eivät sitten ajanoloon hellittäne..."
"Niin mitkä?" heräsi isä Johannes-mietteistänsä, sillä hän oli ollut taas nukahtamaisillaan.
"Ka-a" tapaili poika, mutta ajatus uupui siihen, sillä unen maukas esi-maku sulki jo kaiken. Pää oli kuin lyijyä. Ukkokin huomasi, että häntä torkutti. Hän kopisteli piippunsa, pani porot suuhunsa, pisti nysänsä pieksun varteen, vääntäytyi penkille, ja kohta alkoi taas kuulua tämän sulhasissa vaeltavan Sikas-suvun tasainen sovinnollinen kuorsaus.
V.
Paitsi Sikas-sukua, uhkasi niinä aikoina Pielisjärvellä vaimonpuolen puutteessa sammua eräs toinenkin suku, nimittäin iso-partaisen Jussi Leskisen. Monista ponnistuksistaan ja tuuheasta parrastansa huolimatta ei näet tämän jo viisi vuotta sitten leskeksi jääneen Leskisen ollut onnistunut saada uutta vaimoa. Ja niin elää leipoi hän yksinään Pielisjärven pitäjän eteläpäässä.
Mutta nyt hän oli kuullut, että pitäjän pohjoispäässä Saastamoisen Kaisa oli vapaa.
"No... Eihän tässä sitten enää hätää eikä eukonpuutetta olekaan", oli hän ihastunut. Onneksi sattuivat vielä näihin aikoihin olemaan Nurmeksen markkinat, ja kun hänellä oli iso sika vietävänä markkinoille kaupaksi, päätti hän tietysti samalla matkalla kosia Kaisasta itsellensä eukon.
* * * * *
Mutta menemme varsinaiseen asiaan.
Tämä itsetietoinen ja pitkäpartainen Jussi Leskinen istuksi todellakin nyt Kaisan tuvassa ja kosi Kaisaa. Laatuun käyvältä akalta se hänestä olikin tuntunut.
"Niin jotta mitäpäs siinä sitten Kaisa... turhia tingitään", suostutteli hän, sillä hän oli jo ennättänyt kehua sekä itsensä että kontunsa.
"Pyörähdät tästä vain katsoa sukaisemassa sitä minun taloani ja sittenpähän Nurmeksen markkinoilla pannaan kauppa lukkoon pusuja vaille".
Rennolla sulhaspäällä hän nyt olikin ja reilusti kuten iso isäntä ikään heilautteli pitkään pieksunvarteen pistettyä jalkaa polven päällä.
"Vai mitä Kaisa?... Niin jotta eikö anneta tään rakkauden vaan ryskää?" kysäsi hän jo voitonvarmana, imasi aivan ökä-savut, sylkäsi oikean isäntä-sylen ja jalkaa polven päällä retkutellen odotti vastausta.
Mutta ei. Kaisa kaapi taikinaa ja mietti ja punnitsi. Hän näet epäröi, kun ei ollut varma jaksaako kumpikaan Sikanen läpäistä rippikoulunsa.
"Tällä Leskisen Jussilla on talo, jossa ei ole puutetta lihasta eikä leivästä eikä... tästä nyt muustakaan särpimestä!" kehui Leskinen lisää, kokien pehmittää Kaisaa.
Ei vieläkään vastausta. Mieluummin hän ottaisi Sikasen, kumman tahansa, heidän kontukin kun on tästä ihan rajatusten, mutta ken sitä niiden rippikoulua tietää! Hän syventyi kuopimiseen.
"Ei, ei siinä meidän talossa akalla ole puutetta muusta kuin köyhyydestä!" toisteli Leskinen ja sylkäsi niin isäntämäisesti että niska nytkähti itsetietoisuudesta.
"Entinenkin akka valitti vain sitä jotta kun hän ei vain tään ajallisen paljouden takia saisi sielullensa sitä vahingoksi sanottua", jatkoi Leskinen ja päästi savua sekä suusta että sieramista niin että koko parta tuprusi kuin palava kuontalo. Kaisa mietti ja kaapi. Olihan hyvä pitää tuo Leskinen ainakin Sikasen varalta.
"Sielullensa... sielullensa se eukko vaan pelkäsi vahingon tulevan kun..."
Hän sylkäsi välillä ja nyhti partaansa:
"Kun siinä on niin ylettömästi sitä jota koi ja ruoste syö ja raiskaa, jotta ei siitä raiskatenkaan loppua tule".
* * * * *
Selvittiin siitä toki jo parempaankin alkuun. Äkkiä näet Kaisa herkesi kaaputtamasta, kaatoi taikinaan likovettä ja kysäsi:
"No entäs... Niin jotta onko sinulla siinä?"
Miltei kainostutti sanoa loppuun.
"Siitä entisestä eukosta mitä?"
Lapsia hän tietysti tarkoitti. Arvasihan sen Leskinen.
"Mhyh!" ynseili hän siihen niin, että isäntämäinen niska aivan nytkähti.
"Vai vielä niitä kakaroita olisi pitänyt siihen siittää!"
Aivan hän ylpistyi kun niitä ei ollut.
"Leivän syöjiä!"
Mokomiakin. Ylpeät sylet laski hän isosta parrasta lentoon ja aivan komeili ynseästi kehuen:
"Sillä puolella Pielisjärven pitäjästä... siellä etelä-päässä, kuule Kaisa..."
Luontoa se aivan nosti. Äänikin nousi, kun hän lopetti kehaisten:
"... Siellä tään pitäjään etelä-päässä kuule puidaan nämä riihet niin, jotta siitä ei synny pölyä eikä ruumenia!"
Teki jo mieli sipasemaan isoa partaakin. Lapsettoman, rikkaan lesken tietoisuudella ja tyytyväisyydellä laputteli hän pieksun pohjalla lattiaa ja...
"Niin kun on laita täällä keski-pitäjäälläkin, ja... Täälläkin ja Lieksan paikkeilla", yltyi hän vertailemaan sillä...
"Sillä näissä, Pielisen keski-pitäjään taloissa, kuule Kaisa, kun sitä perillistä pymätään, niin sitä ei köyhimpien kaivoissa riitä edes kastevettä, jotta saisivat ilman järviveden apua sen perillis- paljouden kastetuksi kirkonkirjoihin... Niin jotta..."
"Häh?"
Aivan se suututti jo moinen kehuminen Kaisaa. Hän kehäsi jo omaakin lapsettomuuttansa:
"On sitä nyt keskis-Pielisjärvelläkin puitu ja paukuteltu eikä..."
Aivan hän jo pyörähti siinä.
"Ka-a", yritti Leskinen muhkeasti, mutta ei ennättänyt jatkaa, sillä kunniansa puolesta kimpaunut Kaisa sieppasi täyden vesikorvon lattialta penkille ja lopetti ynseillen:
"Eikä silti ole ruumenhuoneet ruumenta ja rötyä täynnä!"
Ja sinä tässä kehut! Soo.
"Ka... tuota", yritti Leskinen, mutta Kaisa piti suunvuoron. Oli jo sukeutua pieni väittely, mutta painui se toki, sillä Kaisaa alkoi taas arveluttaa se Sikas-suvun lukutaito. Paras siis sittenkin pitää Leskinen varalta.
Ja niinpä lupasi hän käydä katsomassa taloa, ja kun hänenkin oli härkä-mullikka vietävä Nurmeksen markkinoille, lupasi hän siellä ajatella asiaa ja puhua siitä.
"Sittenpähän näkee, kun kokee", arveli hän, ja niin oli hänellä nyt kolme sulhasta lemmen-paulassa.
* * * * *
Ukko Sikasta oli henkisessä työssä ponnistellessa alkanut yhä enemmän vaivata se Johannes-uteliaisuus. Häntä aivan kiusoitti, kun ei tiennyt mikä kumman mies se oli, kun lukkari yhä vain sen saarnaa pohti.
"Mikähän pirun mies tuo oli!" oli hän kerrankin oudostellut pojallensa Pekalle.
"Ka", oli Pekka yrittänyt sanoa, mutta oli keskeyttänyt huomattuansa, ettei hän itsekään tietänyt, ja oli vain arvellut:
"Kun olisi siltä lukkarin paholaiselta itseltään kysyä!"
* * * * *
Tänään oli lukkari taas ollut ankara ja yhä se oli selittänyt samaa saarna-asiaa. Sikaset olivat nyt syöneet taas vankasti ja istuksivat kortteerituvassa tupakkahartautta pitäen ja odotellen unen tuloa.
Ja nyt taas pani heidät mietiksimään sitä rakkausasiaa. Ukko koki taas laskea niitä Kaisan heinäpieleksiä, mutta nyt tahtoi sotkea se Johannes. Hän istui kumarassa, tupakoi, syleksi miettiväisenä, ja joltinenkin hikipisara kiilsi nenänselällä aikoen lähteä vierimään nenää pitkin alas.
"Neljähän niitä piti olla niitä pielessijoja, kun..."
Mutta ei sittenkään. Jos hyvinkin pettää muisti! Hikipisara valahti nenänselkää pitkin jo kertasen alemma, mutta pysähtyi toki vielä.
"Kun se tää..."
Se tää muu: tää Johannes sotkee, koki hän siinä unentuloa hilliten pitää ajatusta työssä. Johannes alkoi näet siinä makean unentulon seassa sotkea.
"Niin jotta niitä!" koki hän taistella unta ja epäselvyyttä vastaan. "Niitä..."
Hän hapuili jotain yhä himmenevässä Johanneksen ja pieleksen välistä ajatusta. Pää riippui kuin pois putoamaisillaan. Hikipisara herahti rauhassa hieman alemma. Piippu lerppasi kuin unehtuneena ikenessä ja...
"Niitä..."
Turhaan. Uninen ajatus ikäänkuin viippasi ja viipoitti pieleksen ja Johanneksen välillä. Johannes tuntui vievän voiton:
"Paholainen kun... sotkee jo koko ajatuksen!" harmistui hän jo. Mutta ei se auttanut. Väkisinkin vei Johannes voiton. Yhä syvemmin painui hän nyt hautomaan sitä uteliaisuutta herättävää kysymystä että:
"Kuka piruhan tuo mahtaa olla, kun se..."
Lukkari oli näet nytkin taas käynyt läpi profeeta Hesekielistä aina Syyrakkiin saakka eikä sanonut pääasiaa: sitä kuka se Johannes oli. Uteliaisuus valloitti unisen mielen:
"Kun saisi paholaisesta selvän!" hoki hän siinä. Uni painoi jo hitosti. Hikipisara oli kasvanut ja kiilsi jo aivan nenänpäässä, kun hän siinä tuhjakkeena nuokotti. Pekka tupakoi samalla tavalla, ja mietti rakkausasiaansa. Olikin hän jo saanut nyt selville sen, että sillä "olisi sitä siinä" oli tarkoittanut joko akkaa tai kontua tai sitten molempia yhteensä. Se oli siis selvä. Hän sylkäsi ja kun pääkin oli jo täynnä makeaa unta, lopetti hän ajatustyön kokonaan ja aikoi venyttäytyä penkille nukkumaan.
"Niin jotta... olikohan tuo!" koki isä-ukko yhäkin sitä Johannes-asiaa. Uni painoi jo niin, että hän nuokahteli tavan takaa.
"Olikohan tuo..."
Taas vetäsi nuokahtamaan ja keskeytti ajatuksen. Hikipisara riippui jo nenänpäässä juuri pois tipahtamaisillansa.
"Tuo hylky... olikohan tuo..."
Tip!
Se hikipisara se vain nyt ukon nuokahtaessa tipahti nenänpäästä lattialle. Ukko heräsi siihen, hölmisteli ja eikös tiedustanut Pekalta:
"Niin jotta..."
Sylkeä oli torkkuessa kasaantunut suuhun tukoksi. Hän käväisi pankon luona tyhjentämässä ja jatkoi nyt:
"Kun sen Johanneksen yksin jo se saarnakin on ollut niin moni-peräinen, jotta se on ollut sekä Syyrakista jotta... Muistatko sinä Pekka mistä se vielä oli?" loppui häneltä oma muisti, ja kaikki meni sekaisin.
"Ka", yritti Pekka auttaa tiedoilla isäänsä, mutta muisti petti. Kuin pulasta pelastuakseen hän sylkäsi ja tokasi:
"Se on se toinen puoli niistä toisista nimistä... eikä tästä nyt... tästä paljaasta Syyrakista".
Ja penkille hän venyttäytyikin mahallensa ja kun nyt kerran päässä oli niiden äskeisten rakkaus-ajatusten rippeitä, sai hän niistä puheen aiheen ja arveli siis isällensä:
"Sinulla sitä oikeastaan ei ole enää tästä rippikoulun käymisestä mitään etua... Kun ei sinulla kuitenkaan ole enää uuden akan otto mielessä..."
"Ka", tapaili ukko, mutta pysähtyi. Ei sitä nyt kuitenkaan olisi sopinut vielä asiaa ilmoittaa ja niin nukahtivat taas nämä kilpakosijat tietämättä tään-taivaallista siitä, mitä vaarallisia miehiä he toinen toisellensa olivat.
VI.
Viime päivät olivat heille olleet kovia. Lukkarin vaimo oli näet sen jo ennen mainitun n.s. Johanneksen-saarna-ärtyisyytensä syytä miehellensä selittäessänsä ollut pakoitettu sille ilmoittamaan sen ilosanoman, että hän on taas toisillakymmenillä ja pienipalkkainen lukkari oli tietysti siitä hermostunut. Ahkerasti purki se nyt vihaansa oppilaisiinsa, heristäen vahinkonsa niille. Varsinkin Sikasia hän haukkui minkä ilkesi. Lisäksi oli heidän korviinsa ehtinyt jo huhu Leskisen kosissa käynnistä.
Tämä viime mainittu asia se antoi nyt heille päänvaivaa. Uskokin päästä haihtui ja myös Johanneskin ja pieni mustasukkaisuus alkoi kehittyä.
Sillä pieni se vielä oli: tuskin alussaan. Tänään olivat he syöneet navakasti ja lukkarin siinä selittäessä autuuden asioita mietiksivät he molemmat samaa asiaa. Ja mikä ihmeellisintä siinä.
Ajatelkaas! Aivan samoilla ajatuksilla ja yhtä-rinnan!
Kummallista!
"Onkohan tuo niitä entisiä pitkäpartaisia Leskisiä... Tää josta ne juttuavat Kaisan suhteen!" kokivat he miettiä. Lukkari luki kohtia Davidista ja todisteli niiden avulla, että Johanneksen saarna ei voi olla siitä.
"Vai niitäköhän mahtaa olla niitä salo-Leskisiä!" punnitsevat Sikaset aivoonsa. Mutta asia ei tahtonut selvitä, sillä tuvan makea lämpö rasitti ajatuselimiä. Pojan suussa jo riippui nysä aivan irrallansa.
"Sillä, jos se olisi Davidista niin", innostui lukkari ja selasi taas auki monet kirjan kohdat.
"Niin... Että esimerkiksi Syyrakki ja Habakuk!"
"Ne parta-Leskiset ne kuuluvat olevan rikkaanpuoleisia", löyhähti kuin tuvan lämmöstä uutta ajatusta Sikasen päähän. He eivät olisi suoneet että se Leskinen on niitä rikkaita, sillä siitä voisi olla vastusta.
"Mutta niitäpä se toki tää Leskinen onkin... niitä!"
Niitä köyhiä Leskisiä. Tuvan unettava lämpö tuntui aivan makealta ja se vaikutti, että ajatus-vähä päässä oli kuin imelä mämmi. Hätä-hätää pysyivät vielä silmäluomet auki ja...
"Sillä ei piru vie se niitä rikkaita Leskisiä!"
Miten makealta se ajatus tuntui! Lukkarin ääni soi kuin ihana etäinen unilaulu...
Tip!
Ei toki vielä. Se yritti vain pudota, piippu ikenestä, mutta herättikin vain unesta. Taas mietittiin, taas nuokuttiin.
"Niitä se on... niitä!"
Niitä heille edullisia Leskisiä, nuokahtelivat he jo, kuin ollen penkiltä pois tipahtaa. Lukkari vertaili nyt Syyrakkia ja Davidia...
"Niitä köyhiä Leskisiä niin että..."
Kops!
Pojan piippu se nyt tipahti ikenistä lattialle. Lukkari kuuli sen, raivostui ja juoksi jo kirja iskuun kohotettuna uneen vaipujaa kohti huutaen:
"Sikasen härkä!..."
"Nops!"
Se oli isä-ukon nysä, joka nyt tipahti, ja...
Tietysti alkoi silloin paukkua kirja päähän.
Eikä ainoastaan Sikasien päähän, vaan suuren joukon, sillä kauhuksensa huomasi lukkari koko seurakuntansa vaipuneen synnin-uneen.
* * * * *
Nyt alkoivat mustasukkaisuuden vaikeat ajat, johtaen opintieltä joksikin väliajaksi parempiin puuhiin.
Oli näet kulunut joku päivä. Siitä Kaisan ja Leskisen asiasta oli nyt tullut lisävarmuutta. Olipa jo tuotu sekin huolestuttava tieto, että Kaisa on lähdössä ja nyt siis jo lähtenytkin juuri näinä päivinä alkaville Nurmeksen markkinoille, poiketaksensa samalla katsomaan Leskisen taloa.
Ei siis ihme, että sekä isä että poika alkoi toisistansa salaa varustella markkinoille lähtöä. Siellä voi pitää Kaisan suhteen varansa, päättää kaupat ja sen tehtyä palata lopettamaan rippikoulun. Sitä mietiksi nyt ukko. Olikin taas ollut ankara päivä koulussa. Mustaapenkkiä istumaankin oli jo lukkari uhkaillut panna.
Kotoa oli heille tänä aamuna tuotu iso korvo maitoa ja he aterioivat. Pekka koki kavaluudella houkutella isänsä karkaamaan pois koulusta: solahtaman sinne Polvijärvelle hierotuksilleen. Sillä aikaa voisi hän pistääntyä Nurmeksen markkinoilla ja kosasta siellä Kaisan lopulliseen varmaan talteen ohi Leskisen suun. Samaa asiaa hautoi isäkin mielessänsä. Polvijärvellä käväsyn varjolla aikoi hänkin pistääntyä Nurmeksessa.
* * * * *
He, kuten sanottu, aterioivat ja hautoivat sitä kavalan puheen alkua. Siinä piimäkupissa oli eräs tavattoman iso ja herkullisen näköinen sileä kokkeli. Kumpikin pani sen silmälle, aikoi säästää sen maukkaaksi viime palaksi ja kavalasti varoi, ettei toinen saisi sitä sitä ennen hotaista. Mikäli muistan, alkoi poika, Pekka, ensiksi asiasta puheen, arvellen siinä syödessänsä:
"Niin kuin jo sinulle sanoin, niin sinulla sitä ei enää ole akan otosta huolta... Niin ikämiehellä".
"Ka", yritti ukko, mutta ei joutanut jatkamaan. Sitä herkkukokkelia piti näet lusikalla haparoida suojaan omalle puolelle kuppia.
"Aikookohan tuo tuon kokkelin", hoksasi jo Pekka itseksensä, työnsi suun leipää täyteen ja hapasi lusikalla maitoa niin ovelasti, että kokkeli joutui hänen reunallensa. Sen tehtyänsä hän palaa pureksien jatkoi:
"Kun sitä minäkin olisin ennättänyt tuossa iässä ja aviossa niin pitkälle, jotta minullakin olisi näin iso poika niin..."
Taas häntä huolestutti se kokkeli. Isä haparoi sen taas reunallensa.
"Niin en minä enää viitsisi tätä ajallista ruumistani näillä lukutöillä vaivata", jatkoi hän ja harasi taas kokkelin viekkaasti puolellensa.
"Ka!" yritti ukko, mutta keskeytti. "Paholaistakohan se tuosta kokkelista haroi!" hoksasi hän siinä jo itseksensä.
"Vaikka luitani sen sijaan hierotella lykkyyttäisin!" riensi poika jo likemmä sitä isän hierotusmatkalle lähtöä. Päässä häämöitti aavistus, että isäkin vaani sitä isoa kokkelia ja siksi hän kiersi nyt kuppia niin että oikea reuna joutui häneen päin. Suu ruokaa täynnä selitti hän samalla:
"Sillä ei se enää tunnu miltään olla eukolle velvollinen sillä iällä kuin nyt sinä!"
"Niin jotta", tapaili taas isä. Häntä jo harmitti tää pojan kokkelikuje.
"Aikookohan tuo, piru, sen hotaista itse!" mietti hän jo itseksensä.
"Varsinkin kun sinullakin jo on tätä perettäkin... Niin jotta ei jää kontu kuoltua vieraille", ahtoi Pekka leipää suuhunsa ja...
"Ka... Tuota..."
Ajatus sotkeutui. Siitä kokkelista alkoi näet pakata pieni hätä:
"Lotkaiseekohan tuo sen suuhunsa!" hätäili hän jo salassa. Aivan jo tavallaan hermostutti ja suututti.
Taas se pyörrytti kupin kokkelireunan puolellensa.
"Kehnon vietävä!" nousi jo salainen harmi ukon päähän. Ahmittiin ruokaa kuin kilpaa.
"Vai mitä sinä arvelet?" tiedusti Pekka pala suussa.
"Ka... Eipä tässä..."
Mutta ei siinä joutanut nyt näinkään tärkeään asiaan. Huolestutti jo aivan:
"Syö se piru tuon kokkelin!" harmistui hän siinä jo ja hapasi kiireessä kokkelia lusikalla niin varomattomasti, että se hajota valahti.
"Tuota paholaista!" äänsi siitä lopen harmistunut ukko puoli-itsekseen.
"Ka-a!" yritti poika lisätä, mutta suu oli ihka täysi. Kiireesti lusikoivat he sen hajonneen kokkelin suuhunsa ja niin oli ateria vihdoinkin lopussa.
* * * * *
Erinomaista se piimä olikin. Poika nuoleksi lusikkansa, pisti sen seinänrakoon ja ukko käväsi sylkäsemässä piimänloput likakorvoon. Sen tehtyänsä hän nyt puolestansa meni asiaan, kysästen:
"Niin jotta, sitäkö sinä tässä taannoin... syödessä arvelit, jotta minä voisin lähteä Polvijärvelle hierottamaan?"
"Ka-a", hapuili poika tupakka-vehkeitänsä. Miten mielissänsä olikin nyt ukko, kun poika oli sattunut moista ehdottamaan.
"Vai muutenko sinä siinä syödessä juttusit?" tiedusti ukko kun pojan lopullinen vastaus viipyi, Pekka työnsi jo piipunvartta ikeniinsä ja myönteli:
"Ka eipähän se pahaa tekisi kennenkään luille... hierominen!"
"Ka eipä se..."
Ja aivan hän alkoi nyt jo valitellakin miten suuressa hieromisen tarpeessa hän on ja miten...
"Varsinkin nivuslihoja kivistää!" valitti hän vaivojansa ja jo seuraavana aamuna lähti tämä rippikoulukarkulainen taivaltamaan Nurmesta kohti ja tuossa puolenpäivän korvissa lähti samaa tietä painamaan poika, joka uskoi isänsä lähteneen etelää kohti, kiertääksensä sitä tietä Polvijärvelle.
Mutta jo samana iltana huomasi lukkari, että häneltä on kadonnut kaksi opetuslasta. Ne oli määrätty ruunun kyydillä tuotaviksi, eivätkä siis saaneet omin lupinsa poistua.
Ja niinpä ilmoittikin lukkari oitis asian nimismiehelle ja sen oli virkansa puolesta lähdettävä ottamaan kiini näitä karkureita.
* * * * *
Muinaisina aikoina oli ukko Sikanen Nurmeksessa käydessään joutunut kavalan petoksen uhriksi. Tässä tienvarrella olevan Kylälahden Simpson Pellisen talon vävy oli myynyt hänelle viinana pullollisen silkkaa vettä ja hän oli pannut sen asian hampaankoloonsa.
Nyt tällä matkalla osui samainen vävy Yrjö Jeremias tulemaan vastaan siinä talonsa lähettyvillä. Se oli metsäistä seutua ja oitis alkoi ukko hakea riitaa. Toinen kyllä koetti vältellä ja sovitella, mutta ukko ei hellittänyt, vaan kaiken lopuksi antoi petturille pienen selkäsaunan.
"Elä lyö kuule!" huusi piestävä ja uhkasi oikeudella.
"Vaikka kuvernyöriin pane!" ähki ukko Sikanen ja mukiloi vain allansa rimpuilevaa miestä nyrkillä niskaan. Alkoi toki kuulua paikalle rientäviä ääniä, joten ukon täytyi lopettaa ja luikkia tiehensä.
Mutta onnettomuudeksi oli joku ehtinyt jo nähdä. Piestyllä oli siis vierasmies ja oitis jätti hän asian lautamiehelle.