Part 1
KILPAKOSIJAT
Kertomus
Kirj.
MAIJU LASSILA
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1913.
I.
Suoraan sanoen ei Pielisjärven takamailla Matkaselän salokylässä oleva talokas Heikki Sikanen tuntenut kirjasta iitäkään. Siitä huolimatta oli hän voinut elää jo yli viisikymmenvuotiaaksi. Rippikoulu oli kyllä vielä käymättä, mutta mitäpä siitä. Ilman senkin apua oli hän näet onnistunut saamaan itsellensä ainoan pojan Pekan, joka siis, kun äiti-vainajakin oli ollut ripillä käymätön, oli tavallaan neitseestä syntynyt. Talonsa hän oli asunut kuten mies. Viljelykset olivat semmoisessa kunnossa, että kontu elätti miehensä. Ja polvesta polveen olivat suvun miehet kulkeneet omassa nahassansa kuten aina tekee väärentämätön ja oikea tavara.
Se isän entisyydestä. Sanottakoon vaan, että hän oli yksi niitä yhäti pois häviäviä parhaita, jotka elävät omien käsiensä työstä ja jotka eivät omia tapojansa, nimeänsä ja säätyänsä ujoile, eivätkä narreina etsi itsellensä muijaa mesopotaamialaisen herrasväen, vaan oman "Kaanaan maansa" tyttäristä.
Entä hänen esikois- ja ainokaispoikansa Pekka? Luonnollisesti oli hän kaikessa isänsä oikea poika, jopa siihen määrin, että ei tuntenut ainoatakaan kirjainta, ei ollut kirjaa käteensä ottanut ja oli kuitenkin jo ehtinyt iässä kolmekymmenvuotiaaksi.
Eikä hän sitä surrut. Hänkin oli yksi niitä pohjaltansa parhaita, jotka pystyvät ymmärtämään, että jos ei maassa ole miehiä, jotka perustavat leipään eivätkä virkaan, niin nälkään kuolevat nekin, jotka sanalla ruokkivat ja opettavat, että ei ihminen elä leivästä.
Ei hän siis ollut virkauralle yrittänytkään, vaan kasvatti maasta viljavuutta, ei itsestänsä virkamiessatoa. Mutta kun hän oli samalla kokonaan laiminlyönyt sanan, oli hänen rippikoulunsa käymättä, eikä hän siis lainkaan nykyisen papin ja ankarien kirkollisten olojen vallitessa voinut jatkaa sukua: hänellä ei ollut isyysoikeuksia. Ja niin uhkasi Sikasen sukua sukupuutto-kuolema.
Se asia tiedettiin yleensä Pielisjärvellä. Ukko Sikanenkin oli näet jo tavallaan leski, sillä hänen neitsyensä, Pekan äiti, Kaisa, oli kuollut kaksi vuotta sitten. Hyvänä hän oli sitä pitänyt ja kuoltua kaihonnut. Syyttä ei siis sanottu Pielisjärvellä siitä aviosta, että:
"Sikanen pitää Kaisaansa kuolemassakin parempana kuin moni vastavihittyä!"
* * * * *
Ei niin, ettei Pekka tosin olisi yrittänyt suoriutua rippikouluvaikeuksistakin. Jopa kerran kaksikymmen-viisivuotiaana oli hän näet tallustellut rippikoulu-aikana kirkonkylään iso eväskontti selässä. Mutta siellä oli noussut tie pystyyn. Hiltusen leski, jonka saadakseen hän oli rippikouluun lähtenyt, oli näet juuri samana päivänä ajanut kirkolle panettamaan itseänsä kuuluutukseen Antti Könösen kanssa.
"No... Sittenpä tässä ei ole enää asiaa minkä vuoksi ruveta itseään rippikoulussa vaivaamaan", oli Pekka sen kuultuansa arvellut. Ja niin oli hän luopunut koko yrityksestä, syönyt kirkonkylässä eväänsä loppuun, lyönyt korttia ja käynyt yöjalassa, kertaakaan avaamatta kouluhuoneen ovea.
* * * * *
Mutta palaamme pääasiaan.
Aivan äskettäin oli kuollut Antti Saastamoinen ja sen lapsettomalle leskelle, Kaisalle, oli nyt muun ihanuutensa lisäksi melkoinen myötäjäistalo. Ei siis ihme, jos koko Sikasen suku, niin isä-ukko kuin poikakin, alkoivat silloin toinen toistensa ajatuksia tietämättä punnita sitä suvunjatkamis-asiaa.
Ja mikäs siinä. Ainoastaan rippikoulu oli pienenä esteenä... Kaisa nimittäin kyllä lupaili sekä isälle että pojalle, mutta samalla ilmoitti, ettei hän suostu olemaan neitseenä, vaan oikein vihittynä.
"Eikä se näin tiukkoina papillisina aikoina muuten passaisikaan", selitteli hän.
Ka, täytyihän se myöntää niin ukon kuin pojankin, ja he alkoivat ahkerasti hautoa rippikouluun menoa.
* * * * *
Olikin sopiva syksyaika. Rippikoulun piti alkaa jo huomenna. Ujostutti kai puhua toisillensa näin ikämiehenä siitä lukuasiasta. Ja siksi varustautuivat he muka muille matkoille.
"Jos tässä pistäytyisi siellä Polvijärvellä Kaisa-vainaajan sukulaisissa", peitteli ukko lähtemistään pojalle, jatkaen vielä: "Hierotuksella".
"Ka... Tarpeenhan se sinulle jo on!" ihastui Pekka siitä, varsinkin kun isä sanoi aikovansa viipyä matkalla kokonaisen kuukauden. Isän poissa-ollessahan oli mukava suorittaa rippikoulututkinto. Yhteisiä eväitä siis paistettiin.
Ja Pekka selitteli vielä, saadaksensa isän epäluuloa herättämättä rippikoulueväät itsellensäkin:
"Vaikka minä tästä siksi aikaa lähden sinne Takasuolle ojankaivuun."
* * * * *
Oli uninen syyssää. Painosti ja torkutti niin tavattomasti varsinkin nyt syötyä lämpimässä tuvassa. Äänitä tupakoidessaan koki ukko Sikanen miettiä taas sitä rakkaus-asiaa, mutta uni tahtoi sotkea.
"Hyvät pellothan siinä Kaisan konnulla olisi", koetteli hän pitää ajatusta vireillä. -- Pellot kuvastuivat hänen aivoissaan tällä hetkellä vielä jotakuinkin selvinä, varsinkin se rukiille kylvetty...
"Se mullas-pelto taas..."
Sitä syys-kynnettyä peltoa hän mietti. Mutta siitä häämöitti päässä nyt enää ainoastaan yhä pimenevä musta multa. Uninen pää jo nuokahti kertasen.
"Se..."
Ei luistanut ajatus! Katse sattui russakkaan, joka koetti siinä ihan nenän alla lattialla päästä sillanraon yli. Se sotki ajatuksen. Näkyi nyt hapuilevan tuntosarvellansa...
"Ja sitten sen heinäsuo... sen Saastamoisen Kaisan", kääntyi russakan häiritsemä ajatus jälleen toisaanne. Alussa se suo kuvastui selvempänä. Hän eroitti siitä ojatkin, mutta...
Russakka sotki ajatuksen. Se vaaputteli tuntosarviansa niin kiehtovasti, että uninen ajatus kiintyi niihin. Suo alkoi himmetä. Ei siitä enää eroittanut paljon muuta kuin jonkun heinäpieleksen hämärän haahmon ja...
Taas nuokahti pää.
"Kolmekohan niitä on... niitä pieleksiä!" koki hän siitä himmeydestä eroittaa. Piippu oli suupielestä putoamaisillansa. Russakan tuntosarvet viippasivat yhä sotkevammin.
"Vai neljäkö!" koki hän yhä pinnistää unista ajatuskykyään.
* * * * *
Mutta ei. Yhä vaan himmeni suo. Russakan tuntosarvet ikäänkuin pitenivät. Niiden kiehtovat, uuvuttavat viippeet sekoittivat kaiken.
"Hylky!... Kun se niin viiputtaa!", suututteli hän russakalle, minkä unituhjakassa kykeni, ja yritti taas:
"Eiköhän niitä neljä..."
Yhtä turhaan. Yhä viippasevat russakan sarvet ja yhä pitemmäksi tuntuvat ne venyvän. Närkästytti jo.
"Kehnon russakka... Kun se viipsuttimiaan!" kihahti hänen päässään uninen suuttumus.
"Viipoittaa tässä koko pään..."
Alkoivat jo hävitä pielekset tyyten päästä... Kuului jo pieni kuorsaus... Hän istui aivan nuokuksissa, kuin nenälleen tupsahtamaisillaan. Ajatuskyky oli aivan nukahtamaisillansa... ja:
"Kops!"
Piippu se vain tipahti nukahtaneen suusta lattialle ja kopahti. Hän havahtui siihen, haparoi piipun lattialta takaisin suuhunsa, huokasi enimmät unet pois ja tiedusti, muistaen Pekan äskeiset puheet ojankaivusta:
"Niin, jotta ojankaivuunko sinä sanoit meneväsi... sill'aikaa kun minä hierotan?"
Pekka istui yhtä unisena. Sekin oli nukkunut niihin avioliitto-mietteisiinsä.
"Vai mitä Pekka?" täytyi ukon toistaa.
"Niin jotta mitä?" heräsi siihen Pekka, ja imasi sammunutta nysäänsä.
"Ka... Niin jotta ojankaivuunko sinä?" toisti ukko.
"Ka... Niinpä tässä arvelen", mukasi poika. Sitten hän hapuili jotain rytkyä päänalusikseen ja vääntäytyi penkille mahallensa.
* * * * *
Tuvassa oli nyt makea lämmin.
Pekka oli äskeisen puhelun johdosta havahtunut sen verran, että kykeni hänkin siinä varsinaisen unen edellä miettimään asiaa.
"Olisihan siinä", koki hän päästä mietittävään käsiksi, mutta uni tahtoi tuketa ajatuksen. Hän yritti uudestaan.
"Olisihan siinä..."
Mutta ei jaksanut saada selvää siitä, mitä hän aikoi ajatella: sitäkö että "olisihan siinä kerrakseen taloa", vaiko: "olisihan siinä Kaisassa yhdelle miehelle akkaa." Painosti niin peevelisti uni.
"Olisihan siinä..."
Mutta ei vaan ollut ajatusvoimia. Vatsassakin kurisi. Yhä syvempään unentuhjakkaan vajoten koki hän päästä käsiksi siihen: "Olisihan siinä", -- mutta...
"Mahakohan se kurisee!" kääntyi nyt uninen ajatus tähän asiaan. Isä-ukko jo kuorsasi. Tuntui niin hiton makealta, autuaalta aivan... Se mahankurinakin tuntuu aivan imelältä, niin että...
Taas se kurahti. Nyt hän ei selvästi enää tajunnut sitäkään, kurisiko se mahassa vai... oliko se isä-ukon kuorsausta.
"Ka..." jaksoi hän enää arvella. Ja makeanlämpimässä tuvassa alkoi soida noiden kahden sulhasmiehen tasainen, rauhallinen ja syvämietteinen kuorsuu.
II.
Saloteitä nämä olivat. Taipaleet olivat pitkiä, yksinäisiä.
Tänään, aamiaisen jälkeen oli Pekka lähtenyt sinne "ojankaivuun" ennen isänsä lähtöä "Polvijärvelle." -- Iso eväskontti selässä polki hän nyt kirkonkylää kohti. Ja hän oli jo ehtinyt ohi sen tienhaaran, josta olisi pitänyt poiketa, jos mieli Takasuolle ojankaivuun. Lapionsa hän oli vain siellä peittänyt havukasaan.
Huh! Oli niin leuto ja rauhaisa syyspäivä. Lihavat metsonpojat ja teeret rypivät siellä korven rikkaissa puolukkapaikoissa ja kylläiset oravat loikkivat joskus käpyiseltä oksalta toiselle. Hän polkea junttasi. Päähän alkoi nousta ajatuksia. Siitä tästä rakkaudestansa ja rakastetustansa, Kaisasta, hän yritti mietiskellä. Tarvitsi nyt vain saada kiinni ajatuksen päästä...
"Olihan sitä jo siinä eilen..."
Ajatusta päässä nimittäin. Koitti hän sitä tietä päästä alkuun.
"Mutta mikähän sen sotki!" polkea junttasi hän edelleen. Piippu lerppasi laiskassa menossa. Ei toki hiottanut.
"Seköhän se mahankurina sen sotki?" pääsi hän nyt ajatustyössäkin hiukan eteenpäin. Mahankurinasta hän johtui muistamaan isän kuorsuun ja...
"Se on jo vanha ukko... se isä!" Ei siitä ukosta olisi enää kilpakosijaksi. -- "Varsinkin, kun se on ripillä käymätön", muisti hän.
Ja sitten ajatus juuttui siihen isän rippikouluasiaan: "Mutta kun sille on muutenkin onnistunut saada poika... Tää nyt, minä!" venytteli päässä ajatus mukavasti, kuin haukoitellen. Pieksu nousi tiestä tasaisesti. "Tottapa se isä ei ole nuorena pappeja pelännyt, kun on uskaltanut, niin että..."
"Se on ollut aika vesa nuorena... Tää isä-ukko!"
Mutta silloin hän taas heräsi mahan kurahdukseen, muisti kontissa jutkottavat maukkaat kalakukkonsa ja niin istahti hän nyt pehmeään sammalikkoon einehtimään mahansa täyteen.
* * * * *
Miten leutoa ja pehmeää nyt oli! Kaikki ikäänkuin hautui hiljaisessa syyspäivän lämpimässä. Kuusetkin olivat pehmeitä, kuin jotain viherjöivää, äänetöntä unta.
Ei ihme, että häntä syönnin jälkeen hieman painosti uneen päin. Hän heittäytyi pehmeään sammalikkoon selällensä ja antoi kukon sulaa.
Aivan siinä lähettyvillä istui korpikoivun latvassa lihava metso.
Haukotutti --, ja yhä pakkasi päähän halu ajatella sitä naima-asiaa.
"On se aika poikaa olla sitten naimisissa!" ihastui hän jo siinä selällänsä kelletellessään. Silmät olivat jo puoliummessa: "Kun nyt vaan läpäiseisi tään rippikoulun!"
"Ja miksikäs sitä ei läpäisisi!"
"Varsinkin jos... Jos osaisi lukea!"
Mutta hän oli sitä mieltä, että sitä hän ei osaa. Ainakaan ei hän ollut varma siitä, sillä hän ei ollut koskaan vielä ottanut kirjaa käteensä.
Taas haukotutti.
"Mutta, -- ho-hoi!" haukotteli hän keskeyttäen: "Mutta jos minä olisin pappi, niin..."
Tavattoman hautova se ilma nyt olikin.
"Niin..."
Ei se nyt vaan selvinnyt, että mitä sitten, jos hän olisi pappi:
"Niin..."
Ajatuskyky pötkötti vain päässä laiskana. Unetti jo ja oli hyvä olla.
"Niin..." Ja, miten liekään osunut, niin nyt se onnistuu hänelle:
"Niin minä _osaisin_ lukea". Aivan se jo innostutti häntä. Unen alutkin karkkosivat.
"Osaisin lukea ja..."
Näppiä hän löi sitä ajatellessaan ja intoili:
"Saakeli vie!"
Hän innostui niin, että nosti ketaransa pystyyn ja vannoi:
"Saakeli vie, kun minä silloin sekä lukisin että messuaisinkin, niin että..."
"Korpi siinä pitäisi kaikua ja seinät soida! Mitähän nyt jos messuaisinkin".
Ja niinpä alkoikin hän siinä selällänsä lojuen veisata mönkyä niin että korpi raikui:
"Juur hirmuisesti pauhaa ja soittaa pasu-u-na-a".
* * * * *
"Ka!... Pekkako se!... Sipperi!... tää veisaaja!" keskeytti hänet eräs ääni! Kuten oudosta teosta tavattuna kavahti Pekka jalkeille. Siikasen Ville se näkyi hänen huomaamattaan siihen ajaneen. Ja -- elä helkkarissa: isä-ukko konttinensa. Matkalla oli Ville näet osunut tapaamaan ukon ja tarjonnut kyydin kirkonkylään asti, josta kontti-ukko oli valehdellut menevänsä Polvijärvelle.
Sekä isä että poika nolostuivat tietämättään miksi. Se salainen rippikoulu- ja rakkaus-asia se siinä piili. Pekkaa sen lisäksi ujostutti se veisaaminenkin.
"Niin jotta tääkö meidän Pekka se on?" tiedusti ymmälle joutunut isä Villeltä muun puheen puutteessa.
Asiaa muulla puheella sotkeakseen riensi nolostunut Pekka Villen hevosen luo, nosti sen häntää, katsoi ja ilmoitti:
"Se entinen tammako tää sinulla yhä on?"
Mutta ei. Taas se Ville vaan alkoi siitä oudosta veisaamisesta:
"Että niinkö kuin ihan virttä sinä, Pekka?"
Ei vastausta. Pekka suivasi Villen hevosta kuin ostaja. Isä-ukko oli kömpinyt alas rattailta ja tiedusti nyt hänkin:
"Niin jotta sinäkö sitä, Pekka, täällä veisata jyryytit?"
Ei hän olisi moista uskonutkaan pojastansa.
Mutta sillä välin oli Pekka jo ehtinyt kiertää hevosen eteen ja ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, katsoi hevosen suuhun ja ilmoitti taas:
"Entinen... entinen on tamma... Ja ikä hampaan mukaan!"
Ja etteivät Ville ja isä pääsisi uudestaan kyselemään, löi hän tammaa kämmenellä rutosti lautaseen ja kysyi päättävästi kuin hevosen ostaja:
"Paljonko tahdot tuosta tammastasi, -- jos kuka lyö rahat pöytään?"
Ville oli ymmällä. Tiesihän sen, ettei Pekka mikä hevosen ostaja ole. -- Isä köntysti Pekan luokse. Kai se aikoo kysyä, miten hän on täällä, vaikka lupasi mennä Takasuolle. Estääksensä ukkoa pääsemästä puheen alkuun, touhusi Pekka kuin todellinen hevosostaja.
"Niin että nyt paukaa, Ville, hinta pöytään niin että pamahtaa!" innostui hän, kiersi hevosen taa, nosti häntää uudestaan. Ja julisti kuten asiantuntija konsanaankin:
"Niin on -- kuin näkyy!..."
Ja toistamiseen hän katsoi hammastakin ja kopeloi ja koputti, vaikka ei hän ymmärtänyt ainoatakaan näistä kolmesta tekemästään tempusta ei tääntaivaallista.
"Elä nyt, Ville, hinnalla turhia tingi!" touhusi hän. Ville koki jotain hakea, mutta kiirusti ilmoitti Pekka:
"En minä itseäni varten. Mutta se Jussi Voutilaisen vävy on hevosen tarpeessa, niin minä häntä varten kehoitan sinua, Ville, jotta myö sinä vaan kohtuhinnasta hänelle!"
Siltä tuntui jo kuin olisi ollut tosikaupasta kysymys. Isä-ukkokin alkoi tarkastella hevosta tuota -- ostajaa varten.
"Sata markkaa!... Ota pois rahat. Anna vaan mennä Voutilaisen vävylle!" ilmoitti Pekka äkkiä.
"Ka... Tuota... Ptrshui, kun -- sylettää", hapuili Ville sanoja.
"No kymppi lisää!... Nyt elä tingi!" innostui Pekka ja löi tammaa rennosti lautaseen.
Mutta selvittiin siitä lopulta tajuamaan, että eihän tässä nyt vielä varsin kiirettä ole päättää asiaa, ennenkuin on kuultu ostajan omakin ajatus. Jätettiinkin siis koko asia, ikäänkuin olisi väsytty siihen. Ja Pekka selitteli nyt isällensä:
"Arvelin ennen suolle menoa käydä Kinnusen Mikolta kysymässä sitä viime kesäistä velkaa... Niin en poikennut järkiään suotielle!"
"Ka!" uskoi isä sen, toisti puolestansa äskeiset omat valeensa ja niin erottiin. Isä lähti Villen rattailla jatkamaan matkaansa ja Pekka jättäytyi jälelle, jatkaakseen sitten isän tietämättä kulkuansa samaan opinahjoon, johon isäkin niin hänestä kuin muistakin varkain riensi.
III.
Härkäkouluksi ne sanoivat tätä rippikoulun laiskankouluosastoa, johon ne ukko Sikasenkin määräsivät. Varsinaista koulua piti pappi itse kirkossa, mutta tätä mullikkakoulua johti lukkari lämpöisessä pitäjäntuvassa.
Ja kovasti siellä olikin nyt avioliittoa kohti taivaltavaa Pielisjärven ihannemiestä. Pitkin seinänvieriä olevat tuvanpenkit olivat ihan pakaten täynnä. Lukkari aivan puisteli päätänsä sen joukon suuruutta ihmetellessään, raapi korvallistaan ja oudosteli kuin surullisesti huokaillen:
"Tjaa!... Tjaa!... Tsaa!"
Miten surullista. Miehet haukottelivat. Jotkut istuivat jo puoli-torkuksissa, kyynärpäät polvia vasten.
"Ukko Sikanenkin täällä!" oudoksui lukkari, ja aivan vihelti sille ihmeelle. Miehet vääntivät häränsilmää ukon puoleen.
"Ka", yritteli ukko, mutta jätti kesken, sillä koko tämä peli hävetti häntä, aikamiestä.
"Tulin tässä poikenneeksi", kierteli hän asiaa kaunistellen, imasi savut, sylkäsi ja koki painua entistä syvempään tupakoimiskumaraan.
"Sen pojan kanssa siinä tuli puheeksi kirkolle lähtö, ja se arveli, jotta jos minä pyörähtäisin", jatkoi hän hätävalettaan.
Miten ilkeän painostavaa! Lukkari katsoi häneen ääneti, muka surullisena seurakuntansa tähden. Se äänettömyys ja miesten häränkatse kiusasi ukkoa:
"Niin lupasin jotta saapihan tuossa pyörähtää", koki ukko yhä pinteissään änkätä.
Mutta onneksi sattui silloin eräälle miehistä siinä torkkuessa tapahtumaan joku vahinko. Se käänsi yleisen huomion ukosta pois ja niin päästiin hyvään alkuun.
* * * * *
Ei tämä henkinen työ tahtonut ukko Sikaselta ainakaan nyt alussa ihan rentonaan luonnistua.
Pahimpana vastuksena oli uni, sillä tupa oli herkullisen lämmin. Oikeastaan oli asianlaita niin, että tämä uusi pappi, joka yleensä oli alkanut ahdistella ripilläkäymättömiä, oli antanut nimismiehen toimeksi noutaa Pekkakin, ukon poika kouluun. Kai se nimismies vain ei tainnut vielä ennättää monilta muilta noudettaviltansa sitä noutaa. Nyt hän aikoi jo alkaa varsinaisen opetuksen.
"No-o... Jos me siis... Me kirjanoppineet ja", pisteli hän.
Joku "kirjanoppineista" sylkäsi. Eräs haukotteli. Ukko Sikanen oli sattunut pääsemään aivan paraaseen unen-pesään, lähelle uunin kuvetta, ja odotti jo aikaansa.
Mutta juuri silloin työntyi Pekka tupaan, selässä iso kontti ja siinä kaikki leiviskät tallella. Ukko hölmistyi tavattuaan poikansa täällä:
"Ka!... Niin jotta meidän Pekkako se on!" pääsi häneltä. Aivan jo karkkosi unikin. Pekka puolestaan ei ollut uskoa silmiään, nähdessään isänsä täällä opintietä vaeltavan. Ovipieleen hän jäi seisomaan kuin pökertynyt ja kysyi lukkarilta umpimähkään:
"Ka... Niin jotta mitäs sitä tälle isä-ukolle täällä kuuluu?"
Lukkari nuuskasi ja katsoi tutkivasti, Pekka oli kuin pinteissä, varsinkin isä-ukkonsa tähden. Ovipielessä seisten hän ymmällään raapasi niskaansa, sylkäsi ja tolkutti umpimähkään selittelyä.
"Minä vaan muuten poikkesin... Kun en tiennyt, jotta täällä on tää... pyhä-yhteinen seurakunta..."
Mutta ukko Sikanen oli syventynyt tupakoimishartauteensa niin tyyten, että ei katsetta nostanut maasta.
* * * * *
Joten kuten siitä selvittiin. Lukkari selitti jo Pekalle, että hänet onkin määrätty ruununkyydillä haettavaksi. Häntä se miltei hölmistytti. Ovensuussa yhä seisten ja korvallistansa kynsäisten hän siihen arvella tokasi:
"Ka... Niin jotta vai pitää se tää esivalta jo niin hyvän huolen... Jotta ihan hakemassa käy".
Joukko seurasi tapausta puoli-unisena. Tuvan lämpö oli lisääntynyt. Siinä oli jo muutakin kotoista kuin lämpö. Tämä kaikki aivan jo houkutteli ja rohkaisi Pekkaa, ja nyt hän jo myöntelikin:
"Ka... Mikäpäs siinä sitten auttaa... kun kuitenkin kerran väkisin ja ruunun voimalla..."
Ja hän alkoikin riisua konttiansa naulaan ja varustautua siten jo kotiutumaan ja sitä isä-ukkonsa täällä oloa yhä oudostellen ja hölmistellen kysäsi lukkarilta toistamiseen:
"Niin... jotta sitä minä jotta... mitäs sitä tälle ukolle kuuluu?"
Lukkari aikoi jotain vastata, mutta nuuska alkoi tehota, suu aukesi laajaksi, ja kohta kaikui tuvassa juhlallisen voimakas ja räjähtävä aivastus.
IV.
Tänä aamuna oli lukkarilla ollut vaimonsa kanssa ankara riita siitä oliko Johanneksen saarna profeetoista vaiko Davidista. Vaimo oli väittänyt sen olleen Davidista, mutta lukkari itse oli tiukannut, että se oli profeetoista. Kuten luonnollista, kehkeytyi tästä asiasta aviopuolisoiden välillä ensin pieni ja sitten vähitellen iso riita.
Oli näet eräs syy joka vaikutti sen, että asia rupesi aviopuolisoista näyttämään tavallista tärkeämmältä, semmoiselta, josta maksaa vaivan riidellä. Eräästä luonnollisesta syystä, jonka saamme piakkoin tietää, oli rouva näet taas viime aikoina ollut hyvin ärtyisä. Se ei sietänyt kerrassaan mitään, ja kaikkein vähimmin hän saattoi kärsiä omaa miestänsä.
Ei ihme, jos oli sukeutunutkin kerrassaan ankara riita. Vaimo oli lopulta menettänyt malttinsa, haukkunut miehensä pahanpäiväiseksi ja loppujen lopuksi jo lähestynyt iso maitokapusta kädessä niin uhmaavana, että lukkari oli nähnyt paraaksi peräytyä pois koko talostaan.
Mutta hän ei heittänyt itse asiaa. Se kyti hänessä, ja niinpä hän päätti nyt ottaa tuon samaisen kysymyksen selityksensä ja opetuksensa aiheeksi. Sitä asiaa hän nyt koki näiden kirjanoppineiden kanssa ratkaista.
Huh! Aivan jo löyhähteli tuvassa lämpö. Lukkari selitteli nyt Johanneksen saarnan henkeä voidaksensa sitten vertailla sitä sekä profeettain että Davidin kirjoituksiin.
* * * * *
Oltiinkin jo istuttu ja pohdittu tovi. Ukko Sikanen torkkui uuninnurkassa tamineissansa ja laski omia laskujansa. Rakkaus s.o. Saastamoisen Kaisa ja Kaisan kontu kiinnittivät mieltä. Etenkin kiusasi se, kun hän ei muistanut oliko Kaisan nurmella kolme vai neljä heinäpielestä. Hän koki muistella ja laskea:
"Ensimäinen on ihan siinä nurmelle tullessa..."
Sen hän muisti. Se oli iso, neli-puuvälinen pieles. Mutta jo toista ajatellessa alkoi uni päätä nyökyttää ja huiputtaa. Kolmi-puuvälisen hän muisteli sen olevan...
"Vai onkohan siinä neljä?..."
Ei tahtonut saada selvää. Uni veti jo silmäluomia alas. Lukkari selitti nyt kohtia profeetta Jesaijasta. Jostain kuuluu hiljainen kuorsuun hyminä ja se ja lukkarin ääni tuuditti ukkoa kuin taivaallinen laulu. Vaivoin muisteli hän:
"Neljä siinä taitaa olla!"
Mutta silloin nuokahti hän syvään. Se neljäs puuväli ikäänkuin tipahti pois päästä. Hän heräsi hieman ja koki taas pysytellä pystyssä. Nyt hän laski samaa pielestä uudestaan.
"Jos nyt vertaamme Johanneksen saarnaa... esimerkiksi... esimerkiksi niin", hymisi lukkarin ääni ja erään kuulijan makea kuorsuu.
"Niin, ei piruvie siinä ole kuin kolme puuväliä", oli ukko saavinansa selvän jo.
Tups! oli hän luiskahtaa lattialle nenällensä, havahtui siihen ja kohentautui istumaan niin, että nojasi selin uunin kupeeseen.
"Niin meidän täytyy tulla siihen päätökseen, että Johanneksen saarna oli profeetoista!" todisti lukkari kirjaansa syventyneenä. Ukko Sikanen oli saanut selällensä tukevan taustan ja koki nyt sen nojassa syventyä siihen puuvälikysymykseen, mutta ei se tahtonut selvetä, sillä uni hämmensi taaskin.
"Paholainenkohan siinä sotkee!" oli hän jo harmistuakin koko asialle, mutta silloin nuokahti pää taaksepäin uunia vasten ja...
Niin... Kyllä hän taisi silloin jo torkahtaa koskapa...
"Ja vaikka Habakukkia katsomme... pienistä profeetoista niin näemme... minä vaan etsin Habakuk... näemme että... e-että... Esai... Hesekiel", selaili hän etsien Habakukia... "Hese... Hesekiel... Näemme, että se on profeetoista..."
"Krhoo-oo!" kuului silloin mahtava jyrinä. Lukkari kiivastui:
"Kuka piru siellä kuorsaa!" huusi hän.
"Krhoo-oo!"
"Sikasen poika... tuo piru!" hoksasi hän nyt. Pekka, joka istui aivan suoraan vastapäätä seinänvieruspenkillä, veti sikeää unta, selin seinään nojautuneena.
"Ylös sieltä!" raivostui lukkari ja löi kirjalla pöytään että jysähti.
"Kro-hoo-oo!" kuului yhä mahtavampi jyrinä.
Ja silloin täyttyi lukkarin mitta. Kiirein askelin hän riensi iso kirja aseenaan tuvan halki Pekan eteen. Se vain kuorsata jyrytti.
"Pumps!" pamahti silloin kirja otsaan. Pekka kimposi hereille, hölmistyi.
"Paholaisen härkä!" huusi lukkari.
"Mikä härkä?" hölmistyi Pekka tyyten. Unenpöpperössä ollen hän luuli olevan kysymyksen jostain muusta härästä, ja katsoi silmät pyöreinä lukkariin. Lukkari raivostui ja huusi:
"Härkä!... Mulli-härkä sinä olet!... Lautapää sonni!"