Part 9

Wen Siang on kahdenvaiheella. Hän tahtoisi vielä odottaa vähän aikaa, mutta joka tapauksessa on viisainta viedä Melville-saarelle sopivat talvivarustukset. Ja niin he tekevätkin! Telttoja, makuusäkkejä, säilykkeitä, kivääreitä, patruunia, keittokoneita, paloöljyä ja pari rekeä, joka ei ollut paljon, mutta kumminkin sen verran kuin Li voi luovuttaa. Miehet saavat rakentaa jonkunlaisen vajan muutamaan rantatöyräällä olevien kivilohkareitten takaiseen syvänteeseen. Seinät tehdään Li'stä tuoduista parruista ja katto kivistä ja purjekankaasta.

"Niin", sanoo Erik, "täällä voisimme asua talven, maata pesässämme kuin Nansen Franz Joseph'in maalla. Mutta emmehän sillä tavalla pääsisi ollenkaan lähemmäksi Kukunor'ia."

Mutta äkkiä syntyy uusi ajatus kuin salama hänen aivoissaan.

Hän tarttuu Wen Siang'ia käsivarteen.

"Wen Siang, eikö Kukunor ole aivan nykyaikainen laiva, varustettu kaikilla ihmisten keksimillä apuneuvoilla? Eikö silloin ole luultavaa, että se myöskin voi vastaan ottaa ja lähettää langattomia sähkösanomia?"

"Kyllä... varmaan!"

"No on kai Li'ssäkin samanlaiset koneet. Se tahtoo sanoa, että voimme päästä, jos tahdomme, etsittäviemme yhteyteen. Voimme lähettää kipinäaaltoja tahi ainakin laittaa koneen siihen kuntoon, että se voipi vastaan ottaa Kukunor'ista jään yli tulevia hätähuutoja. Sillä vaikka se ei mielellään paljastaisikaan olinpaikkaansa, niin ei hätä kumminkaan luo lakia, ja voisihan sattua, että..."

"Kyllä, kyllä!" Wen Siang aivan intoutuu tästä ajatuksesta ja häntä kummastuttaa ainoastaan, ettei kukaan ole sitä ennemmin huomannut. Li'ssä on todellakin koneet, jotka voivat vastaanottaa ja lähettää langattomia sanomia. Wen Siang antaa käskyn niiden pikaisesta kuntoonpanosta.

"Langaton", sanoo hän, "... langaton... ah minä tyhmeliiniä... minua pöllöä!..."

Ja näin sanoen kiiruhtaa hän asettautumaan muun avaran maailman kanssa yhteyteen. Neljänsadan peninkulman päässä ihmisasunnoista, keskellä jääaavikkoa mykän maailman ympäröimänä, joka jo vaalenee talven henkäyksistä... valmistautuu Li kuuntelemaan, mitä muulla maailmalla on sanomista.

4.

LANGATTOMALLA KÄSKYLLÄ.

Tschi-Hien arvelee, että Li'n on pysyttävä paikoillaan. Tässä lahdessa, jossa se on, on se turvassa talven myrskyiltä ja jäänpuristukselta. Jos ei tahdota kääntyä takaisin — joka ei saa tulla kysymykseenkään, sanoo Wen Siang, vaikka se vielä olisikin mahdollista, — ei retkikunta voi tehdä muuta kuin asettua talvehtimaan. Niin päätetäänkin ja Tschi-Hien valtuutetaan kokemuksiensa perusteella tekemään kaikki tarvittavat varustukset. Erik ja Wen Siang lähtevät sillä aikaa lyhyelle rekimatkalle Melville'n maahan. Viipyy vielä, ennenkuin talvi tulee kuolettavine pakkasineen ja keskeymättömine pimeyksineen, ja tätä väliaikaa on käytettävä hyväkseen. Kukunor voi yhtä hyvin olla Melville-saaren likellä kuin jossain muuallakin, ja jos oikein ajatellaan, niin onkin se todenmukaisesti jossain täällä. Sillä jos joku laiva tulee idästä Banks'in salmen tahi lännestä Lancaster'in salmen kautta, niin täytyy Melville'n salmen suurine ahtojääröykkiöineen tulla sen talvehtimispaikaksi. Tässä ovat idästä ja lännestä tulevat retkikunnat tavanneet toisensa.

Reki on varustettu kymmeneksi päiväksi. Siinä on makuusäkki, teltta ja tarpeellinen muona, ja koska Li'ssä ei ole koiria, niin saavat he vetää sitä perässään. Lumi on pehmeää eikä kannata. He vajoavat joka askeleella ja ensimmäisinä parina tuntina eivät he ole päässeet juuri mihinkään. Li'n mustat piirteet kuvastuvat vielä lunta vastaan ja sähkölennätinpylväs, jonka Tschi-Hien jo on pystyttänyt vastaanottamaan kuljeskelevia sähkövirtoja, näkyy selvästi. Iltapäivällä, kun Li jo kauan aikaa sitten on kadonnut muutaman kukkulan taakse, jonka Erik ristii Ming'iksi, pysähtyvät he, eivätkä jaksa kauemmaksi. Pehmeä lumi ja vaikea tie ovat vieneet kaikki heidän voimansa ja vaivoin voivat he pysytellä valveilla levittäessään makuusäkkiä muutaman kallion suojaan. Ja päästyään lämpimään luolaansa, nukkuvat he paikalla.

Vasta myöhään aamupäivällä he heräävät ja nyt on kaikki muuttunut. Kirpeä pohjatuuli vinkuu Melville-saaren vuorilla. Maajää on irtaantunut ja avoin vesi läiskyttelee aaltojaan heidän alapuolellaan olevaan kallioon. Rekikeli on mennyt.

"Tämä", sanoo Erik, "viivyttää meitä, mutta muuta haittaa siitä ei ole. Pohjoistuuli tuopi muassaan pakkasen ja ehkäpä myöskin lunta. Tuuli joko kääntyy, jolloin maajää jälleen pusertuu yhteen, tai pysyy se pohjoisessa ja tekee uutta jäätä, jota myöten rekemme vetäminen on lapsenleikkiä. Ryömikäämme sentähden säkkiimme takaisin ja odottakaamme matkailmaa. Onhan meillä sitäpaitsi aikaa, niinkuin aina sanot, ja pitkälti on vielä maailman loppuun."

He hakevat teltalleen paremman suojapaikan, keittävät kahvia ja syövät keitettyä lihaa. Ja kylläisinä, tyytyväisinä ja rauhallisina tietäessään saavansa varman turvapaikan Li'n talvehtimispaikassa, ryömivät he makuusäkkiin.

... Erik makaa ja tuijottaa telttakankaaseen, jota tuuli pieksää ja repii.

"Kuule", kysyy hän, "mistä johtuu, että koirat on unhotettu, vaikka kaikki muu on ollut niin hyvin valmistettu?"

"Ei niitä oltu unhotettu. Meillä oli kaksitoista hyvää koiraa, mutta ne kuolivat kaikki kuunarissa."

"Tuntuu kumminkin hyvin kummalliselta, että tuollainen koiralauma kuolee niin äkkiä. Mikä niille tuli?"

"Ne myrkytettiin."

"Myrkytettiinkö?"

"Niin... luultavasti oli joku Ko-lau-hui'n jäsen laivassa... niillä on niitä jokapaikassa, niinkuin meilläkin."

"Wen Siang."

"No mitä nyt?"

"Minusta myrsky heikkenee."

"Niin, mutta meidänhän piti nukkua."

"Ethän sinä nuku, Wen Siang, sinähän vain makaat ja ajattelet."

Kaksi kokonaista vuorokautta pitää myrsky heitä makuusäkissä. Sitten kirkastuu ilma. On satanut paljon lunta. Mutta jää on yhtynyt kiinteästi maahan. On yhdentoista asteen pakkanen. Lumi kantaa. Reki kulkee liukkaasti ja seuraavat, pari päivänmatkaa vievät heidät kauas, mutta he eivät löydä jälkeäkään ei ihmisistä eikä eläimistä tässä äärettömässä ja hiljaisessa tyhjyydessä.

Linnut lentävät parvittain etelään. Talvi ajaa heidät pakosalle ja niitten poislähtö tekee yksinäisyyden vielä raskaammaksi ja ikävämmäksi.

Erik tähtää kiväärillään muudatta sivutse kiitävää lintuparvea, mutta Wen Siang estää hänet ampumasta.

"Miksikä tappaa? Onko sinusta täällä liian paljon elämää? Sitäpaitsi on Li'ssä kyllä ruokaa tarpeeksi meille kaikille."

Niin Li! He ikävöivät molemmat hyvää laivaansa. Mutta houkuttelevaa on myöskin tehdä päivänmatka eteenpäin, muonavarat kyllä riittäisivät ja keli on hyvä sileällä ja lujalla jäällä.

Mutta jos ilma muuttuisi? Jos alkaisi kolmen tai neljän päivän myrsky?

Mutta miksi ei voitaisi jättää jotakin onnenkin varaan? Illalla makuusäkissä punnitsevat he kysymystä: lähdemmekö vielä kauemmaksi, vai emme?

"Uskaltakaamme vielä yksi päivä, viimeinen", sanoo Wen Siang. "Koska olemme päässeet näin kauaksi, niin on meidän kierrettävä Kap Martin ja tarkastettava vähän itärantaakin."

"Niin, tämä on jo kahdeksas päivä. Kunhan ne eivät vain tulisi levottomiksi puolestamme Lilla. Mutta kai ne, jos viivymme poissa sivu määrätyn ajan, lähettävät reen meitä vastaan. Etkö sinäkin luule niin? Vahinko vain, ettemme voi lähettää niille langatonta sähkösanomaa. Nehän voivat nyt ottaa niitä vastaan."

"Niin, vastaanhan ne kyllä voivat ottaa", kertaa Wen Siang, "vastaanhan... ne... kyllä... voivat ottaa..." Wen Siang nousee äkkiä istumaan makuusäkissä. Pienen öljylampun liekki lepattaa kuin tahtoisi se lukea hänen ajatuksensa.

"Vastaanhan ne kyllä voivat ottaa!"

"Mutta Wen Siang...?" Erik katsoo toveriaan ja säikähtää hänen jäykkiä, lasimaisia silmiään, jotka näyttävät äkkiä huomanneen jotakin kauhistavaa.

"Mutta Wen Siang... puhu toki... mikä sinulla on... mitä tämä kaikki merkitsee?"

Hitaasti kääntyy Wen Siang Erikiin päin ja puhuu katkonaisesti ikään kuin hänen ajatuksensa vain vaivalla voisivat selviytyä.

"Merkitsee — merkitsee! Se merkitsee, että olen koira — ja roisto! Ne voivat ottaa vastaan sanomia ja minä olen jättänyt ne yksikseen vihollisemme kanssa..."

"Vihollisemmeko kanssa? En ymmärrä?"

"Etkö ymmärrä? — Tuo langaton... Li voi ottaa vastaan sanomia muualtakin kuin Kukunor'ista, Peking'istä, Wei-hai-Wei'sta — hallituksen laivoista..."

Ja Wen Siang, joka jälleen voi hallita ajatuksiaan, jatkaa:

"Niin, tein hirveän tyhmästi lähtiessäni Li'stä, niin tyhmästi, että se voi turmella kaikki. Kun takaa-ajajamme kadottivat meidät näkyvistään, eivätkä voineet saavuttaa meitä höyryn voimalla, niin mikä on silloin uskottavampaa kuin se, että he koettivat sähköllä. Nehän voivat joka päivä sähköttää vain samat sanat: 'Tschi-Hien, käänny takaisin, sinut on eräs petkuttaja narrannut, päällikkösi on petturi, valtion kavaltaja ja rikollinen.' Voihan sattua, että hän joskus saisi tuon ilmoituksen. Ja minä — minä onneton olen itse antanut hänelle siihen tilaisuuden! Niinkuin äsken sanoit: 'Vastaanhan ne kyllä voivat ottaa!' Kyllä ne voivat... Li on Kiinan laivaston paras laiva, varustettu kaikella parhaammalla ja uusimmalla, joten ei voi olla epäilystäkään siitä, että se ei voisi vastaanottaa sähköaaltoja hyvinkin pitkiltä matkoilta. Meidän on heti palattava takaisin! Kunhan se vaan ei olisi jo liian myöhäistä!"

Niin, kunhan se vain ei olisi liian myöhäistä! Siihen vastaa kiinalaisen mielikuvituksessa asuva ilkkuva ja takaa-ajava henki iäisellä tuulen puuskalla, joka silloin vinkuu vuorella. Telttakangas liehuu, öljylampun liekki lepattaa ja sammuu — myrsky on heidät yllättänyt. Lumihiutaleet tunkeutuvat teltan raoista ja tekevät kinoksia makuusäkille. Myrskyn raivo voittaa heidän äänensä. Mutta vähitellen se kumminkin vaimentuu, vaikka tuuli puhaltaakin vielä kovasti.

Lumi on heidät haudannut ja he nukkuvat levottomasti tuon tiheän verkon alla, jota ei mikään äänikään voi läpästä.

Viikkoa myöhemmin, kuljettuaan viisi päivää pitkin Melville-saaren jyrkkää rannikkoa, ovat he päässeet päivämatkan päähän Li'stä. Paluumatka on siis suoritettu, vaikka se onkin ollut raskas ja vaivaloinen. Neljä vuorokautta pidätti myrsky heidät teltassa ja säkissä. Viisi päivää ovat he nyt kulkeneet ja ruokavarat olisivat jo aikoja loppuneet, jos he eivät olisi ruvenneet neljäsosa-annoksille. Heidän kasvonsa ovat vähän kalvenneet ja poskensa ovat menneet kuopalle.

Päivällisaikaan rupeaa Kap Ming näkymään. "Tuolla", sanoo Erik ja viittaa eteenpäin.

"Missä?" Wen Siang katsoo lumisilmälasien läpi näkemättä mitään.

"Tuolla, tuo esiinpistävä tunturi on Kap Ming!"

Ja nyt huomaa Wen Siang'kin teräsharmaan vuoren pakkassumussa, vaalean punaista lunta kuin loistavaa peitettä siellä täällä sen rinteillä — — — Kapi Ming'in, joka kätkee Li'n ja talvisataman.

Jumalalle olkoon kiitos, he ovat vihdoinkin kotona! Sen ajatteleminen on kuin humalaa ja kalvava nälkä! on parin tunnin kuluttua tuleva tyydytetyksi Li'n lämpimässä ruokasalissa.

Jos vain —! Taaskin palaa tämä kauhea ajatus, joka viime aikoina on alituisesti askarrellut heidän! aivoissaan: "Jos vain Li on vielä siellä!"

Niin jos! Kap Ming näyttää kirkkaassa ilmassa olevan aivan likellä, ja he kiiruhtavat päästäkseen sinne pian, mutta pysähtyvät hengästyneinä huoahtamaan. Ilma vaikeutti taas matkan arvioimista ja heillä on vielä pitkälti jäljellä.

Vasta myöhään iltapäivällä pääsevät he vuoren luo. Vielä pari askelta ja talvisatamassa oleva Li on ottava heidät vastaan.

Mutta nämä kaksi askelta...!

Wen Siang epäröi, eikä Erik'kään uskalla mennä lähemmäksi. Näin likeltä katsellessa on vuoren pakkasensininen kauneus tiessään. Tummana ja uhkaavana kohoutuu se heidän yllään.

Mutta vihdoinkin uskaltavat he edetä. Lahti on heidän edessään... valkoisena äsken sataneesta lumesta vasta jäätyneelle jäälle... biljooneina kristalleina, joihin aurinko paistaa.

Mutta kuinka hiljaista onkaan tuolla kirkkaan valkoisella kentällä? Ei minkäänlaista elämää! Ei iloisia tervetulijaishuutoja, ei tummia ihmisolentoja, jotka liikkuisivat valkoisella kentällä... ei jälkeäkään mistään ihmistyöstä!

Ei siis myöskään Li'tä!

"Poissa!" huutaa Erik, "... jättänyt meidät tänne... yksiksemme tänne jääerämaahan! Olemme hukassa!"

Ja vaikka onkin kova pakkanen, tuntee Erik, miten hänen otsansa hikoilee.

Mutta lumisella rannalla on kuitenkin vielä vaja, jonka Li'n miehet rakensivat. Ja siellä ovat myöskin muonavaralaatikot ylösalasin, niinkuin ne tuotiinkin maihin, rannan kivien lomissa.

"Niin, ei voi enää epäillä", sanoo Wen Siang, "on lähdetty niin kiireesti, ettei ole ennätetty ottaa näitä mukaan. Tschi-Hien on viisas. Hän ei ole viivytellyt tuntiakaan, koska hän tietää, miten kallisarvoinen jokainen minuuttikin on sille, joka aikoo kamppailla jäitten kanssa. Hän on totellut langatonta käskyä. Oma tyhmyytemme — ja vieläkin pahemmin, oma ajattelemattomuutemme on saanut ansaitun rangaistuksensa."

"Se on hirveätä!"

"Kyllä, mutta se ei ole enää autettavissa. Ja kun oikein ajatellaan ei tilamme ole huonompi kuin monen muunkaan napamatkustajan. Saamme kai oleskella talven vajassa ja syödä karhun ja hylkeen lihaa — aivan kuin Nansen Franz Joseph'in maassa."

Vajalle annetaan nimi. Wen Siang ristii sen "Peng Lai'ksi" eli "Suojelushenkien saareksi". Peng Lai on elämän saari kuoleman meressä. Hyvät henget valitkoot sen asunnokseen!

5.

TERVEHDYS VARJOJEN MAASTA.

Myrsky ahdistaa Peng Lai'ta. Vinkuen kiertää se vuorenhuippuja ja vyöryttää suuria lumimääriä kentälle. Mikään elävä ei voi kestää sen vimmaa.

Peng Lai'n asukkailla ei ole muuta huvia kuin uni, ja omat ajatuksensa. Myrskyn pauke on heidän puhettaan voimakkaampi. Mutta myöhemmin, kun rajuilma on haudannut Peng Lai'n lumeen, on ahtaassa majassa hyvin hiljaista.

"Nukutko Wen Siang? Mitä ajattelet?"

"Ah, olin kaukana poissa. Ajattelin Tschi-Hien'iä.. lieneekö päässyt jäistä tänä vuonna? Siinä tapauksessa on hän nyt Kiinassa:"

"Mutta eikö Kiinan hallitus lähetä uutta retkikuntaa hakemaan helmeä... nyt kun he tietävät sen olevan täällä?"

"Ehkä, mutta he eivät voi missään tapauksessa saapua tänne ennen kuin ensi vuonna. Ja ennen sitä... on musta helmi hallussani!"

"Ja silloin?"

Wen Siang'in silmät loistavat.

"Ja silloin... ah Erik, valkoinen veljeni, kaukaisen pohjolan raakalainen, silloin ei sinun tarvitse katua, että..."

Kiinalainen vaikenee äkkiä. Jäinen tuulenpuuska on tunkeutunut majan ovesta, lamauttavasti kuin ohitse kiitävä varjo. Rasvalamppu sammuu. Liekki vain kerran tupsahtaa.

"Kuin tervehdys varjojen maasta", sanoo Wen Siang, kun lamppu on saatu jälleen palamaan, "ehkä se olikin tervehdys henkien maailmasta."

Wen Siang vaikenee ja tunnit kuluvat hitaasti.

Toimettomuus tuntuu sanomattoman joutavalta.

"On kuin ajatukseni mätänisivät", sanoo Wen Siang. "Ah, Erik, katso miten tuo rasvassa uiva, pieni villatukko luopi tuhansia valoja pakkaskristalleihin... ne ovat kuin auringon kultavälähdyksiä pyhän kaupungin keisarinlinnan lasitetulla katolla...

"'Taivaanvaltakunnan' sydän... minäpä kerron sinulle erään kertomuksen kotimaastani:

"Tiedät kai, että Ming-suku on vuosituhansia istunut lohikäärmeen valtaistuimella. Mutta onnettomuusvuotena, jolloin kertomukseni alkaa, eli ajanlaskuni mukaan vuonna 1643, olivat kapinalliset roistot nousseet pyhää valtaistuinta vastaan, ja kapinalliset villit laumat piirittivät jo itse Peking'iä. Silloin lähetti Ming sanan tataarien päällikölle Tsin Tsung'ille, että hän kiiruhtaisi apuun sotaisine joukkoineen. Hän tuli poikansa Tschun Tschi'in kanssa ja Peking pelastui. Mutta kun Tsin Tsung näki, että keisari oli hänen vallassaan, päätti hän ottaa kruunun pojalleen.

"Ming tyytyi kohtaloonsa; hän tiesi, mikä välttämättömästi tulisi hänen osakseen, jos... mutta hän ei tahtonut antaa pyövelin miekan katkaista pyhää kaulaansa. Myrsky oli hänet yllättänyt, ja hän taipui, estyäkseen taittumasta. Hän osasi kuolla, mutta suku oli elävä ja jonakin päivänä tulevaisuudessa kostava kaikki tataarien jälkeläisille!

"Suuri Ming kutsui luoksensa ensimmäisen miehensä, Li-Pu-virkakunnan päällikön Wong'in, ja Wong tuli, polvistuen keisarin jalkojen edessä olevalle kultaompeleiselle, kalliille matolle.

"'Nouse', sanoi keisari, 'aika on lyhyt. Kuuntele, mitä minä sinulle sanon ja kätke joka sana sydämeesi... ja viisaaseen päähäsi. Kuule, kuule tataarien päällikkö haluaa valtaistuintani (tässä rupesi Wong hirveästi kiroilemaan) ja tahtoo minut tappaa. Mutta Kiinan kansallinen hallitsijasuku ei saa loppua minuun.'

"Wong taivutti harmaata päätään — siihen aikaan eivät kiinalaiset käyttäneet niskapiiskoja, jotka sittemmin ovat tulleet kansanomaisiksi, vaikka raakalaiset pakottivatkin meidät niitä käyttämään — ja huokasi syvään.

"'Taivaallinen majesteetti', sanoi hän vapisten, 'maailman kurjin mato, mitätön palvelijasi uskaltaa kysyi sinulta, miten se on mahdollista, koska sinulla, oi suuri keisari, ei ole poikaa, joka perisi kruunusi silloin kun kuolet ja menet isäisi luokse?'

"Keisarilla on kädessään pieni, kirkkailla jalokivillä koristettu lipas.

"'Kyllä, Wong, uskollisin palvelijani, uskon sinulle tällä hetkellä todistukset siihen. Säilytä ne hyvin ja anna niiden kulkea perintönä suvussasi, kunnes aika on täytetty. Näistä asiakirjoista näet myöskin, mistä sinun on haettava poikaani, Kiinan kruununprinssiä, Taivaanvaltakunnan oikeaa perijää. Ja katso tässä, uskollinen Wong, on vielä eräs kalleus, jonka annan haltuusi: Ming'ein suurimman kruunujalokiven, tuon pyhän ja ihmeellisen mustan helmen. Säilytä se hyvin siksi kunnes hän, jolla on oikeus kukoistavaan valtaan, on saanut sen verran rohkeutta, voimaa ja viisautta, että hän voi kantaa tätä taivaallisen vallan merkkiä.'

"Keisari aukaisee silkkipaitansa ja ottaa rinnaltaan hämähäkin langan paksuisessa ketjussa riippuvan kultaisen kotelon ja ripustaa sen Wong'in kaulaan.

"Wong vapisee kuin myrskyssä huojuva tammen latva.

"'Pyhin hallitsija', kuiskaa hän, 'hirveän kuorman lasket sinä hartioilleni, mutta olen kantava sitä uskollisesti ja varovaisesti.'

"'Mene nyt', käskee keisari, 'ja tule takaisin päivän koittaessa. Mene epäröimättä sisimpään huoneeseen. Ja sieltä löytämästäsi on sinun kerrottava tatarille ja hänen pojalleen. Kiinan hallitsijalle siitä hetkestä alkaen, jolloin... hiljaa, vanha Wong, tahdon, että uusi hallitsija on sinulle suosiollinen ja uskoo sinua, voidaksesi sitä paremmin säilyttää Kiinan toivon. Ole viisas, vanha Wong!'

"Vanha kansleri on mennyt. Keisari on yksinään. Huoneessa on hiljaista. Hiljaista on myöskin hänen sydämessään. Kuolemaa hän ei pelkää. Kohtalon päätöksiä ei 'Taivaan' poika voi muutella. Ja kuka tietää, eikö varjojenkin maassa paista aurinko? Ehkäpä on varjojen vuorella sijaa suurelle Ming'illekin, samoin kuin sille, joka antoi elämänsä synnyttäessään Kiinan toivon ja joka omisti suuren Ming'in rakkauden.

"Keisari katselee puutarhansa korkeita muureja. Hän näkee leimuavan, auringonlaskusta tulipunaisen taivaan. Hänen huulensa liikkuvat; hän kuiskailee ohitsensa huokuvalle, lempeälle tuulelle seuraavat Pe-Ku-Hi'n kauniit säkeet:

"— — Ja jossakin meressä kohoaa kuolemattomien asuma henkien vuori, jossa asustaa ihmeellisen kauniita naisia. Eräällä heistä on rakastettuni nimi, ja hän antaa keisarin lähettiläälle, joka on tullut tapaamaan häntä henkien vuorelle rakkautensa osoitukseksi kultaisen rannerenkaan: 'Jos kuolemattoman keisarin sydän on niin puhdas kuin tämä kulta, niin voimme vielä yhdistyä, vaikka onkin rajoja taivaan ja maan välillä.'

"Ja jäähyväishetkellä ilmaisee hän pojalle salaisen toivomuksen, ja pyytää sanomaan keisarille! 'Muistaako hän valaa, jonka vannoimme seitsemännen kuun seitsemäntenä päivänä? Yön hiljaisuudessa rukoilimme taivasta muuttamaan meidät kahdeksi linnuksi, jotka aina saisivat lennellä yhdessä, tahi täällä maan päällä, saman puun yhteen kasvaneiksi oksiksi, sillä ijäisyydellä voi olla loppunsa, mutta ei rakkaudellamme.'

"— — Yö kuluu ja kuoleman hiljaisuus vallitsee maailman sydämessä, Kiinan keisarin palatsissa. Tunti kuluu tunnin perästä, kuu on kiertänyt ratansa ja tähdet vaalenevat idän taivaalla aamun ensi sarastuksessa.

"Silloin katkeaa hiljaisuus ukon askeleista, jotka kaikuvat lattian palkeista ja seinäin kylmästä marmorista. Hän rientää eteenpäin autioitten salien kautta, joista vahdit jo aikoja sitten ovat poistuneet, kunnes hän vihdoin pysähtyy keisarin makuuhuoneen ovea peittävän verhon eteen. Mutta ainoastaan hetkeksi. Sitten vetäisee hän tuon kalliin silkkiverhon syrjään...

"Pisto sydämeen, hetken huumaus; tuossa edessään aamun sarastuksen harmaassa valossa makaa keisari vuoteellaan ja vieressään nuori, kaunis, rakastettu tyttärensä, prinsessa A-hi-li; molemmat kuolleina.

"Kuoleman, mykän kuoleman, on keisari valinnut molemmille. Käsi kädessä ovat he menneet henkien vuorille, hän, tuo suuri Min g, 'Taivaan' poika, ja pieni prinsessa, joka on aamunkasteen kostuttaman lumivuokon näköinen.

"— — Mutta Wong menee täyttämään keisarinsa käskyä ja menetelläkseen viisaasti, Tsin Tsung'in ja Tschun Tschi'n luokse, sanomaan, että he voivat säästää pyöveleitään. Valtaistuin on vapaa...

"Ja Chingit nousevat sille. Ne pitävät sitä hallussaan vielä tänä päivänäkin. Mandshu-suku Ming'ein valtaistuimella, raakalaiset Kiinan hallitsijoina..."

— — Näin kertoo Wen Siang samalla kuin jääkylmä myrsky vinkuen puhdistaa lumesta autiota jääkenttää.

"Mutta onko Ming-sukua vielä olemassa?" kysyy Erik.

"On. Kahdeksantoista Mandshu-sukukunnan seuratessa toisiaan, on myöskin kansallinen hallitsijasuku säilynyt suvusta sukuun."

6.

JÄÄ-AAVIKON KUNINGAS.

Tunti yhtyy tuntiin, päivä päivään, vuorokausi vuorokauteen. On lokakuun puoliväli. Napatalven jäinen puristus alkaa tuntua. Revontulet palavat kylmällä taivaalla. Päivät ovat niin lyhyitä, että niitä tuskin voidaan niiksi sanoa.

Keskellä elotonta luontoa on kumminkin elämää. Jään kuningas vierailee säännöllisesti Peng Lai'ssa. Karhu on omituinen eläin. Sen viekkaus ja ymmärrys ovat melkein kuin ihmisen, sen luonne on väkevämmän hyväntahtoisuutta ja voima ja notkeus ovat yhtä ihmeteltäviä kuin tuo suruttomuus, jolla se viettää onnellista perhe-elämäänsä kovimmissa olosuhteissa ja ympäristössä, jonka karuutta saatetaan ajatella, mutta jonka kauneus sen sijaan on yhtä vaikeasti kuvattavissa. Jääkarhu on täydellinen olento, luonnon mestariteos, jonka ihminen voittaa ainoastaan kehittyneempien aivojensa avulla. Karhulla ei ole sielua. Se on mato ihmisperhosen rinnalla. Kuka tietääkään, missä sielumme alkaa? Eikö meidän kaikkien kasvoissa tahi henkilöllisyydessä ole jotakin enemmän tai vähemmän erikoista, jotakin entisajan kaltaistaa tahi johonkin eläimeen verrattavaa? Onhan ihmisiä, joilla on hyenan ahne luonto, ja taas toisia leijonan-rohkeita. On miehiä, joilla on kotkan sydän, mutta myös käärmeen silmillä varustettuja liukkaita roistoja.

Mutta jääkarhussa ilmenee väkevän ja jalon ihmisen tunnusmerkit. Hyvyys on sen luonteen pääpiirre. Sen tappaminen tuntuu murhalta.

Niin ajattelee Erik ja puhuu siitä Wen Siang'ille. Mutta kiinalainen, paha kyllä, ei kuule tästä esityksestä mitään, sillä hän nukkuu.

Erik on juuri seuraamaisillaan hänen esimerkkiään, kun hän äkkiä huudahtaen hyppää pystyyn.

Ja ei hetkeäkään liian aikaiseen.

Muudan suuri, keltaisenvalkea karhu on tunkeutumassa oviaukkoon. Nyt pistää se mustan, vapisevan kuononsa esiin ja avaa ruusunpunaisen kitansa, jonka valkoiset hampaat loistavat rasvalampun valossa.

Äkkinäisessä pelossaan tarttuu Erik pyssyyn ja ojentaa sen murisevaa karhunpäätä kohti.

Paukaus! Pieni huone täyttyy tukahuttavalla ruudinsavulla. Ja tuossa makaa tuo suuri karhu sammunein silmin. Tumma veri tippuu likaisenkeltaiselle turkille.

Kuoli paikalle, uteliaisuutensa uhrina.

Pahinta on, että se kuoli kapeaan oviaukkoon, jonka se täyttää kokonaan. Erikillä on paljon vaivaa kovaksi jäätyneen lumimuurissa olevan aukon suurentamisessa.