Part 8

Hän kohottaa kättään. "Hiljaa ja kuuntele mitä sanon. Olemme Kiinan laivaston uusimmassa ja nopeimmassa torpeedoaluksessa Li'ssä. Sinut kannettiin laivaan nukkuessasi, minähän sinut huomasinkin... no, säästä kaikki vastustelemiset ja moitteet tuonnemmaksi. Nyt ei ole sellaisiin aikaa... minä kyllä selitän myöhemmin kaikki. Nyt sinun täytyy vain tietää tuleva osasi. Kaikki laivassa luulevat minua päällikökseen."

"Missä on sitten todellinen...?"

"Wei-ha-Weissä... ja varmassa tallessa, jos nyt nim. vahdit ovat täyttäneet velvollisuutensa."

"Eivät suinkaan ne kuitenkaan...?"

"Ei. Hän elää. Kristillisessä Euroopassahan vain vuodatetaan verta tarpeettomasti. No siis, älä unhoita, että olen päällikkö ja sinä vain raakalaiskoira, jota kärsimme laivassa ainoastaan sentähden, että keisari sallii sinun olla täällä, mutta jota me suuresti halveksimme... Muista se!"

"Ja mihin matkustamme?"

"Johonkin, missä lohikäärme ei voi meitä saavuttaa, Mutta katso, pue päällesi tämä univormu. Ole toistaiseksi tanskalainen meriupseeri."

"Tanskalainenko... mitä nyt, tiedetäänkö täälläkin Tanskasta?"

"Kyllä, Peking'in hallitus ottaa mieluummin ohjeita pieniltä valloilta. Ne eivät ole niin vaarallisia ystäviä. Mutta kiiruhda nyt ja pue päällesi! Ja varo kieltäsi!"

Keisarillisen Kiinan hallituksen uusimman torpeedoveneen nykyinen päällikkö Wen Siang menee taas. Erik on aivan pyörällä. Mutta nyt ei ole muuta neuvoa kuin totella sokeasti; tottapahan sitten myöhemmin kaikki selviää. Erik pukeutuu univormuun ja nousee kannelle, jossa hänen tulonsa ei näytä ketään kummastuttavan. Kai se alentaisi noitten kiinalaisten sinimekkojen arvoa omissa silmissään, jos he kiinnittäisivät huomiota johonkin raakalaiseen. Päällikkö itsekin osoittaa hänelle kylmää kohteliaisuutta.

Wen Siang'in aikomus on kulkea Japanin eteläpuolitse, Wan Diemen'in salmen kautta. "Ennen sitä on kaikki onnen ja sattuman varassa!"

Edessä taivaanrannalla häämöittää Japanin rannikko. "Nyt se alkaa", sanoo Wen Siang. "Tämä ratkaisee. Tuon rannikon tuolla puolella on aava, ääretön meri. Kukapa meidät sieltä löytää?"

Näyttää todellakin siltä kuin onni suosisi yritystä. Hämärissä syöksyy Li Wan Diemen'in salmeen ja seuraavana aamuna, hehkuvan auringon noustessa viheriöitsevästä merestä, on maa kadonnut näkyvistä.

Luutnantti Tschi-Hien pyytää puhutella päällikköä.

"Pyydän saada", sanoo hän, "vähän selvitystä."

"Puhukaa!"

"Tahdon huomauttaa ainoastaan yhdestä seikasta, koska me päällikön määräyksestä ohjaamme suoraan koilliseen, aavalle merelle, ettei meidän oikeastaan pitäisi poistua kauemmaksi kuin muutamien tuntien matkan päähän maista. Li ei ole varustettu pitkälle matkalle."

"Eikö meillä sitten ole hiiliä?"

"Hiiliäkö? — Mutta mehän käytämme öljyä!"

"Öljyäkö? — Niin, niinpä tietysti. Eikö meillä sitten ole tarpeeksi öljyä?"

"Kyllä, mutta meillä ei ole vettä!"

"Vettäkö?" vastaa Wen Siang ja näyttää kädenliikkeellään ääretöntä valtamerta, "on kai meillä vettä enemmänkin kuin tarpeeksi!"

"Mutta makeaa vettä — juomavettä!"

"Ah, juomavet..." Wen Siang keskeyttää. Erik ei ymmärrä, mikä hänelle tuli, sillä Wen Siangin katseen kiitäessä ympäri taivaanrantaa jähmettyvät hänen kasvonsa äkkiä.

Wen Siang ei kuuntele enää luutnanttia. Hän on tarttunut kiikariin ja suuntaa sen muudatta lännessä näkyvää savujuovaa kohti. Hän tarkastaa sitä kauan ja laskiessaan kiikarin sanoo hän:

"Luutnantti, keisari tahtoo heti saada muutamat tärkeät paperit viedyksi — erääseen pohjoiseen paikkaan, jonka nimen ilmoitan tuonnempana, kun aika joutuu. Meillä ei ole vettä, sanotte, ja emme sen vuoksi voi täyttää keisarin käskyä. Mitä luulette siitä Pekingissä sanottavan? Luuletteko päänne olevan silloin lujassa, luutnantti Tschi-Hien? Eikö totta, tehän erehdyitte sanoessanne, ettei meillä ole vettä? Me kai voimme tulla sillä toimeen? Säästäkäämme! Jakakaamme sitä annoksittain! Kootkaamme sadevettä! Kärsimme janoa, jos tarvitaan! Sen sijaan että kääntyisimme, pankaamme täysi vauhti! Minä käsken! Jos puuttuukin vettä, niin säästämmehän siten aikaa!"

"En ymmärrä", sanoo Erik, luutnantin mentyä, "mitä tämä merkitsee."

"No etkö sitten näe?"

"En näe mitään muuta... kuin kaukaisen pilven... savujuovan..."

"Juuri tuo juova..."

"Juovako?"

"On täydellä vauhdilla kulkevan risteilijän savu. Katso itse!"

Wen Siang ojentaa hänelle kiikarin. Ja tällä kaukosilmällä, joka tuo kaikki likemmäksi, erottaa hän selvästi suuren, harmaan jättiläisen. Se näyttää olevan niin likellä, että hän näkee panssarikeulan edessä vaahtoavan veden.

Ei ole epäilemistäkään, tässä on koira jänisjahdilla... mitenkä sitten jänikselle käyneekään? Kaikki on siis tullut ilmi: Li'n julkea ryöväys ja San-ho-hui'n suunnaton valtiopetos ja majesteettirikos. Ja nyt on Kiinan nopein risteilijä "Lännen kauhu" lähetetty ajamaan takaa sen nopeinta torpeedovenettä, Kiinan ylpeyttä, jota uuden ajan uranaukaisijan mukaan sanottiin Li-Hung-Chang'iksi. Wen Siang'in käsky: "Täysi vauhti!" on pantu täytäntöön. Kapea sotalaiva halkaisee sinivihreitä aaltoja kuin nuoli. Sen panssarilaidat vapisevat korkeasta paineesta, kaikki kilisee ja tärise, ja kannella on vaikea hengittää vauhdin synnyttämän vedon tähden.

Mutta vaikka Li kulkeekin samanlaisella vauhdilla vedessä kuin pääskynen ilmassa, niin ei se voi päästä eroon takana olevasta uhkaavasta savuviirusta. Erik katsoo kiikarilla, miten säkenöivää, mustaa savua alituisesti tupruna jättiläisen kolmesta suuresta piipusta. Wen Siang'in kasvot pysyvät tyyninä, mutta Erik on oppinut lukemaan hänen silmistään. Ja niistä huomaa hän kasvojen värähtelevän.

Päivä kuluu. Nuo molemmat laivat kiitävät yhä meren aalloilla. Erik on Wen Siangin luona komentosillalla. Vaahto roiskuu sateena heidän päälleen ja vaahtopäät tarttuvat heidän vaatteisiinsa, tehden heistä lumiukkoja. Silloin tällöin sukeltaa koko vene aaltoihin ja täyttää suun ja silmät suolavedellä. Ainoastaan kiinni köytettyinä voivat he pysytellä sillalla.

Wen Siang odottaa pimeätä. Pilvet kiitävät taivaalla. Meri raivoaa. Vihdoinkin sammuu auringonvalo haaleaan veteen. Lännessä oleva savuviiru näkyy hetken tulipunaista taustaa vasten. Hämärä vyöryy esiin yön porteista.

On yö. Risteilijän sähkövalonheittäjän sädekimput tutkivat aaltojen harjoja paksujen, ajelehtivien pilvikerrosten alla. Mutta tuloksettomasti. Myrskyinen meri kätkee Li'n.

Wen Siang kutsuu luutnantti Tschi-Hien'in luoksensa. "Olen aukaissut hallituksen sinetöidyn määräyksen. Siinä sanotaan: 'Menkää lyhintä tietä Behringln salmeen, karttakaa kaikkea huomiota, pysähtykää Kotzebuem salmeen ja aukaiskaa siellä määräys N:o 3.' Siis luutnantti Tschi-Hien, ei lyhtyjä, ei valoja. Täysi vauhti, pohjoinen suunta!"

Tschi-Hien menee täyttämään päällikön käskyä. Hurja vauhti on tehnyt hänet levottomaksi ja kummastuttanut häntä, mutta hallituksen suljettu, nyt avattu määräys on rauhoittanut häntä. Alaska, Behring'in salmi, Kotzebue, ahaa! nyt ymmärrän, Klondike, johon on asettunut paljon "Taivaanvaltakunnan" poikia asumaan. On hyvinkin luultavaa, että tuolla ylhäällä on jotakin heti järjestettävä. No niin. Ainakaan ei tule olemaan hänen syynsä, jos myöhästytään. Li voi kulkea 35:n solmun nopeudella, ja hän on kyllä saava sen vauhtiin.

Pari minuuttia myöhemmin muuttaa Li suuntaa, ja puolen yön aikana ovat risteilijän valot kadonneet. Maapallon pyöreys erottaa ne toisistaan, risteilijä, joka 30,000:lla hevosvoimalla kulkee itään ja torpeedoveneen, joka kymmenen tanskalaisen peninkulman nopeudella tunnissa syöksyy pohjoista kohti Tyynen valtameren aalloilla, jotka vyöryvät etelään Behring'in kylmästä kidasta.

Erik on kuin puusta pudonnut, nähdessään suljettuja määräyksiä Wen Siang'illa — ministerin allekirjoituksella varustettuja määräyksiä. Kuinka se voi olla mahdollista?

Wen Siang hymyilee.

"San-ho-hui'lla on paljon keinoja ja ajatuksia. Muutamia niistä lähetetään etukäteen ja kun aika on tullut, ovat San-ho-hui'n ajatukset valmistaneet kaiken ja voidaan olla valmiina käyttämään hyväkseen edellytettyä tilaisuutta. Nyt on armonnappula heitetty. Älä kysy, minkätähden ja miten! Näit Li'n kääntävän keulansa pohjoiseen — jossa on jäätä ja hakemasi Arnaluk. Mutta kuule, voimani ovat lopussa. Tahdon uudistaa ne nukkumalla. Minuutin kuluttua nukun. Pysy täällä, vakoile ja valvo! Ja päivän koittaessa herätä minut!"

Wen Siang nojautuu kovaan penkkiin ja nukkuu paikalla. Laiva tärisee, aallot vyöryvät kajuutan kirkasta silmää vastaan, lampun hehkuva hiililanka väräjää ja valo lankeaa nukkuvan kiinalaisen kasvoille. Erik katsoo niitä, noita vaaleita kasvoja, joitten piirteet kuvastavat seinän mustanruskeaa laudoitusta vasten. Siis, ajattelee Erik, kuuluu hän San-ho-hui'hin, tuohon puolueeseen, joka on vannonut kukistavansa Mandschu-valtaistuimen. Tämä salainen seura on yhtä sukkelalla kuin viekkaallakin tavalla anastanut erinomaisella miehistöllä varustetun mainion laivan, ja on nyt matkalla pohjoiseen. Kaikki näyttää olevan edellytetty ja laskettu, kaikki viittaa johonkin suunnitelmaan, kaikella on varmaan määrätty tarkoitusperänsä, mutta mikä?

Erik tuijottaa nukkuvaan, jonka uni on kuoleman kaltaista, niin raskasta se on. Miten hän mahtoikaan olla väsynyt...

Aaltojen loiske ulkona on ukkosenjyrinän kaltaista. Onkohan Li todellakin päässyt pakoon? Onko jänis pettänyt koiran? Onko se päässyt vihollisen näköpiiristä aavalle valtamerelle, jossa suurinkin sotalaiva on kuin tomuhiukkanen? Tunti tunnin perästä kuluu, Erik on kai nukkunut. Hän hätkähtää ja katsoo kelloaan. Se on neljä.

Hän sammuttaa sähkövalon ja työntää ikkunaa suojaavan luukun syrjään. Meri ei myllerrä enää. Myrsky on laannut raivoamasta. Taivas on puhdistunut pilvistä ja kaartuu ensimmäisessä viheriänsinisessä päivänsarastuksessa meren yli, joka kohoilee kuin rinta, jossa viha alkaa lauhtua. Purppuranauha näkyy taivaanrannalla. Li kulkee vielä entistä, hirveää vauhtiaan... eteenpäin, eteenpäin pohjoiseen!

Erik katsoo taas Wen Siang'ia. Nyt ei "Taivaan" poika nukukaan enää kuin kuollut, vaan terveen näköisenä ja turvallisesti kuin pieni lapsi.

2.

JÄÄTAIVAAN ALLA.

Kahdeksantenatoista päivänä heinäkuuta ankkuroipi Li Kotzebue'n salmeen, Alaskan luoteiselle rannikolle, tehtyään nopean ja onnellisen matkan pitkin Kurilein ja Kamtschatka'n rannikoita ja vihdoin kulkemalla Siperian puolta Behring'in salmen läpi.

Wen Siang huoahtaa helpotuksesta, hän on todellakin pelastunut hirveästä vaarasta ja voittanut rohkean uhkapelin. Salaisen seuran avulla ja kauan valmistetuilla suunnitelmilla on hän anastanut hallituksen parhaimman sotalaivan. Hän on kilpaillut takaa-ajajansa kanssa ja päässyt pakoon pimeän yön, myrskyisen meren ja laivan ihmeellisen nopeuden avulla. Ja vielä enemmän; hänen on onnistunut pitää laivan upseereita ja miehistöä täydellisesti tietämättöminä asian oikeasta tilasta.

Hän on näytellyt San-ho-hui'n suunnittelemaa näytelmää mestarillisesti.

Nyt kutsuu hän upseerinsa kajuuttaan ja sanoo: "Hyvät herrat! Hetki on tullut, jolloin minä, korkea herranne, hänen keisarillisen majesteettinsa käskystä, ilmaisen teille tämän, teistä tähän asti kummalliselta ja tarpeettomalta tuntuneen matkan tarkoituksen: Keisarillinen hallitus on saanut tietää, että Kukunor-laiva, valtakunnan verivihollinen muassaan, on napapiirin pohjoispuolella. Keisari käskee, että me, hänen miehensä, tunkeudumme jäihin, etsimme Kukunor'in ja pakotamme sen päällikön luovuttamaan kalleuden, joka ei kuulu hänelle."

"Se mahtaa", sanoo luutnantti Tschi-Hien, joka oli muutamia vuosia sitten ottanut osaa erääseen napamatkaan, "todellakin olla arvokas kalleus, koska keisari on pannut parhaan laivansa ja miehensä sitä hakemaan. Sillä tiedämmehän kaikki, että jäissä purjehditaan vain elämän ja kuoleman uhalla."

"Kyllä", vastaa Wen Siang, "aarre on panoksen arvoinen. Mutta kuulkaa vielä! Hallituksen määräyksestä on täällä, salmessa napamatkan varustukset valmiina laivaan otettaviksi. Ministeri tietää kyllä varsin hyvin, ettei torpeedovene itsessään ole sopiva sellaiseen matkaan, mutta uskoo samalla, että laivaväen kunto ja teidän, luutnantti Tschi-Hien, kokemus yhdistettyinä Li'n suureen nopeuteen, tekee mahdolliseksi napamatkoilla vielä tähän asti tuntemattoman, lämpimän vuodenajan hyödyksi käyttämisen. Täällä on muudan kuunari, jossa on kaikki, mitä tarvitsemme' Niin pian kun purkaminen ja lastaaminen on suoritettu, valitsette te, herra luutnantti, miehistöstä niin monta kuin katsotte välttämättömästi tarvitsevanne. Muut palatkoot takaisin kuunarilla."

Ei ole helppo arvata, millä tunteilla upseerit kuuntelivat tätä keisarillista käskyä, sillä hyvin kasvatettu kiinalainen ei näytä tunteitaan. Raakalaiset vain paljastavat itsensä. Sitä paitsi onhan saman tekevää, missä kuolema kutakin kohtaa, ja ennen kaikkea, onhan se keisarin tahto!

Varustettuna kestämään napaseudun talvea, liukuu Li pohjoista kohti ja kiertää Kap Barrow'in. Meri on tyyni ja Li kulkee tasaista vauhtia taivaanrannalla näkyvää, valkoista juovaa, jäätä, kohti.

Edessään on heillä meren autio, ääretön ulappa. Erik katselee tätä jään ympäröimää vesiaavikkoa, Hän tuntee sen, Hän muistaa, miten hän kerran "Toivon" laaksosta katseli samanlaista, viheriää jäämerta. He sivuuttavat muutamalla jäälautalla olevan mursulauman. Ne paistattelevat tyytyväisinä auringossa, ja katselevat pienillä salakavalilla silmillään nopeasti kulkevaa laivaa mustine savuviiruineen. Ilma on puhdasta ja vahvistavaa. Erik hengittää sitä syvin siemauksin — se on hänelle tuttua.

Mutta tämä napameren omituinen tuoksu synnyttää hänessä pelkoa, joka on uinunut kätkettynä jossakin hänen sisimmässään, samaa "Toivon" laakson pimeää pelkoa, jota hän oli kärsinyt pitkinä talvikuukausina kaukana pohjoisessa. Jään iäisen tyhjyyden ja kauhean yksinäisyyden näkö palauttaa tuskan hänen sydämeensä. Ensi kerran huomaa hän kevytmielisyyden ja tyhmänrohkeuden yrityksessä, jossa kysytään elämää ja kuolemaa...jossa kuolemalla on sata mahdollisuutta elämän yhtä vastaan.

Kauan seisoo hän siinä ajatuksissaan. Vihdoin katoaa pelko vähitellen. Hän tulee jälleen rohkeammaksi. Hän rukoilee Jumalaa ja Jumala lähettää hänelle vastauksen — äkkiä, kuin lämmin lähde, pulppuaa hänen mielessään rakastamansa ja etsimänsä olennon muisto. Hän näkee Arnalukin, niinkuin hän on näkevä hänet kuolinhetkelläänkin, seisovan käsi kädessä hänen kanssaan korkealla tunturilla, silloin kun aurinko palaa taas ja pitkä yö vihdoinkin pakenee uutta päivää. Hän katsahtaa ylös — ja kas, vastaukseksi kaikkiin epäilyksiin leimahtaa revontulien suunnaton kaari palamaan taivaalle.

Hän kääntyy äkkiä ja menee hakemaan Wen Siang'ia, jonka hän löytää keskustelemassa Tschi-Hien'in kanssa.

"Päällikkö", sanoo luutnantti, "kuljemme nyt syvällä vedellä tarpeellisella vauhdilla. Huomenna pääsemme kiintojäähän. Silloin alkaa taistelu. Ja siitä tulee kova, sillä vaikka Li olisi kuinka vahva tahansa, on se kumminkin kuin pähkinänkuori niiden voimien rinnalla, joita sen on uhmattava. Luulen, että saisimme kaikki uutta rohkeutta, jos tietäisimme, että hakemamme aarre on taistelun arvoinen."

"Se on", vastaa Wen Siang, "ja saatte kuulla sen nimenkin." Ja lähestyen luutnanttia ja katsoen häntä kiinteästi silmiin, sanoo hän:

"Se on tuo musta helmi!"

Luutnantti perääntyy kauhistuneena ja sokaistuna.

"Musta helmi", kuiskaa hän, "musta helmi..."

3.

MENKÖÖNPÄ SITTEN SYTEEN TAI SAVEEN.

Pohjois-Ameriikan mantereen pohjoispuolella oleva napamaa, Behring'in salmen seudut tanskalaiseen länsi-Grönlantiin asti, ovat kokonainen maailman osa suurempia ja pienempiä saaria, joita leveät jäätyneet salmet erottavat. Lännessä ja pohjoisessa rajoittaa sitä taas Jäämeri — tuo äärettömän syvä, jääkenttien peittämä napameri. Mutta meren iäinen sydän tykkii tämän jääsuojuksen alla ja kun kesän aurinko, sateet ja tuulet yhdistyvät, niin muuttavat ne varustuksen jättiläisverkoksi, jonka silmät aukenevat ja sulkeutuvat aina sen mukaan miten myrsky ja virta sitä kuljettavat. Joka kerta täytyy hakea uusia aukkoja ja tunkeutua niihin heti, kun ne näyttäytyvät, ja päästä lävitse, ennenkuin jää taas ehtii puristaa timanttiseinänsä yhteen. Pujotteleminen jäälauttojen välitse, tarttumatta kiinni ja kokoon puristumatta, on navalla purjehtimisen suurin taito. Mieluummin kuljetaan pitkin rannikoita, joitten ympärille kesillä syntyy avoin vesivyö, joka kumminkin voi joka hetki sulkeutua. Voipi niinkin sattua, että maatuuli ajaa jäät edemmäksi ja suopi silmälle tervetulleen näön: ultramarininsinisen merenpinnan.

Lilla on ollut onnea. Sattuu usein, että lyhyt kesä ei ennätä sulattaa maajäätä ja kaikki läpikulku keskeytyy kokonaiseksi vuodeksikin. Mutta jäävuosi on tällä kerralla suotuisa ja Li uskaltaa kauemmaksi pohjoiseen pitkin Banks-maan läntistä rantaa.

Luutnantti Tschi-Hien on oivallinen luotsi ja Wen Siang jättää tyynesti seuraukset ja päällikkyyden hänen pohjoisen kokemuksensa varaan. On suotuisimman kuukauden, elokuun, puoliväli ja on onni, että he voivat käyttää aikansa niin hyvin, sillä jo syyskuussa lähettää talvi ensimmäiset tervehdyksensä näille maille.

Wen Siang merkitsee karttaan punaisella tuon pitkän tien, jonka Li on kulkenut — ja hymyilee. "Täällä olemme hyvässä turvassa", sanoo hän Erikille, "senkin vuoksi, ettei kenellekään pälkähtäisi päähän hakea meitä täältä."

Erik naputtaa pöytään: "Oo, älähän vielä sano. Luuletko jonkun torpeedoveneen kulkemisen Behring'in salmen kautta pohjoiseen jäävän salaisuudeksi Pekingin herroille?"

"No niin, mutta on aivan eri asia tietää meidän olevan napaseuduissa kuin löytää meidät sieltä! On ennenkin tapahtunut, että pari napalaivaa on talvehtinut ainoastaan muutamien peninkulmien päässä toisistaan, tietämättä mitään toistensa läsnäolosta. Jäämaailma on niin äärettömän suuri. Olisi kerrassaan toivotonta hakea meitä täältä!"

"Toivotontako?" Erik katsahtaa häneen ja Wen Siang keskeyttää äkisti... saman ajatuksen valtaamana. Jos on toivotonta "Taivaanvaltakunnan" pojille hakea Li'tä, niin mitenkä Li sitten voisi löytää Kukunor'in?

"No", sanoo Wen Siang, "meillähän on kumminkin jotakin, jota voimme seurata. Koska Kukunor ei ole kulkenut Davisin salmen kautta — jonka melkein varmuudella tiedämme — niin arvaan sen menneen Lancaster'in ja Barrow'in salmien kautta Melville'n salmeen päästäkseen koillisväylään ja sitten vuoden tai parin kuluttua itä-aasialaisiin kulkuvesiin. Se voi tulla meitä vastaan! Mutta täällähän luutnanttikin tulee.

"Mitä uutta, herra luutnantti?"

Luutnantti Tschi-Hien seisahtuu keskelle ahdasta kajuuttaa. Näkee selvästi hänen kasvoistaan, että jotakin ratkaisevaa on tapahtunut.

"Niin, tulin vain ilmoittamaan, että nyt se alkaa. Kaikki on sattuman varassa. Huomen-aamulla olemme joko kiertäneet Banks'in maan, tahi olemme murskautuneet nuuskaksi. Tulkaa itse katsomaan!"

He hyökkäävät kannelle. "Katsokaa", selittää luutnantti ja viittaa eteenpäin, jossa avoin vesi on supistunut parin sadan kyynärän levyiseksi kanavaksi, "tällä puolella ovat patoutuneet jäät, jotka torninkorkuisina uhkaavat laivaamme, ja toisella puolella on kallioseinä. Purjehdimme seitsemänkymmenen sylen vedellä. Milla hetkellä tahansa voivat jäät ajautua rantaan vastustamattomalla voimallaan ja murskata meidät jyrkkää kalliota vastaan. Siinä tapauksessa olemme auttamattomasti hukassa. Mutta jos jää pysyisi liikkumattomana huomiseen, niin ehtisimme seitsemällekymmenennelle neljännelle leveysasteelle ja Banks'in salmeen. Jäävuori on tavattoman suotuisa, ja ehkä onnistumme suorittamaan suurtyön, läpäisemään koko koillisväylän yhtenä ainoana kesänä. Jos vain kerran pääsemme Banks'in salmeen, niin on vain jäljellä Melville'n salmen jäitten puhkaiseminen... ja miksikä emme onnistuisi? Käskeekö päällikkö meitä lähtemään kuoleman kitaan, vai...?"

Luutnantti Tschi-Hien vaikenee ja odottaa päällikkönsä vastausta. Wen Siang katsoo eteensä. Tuossa on tuo hiljainen jääaavikko, kummallisine, sikinsokin jäätyneine röykkiöineen, jäämaailma tuntureineen ja laaksoineen sinertävän kirkkaasta kristallista... mutta kumminkin meren kannattama, sen virtojen ohjaama ja myrskyjen kuljettama. Ja hän katsoo harmaanpunaista lumipilkkuista kiviseinääkin, joka mykkänä, kylmänä ja uhkaavana, varustettuna vuosituhansien kokemuksella odottaa mitätöntä ihmislasta. Näitten molempien seinien, jään ja kiven, välissä vaanii kuolema. Merituuli voi alkaa milloin tahansa ja jäät puristuvat vastustamattomalla voimalla kalliota vastaan.

Wen Siang epäröi. Hänen kiinalaissielunsa sisimmässä on tunne, joka kehoittaa häntä alistumaan. Hänen rotunsa on tuon, hänen kotimaansa tasangoilla kasvavan bamburuovon kaltainen, joka taipuu, mutta ei taitu. Kun myrsky lakkaa, suoristuu bamburuoko ja on yhtä sitkeä, luja ja taittumaton kuin ennenkin. Eikö mahtaisi olla viisaampaa, että...

Silloin laskee Erik kätensä hänen olalleen. "Wen Siang, tässä emme voi hukata aikaa. Kirjaimellisessa merkityksessä on joka sekuntikin kallisarvoinen. Tässä täytyy toteuttaa valkoisten sanat: 'Menköön syteen tai saveen!' Ei ole viisasta taipua. Eteenpäin! Ei saa milloinkaan antaa perään! Nyt saa lännen viisaus kerrankin vallita!"

Silloin sanoo Wen Siang Tschi-Hien'ille; "Käsken teitä kulkemaan eteenpäin täydellä vauhdilla!"

Mutta luutnantin mentyä sanoo Erik hymyillen: "'Menköön syteen tai saveen!' toteutui kumminkin. Lännen viisauden täytyi kumminkin olla mukana ratkaisemassa."

"Erehdyt. Sanotaanhan idässä, ettei milloinkaan saa väistyä. Mukaannumme ainoastaan epäonnistumisen pelosta. Painaudumme maahan, että myrsky voisi mennä ylitsemme. Sitten, tuulen tyynnyttyä, nousemme jälleen ja olemme entisen kaltaisia. Voimme taipua, mutta emme taittua. Rotumme on kuin joku Toledomiekka. Sen voi kääriä kokoon ja kantaa liivintaskussaan... mutta kun side katkaistaan, ponnahtaa se suoraksi ja on yhtä vahva ja siro kuin ennenkin... hiottu, terävä ja kuolemaatuottava, eikä kuin lännen miekka, joka tuossa tapauksessa katkeaisi. Mutta älkäämme saivarrelko sanoilla. On aikaa vielä maailman loppuun, eikä ole mitään kiirettä!"

Li halkaisee jo silloin meren sinistä juovaa. Joka mies laivassa tietää, mitä uskalletaan.

Kukaan ei mene levolle ennenkuin tämä pelonranta on sivuutettu.

Mutta kaikki menee hyvin. Napaseudun lyhyt kesä on tullut ja Lilla on onni mukanaan. Yöllä, jota tuskin voi erottaa päivästä, koska aurinko näkyy koko vuorokauden taivaanrannalla, rupeaa tasaisesti tuulemaan, mutta maalta päin, ja kun uusi päivä, kahdeskymmenes elokuuta alkaa, voivat he katsella jäätöntä merta viidentoista neliöpenikulman alalla, eli niin kauaksi kuin silmä kantaa. Sitä voi jo sanoa onneksi. Paria vuorokautta myöhemmin sivuuttavat he Kap Mac Chure'n ja pääsevät Banks'in salmeen. Vasta kahdentenakymmenentenäkahdeksantena päivänä elokuuta estävät jäät Melville-saaren eteläisimmän niemen edustalla etenemisen kokonaan.

"Niin pitkälle siis päästiin", sanoo Tschi-Hien. "Ja jos päällikkö tahtoo kuunnella neuvoani, niin laitamme tänne maihin varastopaikan, sillä aikaa kuin odotamme avointa vettä Melville'n salmessa. On liian aikaista vielä asettua talvileiriin."

Ehkä. Mutta ei näytä siltä kuin heillä olisi tänä vuonna enää paljoakaan tekemistä. Melville'n salmi on täynnä ahtojäitä ja vaikka jonakin päivänä syntyisikin railo, niin olisi tyhmänrohkeata koettaa tunkeutua siihen. Sitäpaitsi puhaltaa silloin tällöin Melville-saarelta jäisiä tuulia, jotka ennustavat lähenevää talvea.

Vuorokausi seuraa vuorokautta. Melville-salmen jää pysyy liikkumatonna. Pian on heidän päätettävä. Joko täytyy Li'n niin pian kuin suinkin palata Behring'in salmeen, joka on vielä mahdollista, tai on heidän valmistauduttava talvehtimaan. Onneksi on Li muutamassa lahdessa, jossa se on jotakuinkin suojassa.