Part 7

Vilkutin hyvästiksi professorille, Kukunor'in kiinalaisine jokilastineen irtaantuessa laiturista. Olin päättänyt pysyä vahvana, mutta kaikesta huolimatta täyttyivät silmäni naisellisilla kyynelillä. Kumpainenkin kuljemme tuntemattomia kohtaloita kohti.

* * * * *

Ensimmäisen päivän olemme purjehtineet viheriöitsevien vuorien välillä. Kuta enemmän etenemme sitä pienemmiksi ne käyvät.

Wen Siang on ihmeellinen. Täällä laivalla on hän yksinkertaisesti palveleva, täydellinen "boy" eikä mitään muuta, ja Duroc karttaa kiitettävällä hienotunteisuudella tekemästä pienintäkään viittausta eräisiin hämäriin yöllisiin tapauksiin. Mitä Wen Siang etsi? Helmeäkö? Siinä tapauksessa oli hänen viime hetkeen asti täytynyt luulla Kukunor'ia tuoksi toiseksi laivaksi ja Rokka'n täytyi olla vastakkaisen valtiollisen puolueen edustaja ja taistella sen puolesta tuosta kalleudesta.

Ja Wen Siang itse, kuka hän on? Ja miksi hän ei lähtenyt luotani, vaikka tämä Kukunor ei ollutkaan tuo oikea?

Duroc kertoi tänään tuosta laivalla olevasta salaperäisestä naisesta. Se on eräs kiinalainen nuori tyttö, kuuluva Hankou'in katoolilaiseen seurakuntaan. Levottomuuksien aikana olivat katoolilaiset lähetyssaarnaajat pyytäneet Duroc'ia kätkemään hänet ja muutamat muut kastetut alkuasukkaat, laivaansa siksi, kunnes pahimmat mellakat olisivat ohi. Tuo nuori tyttö on huolimatta kristillisestä uskostaan, kasvatettu katoolilaisten viisaalla tavalla aivan kiinalaiseksi kaikissa muissa suhteissa, niin ettei hän ole tullut vieraaksi kansalle, jonka lapsia hän on ja jonka elämää hän on elävä. Hänen jalkansa ovat esim. lapsuudessa puristetut kokoon. Jos ei niin olisi tehty, niin tuskinpa hän milloinkaan saisi miestä, sanoi Duroc.

* * * * *

Matka Yangtsekiangia alaspäin on sanomattoman mieltäkiinnittävä. Täällä laivalla olemme kuin pienessä Euroopassa ja annamme maailman väkirikkaimman maan vilistä ohitsemme kuin elävienkuvien filmini On se koko leikkiä, vilisevä ja komea sarjakuva. Vuoret ovat muuttuneet selänteiksi, selänteet harjuiksi, harjut ovat tasoittuneet peninkulmaisiksi, hedelmällisiksi tasangoiksi, joita maailman rauhallisin kansa on vuosituhansia viljellyt. Eilen sivuutimme muutaman Köpenhaminan kokoisen kaupungin; niitä on muuten satoja sellaisia tämän jättiläisvirran rannoilla — Shasik oli sen nimi. Siinä kävi voimakas virta ja vaikeutti ohjausta hietamatalikkojen muuttelevaisuuden vuoksi. Ne siirtyvät alituisesti paikasta toiseen, eikä tiedä milloinkaan, missä ne ensikerralla tapaa. Kukunor'ia täytyi ohjata mitä suurimmalla varovaisuudella.

* * * * *

Olen nähnyt A-lu-li'n ja muistan sen kauan. Miten hän oli miellyttävä vieraasta komeudestaan huolimatta!

Laivalla vietettiin juhlaa ja naiset ottivat osaa koko häikäisevässä loistossaan. Ei kuitenkaan tanssittu. Hyvin kasvatettu kiinatar pitää tanssia, jos hän nyt tietää sen olemassaolostakaan, säädyttömyyden ja aistillisuuden huippuna. Kiinalaiset löytävät alituisesti yhä uusia syitä eurooppalaisten halveksimiseen siinä, että nämä antavat toisten miesten pyöritellä vaimojaan ja tyttäriään. Kiinalainen ei pidä tanssia muuna kuin raakalaisuutena.

Ei, A-lu-li ei tanssinut. Hän oli yksinkertaisesti meidän muiden mukana katsomassa kansallista näytelmää, jonka Duroc antoi esittää Kukunor'in ruokasalissa, nim. parin sotaviiriäisen kaksintaistelua ruokasalin pöydällä, kourallisesta hirssiä. Oikea kiinalainen huvitus, joka ei kumminkaan estänyt minua ihailemasta tuota kiinalaista kaunotarta.

Hän oli täydessä juhlapuvussaan. Lumivalkoiset ja veripunaiset posket olivat maalatut ja puuteroidut. Kuinka paljon kauniimpi olisi hän ollutkaan ilman. Mutta maalaaminen näyttää kuuluvan kiinalaisiin hyviin tapoihin. A-lu-lin sydämenmuotoiset huulet olivat karmosiininpunaiset, kulmakarvansa vahvasti mustatut ja komea, kullankeltainen tukkansa katosi melkein kokonaan taiteellisesti sidotun kukkakiehkuran sisään. Hänen poimistetussa silkkivaipassaan loistivat kallisarvoiset koruompelukset ja sähkövalo heijastui hänen kultakoristeistaan. Hänen jaloissaan olivat viidettä tuumaa pitkät, kauniisti kirjaillut kengät. A-lu-li on kaikessa muussa maan lapsi, paitsi yhdessä; hän on nim. kristitty ja otettu roomalais-katoolisen kirkon äidilliseen huomaan. Kirkko on opettanut hänet antamaan Kiinan keisarille, mitä sen on, ja uskonnolle samoin. Hän on maansa lapsi ja kumminkin katoolilaisen maailmanvallan hurskas tytär.

Hänen silmänsä olivat kuin lempeitten unien himmentämät, ja huomasin — kateudella — että hänen pitkien, pehmoisten silmäripsien välistä suuntautuva katseensa usein kohdistui Wen Siang'iin. Ja huomasin, miten Wen Siangin sielu vapisi joka kerta, kun se sattui!

Ah, Wen Siang, suuri Eros on tullut sydämesi vieraaksi. Koska A-lu-li on kaunis minustakin, niin kuinka loistava mahtaneekaan hänen kuvansa olla sinun tummissa kiinalaissilmissäsi.

* * * * *

Ei ole epäilemistäkään: Wen Siang rakastaa. Ei niin, että hän jollakin tavalla paljastaisi itsensä toisten läsnäollessa, mutta minä, joka pidän hänestä kuin veljestäni, luulen levollisuuden ja kohteliaisuuden kuoren alla näkeväni raskasta surumielisyyttä.

Kiinalaisten naisten palveleminen uskottiin tänä päivänä virallisesti Wen Siang'ille.

A-lu-li'n silmät puhuvat rakkauden väärentämätöntä kieltä joka kerta, kun hän kohdistaa ne Wen Siang'iin. Nuori kiinalainen kaunistuu kylpiessään niitten säteissä. A-lu-li vastaa hänen tunteisiinsa, sitä en epäile. Rakkaus on kaikkivoipa täällä Kiinassakin. Mutta miksi ei Wen Siang kosi. Ah, hän luulee ehkä olevansa sidottu seuraamaan minua, eikä sen vuoksi luule voivansa antautua unelmoimaan. Minun täytyy puhella hänen kanssaan tuosta.

Kutsuin hänet luokseni ja ollessamme kahden kesken puhuin hänelle kuin ystävälle ja veljelle. Pyysin häntä jättämään teeskentelyn ja olemaan ihminen, koetin olla niin valtioviisas kuin suinkin ja onnistuin vihdoin sanomaan hänelle, että niin paljon kuin paninkin arvoa hänen seuralleen, ei se saisi olla hänen avio- ja perheonnensa tiellä. Hän rakasti A-lu-li'a ja A-lu-li häntä...

Minun on mahdotonta sanoa, minkä vaikutuksen tämä puhe teki Wen Siang'iin. Vaikka hän näyttääkin avomieliseltä, niin tuntuu minusta kumminkin siltä, että hän teeskentelee eikä anna oikean minän näyttäytyä. Hän vastasi olevansa minulle hyvin kiitollinen kauniista ajatuksestani ja sanoi ystävyyteni olevan hänelle hyvin kallisarvoisen, kultaiset sanan loistaisivat kuin tähdet hänen sielunsa yötaivaalla, mutta ei ollut mitään sellaista, joka voisi meidät erottaa; avioliittoajatus oli hänelle vieras. Tähän loppui keskustelumme. Mutta se on lähentänyt meitä toisiimme. Ollessamme kahden keskustelemme usein vilkkaasti.

* * * * *

"Sunnuntaisaari" on Yangtsekiang'in kiverimpiä kohtia. Hietamatalikkoja on siinä niin tiheässä, että tartuimme kiinni ja pysyimme siinä kaksikymmentäneljä tuntia.

Kaikki oli sekaisin. En nähnyt Wen Siang'ia koko päivänä. Hänen uusi virkansa naisten palvelijana viepi kaikki hänen aikansa.

* * * * *

Tänään yllätin Wen Siangin hellässä kohtauksessa. Hän suuteli ruusua, joka eilen koristi A-lu-li'n tukkaa.

"Siis kaikissa tapauksissa", sanoin ja laskin käteni pehmeästi hänen olalleen.

Hän aikoi ensin tekeytyä, mutta jätti äkkiä kaiken teeskentelemisen sikseen ja lausui kuin nuori ylioppilas vallattomasti:

"Nuori ja kaunis tyttö on luvannut tulla minua kohtaamaan muurin luokse. Rakastan häntä, mutta hän viipyy vielä! En voi mennä kotiin ja olen kärsimätön. Tuo nuori tyttö on todellakin kaunis! Hän antoi minulle tämän punaisen koristeen, mutta palavalta näyttävä punainen kivi lisää vain rakkauttani. Hän on poiminut ja lahjoittanut minulle kauniin ja harvinainen kukan, joka kaunistuu vain yhä siksi että tyttöni on sen poiminut."

"Pitääkö armollinen herrani tästä runosta? Mitä hän tuumii tästä mielentilastani? Ah, sellaisia olemme me ihmiset, tunteemme pysyvät samanlaisina vuosituhansia. Tämä kuulemasi runo on vanhempi kuin Konfusius ja kirjoitettiin hänen kokoelmiinsa 700 vuotta ennen Kristusta."

Vaikenin ja Wen Siang istui hetken hiljaa, katsellen laskeutuvaa aurinkoa kajuutan ikkunasta. Oli hiljainen tunnelmarikas ilta. Käsi poskella ja himmeä katse kiinnitettynä kaukaisiin, sinisiin pilviin, lausui hän itsekseen nämä ikivanhat säkeet:

"Korkealla taivahalla loistaa kuu, lamppuni sain juuri sammumaan. Ajatusta tuhat, mieleen kuvastuu, kyyneleeni panee juoksemaan. Tuskani on suuret, iäiset. Ajatuksenikin salaiset."

"Wen Siang, minustakin on A-lu-li hyvin kaunis, mutta hänen puristetut jalkansa, jotka tekevät hänen käyntinsä horjuvaksi ja huojuvaksi kuin puu tuulessa... ne pilaavat häntä... ne ovat rumat..."

Nuoren kiinalaisen kasvoista kuvastui haaveileva rakkaus. Näin ensikerran hänen vakavat marmorikasvonsa sellaisina.

"Nuo kultaiset liljatko, A-lu-li'n jalatko rumat? Turmeltuneet! Noin voi puhua ainoastaan raakalainen, jonka maassa naisilla on samanlaiset jalat kuin miehillä. Mitä tietämättömyydessäsi sanot rumaksi, on A-lu-li'n paras koriste. Ja tiedä, että Kiinassa emme milloinkaan suutele rakastettumme huulia, vaan hänen pientä nukkejalkaansa! Mutta sitä sinä lännen ja peräpohjolan raakalainen et ymmärrä!"

"En, sitä en ymmärrä. Mutta eihän se vaikuta asiaan. 'De gustibus...'"

"Mitä?"

"Tarkoitan ainoastaan, että mausta ei voi väitellä. Niin on muudan meidän oppinut sanonut parituhatta vuotta sitten."

9.

SUURI ASIA, JOKA SÄRKEE PIENEN SYDÄMEN.

Päiväkirjasta.

Lähestymme Feet'in pääpaikkaa, tuota suurta valtainvälistä satamaa, miljoonakaupunki Hankow'ia, jossa kaunis A-lu-li meistä eroaa.

* * * * *

Eilen sivuutimme Johckow'in ja näimme hämärästi Tung Tingin jättiläisjärven, joka tässä laskee veririkkautensa Yangtsekiang'iin. Olimme pari tuntia maissi ja muun muassa käväisin eräässä kiinalaisessa ravintolassa. Tässä tilaisuudessa häpesin kuin koira. Kiinalaisissa ravintoloissa eli teehuoneissa ei tarjoilla mitään väkijuomia ja seiniä eivät likasta kirjavat tupakka-ilmoitukset. Kiinan etevimpien kirjailijoitten ajatuksilla koristetut kauniit taulut ovat koristeina. Ei siellä ole päihtyneitä, räyhääviä oluenjuojia. Kakut, hillot, hedelmät ja ennen kaikkea tee ovat kiinalaisen työmiehen virvokkeita. Siellä ei vaimojenkaan tarvitse pelätä miestensä kotiintuloa. Tuo Euroopan kaikkien yhteiskuntaluokkien inhoittava esikuva, juoppo perheen isä, on tuntematon käsite Kiinassa.

* * * * *

On myöhä. Olemme ankkurissa. Yö on sysimusta, virta kova ja ohjaaminen vaikeata, jonka vuoksi odotamme huomiseen.

Paitsi vahtia, olen kai ainoa hereillä oleva laivassa. En voi nukkua, istun ja kuuntelen vain aaltojen loisketta laivan laitoja vastaan ja ajatukseni selvittelevät yhtämittaa tuota uutta, tämäniltaista hämmästyttävää aineistoa. Tiedän nyt missä Arnaluk on!

Se tapahtui hetki sitten. Illan varjot levisivät jo leveälle joelle, satamaan, sen laiva- ja venejoukkoihin. Istuimme kannella, Duroc, Aristide ja minä, muutamassa hiljaisessa loukossa savupiipun luona, polttaen turkkilaisia savukkeita, Duroc'ln erikoisia, joita hänellä on laivassa koko varasto.

Aristide kertoo. "Hengellinen veljeni", sanoi hän vieden lempijuomansa, whiskyn ja veden myrkyllisen sekoituksen huulilleen, "on kai jo kertonut teille mustan helmen tarinan. Tahdotteko kuulla jatkon?" Tietysti minä tahdoin. "Minuakin huvittaisi", sanoo Duroc, "kertokaa!" Ja näin hän kertoi:

"No niin. Olettehan kuulleet, että talletin mustan helmen Englannin pankkiin yhdessä erään San-ho-hui'n kirjeen kanssa, jossa luullakseni oli selitys omistusoikeudesta.

"Jos ymmärsin oikein, niin tahdottiin pitää helmi varmassa tallessa siihen asti kuin sitä tultaisiin tarvitsemaan täällä Kiinassa, s.o. siihen hetkeen, jolloin määrätyt levottomuudet alkaisivat. No, hetki tuli ja eräs San-ho-huin asiamies saapui pankkiin ja vaati helmeä luovutettavaksi. Tämä vaatimus herätti Englannin pankin henkilökunnassa mitä suurinta hämmästystä, sillä musta helmi oli luovutettu jo pari kuukautta sitten eräälle toiselle asiamiehelle, joka oli esittänyt täysin pätevät omistusoikeuspaperit. Kun Tseng sai tämän tietää, ei hän ollut millänsäkään. Hän tahtoi vain katsella noita papereita. Hänen ei tarvinnut muuta kuin vilkaista kiinalaisiin kirjaimiin, kun hän jo huomasi väärennyksen. Hän huomautti siitä pankille, joka heti tarjosi suunnatonta summaa vahingonkorvaukseksi. Tseng kohautti vain olkapäitään ja tirkisteli pienillä viirusilmillään. 'Vahinko on korvaamaton', sanoi hän, 'sitä ei voida korvata muulla kuin kadonneen helmen takaisin hankkimisella. Mutta siihen voidaan käyttää noita rahoja ja sentähden hyväksyn vahingonkorvauksen.' Se oli 50,000 puntaa!

"Kuka oli mies, joka oli anastanut helmen tuolla tavalla? Epäilemättä Ko-lau-hui'n asiamies, nimeltään Tsong-Tscheng. Sanottiin hänen matkustaneen Aberdeeniin Skotlannissa. Siellä oli hän ostanut moottoriveneen ja lähtenyt merelle. Häntä ei ole sittemmin kukaan nähnyt, mutta hänen lähtönsä jälkeisenä aamuna ajelehti hänen veneensä tyhjänä maihin Bullers of Buchan'in luona, muutamia penikulmia etelämpänä Petsheadista. Oliko Tscheng hukkunut? Aberdeenissa ei kukaan sitä epäillyt.

"Otaksun kumminkin San-ho-huin olleen eri mieltä, koska se haki helmeä kaikkialta muualta, mutta ei meren pohjalta. Teoriani, joka perustuu tuon kysymyksessä olevan vuorokauden kaikkien laivavuorojen tarkkaan tutkimiseen, on, että Tsong-Tscheng on hakenut ja tavannutkin jonkun Ko-lau-hui'n laivan, joka on odottanut häntä kalleine aarteineen. Moottorivene on sitten jätetty haaksirikkoutumaan merelle ja siten uskottelemaan Tschong'in ja mustan helmen hukkumista.

"Tähän asti olen melkein varma asiasta. Otaksun nyt, että Ko-lau-hui on pitänyt viisaampana kätkeä sekä Tsong-Tscheng'in että laivan joksikin aikaa. Ei mikään maapallon paikka voi olla enemmän eristetty, rauhallinen ja kokonaan katkaistu muun maailman yhteydestä kuin juuri — tuo iäinen, hiljainen jää. Luulen Ko-lau-hui'n laivan purjehtineen Pohjoiselle Jäämerelle."

"Miksi ei eteläiselle?... Siellä kai se olisi ollut vielä paremmin piilossa."

"Koska se on nähty pohjois-Grönlannin rannikolla."

"Kuka sen on nähnyt?"

"Monsieur Pinguit! Hän luki sen nimen: Kukunor!"

(Voi minua tyhmeliiniä, joka en jo aikoja sitten ollut ymmärtänyt asian laitaa.)

Aristide jatkoi:

"Melkein samaan aikaan, kun Nordstrandin kirje naisryöstöstä saapui Eurooppaan, purjehti Duroc'in Kukunor, jossa nyt olemme, Ameriikasta ja professori Almkvist ja te, ja vieläpä itse San-ho-hui, luuli sitä tuoksi toiseksi Kukunor'iksi, joka oli nähty Grönlannissa!"

"Kukunor ei ole siis vielä palannut takaisin?"

"Luultavasti ei."

"Ja tahtoaksemme löytää sen, ei meidän ole haettava sitä täältä Kiinasta, vaan..."

"Pohjoisnavalta!" pisti Duroc väliin.

"Niin, vaikkapa sieltä, tai jostain lähiseudulta."

Silloin kuuluu piipun takaa aika räiskäys. Tarjotin laseineen putoaa kannelle. Hyökkäsimme ylös. Näimme Wen Siang'in seisovan siinä kasvoiltaan lakananvalkoisena ja kuin puusta pudonneena.

"Pyydän jaloja herroja suomaan minulle anteeksi! mutta kantaessani näitä laseja naisten salongista kompastuin ja kaaduin."

Oli selvää, että hän valhetteli. Hän oli kuunnellut! Aristiden kertomusta. Sellainen ei ollut kyllä tarkoitus!

* * * * *

Matkustan Kukunor'issa aina Shanghai'hin, tästä olemme niin päättäneet. Sieltä lähden omille matkoilleni. En ole vielä puhutellut Wen Siang'ia. Mieleni olisi paha, jos meidän täytyisi erota.

Hän on ollut niin kummallinen tänään, kuin olisi hänen ollut vaikeata säilyttää tavallinen tyyneytensä ja itsensä hillitsemiskyky. Yllättäessäni hänet päivällä näin hänen silmissään sellaisen tuskan ja epätoivon, että säikähdin. Mutta samalla kuin hän näki minut, sammui tämä hänen sisimmästään tuleva valo ja ilmeensä näytti sanovan tuon tavallisen: Teidän palvelijakoiranne!

Ja illalla, kun kuljin A-lu-li'n kajutan ohi, tulin todistajaksi kohtaukseen, joka liikutti sisimpääni. Olin juuri menemässä ohi, kun huomasin oven olevan raollaan. Voin vallan mainiosti pimeästä käytävästä katsella valaistuun hyttiin, jossa sähkövalo paloi punaisen verhon takana. Pysähdyin katsomaan, enkä voinut lähteä pois.

Lattialla polvistui olento, nainen — A-lu-li. Tunsin heti hänen äänensä, vaikka se vapisi ja väliin muuttui kuiskaukseksi. Hän ei huomannut minua. Silmänsä olivat kiinnitetyt ristiinnaulitun kuvaan, jonka edessä hän polvistui.

"Pyhä Jumalan äiti, rukoile sinä puolestani poikaasi, joka itse kärsi niin suuria tuskia. Oi, Armollinen neitsyt, muista, ettei kukaan ole milloinkaan kääntynyt puoleesi saamatta apua. Oi Maria, Pyhä Jumalan Äiti, rukoile häntä, että hän lähettää enkelinsä suojelemaan sitä, jonka nimi on kätkettynä sydämeeni. Oi Maria, sinä siunattu naisten seassa, sinä ymmärrät valitukseni... rukoile puolestani, auta minua esirukouksillasi, jotka voivat vaikuttaa taivaalliseen rakkauteen..."

Hiivin pois. Mieleni on hyvin levoton. Tämä uskossa horjumattoman, mutta kohtalon painosta vapisevan sydämen harras rukous vaikuttaa minuun omituisesti ja panee minut aavistamaan kohtaloa, jonka synkkä varjo jo...

10.

"TODELLAKIN, JOTAKIN MITÄTÖNTÄ."

Tässä ovat Erikin muistiinpanot keskeytyneet. Varjosta on tullut todellisuus. Aamun tullessa ja uuden päivän paistaessa Kukunor'in kannella ei Erikiä, eikä Wen Siang'ia voida mistään löytää. Arvoitus on toki helposti ratkaistavissa, sillä selitys on muutamassa asiakirjassa, kirjeessä s.o. virheettömällä englannin kielellä kirjoitetussa punaisessa paperiliuskareessa, joka on kiinnitetty neulalla Duroc'in hytin työpöytään.

Se kuuluu näin:

Korkea ja jalosukuinen herra Viktor Duroc, Kukunor'in päällikkö.

Anteeksi antamisenne toivossa ja luottaen siihen, että olen liian tyhmä, pieni ja vähäpätöinen tuottamaan teille ikävyyksiä, uskallan ilmoittaa, että olosuhteet, joita en voi hallita, pakottavat minut luopumaan onnesta kauemmin palvella teidän jalosukuisuuttanne, jonka henkilöllisyys on loistava ja säteilevä kuin jalokivi. Lukiessanne tätä on Erik Holm kanssani matkalla pohjoismaakuntiin.

Kun tulevaisuudessa näen uusien kansojen ja jokien liukuvan silmieni ohitse ja ikävissäni katselen kiitäviä pilviä, niin ovat silloin ajatukseni, muistin lempeiden tuulien kannattamina, kääntyvät teidän mallikelpoisuuteenne niinkuin Auringonruusu kääntyy päivän loistavaan tähteen. Ja silloin muistan mitä suurimmalla kiitollisuudella, että — vaikka te jo aikoja sitten olitte saaneetkin selville sisimmät ajatukseni, samoin kuin kuningaskotkakin liitäessään kuilujen yllä katsoo saaliinsa valmiiksi, kumminkin soitte minulle suojaa palatsissanne, jonka komeus kiiltää kuin taivaan kuninkaallinen peili, ja tuhlasitte minulle suosiotanne. Ympäröitköön ilon sopusointuinen valo alituisesti päivänne, ja vanhuutenne viheriöitköön kuin sadan vuoden ikäinen vuoristomänty. Epätoivossa arvottomuudestani, tyhmänä kuin valkoinen kyyhkynen ja pienenä kuin maan muurahainen, uskallan panna kömpelön ja tyhmän kirjoitukseni viereen pienen vähäpätöisen mitättömyyden, ja ainoastaan tieto määrättömästä hyvyydestänne antaa minulle rohkeuden ojentaa sen teille syvän kunnioitukseni ja suuren, tällä hetkellä tuntemani kiitollisuuden osoitukseksi.

Teidän nöyrin ja vähäpätöisin palvelijanne.

Wen Siang.

Kun Duroc oli saanut luetuksi tämän omituisen kirjeen, lähettää hän hakemaan Aristide Legrand'ia.

Aristide lukee asiakirjan ja tarkastaa sitä päivää vasten.

"Aivan niin kuin luulinkin. Tämä on sellaista paperia, jolle San-ho-huilla on tapana kirjoittaa julistuksiaan, joilla tämä merkitsevä yhdistys uhkaa tahi palkitsee. No niin. Hänenkö kanssaan on ystävämme Erik Holm paennut?"

"Niin, siltä näyttää. Laivasta ei heitä kumminkaan ole löydetty. Ja tuo Erik hullu on lähtenyt noin vain päätäpahkaa. Melkein kaikki matkatavaransakin on hän jättänyt tänne. Tuo on lievästi sanottuna vähän tahditonta ja — vähän kiittämätöntä!"

"No, mutta tahdittomaksi ei mielestäni hyvästiä oikeastaan voi sanoa — muoto on ainakin parasta kiinalaista mallia. Ja mitä kiittämättömyyteen tulee, niin nuorella ystävällämme on tuskin ollut muuta neuvoa kuin heti lähteä tahi luopua Wen Siang'ista. Erik on valinnut ensimmäisen, mutta on tuskin aavistanut, mihin vaaroihin hän silloin antautui. Erehdyn suuresti, jos ei Kiinan hallitus ole luvannut satatuhatta taelsia tahi niille paikoille hänen päästään."

"Erikinkö?"

"Ei, Wen Siangf'in tietysti!"

"Mutta kuka on sitten tämä kummallinen kiinalainen?"

"En tiedä... mutta minulla on aavistukseni. Katsokaamme, voiko käärön sisältö niitä vahvistaa."

Duroc tarttuu kääröön, katkaisee langat ja au'ottuaan monet silkkipaperikerrokset... perääntyy hän kuin ukkosen iskemänä.

Kädessään pitää hän kauniisti hiottua, mitä kirkkainta timanttia, joka näin veljesten kesken on vähintään 10,000 punnan arvoinen.

"Kas vain!" sanoo Aristide. "Ei niin kiittämätön kumminkaan! Todellakin jotakin pientä mitätöntä! Tuon vanhoilla omistajilla, saat uskoa, on varoja. Rahoja ei ystävältämme Erikiltä tule puuttumaan."

KOLMAS OSA

LÄPI YÖN

1.

ELÄMÄN JA KUOLEMAN UHALLA AAVOILLA ULAPOILLA.

Erik on Peking'in katujen melusta pyörällä päästään. Ja vaalea aavikkotomu, joka täyttää tuon taivaallisen pääkaupungin ilman, tunkeutuu hänen kaulaansa ja sokaisee hänen silmänsä. Se tulee kokonaisen maailmanosan kokoiselta mongolilaiselta arolta. Ja aurinko, joka paistaa aina selkeältä taivaalta, koska ilmassa ei ole kosteutta, polttaa ja häikäisee. Hän ei pidä siitä. Eikä sekään poista hänen ikävystymistään, että Wen Siang kuljettelee häntä ympäriinsä kiinalaiskaupungin pimeimmillä kaduilla.

Ovi sulkeutuu heidän takanaan ja valo on kadonnut. Erik ei voi ensin nähdä mitään, mutta vähitellen erottaa hän hämärässä muutamia olentoja. "Tätä tietä", kuiskaa eräs ääni. "Seuraa minua", sanoo Wen Siang hiljaa. Ovi avataan ja suljetaan. Sitten ovat he kahden omituisesti kirjaillun paperilyhdyn alla, jonka levoton liekki valaisee heikosti pienen huoneen, joka on kalustettu ainoastaan yhdellä vuodepatjalla.

"Älä pelkää", sanoo Wen Siang, "täällä toteutuu ainoastaan eräs toivomuksesi. Nyt saat maistaa punaisen unikon myrkkyä, jonka valkoinen sivistys lahjoitti huomenlahjana tälle maalle."

Erik on todellakin monta kertaa halunnut opiumihumalaa. Nyt, kun se voisi toteutua, epäröi hän.

Mutta Wen Siang on jo laittanut ensimmäisen piipun valmiiksi ja Erik suostuu. Hän imee tuota makeaa raskasta savua — ja saapi uuden piipun... pitäen kummallisena, että hänen kiinalainen ystävänsä tahtoo... (Erik saapi jo kolmannen piippunsa) todellakin tahtoo... mutta missä hän oikeastaan onkaan... ja tuolla korkealla tuo hopeanhohtoinen vuori... katso... katso... korkeammalle, vielä korkeammalle... varo itseäsi... kalliot ovat liukkaita... sileällä jäällä ei ole rappusia... mutta minä kiiruhdan avuksesi... tulen, ah, miten se on helppoa... minä liidän...

Erik herää opiumihumalastaan hirmuisessa kohmelossa. Päässä jyskyttää ja tykyttää ja kestää hetken, ennenkuin hän voipi sen verran koota ajatuksiaan, että hän muistaa tapahtuman ja olinpaikkansa.

Mutta missä hän oikeastaan onkaan? Erik katselee ympärilleen. Tämähän ei ole se opiumiluola, jossa hän nukahti. Tämähän on joku loistohytti. Hän erottaa koneitten kumean jyskytyksen ja vihaisten aaltojen loiskimisen, kun ne hyökkäävät laivan teräslaitoja vastaan ja murtuvat tuhansiksi kristalleiksi.

Erik on jossakin aavalla merellä kulkevassa laivassa.

Hän hyökkää vuoteeltaan ovelle ja tapaa — Wen Siang'in.

Wen Siang on puettu mandariini-meriväen pukuun.