Part 6

Noin haastelee vanha Wu-Tis. Ja kun Almkvist ei vastaa, meneskelee hän taas kauppaansa, joka myös! on hoidettava. Erik on pimeän tultua ollut pari kertaa ulkona Wen Siang'in kanssa ja onnistunut jotenkin hyvin näyttelemään kiinalaista, — vaikka mykkänä.

Tänään tuopi Wen Siang uutisia. Hänen on onnistunut puhutella erästä Kukunor'in laivamiestä. "Kuunnelkaa nyt", sanoo Wen Siang Erikille ja Almkvistille, "mitä hän kertoi minulle. Kukunor näkyy lähteneen New-York'ista siihen aikaan kun sanomalehti kertoi; se on ollut Bombay'ssa, josta mentiin Shanghai'hin ja matkaa jatkettiin Yangtsekiang'ia ylöspäin, Laivamies otti pestin Hankow'issa ja hänen tietonsa ovat siis suurimmaksi osaksi laivasta saatuja."

"Ja Arnaluk... onko hän laivassa?"

"On."

"Ah Jumalani!... Onko hänet nähty?"

"On ja ei. Laivannee tiesi kyllä jonkun naisen olevan laivassa; hän ei itse ollut nähnyt naista muuta kuin vilaukselta, silmäyksen suurista tummista silmistä ja suuren, keltaisen tukan..."

"Ah, hänen kultainen tukkansa!" Erik pui nyrkkiä.

"... mutta milloin ja missä hän oli tullut laivaan, ei mies tietänyt, sanoi ainoastaan sen, että nainen oli siellä hänen tullessaan laivaan. Muuten on laivaväkeä ankarasti kielletty ilmaisemasta naisen siellä oloa. Hänet on pysytettävä siellä, vaikka henki menisi."

"Mutta mies kertoi kuitenkin."

Wu-Tis on kuunnellut tarkkaavaisesti. Hänen halkinaisilla huulillaan väreilee halveksiva hymy.

"Niin", sanoi hän, "hän puhui, koska hän oli valkoinen. Valkoisen miehen omatunto on kullalla ostettavissa!"

Almkvist ehdottaa, että pyydettäisiin heti poliisin apua Arnaluk'in vapauttamiseksi. Hehän ovat eurooppalaisen rodun edustajia, joita vastaan ei rankaisematta tehdä vääryyttä.

Wen Siang kuuntelee kärsivällisesti. Hän tuntee nyt professorin siksi hyvin, ettei hän koetakaan keskeyttää hänen esitelmiään. Mutta professorin lopetettua puhuu Wen Siang.

"Arvoisa herra", sanoo hän ja kumartaa syvään, niin kuin aina, jolloin hän tahtoo peittää hymyään — "tyhmä ja yksinkertainen palvelijasi ei uskalla vastustaa viisauttasi. Se virtaa makeana hunajana rusohuuliltasi, mutta aivoni eivät kumminkaan voi käsittää viisautesi kirkasta virtaa. Kaupungissa on levotonta, lähetyssaarnaajan pää irvistää varottavasti Ha-ta portilla, kansa haluaa jäähdyttää vihaansa muukalaisten verellä. Vaikka korkea herrani onkin niin kansalaiseni näköinen, niin voi sana ja liike ilmaista kaikki. — Ja silloin! Emme voi myöskään hallitukselle, jos nyt sellaista on olemassa näin levottomina aikoina, esittää ahtaan kirjallisia vaatimuksia tuohon nuoreen neitiin nähden, joka, niinkuin otaksumme, on vasten tahtoaan viety tuohon laivaan. Meidän on odotettava. Kukunor ei voi nousta ylemmäksi Yangtsekiang'ia. Se lähtee täältä taas itään päin. Me seuraamme. Ja ensimmäisessä valtainvälisessä satamassa käännymme erään konsulinviraston puoleen."

"Todellakin", sanoo Wu-Tis, "kummallinen ehdotus: kääntyä Fan-jens'ein puoleen saamaan oikeutta!"

Wen Siang saa vanhuksen vaikenemaan katseellaan ja jatkaa: "Niin sen täytyy tapahtua, muuta keinoa ei ole."

"Eikö mitään?" kysyy Erik.

"Ei, saat olla kärsivällinen vielä muutamia viikkoja tahi kuukausia."

"Viikkojako? Kuukausiako? Wen Siang, ajatteletko, mitä sanot? Tiedätkö mitä se merkitsee ihmiselle, joka koko sielullaan pyrkii ikävöimäänsä päämaaliin kuin — — —?"

Wen Siang katsoo Erikiä omituisesti. Miten hänen silmänsä on suuret ja mustat.

"Minäkö en tietäisi — — voi sinua hullua!" ja kääntyen ympäri poistuu hän sanaakaan enään sanomatta.

Mutta Wu-Tis nauraa partaansa. "Täytyy aina totella viisaampaa ja tässä tapauksessa... Mutta mitä sanotte pienestä virvokkeesta? 'Ching hsien sheng wan sha?'"

"Kyllä, kiitän", vastaa Almkvist. Tuon kiinalaiseni lauseen on hän kuullut jo siksi usein, että hän sen ymmärtää.

6.

SALAPERÄISIÄ SUUNNITELMIA JA KOSKEMATON VUODE.

Professori Almkvist'illa ei näytä olevan mitään käsitystä ajasta eikä paikasta. Kun Erik ilmaisee kiihkeää kärsimättömyyttään, katsoo professori hyväntahtoisesti häneen, kuulematta mitä hän sanoo. Professori on selvästi synnytystuskissa. Joku suunnitelma näyttää olevan kypsymässä hänen piiskakoristeisessa päässään.

Toisin sanoen, professori on hajamielinen, voipipa melkein sanoa tuon sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Almkvist on jo kauan aikaa sitten menettänyt kaiken toivonsa pelastaa Arnaluk'in. Hän oli huomannut sen heti, että tuo rakas lapsi oli kadotettu, niin pian kuin hänen ryöstäjänsä olivat saaneet tytön Intian sokkeloihin. Hän ei usko ollenkaan siihen, että tyttö olisi vielä Kukunor'issa. Jos se todellakin on Rokka'n laiva, niinkuin näyttää, niin ei hän itse kumminkaan ole enää laivassa. Hän on turvassa jossakin Intian lokerossa, josta ei häntä kukaan löydä. Tällainen on professorin vahva luulo, mutta hän pitää sen omana tietonaan. Hän on suutuksissaan ainoastaan sentähden, että häntä jutkautettiin Llassa'lla.

Suunnitelma ruumiillistuttaa ihmisten ajatukset sähköllä, paljastaa niitten syvimmät salaisuudet ja selvitellä niitten salaisimmatkin lokerot, kiinnittää kokonaan hänen ajatuksensa. Sitten kuutamoyön, jolloin hän Franz Josephin kannella uskoi salaisuutensa Erikille, on aate itänyt hänen aivoissaan. Hän tuntee, miten teos lähenee ratkaisuaan aivojen ahkerassa työpajassa. Itse kemiallinen koneisto on jo kyllä valmis. Sen on hänen johdollaan valmistanut muudan maailman kuuluisimpia sähköliikkeitä. Hän voi jo saada valotaulussa näkymään muutamia ruumiin sähköilmiöitä. Kuvissa voi hän esittää muutamia suoliston ja hermoston tuntumattomia liikunnoita. Mutta kuvittaa sähköllä ihmisajatuksien sanomattoman monimutkaisia fyysillisiä ilmiöitä ajatuksien koneessa, aivoissa, siihen ei hän vielä kykene. Siitä puuttuu vielä tuo joku, jonka hän toivoo löytävänsä jostakin vanhasta tibetiläisestä luostarista, missä maailmasta eronneet buddalaiset munkit paastoamalla ja ajattelemalla ovat voineet kohottaa sen esiripun lievettä, joka kätkee ihmisten typeriltä ja maahan sidotuilta katseilta todellisen hengen ja aineen eroituksen.

"Tibet'issä pitäisi minun olla", huokaa Almkvist tiedemiehen itsekkyydellä, sillä aate, ennenkuin se on saanut muodon, hallitsee kokonaan hänen henkistä minäänsä. "Kultaisen virran maan" löytäminen, joka tuotti hänelle niin kuuluisan nimen ja sitäpaitsi paljon rahaakin, ei olisi mitään sen maailmanmaineen rinnalla, jonka hän saavuttaisi, jos hän lahjoittaisi ajatuksia synnyttäjille, aivoille sellaisen aavistamattomien kehitysmahdollisuuksien koneen.

"Tibetiin!" vaikeroi professori. Hän ei muista enää noita äärettömiä erämaita, hietatasankoja, joissa ilma on niin kuumaa kuin leivinuunissa, ei myöskään jääkylmiä vuorenhuippuja, pyörryttäviä jyrkänteitä, noita kaikkia tuhansia vaikeuksia, jotka täytyi voittaa... "Tibetiin!" Almkvist päättää sen silloin. Hänen täytyy päästä sinne! Hän varustaa matkueen. Hän ei välitä Wen Siangista! Hän tekee kapinan! Kulta saa aukaista tien! Englantilaisilla seteleillä saa kyllä luottoa Kiinan sydämessäkin.

"Professori! Professori Almkvist... en jaksa enää", uikuttaa Erik. "Teidän täytyy puhella kanssani tästä. Emmehän voi olla täällä ijankaiken toimetonna!"

Almkvist palaa taasen maailmaan. "Ei, ei, eipä tietenkään — sitä emme voi. Mutta nykyään en näe mitään mahdollisuutta... kunnes kapina on kukistettu... Kukunorhan ei purjehdi vielä... tarkoitan, että Wen Siang oli ehkä oikeassa, neuvoessaan..."

On myöhäinen ilta. Erik menee makuuhuoneeseen ja heittäytyy vuoteelleen... ja professori palaa takaisin Tibetiin.

Silloin tulee Wu-Tis kuin käskettynä. Hän on juuri oikea mies, jota voi käyttää.

"Wu-Tis", sanoo Almkvist karkeasti, "pidätkö kullasta, paljosta kullasta... kullasta, joka kilisee näin?" Wu-Tis kohottaa kiivaasti kunnianarvoista päätään.

"Näinkö?" VVu-Tis katsoo paperiin, jota Almkvist pitää hänen silmäinsä edessä. Se on sadan punnan seteli.

"Muukalainen", sanoo hän, jättäen samalla kaiken teeskentelyn, "olen kauppias, enkä häpeä toivomasta kunniallista voittoa. Saavuttaakseni kunniallisia tuloksia olen aina valmis auttamaan sovitulla palkkiolla."

"Pidä siis tämä, kunnianarvoisa", sanoo Almkvist ja ojentaa ukolle setelin, "pidä se pienenä etumaksuna sitoumuksesta, jonka tulen kanssasi tekemään."

Tällä teollaan voittaa Almkvist vanhuksen sydämen ja vielä enemmän, kun Wu-Tis kuulee, että Almkvist haluaa hänen apuaan palatakseen sinne, mistä oli tullutkin.

Tibetin pilvenkorkuisille vuorille!

Ja niin keskustelevat he kauan kuiskaillen keskenään, Erikin nukkuessa ja Wen Siangin ollessa ulkona.

Kaikesta päättäen oli kaupungissa taasen rauhallista.

Eräs kiinalainen kanuunavene on saapunut ja sen lohikäärmelippu liehuu tuulessa. Se näyttää rauhoittavan mieliä. Kaikki menee taas hiljaista menoaan. Valtiomiesten on nyt ainoastaan kiskottava pyöreä korvaussumma köyhältä väestöltä.

"Nyt kai voimme heittää nämä naamiopuvut nurkkaan", sanoo Almkvist ja pyörittää harmissaan niskapiiskaansa.

"Ei vielä, mutta aika lähenee. Ylihuomenna jatkamme maitse pohjoiseen", vastaa Wen Siang.

"Ja Kukunor!" kysyy Erik.

"Kukunor'in annamme mennä!"

"Miten niin?"

"Niinkuin sanon. Itäisemmässä satamassa on meillä suuremmat edellytykset kuin täällä."

"Ei milloinkaan! Nyt kun kaupungissa taas on rauhallista, ei ole mitään syytä viivyttelemiseen. Arnaluk on vain muutaman askeleen päässä täältä... on mahdoton siirtää sitä tuonnemmaksi... menköön sitten syteen tai saveen!"

Wen Siang kohottaa olkapäitään. "Taas nuo samat puheet. — Puhukaamme huomenna lähemmin."

Mutta ovessa pysähtyy nuori kiinalainen. Hän kääntyy, epäröipi hetkisen ja menee sitten Almkvistin luokse.

"Sana kahden kesken, herra professori. Emme ehkä tapaa toisiamme enää!"

Ja jäätyään kahden, sanoo Wen Siang: "Tahdon ilmoittaa teille sanan, ainoastaan yhden, joka teidän on painettava mieleenne ja jota ette saa milloinkaan... kuulitteko... ette milloinkaan sanoa muille. Jonakin päivänä saatte tietää, miksi teidän täytyy tuntea tuo sana."

"En ymmärrä, mitä tällä tarkoitetaan..."

Wen Siang hymyilee. "Ette, itämailla on arvoituksensa. Mutta muistakaa tämä sana." Ja kumartuen kuiskaa hän Almkvistin korvaan sanan, jonka tämä painaa mieleensä.

* * * * *

— — On ilta. "Hyvää yötä", toivottaa Erik professorille, "olen väsynyt ja menen nukkumaan."

"Nytkö jo?"

"Niin, odotusaika lyhenee nukkumalla."

Siten on professori taasen kahden Wu-Tis'in kanssa. Vanhus tutkii tarkasti, ettei kukaan kuuntele. Sitten kertoo hän kuiskaten, miten pitkälle valmistukset ovat joutuneet. Tusina hevosia on ostettu. Yangtsekiangin yläjuoksun varrella olevaan Batang'iin on lähetetty käsky kameelien ostosta ja on niitten oltava siellä valmiina. Varustukset ovat melkein valmiit. Villapeitteitä, keittoastioita, työkaluja... sitäpaitsi korutavaroita, kiinalaisia silkkikankaita y.m. sellaista kauppatavaraksi matkalle, ja kiinalaista käypää rahaa. Kaikki nämä ovat valmiit, mutta ne maksavat. "Rakas muukalainen, nuo hevoskauppiaat ovat, suoraan sanoen roistoja... niitä ei tahdo saada maksetuksi millään... kelvottomia!"

"Kuinka paljon?" kysyy vain Almkvist. Wu-Tis mainitsee kahdenkertaisen summan ja professori maksaa tinkimättä. Wu-Tis kätkee Englannin pankin setelit poimulliseen silkkipaitaansa.

"Sitten on jäljellä ainoastaan tulkki, mies, joka on kielenänne ja oppaananne... Olen löytänyt sellaisen, mutta hän on kallis, hyvin kallis!"

"Hänen nimensä?"

"Mohammed, rukoilemansa profeetan mukaan."

"Turkkilainenko siis?"

"Niin..."

"No olkoon, minä otan hänet. Ja nyt Wu-Tis, mitä sanot Van Sha'sta?"

Teetä tuodaan ja Wu-Tis pääsee puheen alkuun. Hän pitää kertomisesta ja puhuu katkeamatta.

"Yhtä en ymmärrä", sanoo Almkvist, toisen vähän välillä hengähtäessä, "teitä sanotaan 'keltaiseksi roduksi', mutta Wen Siang'in kasvothan ovat marmorinvalkeat."

"Niin ovat. Tämän maan rikkailla ja arvokkailla suvuilla, joitten esi-isät ovat vuosisatoja harjoittaneet kirjallisia tutkimuksia ja harvoin antautuneet auringon paahdettaviksi, näillä, jotka eivät milloinkaan kulje jalkaisin palatsiensa ulkopuolella, vaan aina kannattavat itseään kuleilla, ei ole työtätekevän, maataviljelevän väestön keltaista, palanutta ihoa."

"Wen Siang on siis ylhäissäätyinen mies, koska..."

Wu-Tis kumartaa syvään ja rupeaa kertomaan Wen Siang'ista. Almkvist kummastuu.

Vasta aamulla menee Almkvist nukkumaan. Päivänkoitto valaisee huoneen. Hän pysähtyy kauhistuneena kynnykselle. Huone on tyhjä ja Erikin vuode koskematonna.

Lintu on lentänyt!

7.

SEIKKAILURIKAS YÖ.

"Onko kaikki kunnossa, ovatko kaikki menneet levolle?" kysyy Kukunor'in päällikkö vahtiupseerilta. "Ja tuleeko jokiluotsi huomenna?"

"Kaikki ovat nukkumassa ja luotsi tulee päivänkoittaessa."

"Kiitän — onko muuta?"

Upseeri viivyttää hetken vastaustaan. "Kyllä... en oikein tiedä... päällikkö ehkä nauraa minulle... ja ehkä se onkin tämän hermojajännittävän ajan syy, jossa olemme eläneet viime aikoina... Mutta minusta tuntuu aivan siltä kuin olisi laivaan ilmestynyt väkeä, joka..."

"Mitä... keltaisiako?"

"Niin. Meillähän on koko päivän ollut kuleja hiiliä lastaamassa... ja minusta tuntuu kuin kaikki eivät olisi lähteneet laivasta."

"Eikö laivaa ole tutkittu niinkuin tavallisesti?"

"Kyllä, mastojen huipuista aina köliin asti."

"Ja ei ole näkynyt mitään epäiltävää?"

"No, ei suoraan sanoen."

"No mutta silloinhan ei teidän tarvitse olla huolissanne, rakas Berton."

"No, eipä kyllä."

Luutnantti Berton menee ja päällikkö tarttuu tupakkasalongin oven kahvaan. Täytyy polttaa sikaari ennen maatamenoa...

Hän pysähtyy hetkeksi ja tarkastaa vielä kerran kiinalaiskaupunkia. Ahtaitten katujen hälinä alkaa vaimentua. Basaarien paperilyhtyrivit sammuvat toinen toisensa jälkeen. Täysikuu nousee pyöreänä ja valaisee häväistyä temppelinpaikkaa, jossa lähetyskirkon rauniot törröttävät mustina ja uhkaavina taivasta kohti. Ketähän ne mahtanevat syyttää, ajattelee Kukunor'in päällikkö, isäinsä hautoja suojelevia keltaisiako vai niitä häväiseviä valkoisiako? Kukunor'in päällikkö huoahtaa. Hän ajattelee Kipling'in synkkiä sanoja: "Itä on Itä ja Länsi on Länsi, eivätkä ne kaksi koskaan ojenna kättä toisilleen." Eiköhän ne todella milloinkaan opikaan ymmärtämään toisiaan.

Sitten menee hän salonkiin. Siellä on hämärä, sillä ainoana valaistuksena ovat kuunsäteet, jotka siivilöityvät sisään pyöreistä ikkunoista.

Päällikkö hätkähtää. "Onko täällä ketään?" Kuuluu mielenliikutuksen paksuntama ja tankkaava ääni:

"Kädet ylös!"

Päällikkö kääntyy sinnepäin, mistä ääni kuuluu, ja katsoo kuunvalossa loistavaan revolverinpiippuun. Revolveria pitelee — muudan kiinalainen.

"Olkaa alallanne!" sanoo puhuja taas rauhallisella äänellä, "ja kuunnelkaa mitä sanon. Teillä on tässä laivassa nuori tyttö, jota te pidätte täällä vastoin hänen tahtoaan. Vaadin, että luovutatte hänet heti, ymmärrättekö?"

Päällikkö naurahtaa... "Eikö muuta... niin, kyllä mielelläni. Mutta erehdyt luullessasi nuoren neidin olevan täällä vastoin tahtoaan. Päin vastoin! Hän on täällä, koska hän halusi jäädä tänne ja hän viihtyy hyvin!"

"Te valehtelette, valehtelette hävittömästi!"

"En. Kysykää häneltä itseltään. Hän on purjehtinut kanssamme jo kauan eikä suinkaan halaja isänsä luokse... joka tarjosi häntä kaupaksi."

"Kurja valehtelija!" Päällikkö tuntee äkkiä parin voimakkaita käsiä puristavan kurkkuaan. Silmittömästi suuttuneena on keltainen hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta ennen heidän kaatumistaan korkkimatolle on päällikön onnistunut painaa erästä nappulaa — ja sähkökellot alkavat soida.

Ja apu saapuukin vauhdilla. Luutnantti Berton, stuartti ja perämies — alusvaatteisillaan. He näkevät päällikkönsä selällään salongin lattialla, raivostuneen kiinalaisen ahdistamana.

"Auttakaa! Auttakaa!" huutaa hän. Ja apua hän saapikin, Luutnantti ja stuartti hyökkäävät kiinalaisen kimppuun ja paiskaavat hänet syrjään. Berton tarttuu hänen pitkään niskapiiskaansa... ja saapi sen kouraansa kokonaan.

"Ahaa", sanoo päällikkö vielä hengästyneenä, "väärennetty niskapiiska! Valepukuinen varas siis. Viekää se arestiin! Mutta ensin on meidän saatava valoa."

Napsahdus — ja sähkölamput muuttavat huoneen kirkkaan valoisaksi.

"Tarkastakaa tuo roisto!" Kiinalainen on noussut ja päällikkö lähestyy, tätä omituista olentoa ja katsoo ja katsoo.

"Mutta sehän on... voiko se olla mahdollista... se on... mutta... sehän on Erik Holm Tassinork'ista." Ja tuo väärä kiinalainen tuijottaa puolestaan hämmästyneenä Rokka'a kasvoihin ja huudahtaa vihdoin:

"Duroc... sehän on Duroc!"

Ja seuraten yhteistä vaistoa syleilevät he toisiaan, nuo ystävykset, jotka äsken olivat kuristaa toisensa.

"Mutta Erik... muistatko, mitä sanoin tuona päivänä vanhempiesi luona: 'Näkemiin!' Mutta kuinka tämä sittenkään on mahdollista?"

Ja Erikin täytyy kertoa matkastaan Almkvistin seurassa tunturien, kuilujen ja erämaiden halki — kunnes he eräänä päivänä olivat Kiinassa. Mutta Arnaluk! Arnaluk?

"En voi sanoa siitä sitä enkä tätä. Ehkä on joku toinen; samanniminen laiva vieraillut Tassinork'issa, tämä Kukunor ei ole ollut New-Yorkia pohjoisempana. Sanomalehteni omistaa laivan ja on lähettänyt minut tutkimaan Kiinan heräämistä itse paikalla."

"Mutta kuka on sitten se nainen, joka teillä on laivassa, nainen, jonka täällä olosta ei kukaan saisi tietää?"

Duroc hymyilee. "Niin... Arnaluk ei se ole, tyydy nyt siihen. — Mutta kas, täältähän taitaa tulla muitakin Kukunor'in asukkaita!"

Pari miestä on tullut sisään. Toinen on puettuna kiinalaiseksi, toinen taas urheilupukuun.

Duroc esittelee: "Veljekset Legrand, pastori Pierre Legrand ja sanomalehtimies, kirjailija ja jumalankieltäjä Aristide Legrand... Erik Holm, professori Almkvistin toisen suuren matkueen jäsen."

"Pastori Legrand, te täällä... ja kiinalaisessa puvussa!"

"Nuori ystäväni... te täällä ja samanlaisessa puvussa."

Pierre Legrandin siellä olo oli helposti selitettävissä. Tämä satama kuului juuri hänen lähetyspiiriinsä ja koska katoolilaiset hengenmiehet tekevät innolla työtä, niin tahtovat he tavoissaankin niin paljon kuin mahdollista olla maan asukasten kaltaisia. He pukeutuvat kiinalaisiksi ja uhraten täydellisesti henkilöllisen makunsa ja mukavuutensa antautuvat he kokonaan suurelle aatteelleen pelastaa kiinalaissieluja katoolilaiselle uskolle, jota heidän vakuutuksensa mukaan helvetin portit eivät tule milloinkaan voittamaan. Pierre Legrand on tullut Kukunor'iin saadakseen muutamia päiviä olla veljensä seurassa, joka kuuluu Durocin sanomakirjalliseen matkueeseen.

"Ja Almkvist, tuo rakas professorimme, onko hän myöskin täällä?" kysyy Aristide irvistellen kauheasti saadakseen monokkelin pysymään paikoillaan.

"Kyllä, sekä Almkvist että Wen Siang!" Erik silittää kädellä otsaansa. Mitä nyt? Koska Arnaluk ei ole Kukunor'issa ja Kukunor ei milloinkaan ole ollut napamerellä, vielä vähemmin Tassinork'issa, niin mitä tästä nyt tulee? Mistä he nyt Rokka'a hakisivatkaan?

"Rokka'ako?" vastaa Duroc. "Rokka... tietysti se on taasen noita tavallisia sähkösanomavirheitä. Pitää luonnollisesti olla Duroc, Rokka. Purjehdimme kuin purjehdimmekin New-York'ista... mutta neljäätoista päivää aikaisemmin kuin sähkösanomassa ilmoitetaan. Siksi saavuimmekin ensimmäiseksi Bombay'hin."

"Ja Rokka, joka vetäytyi vuoristoon ja jonka jälkiä haimme?"

"Vain pari kirjeenvaihtajaa, jotka poikkesivat vähän suunnasta. Mutta nyt ehdotan, että sinä ja rakas professorimme seuraatte mukanamme Shang-hai'hin. Joutuisinta se kaikissa tapauksissa on. Ja matkalla voimme sitten suunnitella uusia matkareittejä. Mutta ensiksi täytyy meidän tämän päälle — nukkua, kaikkien. Sinä, kiinalainen, jäät luoksemme yöksi!"

He toivottavat hyvää yötä. Mutta tuskin on Duroc ennättänyt päästä hyttiinsä, kun hälyytyskellot taas alkavat soida. Se on päällikkö, joka kutsuu ja kaikki rientävät hänen hyttiinsä.

"Kaikkien pyhimysten nimessä, olittekin oikeassa luutnantti Berton! Kiinalaisia on todellakin laivassa, oikeita kiinalaisia! Pian, hälyyttäkää väki, yhtään elävää olentoa ei saa laskea pois laivasta... Meidän täytyy saada varas kiinni... hän on vielä täällä... tämä on äsken tapahtunut!" Ja Duroc viittaa hyttiin. Siellä on kaikki ylösalasin. Matka-arkut ovat murretut; auki ja tarkastetut. Sisältö on hajallaan tuoleilla ja lattialla. Kaapit ovat murretut auki, sanalla sanoen joka paikka on tutkittu.

Berton'in johtaessa laivaväen varkaanetsiskelyä koettaa Duroc tarkastella hävityksen kauhistusta, ja kummallista, hän ei ole kadottanut mitään, suuri summa kultarahaakin on vielä tallessa kaapin hyllyllä. Mitään ei puutu, vaikka kaikki on tarkastettukin. Mitähän ne ovat hakeneet? Arvatkoon se, joka voipi!

Nyt kuuluu melua kannelta, jonkunlaista riemuhuutoa. Miehet ovat löytäneet kiinalaisen. He kiskovat hänet esiin piipun juurella olevasta loukosta, jossa hän on kököttänyt.

Hän on pitkällä, komealla niskapiiskalla varustettu nuori mies. Hän ei vastusta ollenkaan. Hän mukaantuu ylpeän tyynesti kohtaloonsa, jota ei enää voi välttää.

"Viekää hänet salonkiin", käskee Duroc, "ja kutsukaa tänne pastori Legrand!"

"Ja menkää nyt!" sanoo hän miehille, heidän tuotuaan sisään kiinalaisen.

"Pastori Legrand, tahdotteko olla tulkkinani tässä kuulustelussa?"

Mutta silloin puhuu kiinalainen ja sanoo puhtaalla englannin kielellä:

"Ei tarvitse, teidän korkeutenne, ymmärrän teitä aivan hyvin."

Duroc alkaa kuulustelun. Se ei tule pitkäksi. Nuori kiinalainen tunnustaa kaikki. Hän on hiipinyt laivaan varastaakseen, joutunut kiinni itse teossa ja hänen korkeudellaan oli täysi syy rangaista häntä.

"Mutta, nuorimies, jos nyt todellakin tulitte varastamaan, niin miksi sitten jätitte rauhaan tuon 10,000 frangin suuruisen summan, joka oli aivan nenänne edessä?"

Kiinalainen ei ehdi vastata. Kirjailija Aristide Legrand ennättää ennen häntä.

"Herra Duroc, te ette siis kaipaa mitään, ette hiventäkään. Kiinalainen on rehellinen." Tässä pudottaa Aristide monokkelinsa ja irvistelee kauheasti, saadakseen sen jälleen paikoilleen. "Tiedän tuon... olin itse samanlaisen huolenpidon esineenä silloin kun omistin mustan helmen!"

"Mustan helmenkö?"

"Niin, se on pitkä juttu — musta helmi on Ching-valtaistuimen harvinaisin kalleus, lohikäärmekruunun taikakalu, jonka menettäminen alentaa Ching'it, mutta korottaa Ming'it."

Duroc puhuttelee jälleen kiinalaista.

"Ja tätä helmeäkö tulitte hakemaan? Miten tulitte siihen luuloon, että se olisi täällä?"

Kiinalainen ei ilmaissut ilmeelläkään, että hän olisi ymmärtänyt.

"'Musta helmi'... en ymmärrä.. Tulin varastamaan, mutta en vielä ennättänyt ottaa kultaa, koska minua häirittiin..."

Silloin tulee Erik. Hän katsoo kiinalaista ja sanoo sitten Duroc'ille:

"Tämä mies ei ole mikään varas. Hän on palvelijani, matkueen palvelija. Hänen nimensä on Wen Siang!"

8.

A-Lu-Li.

Erikin päiväkirjasta:

Tänään otimme jäähyväiset professori Almkvist'ilta. Hän on todellakin peruuttamattomasti päättänyt tunkeutua jälleen Keski-Aasian neitseellisiin erämaihin. Neitseellinen on tuskin oikea sana, ne ovat paremmin kuivuneen ja hävitetyn sivistyksen hautausmaita. Kun vesi loppui, pakeni elämä!

Professori tuli Kukunor'iin tuon merkillisen yön jälkeisenä aamuna. Koska hän ei löytänyt minua Wu-Tis'in makuuhuoneesta, lähti hän heti liikkeelle! Wu-Tis hankki hänelle kantotuolin ja pari kulia kantoi hänet Kukunor'iin, jossa hän arvasi minun olevan. Hän ilmoitti päätöksestään matkustaa Tibet'iin ja salli minun seurata Duroc'ia Shanghaihin. Kauhistuin hänen suunnitelmaansa.

"Muistattehan", sanoin, "mitä se merkitsee: tuntemattomia seutuja, hieta-aavikoita ja graniittierämaita, joihin eivät muut valkoiset miehet ole astuneet jalallaankaan, paitsi ehkä Marco Polo, Prschevalsky ja Hedin."

"Että muistanko?" sanoi hän ja katseli minua silmälasiensa ylitse. "Tyhmeliini, juuri senvuoksihan minä..."

Erosimme, mutta Wen Siang seuraa minua.

Almkvist luulee Wu-Tis'in ruhtinaallisesti maksetulla avulla olevansa tavattoman hyvästi varustettu ja hän toivoo vielä kerran hämmästyttävänsä maailmaa. Hän on saanut päähänsä, että viisaitten kivi — puuttuva rengas hänen keksinnössään — on löydettävissä jostakin Tibettiläisestä luostarista.