Part 5

"Kuinka", sanoo professori ja katsoo silmälasiensa yli, "kuinka voi Kiinassa olla moottoriveneitä?"

"Kyllä, sillä 'Taivaanvaltakunnassakin' voidaan rahalla saada aikaan ihmeitä."

"Rahalla! Mutta enhän ole antanut sinulle senttiäkään!"

"Ah, jalosukuinen herra, tähtien vertaisilla on hyvä luotto tässä maassa — mutta eikö sopisi, hyvä herra, ettette kyselisi enää?"

Mutta tämä on totisesti liiaksi pyydetty professorilta. Hän tekee viittauksia ja kysymyksiä ja Wen Siang oli liian kohtelias ollakseen vastaamatta.

"Syvästi suruissaan täytyy teidän palvelijanne luopua tästä keskustelusta. Vaillinaiset ja tyhmät vastaukseni voisivat vain osaksi tyydyttää teidän armonne taitavaa ja läpitunkevaa ymmärrystä."

Ja siihen se jääpi. Professori ei saa tietää enempää ja saapi heittää sen pois mielestään.

Erik hymyilee. Hän ei kysele. Enimmäkseen istuu hän ja katselee ihmeellistä kuvasarjaa, joka näyttäytyy heille joen kummallakin puolella. Likiang kulkee nopeasti. Virta on vuolas ja moottori on sentähden melkein tarpeeton. Viikkokausia, ovat he säksyttäneet, milloin paljaitten, milloin metsää kasvavien, jyrkkien ja rapautuneitten vuorenseinämien välitse. Ainoastaan siellä täällä jyrkänteillä huomaa pienen kylän, johon muutamia satoja "Taivaanvaltakunnan" poikia ja tyttäriä on ryhmittynyt asumaan. Mutta vähitellen alkavat asuttujen paikkojen välissä olevat erämaat harveta ja eräänä kauniina päivänä heräävät he keskellä kuhisevaa jokielämää djonkkineen, jokitaloineen ja veneineen. Vuoria on seurannut laaja ja hedelmällinen laakso. He ovat nyt todellakin Kiinan puutarhassa: Szechuan'issa.

"Ah Almkvist, katsokaa, no mutta katsokaahan", huudahtaa Erik ja tarttuu professoria takinhiaan, "kiinalaista kaupunkia, pääkaupunkia!"

Ja todellakin häämöttää edestäpäin, hälvenevän sumun seasta, aamuauringon valaisemia tiilikattoja tasangolla ja vuorien rinteillä. Siellä täällä näkyy jonkun panttilainaajan torni ja silmä seuraa kaupungin muurien vanhoja käänteitä. Se on ensimmäinen heidän likeltä näkemänsä kaupunki. Almkvist pyrkii maihin, mutta Wen Siang sanoo:

"Tämä ei ole mikään valtainvälinen satama ja fan-jens'it ovat uteliaisuuden esineitä. Iloitkaamme joka peninkulmasta, jonka saamme estämättä kulkea. Hakemillamme on kumminkin tarpeeksi etumatkaa."

Ja Likiang pujottelee jokiveneitten, lauttojen ja djonkkien lomitse. Lasten huutojen, kaikenlaisen kirkunan ja komentosanojen melu on välistä niin korviavihlova, että heidän itsensäkin täytyy huutaa kuullakseen toisiaan. Vasta illalla ovat he sivuuttaneet tämän taivaallisen kaupungin.

Seuraavana aamuna on joki taasen autiona vuorten rinteitten välissä. Koskissa on väylä matala, karinen; ja kallioinen. Höyrylaivan olisi tässä melkein mahdotonta päästä vastavirtaan. Keltaiset kulit saavat olla täällä djonkkien kuljetusvoimana. Näitä partaisiin asti raskaasti kuormitettuja, jännitettyjen lihaksien ja kovien nyrkkien kuljettamia aluksia sivuuttavat he joka hetki. Ja että kaikki kävisi nopeammin, putoilevat bamburuoskan lyönnit näitten ihmisvetohärkien alastomille hartioille. On kauhean vaikea kulettaa näitä aluksia vastavirtaan ja pitää nuoria ja köysiä erossa virran kuohuista esiin pistävistä kallioista. Joka hetki saa joukko noita keltaisia orjia syöksyä veteen irroittamaan jotakin kiinni tarttunutta köyttä.

"Ahaa", sanoo Almkvist, "tämä on siis sitä tuhatvuotista sivistystä... juuri sellaiseksi sen arvasinkin. Kas vain, juuri niin!"

Ja todellakin se on hirvittävää katsella. Puoli tusinaa kulia kiskoo hikipäissään muudatta köyttä, jolle he eivät voi mitään. He ponnistavat jaloillaan kivistä ja jännittävät lihaksensa äärimmäisyyteen asti. Mutta päälliköstä ei se ole tarpeeksi. Hän tunnustelee köyttä, miten se on kiinteällä... ja sateena läiskähtelevät piiskanlyönnit alastomille hartioille. Nuo keltaiset raukat näkyvät mukaantuvan kaikkeen. Varmaan heille maksetaan hyvää palkkaa.

"Enpä juuri tiedä", sanoo Wen Siang, "kuukaudessa ansaitsevat he kymmenen kruunua. Ja sillä saavat he tulla toimeen perheineen ja taloineen. Ja mikä on kummallista, he tulevatkin!"

"Mutta sehän on julmaa!"

Wen Siang kohauttaa vain olkapäitään.

Rannat muuttavat taasen muotoaan. Vuoret vaihtuvat metsäisiksi harjuiksi, joita katkaisevat peninkulmaiset tasangot. Niillä kasvaa maissia, riissiä, vehnää, tupakkaa ja opiumia ylellisessä runsaudessa ihmisten kuhinan keskellä. Kaikkialla on elämää ja melua kirkkaan siniseltä taivaalta paistavan hehkuvan auringon alla. — Mutta miljoonat liukuvat heidän ohitsensa kuin elävät kuvat, jotka eivät ole oikein todellisia. He katselevat kaikkia, aivan kuin katsellaan näytelmää aitiosta.

"Odottakaahan", sanoo Wen Siang, "korkeat herrani saavat pian likempää katsella muurahaiskekoa. Mutta ei ole kiirettä. Kiina on laaja ja Yangtsekiang on tuhannen peninkulman pituinen."

"Tuhannen peninkulman!"

Likiang kiitää taasen pilvenkorkuisten vuortenhuippujen välissä; yö lähestyy ja kuu nousee vuoren takaa, jonka se on nähnyt siinä satojatuhansia vuosia. He laskevat rantaan täksi yöksi ja Likiang kiinnitetään.

Illalliseksi syövät he kalarikkaasta joesta pyytämäänsä lohta, riisiä, jota Wen Siang syöpi kahdella tikulla, banaaneja, viinirypäleitä ja teetä. Wen Siang valmistaa sen maan tavalla: vähän teelehtiä kupin pohjalle, kiehuvaa vettä päälle ja niin on tee olmista.

"Ching ksien sheng wan sha", sanoo Wen Siang, "tahdotteko kupillisen teetä?" ja hän vaatii, että se on juotava tulikuumana heti.

"Jumalain juomaa", sanoo professori.

"Kyllä ja siitä sanookin eräs meikäläinen oppinut: 'Tee on parempaa kuin viini, sillä se ei ole päihdyttävää. Ei se myöskään viekoittele meitä ihmisiä tekemään tyhmyyksiä, joita sitten pitäisi selvänä katua! Tee on vettäkin parempaa, koska se ei kuleta mukanaan tauteja niin kuin useinkin vesi, joka mädätessään saastuttaa kaivot.'"

Ilta on ihmeen ihana. Joki virtaa tyynenä ja hiljaisuutta häiritsevät vain silloin tällöin laulut ja käheät huudot djonkeista, jotka, liukuvat heidän ohitsensa tummalla veden pinnalla.

Almkvist on sytyttänyt piippunsa. Ilta on liian kaunis nukuttavaksi. He keskustelevat etsittävistään. Wen Siang on varma siitä, että he kohtaavat Kukunor'in jossakin alempana, ehkä yhdessä noista Yangtsekiang'in monista valtainvälisistä satamista. Erik tarttuu tähän toivoon, joka, vaikka se onkin heikko, on kuitenkin toivo.

Sitten kertoo Wen Siang Kiinasta. Hän istuu kuunvalossa, joka vaalentaa hänen kasvonsa, niin että silmänsä näyttävät tummemmilta.

"Kiina on niin suuri, ettette ajatuksissanne voi ollenkaan kuvitellakaan sen laajuutta. Kuinka voidaan ajatella sellaista väenpaljoutta, jolla on samanlainen ajatustapa, samallaiset ihanteet, yhteinen tuhansien vuosien vanha sivistys ja isänmaa? Puhutte Euroopan suurvalloista. Niin tietysti! Kukin niistä on tuskin jonkun maakuntamme kokoinen. Jos Eurooppa joskus tyhjentyisi asukkaistaan, ja me nyt Kiinassa asuvat kiinalaiset siirtyisimme sinne, niin täyttäisimme sen Nordkap'ista aina Gibraltar'iin, Moskovasta aina Tukholmaan asti. Matkustakaammepa sellaisessa valtakunnassa. Lähdemme Nordkap'ista. Matkustamme Skandinavian halki ja kaikkialla tapaamme — emme ruotsalaisia, norjalaisia emmekä tanskalaisia, — vaan keltaisia. Jokainen ihminen Tukholmassa, Kristianiassa ja Köpenhaminassa on kiinalainen, jatkamme etelään: suuressa Saksan valtakunnassa ja kaikkialla tapaamme kiinalaisia. Berlin'issä ei ole muita kuin kiinalaisia ja jokainen suurkaupunki toisensa jälkeen on täynnä kiinalaisia. Matkustamme Böhm'issä, sitten pitkin Tonavaa, saavumme Wien'iin, Budapest'iin, käymme Balkanin valtioissa, Turkissa, Kreikassa ja kaikkialla näemme — ainoastaan kiinalaisia. Italiassa, pyhässä Roman kaupungissakin, aina vain kiinalaisia. Menemme Alppien yli ja jokaisessa vuoristomajassakin kiinalaisia; Ranskaan, Pyreitten vuoristosta Kanaliin, Pariisin miljoonakaupungissa, kaikkialla kuhisee kiinalaisia. Englannissa, Lontoosta Dublin'iin, Dublin'ista Edinourg'lin, on jokainen kohtaamasi ihminen kiinalainen! Sitten vielä Hollannissa, Belgiassa ja koko Pyreneitten niemimaassa et näe muita kuin kiinalaisia. Kun sitten olemme matkustelleet ristiin rastiin kaikki nuo kuusi suurvaltaa ja kaikki pienemmätkin, emmekä ole tavanneet muita kuin kiinalaisia, niin on meillä vielä jälellä Venäjä, Njemen'istä Ural'iin — koko tuo summattoman suuri Venäjä. Kuljemme tuossa suuressa valtakunnassa ja näemme vain joka kylässä kiinalaisia. Ja sitten kun koko maailmanosa, joka valkoisille edustaa 'maailmaa', on täynnä kiinalaisia, niin jääpi kumminkin vielä sen verran jälelle, että ne pystyvät asuttamaan Yhdysvallat. — Niin suuri on Kiina ja niin lukuisat sen asukkaat."

Wen Siang'in ääni kaikuu heleänä ja kuutamossa näkevät he hänen kasvojensa hiukan punoittavan.

"Tämä jättiläisvaltakunta nukkuu ehkä, mutta kuolla ei se voi! Se herää hitaasti uroon lailla, jolla ei ole kiirettä. Älkää luulko, ettei Kiinassa toimita. Kyllä, sillä kansa, joka lamautuu, kuolee. Mutta Kiina elää. Se edistyy. Ettekö juuri te, länsimaitten lapset omista tuota kaunista sananlaskua, jota ehkä ette itse ymmärräkään: 'Uskova ei pidä kiirettä!' Ei, Kiinalla ei ole mihinkään kiirettä, sillä on pitkälti vielä maailman loppuun ja Kiinalla on tarpeeksi aikaa saavuttaakseen sille kuuluvan maailmanvallan!

"Halveksimme teitä, länsimaalaiset, jotka kunnioitatte raakaa voimaa. Puhutte tuovanne meille länsimaista sivistystä, joka esiintyy täällä murhina, rikoksina, kiristyksinä ja kaikenlaisena väkivaltana."

"Wen Siang", yrittää Erik, "unhoitathan lähetyssaarnaajamme, jotka ovat tuoneet teille Kristuksen. Olethan itsekin sanonut uskovasi Kristukseen!"

"Min, Kristukseen!" Wen Sian g lausuu tuon nimen syvällä vakaumuksella. "Tuohon laupiaaseen nazarealaiseen." Mutta sitten säkenöivät hänen silmänsä jälleen. "Luuletteko meidän voivan sitä milloinkaan unhoittaa, että se, jota nimität kristinopiksi, pakoitetaan mieliimme asevoimalla? Jos tuntisit fan-jens'iein, muukalaisten, menettelyt Kiinassa, niin sinua inhottaisi! Kultaa Eurooppa palvelee eikä Kristusta. Oletko unhoittanut, että Eurooppa kahdella verisellä sodalla pakoitti meille opiumipaheen? Lähetyssaarnaajat, saavat — nämä ihmiset, jotka kanuunain paukkuessa julistavat meille rauhan evankeliumia! Nämä hullut, jotka riidellen keskenään rakentavat asuntojansa isäimme haudoille ja jotka alituisesti kutsuvat tänne vierasta asevoimaa kukistamaan niitä, joita he itse ovat yllyttäneet kapinaan! Sellaista on tuo kristinusko, jota olette meille opettaneet. — Sanot minun uskovan Kristukseen. Niin uskonkin ja ehkä onkin hän kerran voittava tämän kansan, jonka suurimpana ikävänä on: 'Rauha maassa'. Ihmiskunnan kehto oli itämailla ja täällä on se jälleen syntyvä... ei Euroopassa; tuossa kristillisessä Euroopassa... Tahdotko pilkata Jumalasi nimeä, koska lausut sen tässä yhteydessä? Tiedätkö, mitä Eurooppa antaa näille n.s. 'pakanamaille'? Tiedätkö, mitä Saksan kristityt joka vuosi lähettävät mustille alamaisilleen Afrikassa, paitsi uusia testamentteja? — niin, ainoastaan 50 miljoonaa litraa paloviinaa! Ja meitä kohtaan eivät huolenpitonne kyllä lopu opiumisotaan! Onhan vielä paljon jälellä, johon eurooppalainen sivistys voi meidät pakottaa! Kuinka monella kanuunalla esim. aiotte pakottaa Kiinan juomaan whiskyä ja paloviinaa?"

Erikiä värisyttää. Nuoren kiinalaisen ääni värähtelee kiihkeästä tuskasta, surusta ja vihasta. Se vetoaa Erikin oikeudentuntoon ja hänen nuori, lämmin sydämensä myöntää syytökset oikeiksi. Silmänsä kiiltävät kyyneleistä.

"Kuule Wen Siang", sanoo hän ja ojentaa kätensä ystävälleen, "en ole osallinen tuossa... ajattelen kuten sinäkin... ja jos voisin, niin mielelläni auttaisin kansaasi oikeuksiinsa. Mutta mikä olen minä ja mitä voin saada aikaan? Ja vaikka sinun kansasi onkin noin kihisevän suuri, niin onhan se kuin turvaton lapsi Euroopan pajunettien edessä. Kansalaistesi täytyy oppia käyttämään raakalaisten miekkaa!"

Wen Siang katsahtaa ylös... ja katsoo kauan Erikiä silmiin. Hänen innostuksensa on kadonnut ja katseensa on lempeä ja hymyilevä kuin meri myrskyn jälkeen.

"Älä pelkää", sanoo hän harvakseen ja kumoamattomalla vakaumuksella, "älä pelkää, vielä on aikaa maailman loppuun. Emme kiirehdi. Kun kerran olemme valmiit sotaan, niin kostamme yhdellä lyönnillä kaikki entiset vääryydet!"

4.

MITÄ TAPAHTUI KELTAISEN-KISSAN-VIRRALLA.

Olla päivästä päivään Yangtsekiang'illa, mutta aina vain joella, eikä milloinkaan maissa, maanasukasten seurassa, se alkaa tuntua perältäkin yksitoikkoiselta, ja Almkvist on hermostunut ja kärsimätön.

Likiang on kiitänyt erään järven poikki ja kulkee nyt keltaisten kalkkikivikallioiden välissä. Wen Siang istuu katsellen herkeämättä joen oikeanpuoleista rantaa. Erik naurahtaa. "Katsokaa", sanoo hän ja viittaa muutamaan kummallisesti muodostuneeseen vuoreen, "eikö tuo ole aivan kuin suuri keltainen kissa?"

Juuri tuohon kallioseinään oli kiinalainenkin tuijottanut. "On kyllä ja sentähden kutsummekin tätä joenosaa Huang-Mvahusia'ksi, joka raakalaiskielelle käännettynä on: 'Keltaisen-kissan-virta'. Ja tämä on juuri se paikka, jossa saamme tietoja ja sitten teemme päätöksemme. Nousemme pian maihin."

Mitä merkitsee tämä hämärä puhe? Mutta Wen Siang ei rupea selittämään, hän kääntää vain Likiang'in kokan maata kohti ja löytää satamapaikan muutamien vedestä esiinpistävien suurien kivien välistä. Läiskis! Wen Siang hyppää veteen. Hän uipi ja ajellun pään musta hiuspiiska lähestyy maata kapeana viiruna. Kas, nyt pääsi hän maalle ja seisoen keltaisella hiekalla pudistelee hän itseään kuin koira. Mutta mitä nyt? Almkvist tarttuu kiikariin ja huomaa Wen Siang'in pienen, keltaisen tiikerikissan tavoin kiipeävän suoraan ylös keltaisen kissan kalkkiseinää. Mitä hän sieltä hakee? Ah — nyt hän pysähtyy, kuuluu huudahdus... ja kas, hänellä on jotakin kädessään! Nyt laskeutuu hän, juoksee jyrkännettä alas rannalle ja syöksyy veteen. Hetken kuluttua seisoo hän Likiang'issa keskellä vesilätäkköä, joka valuu virtanaan hänen vaatteistaan.

"No?" sanoo Almkvist.

"Niin, mitä tämä merkitsee?" kysyy Erik.

"Hyviä sanomia", vastaa Wen Siang, "katsokaapas tänne!"

Hän näyttää erästä patruunanhylsyä, josta hän vetää esille punaisen paperikaistaleen. Hän silittää sen.

Almkvist tuijottaa.

"Tunnustan... tämä näyttää kiinalaiselta silmissäni."

"Ja myöskin minun!"

Ja Wen Siang on oikeassa, ne ovat kiinalaisia, pystysuoriin riveihin kirjoitettuja kirjaimia. Hän lukee läpi ne vielä kerran ja sytyttää sitten paperin tulitikulla palamaan. Se leimahtaa ja muuttuu tuhkaksi.

"Saammeko nyt selityksen... jos suvaitsette!"

"Kyllä, jalosukuiset viisaat, kuulkaahan vain: nyt on aika käsissä, jolloin saatte astua 'Taivaanvaltakunnan' pyhälle kamaralle. Tuo, joka muuttui tuhkaksi käsissäni, käsitteli..."

"Mitä?"

"Sitä, jota etsimme. Tämän ahtaan kulkuväylän suussa on muudan valtainvälinen satama. — Ja kiinnitettynä sen yhteen laituriin on — Kukunor."

Erik kalpenee. "Kukunor — täällä Kiinassako, silloin on siis..."

"Niin, siltä näyttää."

Mutta Wen Siang ei halua sanoa enempää. Hän panee Likiang'in taas käyntiin. Ja jälleen kyntää sen keula Yangtsekiang'in keltaista vettä.

On yö, kun Likiang pujottelee varovasti satamassa vilisevien djonkkien ja virtaveneiden lomitse. Erikin ja professorin voimatta tehdä selkoa, milloin ja niissä, on äkkiä pari "Taivaanvaltakunnan" poikaa ilmestynyt Likiang'iin. Ne ovat hiljaisia ja tyyniä, totellen Wen Siangln pienintäkin viittausta, ja näyttävät tuntevan kaikki sataman sopukat ja sokkelot.

Kaikki ovat vaiti, pimeys ympäröitsee heidät, mutta hämärästi erottaa Erik rivin loistavia silmiä, jotka ovat kauempana satamassa olevan höyrylaivan, Kukunor'in, valaistuja ikkunoita.

Tuolla siis! Erik pui nyrkkiä. Hän ei näe eikä kuule muuta kuin sen, että tuolla, tuolla noitten valojen takana, joita joskus joku ohikulkeva orja himmentää, on ehkä Arnaluk...

Joku tarttuu kiinteästi hänen ranteeseensa, lämmin hengähdys hipaisee hänen poskeansa ja ääni kuiskaa:

"Pian, pian!"

"Mitä... kuka... mitä nyt?"

"Pian, kaikkien paholaisten nimessä! Tätä tietä!"

Nyt tuntee Erik Wen Siang'in äänen. Sitten näkee hän tuhansia tähtiä, sillä hän on lyönyt otsansa muutamaan parruun ja makaa selällään muutaman kiinalaisen virtaveneen pohjalla. — Mutta Likiang liukuu pois pimeässä noitten kahden kiinalaisen ohjaamana.

"Olemme turvassa", kuiskaa Wen Siang hengästyneenä, "mutta se olikin viime tingassa. Katsokaahan!"

Ja aivan oikein. Jos he olivat tahtoneet karttaa kiinalaista satamapoliisia, niin ei heillä todellakaan ollut ollut hetkeäkään hukattavana, sillä samassa valaisee sähkövalonheittäjä tummaa veden pintaa. Se kohtaa vain kiinalaisen virtaveneen satojen samallaisten joukossa... ja siirtyy välinpitämättömänä syrjään — sellaista se ei hae. Kas, nyt sai sädekimppu vauhtia, mutta Likiang on jo kaukana mustalla ulapalla. — —

Likiang, tuo hyvin rikoksellinen, selvästi odotettu moottorivene, oli varakuninkaan sinä iltana antaman määräyksen mukaan kaikella muotoa pidätettävä, ja jos se koettaisi päästä pakoon, oli se tykinlaukauksella estettävä. Ja näyttää todellakin kuin aikoisi tuo pieni vene päästä karkuun varakuningas Ho-chavkuin'ilta. No saakoonpa se siis pommin muitta mutkitta! Tykkimies tähtää kanuunallaan, jonka kirkas piippu suuntautuu juuri siihen paikkaan, jossa tuo kirkas valo sattuu partaan messinkiheloihin. Laukaise! Lyhyt, terävä paukaus, välähdys pimeässä, läiskäys kaukana selällä — suuri aalto, jonka virta tasoittaa, Likiang'in palaset ovat Yangtsekiang'in pohjalla.

Kaikki on tapahtunut muutamassa hetkessä. "Mutta siinähän oli ihmisiä veneessä", sanoo Erik, "ja ne..."

"Ne", vastaa Wen Siang, "älä heitä surkuttele — esi-isänsä ovat heitä vastassa, ja perhetemppelissä saavat tulevat sukupolvet lukea heidän nimensä niitten joukossa, jotka ovat kunnostautuneet. Ne olivat kuleja ja ehkäpä he syntyvät jälleen mandariineina. — Mutta emmepä me vielä ole varjojen maassa. Likiang on vajonnut muukalaisineen, luulee varakuningas. Ja luullakseni annamme hänen ollakin siinä uskossa, vai mitä. Ja että se tulisi helpommaksi, niin sallikaa korkeat jalosukuiset isäntäni, että tuota teitä ympäröivää, silmiähivelevää loistoa vähän muutetaan — sallikaa minun pukea teidät kiinalaisiksi."

"Kiinalaisiksiko?"

"Niin, — kätevä parturi... irtoletti... vähän saksanpähkinän mehua ihoon... silkkipaita, — siinä kaikki!"

"Parturiko?" sanoo Almkvist, "ajetaanko sitten tukkamme?"

"Kyllä, se on välttämätöntä."

"Se ei voi käydä päinsä... Ainakaan minuun nähden."

Ja professori kohottaa punaista peruukkiaan ja näyttää kaljua päätään.

Hän hymyilee, mutta väkinäisesti. Hän tuntee sydämessään jotakin epämääräistä, hiipivää pelkoa. On kuin joku vaara olisi lähestynyt tämän suunnattoman maan sisimmästä, hiipinyt ja ympäröinyt heidät miljoonain vihan uhkaavana muminana Kiinassa.

5.

KYMMENEN SUKUKUNNAN KADULLA.

Wu-Tis'in talo on Kymmenen sukukunnan kadun varrella. Se on pieni, matala ja muutenkin mitätön, rakennettu puusta ja pajuista, liimattu kuin numero kadun yksitoikkoiseen taloriviin. Pari hyvin vernissattua nimikilpeä, jotka riippuvat oven kummallakin puolella, ilmaisevat suurilla, kultaisilla, kiinalaisilla kirjaimilla liikkeen nimen: "Ylistetty rehellisyys." Maan messinkisiä reikäraha-ketjuja heiluu tuulessa ja julistaa Wu-Tis'in harjoittavan vaihtokauppaa. Itse seisoo hän, nojautuneena nerokkaasti leikeltyyn myymäpöytään, joka erottaa kaupan kadusta. Arvokas Wu-Tis nauttii auringosta, eikä ollenkaan välitä kadun ilmaa saastuttavasta, sakeasta löyhkästä. Hänen vanhat silmänsä ovat jo aikoja sitten tottuneet likaan ja roskatunkioihin. Hän elää liassa ja voi hyvin siinä, niinkuin esi-isänsäkin ennen. "Ylistetty rehellisyys" on kulkenut perintönä kymmenessä polvessa. Puodissa säilyttää hän kilpeä, jolla liike kolmesataa vuotta takaperin avattiin. — Mitähän hän nyt ajattelee, tuo vanha kaljupää, jonka harmajassa niskapiiskassa auringonsäteet leikittelevät? Hän nauraa hyväntuulisena harmajaan partaansa, sillä kaupungissa on kolmena päivänä sattunut levottomuuksia. Kauppa ja kaikki liikenne ovat pysähtyneet ja merkiksi siitä, että hallitus on menettänyt kaiken kärsivällisyytensä, on kansa päättänyt ottaa lain sovelluttamisen omiin käsiinsä ja sentähden ovat puoditkin suljetut. Ja sitten on myrsky puhjennut, eikä todellakaan ilman syytä.

Lähetyssaarnaajat ovat rakentaneet kirkon heidän temppelinsä paikalle! Tällä ovat he loukanneet kiinalaisten pyhimpiä tunteita. Viha kiehuu, jota Kolau-hui lietsoo: "Kuolema muukalaisille!" Lähetyssaarnaajat ovat paenneet, kirkko palaa ja liekit leimuavat mustalle yötaivaalle. Kirotut olkoot Fan-Kvai-tse't, nuo vieraat paholaiset, jotka saastuttavat isäimme haudat! Kaiken tämän näki Wu-Tis yöllä ja hänen silmänsä hekkumoivat. Mutta suloisinta kaikesta oli tuo, josta hänen vanha sydämensä oikein lämpeni, nimittäin lähetyssaarnaajien sihteerin katkaistu pää Hata-portilla. Se oli pantu häkkiin, koska siinä ei ollun niskapiiskaa, josta se olisi voinut riippua.

Wu-Tis'in iloinen hymy jähmettyy. — Nyt muistaa hän nuo pari omituista, letillistä ja kiinalaisiksi puettua miestä, jotka tuo nuori veli oli tuonut sinne edellisenä yönä ja kätkenyt sisimmäiseen huoneeseen. Ketä ne olivat? Wu-Tis kalpeni jo ajatuksestakin kysyä, sillä mitä olikaan Wen Siang kuiskannut hänen korvaansa? Tuon salaisen sanan, joka yhdistää koko maailman veljet. Ja mitä näyttikään hän kädessään? Ylimmäisen neuvoston salaisella tunnuksella varustetun sormuksen, jota jokaisen veljen oli toteltava epäröimättä ja kyselemättä. Ah, kun vain asia ei olisi ollut niin, niin millä ilolla ei Wu-Tis'in vanha käsi silloin olisikaan hirttänyt nämä pari Fan-jen'ia lähetyssaarnaajan pään viereen! Sillä varmaan ovat he muukalaisia, nuo kaksi! Nehän puhuvatkin ainoastaan raakalaisten kieltä! Mutta hiljaa! Wu-Tis osaa vaieta. Kun Wu-Tis oli tarpeeksi katsellut vilinää, likaa ja kuunnellut mielihyvällä melua, niin palasi hän sisähuoneeseen katsomaan, miten hänen suojaansa uskotut vieraat jaksoivat. Eikä viivykään sitäpaitsi kauan, ennen kuin hän suhtautuu suopeammin Almkvistiin. Hänhän on jotenkin mukiin menevä, vaikka onkin raakalainen ja Wen Siang on valmistanut tietä myötätuntoisuudelle kertomalla, että nuo molemmat tulevat kaukaa, eräästä pienestä maasta, joka ei voi lähettää Kiinaan sotamiehiä eikä lähetyssaarnaajia. Wu-Tis, jolla on liiketuttavia satamassa, puhuu sujuvasti englannin kieltä, ja puhelias kun on, niin keskustelee hän mielellään oppineen eurooppalaisen — ah anteeksi, pohjoismaakunnista kotoisin olevan veljen kanssa.

"Niin vajonneena mietiskelyihin, pohjoisesta tuleva korkea veljeni", alkaa hän, "ah, täytyyhän noin suuren hengen ikävystyä kurjassa, haisevassa luolassani, joka ei ansaitse ihmisasunnon nimeä. Etkö tahdo kohottaa timanttikirkkaita silmiäsi nöyrän palvelijasi puoleen ja aukaista ambraa tuoksuvaa suutasi, että minä kurjuudessani saisin nauttia sinun suuren viisautesi hedelmistä?"

Almkvist, joka todellakin on ajatuksissaan, mumisee jotakin vastaukseksi.

"Varmaankin", sanoo Wu-Tis, "ikävöivät poikasi ja tyttäresi sinua ja siunaavat kotiin tuloasi!"

"Minulla ei ole mitään poikia", ärtyilee professori.

"Voi onnetonta... ei poikia! Kuka sitten pystyttää muistomerkkisi ja raivaa sinulle tietä varjojen maassa? Ehkä saakin sielusi vuosisatoja kuljeskella ympäri nälkäisenä kerjäläisenä, syntymättä uudestaan lihaksi ja vereksi... Mutta koska vaimosi on hedelmätön, niin miksi et häntä hylkää?"

"Vaimoniko?... Eihän minulla ole minkäänlaista... olen varmasti ja kokonaan naimaton!"

"Voi sinua hullua, ei vaimoa!... Olisitpa silloin nähnyt minun, kun hän olin nuori... kaunis, sanon sinulle, hurmaava! Hänen poskensa olivat valkoiset kuin mantelipuun kukka, hänen vartalonsa sorea kuin piilipuun runko, huulet kuin punaiset viikunat ja silmät loistavat kuin kirkkaat auringon säteet. Käyntinsä oli kuin tuulessa huojuva puu ja jalanjälkensä kuin lotuskukat. Ihana, sanon sinulle, oli tämän matalan majan koristus!"