Part 4

Suurmestari otti helmen vieraalta, tutkiskeli sitä kauan aikaa tarkasti ja puhui sitten syvällä, sisäisestä liikutuksesta vapisevalla äänellä. Ymmärsin ainoastaan muutamia sanoja; hän ei varmaankaan puhunut kiinan kieltä, joka muuten onkin laaja käsite, vaan jotakin rannikkomurretta eli niin kutsuttua "pigeon-engelskaa." Käsitin kumminkin sen verran, että helmi oli Ching-hallitsijasuvun kuuluisa taikakalu ja sen kadottaminen toisi onnettomuutta San-ho-hui'n vihaamalle hallitsijahuoneelle. Sitä, että veljeskunnan asiamies oli onnistunut saamaan kalleuden käsiinsä, pidettiin nähtävästi maailmanhistoriallisena tapauksena.

Kaikki tämä, johon olin näkymättömänä, mutta tunnustaakseni hyvinkin tarkkaavaisena kuulijana, sai minut unhoittamaan oman vaarallisen tilani. Olin sillä hetkellä ainoastaan utelias tietämään, mitä suurmestari aikoi tehdä lohikäärmekruunun kalleimmalla koristuksella. Uteliaisuuteni ei kumminkaan tullut tyydytetyksi, sillä tapausten luonnollinen kulku keskeytyi äkkiä niin väkivaltaisella ja odottamattomalla tavalla, että kaikki seuraava muistuu mieleeni vain äänten ja hyppyjen sekamelskaisena mosaikkina. Suurmestari oli juuri kohottanut säteilevää helmeä pitävän kätensä korkealle ilmaan, antaakseen kaikkien läsnäolijoiden nauttia sen näöstä, kun ovi äkkiä remahti auki ja paljasti joukon ojennettuja revolvereja, joiden takaa näkyi yhtä monta kiinalaista poliisia. Seura oli yllätetty.

En ennättänyt nauttia kuin hetkisen tästä draamallisesta vaikutuksesta, sillä samassa sammuivat kaikki valot. Syntyi sanoin kuvaamaton hälinä, sillä pimeässä tapeltiin. Odotin ratkaisua ja päätin antautua poliiseille siinä tapauksessa, että ne voittaisivat. Äkkiä tunsin ihmisen vieressäni. Pimeässä luuli hän kai minut joksikin toverikseen. "Tule", kuiskasi hän, "me emme saa hukata hetkeäkään." Hän ryömi edelläni ja minä seurasin. Minun on heti sanottava, että kaivo, johon olin pudonnut, oli erään kaksoismuurin sisäpuoli, jota käytettiin jonkinlaisena salakäytävänä kellariin, jossa yhdistys piti kokouksiaan. Kiipesimme muuriin kiinnitettyjen koukkujen avulla ja pääsimme vihdoin eräälle ovelle, joka aukeni muutamaan puutarhaan. Oli sysipimeä yö. "Tämän muurin yli!" sanoi hän hillitysti ja alkoi kiivetä erääseen puuhun, jota muurin vieressä kasvavana voitiin käyttää jonkinlaisina tikapuina. Samassa kuulimme pikaisia askeleita hiekkakäytävältä ja salalyhdyn valo sattui kasvoihini. Puussa olevalta kiinalaiselta pääsi hämmästyksen huuto. En siis ollutkaan mikään veli, vaan valkoinen vakoilija! Suurmestari, sillä hänhän se oli, kumartui ja revolveri kiilsi hänen kädessään. Kuului laukaus ja kuula hipasi poskeani. Raivoissani tartuin häneen ja saatuani kiinni hänen silkkikauhtanastaan, riipasin kovasti. Se repesi ja puolet siitä jäi kouraani. Poliisi oli nyt niskassamme ja suurmestari hyppäsi muurin toiselle puolelle. Minä sitävastoin jäin paikoilleni. Kädessäni pitämässäni silkissä huomasin jotakin kovaa ja pyöreää, mahtoikohan se olla...? Kiireesti kääräsin sen kokoon ja tukin liivini alle. Nyt olivat poliisit kimpussani ja annoin niitten vangita itseni vastustelematta. Minut vietiin viranomaisten eteen, jossa näytin toteen olevani Ranskan alammainen. Minut päästettiin vapaaksi monilla anteeksi pyynnöillä, sitten kun olin selvittänyt nuo monet kummalliset yhteensattumat, jotka olivat vieneet minut Mandshu-hallitsijasuvun vihollisten läheisyyteen. Helmestä en puhunut mitään. Päästyäni huoneeseeni turvaan, otin silkkipaidan esille ja rupesin sitä tutkimaan. Niin, tuossa oli hänen kunnianarvoisuutensa tasku ja taskussa oli kuin olikin tuo San-ho-hui'n vasta hankkima ja nyt raakalaisille menetetty musta taikakalu.

En voi sanoa, että olisin heti ihastunut löydöstäni. Ymmärsin toki sen verran, että molemmat puolueet, sekä Mandshupuolue Chingit, joka oli sen kadottanut, että Mingit, jotka olivat sen varastaneet, panisivat kaikki voimansa liikkeelle saadakseen taasen kapineen haltuunsa. Olisinhan kyllä voinut jättää helmen hallitukselle, mutta silloin olisin tullut Mingien koston esineeksi, sillä San-ho-hui'n käsivarret ovat pitkät ja rautakovat ja heillä on silmät joka sormen nokassa. Olisin antanut helmen mielelläni takaisinkin, mutta miten voisin tavata...? En voinut tehdä mitään päätöstä Ja seuraavana päivänä piti minun matkustaa. Matkustin ranskalaisessa postihöyrylaivassa. Pari kertaa sillä matkalla huomasin matkatavarani tarkastetuiksi ja minulla oli aina se tunne, että olin vartioitu ja takaa-ajettu. Hermostuin. Hoksasin silloin keinon. Kirjoitin käyntikorttiini: "Helmi luovutetaan 10,000 punnasta", — laskin kortin hyttini pöydälle ja menin ulos. Tahallani viivyttelin sinä iltana kauemmin kuin tavallista tupakkahuoneessa ja tullessani hyttiini keskiyöllä oli kortti vielä paikoillaan, mutta siihen oli neulanhienolla käsialalla kirjoitettu: "Tallettakaa helmi Englannin pankkiin ja jättäkää samalla laillistamistodistus 10,000 punnan pankkiosoitusta vastaan." Sitten määrättiin aika ja paikka Lontoossa, missä vaihto tapahtuisi. Ihmettelin kauan, mitä nämä kiertotiet merkitsisivät ja miksi ei haluttu vaihtaa helmeä suoraan, mutta eipä sillä väliä: 10,000 puntaa on paljon rahaa ja mitäpä minun tarvitsisi muusta valittaakaan. — Siis, vaihto tapahtui, osoitteeni hyväksyttiin, rahat ovat hallussani ja helmi on tallessa Englannin pankissa — jos ei nim. jo joku taivaanvaltakunnan poikain asiamies...

Erik on kuunnellut esitystä tarkkaavaisesti.

"Ja sitten", sanoo hän, "mitenkä sitten kävi mustalle helmelle?"

"Hallitus teki varmaan suuria ponnistuksia saadakseen helmen takaisin, mutta ei onnistunut."

"Se on siis vieläkin San-ho-hui'n hallussa?"

"Ei. Seikka on sellainen, että San-ho-hui ei ainoastaan ole julistettu valtion kiroukseen ja sen jäseniä ajeta takaa rikollisina, vaan sillä on vielä toinenkin kuolin vihollinen: kilpaileva salaliitto Ko-lau-hui. Se on toinen valtiollinen yhdistys, joka ei ainakaan alussa ollut valtaistuimen vihollinen ja tuskin on vielä nytkään, ei kumminkaan niin suuressa määrässä, kuin San-ho-hui. Tunnussana on sillä muuten: 'Kiina kiinalaisille!' Tämä yhdistys, jolla on käytettävänään suunnattomat rahavarat, on kuulemma anastanut mustan helmen ja taistelussa on nyt siis osallisina nuo kolme yhdistystä: San-ho-hui. Ko-lau-hui ja keisarin taivaallinen salapoliisikunta, jotka kaikki vakoilevat toisiansa. Kenen hallussa helmi nyt lienee, en tiedä? Jos se olisi minulla, niin nakkaisin sen heti meren syvyyteen, sillä elämäni olisi niin kauan, kun se olisi hallussani, kirjaimellisesti sanottuna, yhden langan varassa."

— — Niin kulutetaan aikaa sellaisessa pienessä maailman kolkassa kuin laivassa merellä. Bonbay'ssa eroavat matkatoverien tiet. Pierre Legrand jatkaa Franz Joseph'issa matkaansa tuonne vielä kaukaisempaan ja keltaisempaan itään. Almkvist ja Erik menevät maihin mukanaan uusi kiinalainen palvelijansa, joka heitä mestarillisesti auttaa. Vielä samana iltana kuin laiva oli tullut Bombay'n satamaan, alkavat he rautatiematkansa Kalkutta'an. Sieltä aikoo Almkvist tunkeutua etemmäksi pohjoiseen, sillä kiinalainen saapi heti heidän maihintulonsa jälkeen tiedon siitä, että Kukuncr on lähtenyt jo kauan aikaa sitten, mutta ilman Rokka'a. Hän on, niinkuin hekin nyt, jatkanut kiireimmiten matkaansa Kalkutta'an, aikoen epäilemättä sieltä tunkeutua Tibet'iin.

Ja Rokan mukana seurasi "eräs matkue!"

"Oh", sanoo Erik ja puristaa kätensä nyrkkiin, "ja tässä matkueessa on Arnaluk!"

TOINEN OSA

NELJÄN MEREN VALTAKUNTA

1.

ANTAAKO PERÄÄN? EI KUUNAAN!

Erikin päiväkirjasta:

Olemme päättäneet tunkeutua Tibet'iin, tuohon salaperäiseen maahan. Professori tahtoo Llassa'an ja Wen Siang sanoo, ettei mikään ole hänelle sen helpompaa kuin viedä meidät sinne, jos vain voimamme riittävät. "Voimamme", sanoo professori, "älkää puhuko voimista minulle, jonka kestävyys on tullut oikein sananparreksi!"

Tämä on nyt professorin harhaluulo. Hänellä on niitä useampiakin, mutta tämä on hänen mieliväitelmänsä. Mutta ei hän olekaan niin huono kuin luulisi.

Olemme varustautuneet Wen Siang'in ohjeiden mukaan. Vaikka Almkvist kieltääkin pitämästä tai kohtelemasta häntä muuna kuin maksettuna palvelijana, kysyy hän kuitenkin lukemattomissa tilaisuuksissa hänen neuvoaan, luullen tekevänsä sen paljastamatta itseään. Alan todellakin uskoa, että tuo oppinut professori on melko tietämätön tästä maasta ja sen tavoista. Mutta onhan meillä onneksi Wen Siang.

Kiinalainen ystäväni osoittaa professorille äärimmäistä kohteliaisuutta ja puhuttelee häntä sellaisella kukkaiskielellä, joka oikein tuoksuu nöyryyttä ja vaikuttaa Almkvistiin kuin huumaava hajuvesi.

Matkamme on ehkä toivoton. Edessämme on maa, täynnä vuoria ja erämaita, oikea erämaitten maanosa. Kuinka me voimmekaan löytää haettavamme, me, joilta puuttuu kaikki edellytykset tuollaiseen matkaan: kielen, maan, kansan ja ilmaston tunteminen. Heittäydymme tuntemattomiin vaaroihin, mukanamme ainoastaan yksi henkilö, johon kaikki perustuu, koirapalvelija, jonka, mitätön ja kurja nimi on vain Wen Siang.

Arnaluk, pieni rakas Arnaluk... kirjoitan tätä kaikkea siksi, että jonakin päivänä voisin kertoa sinulle, miten me tunkeusimme eteenpäin peninkulma peninkulmalta, siksi kunnes vihdoin löysimme sinut. Ehkä emme milloinkaan enää tapaa toisiamme tämän auringon alla, joka paistaa niin hirveän kuumasti tänään.

Seuraavana aamuna tulomme jälkeen pieneen intialaiseen kylään, jonne olimme saapuneet junalla ja höyrylaivalla, tuli Wen Siang puhuttelemaan professoria:

"Jos teidän korkeudellenne sopii, ilmoitan alammaisesti, että ponihevoset on nyt ostettu. Ehkä herra professori suvaitsee tulla niitä katsomaan?"

"Ponihevoset... järjiltäsi mies... ponihevosia Tibet'issä... täällähän matkustetaan kameeleilla, erämaanlaivoilla!"

Wen Siang kumartaa nöyrästi.

"Suokaa anteeksi, mutta juurihan korkean herrani omain, joskaan ei kovasti, vaan kumminkin järkähtämättömästi annettujen määräysten perusteellahan tein tämän kaupan... ja lisäksi olen vielä tilannut aseita ja ampumavaroja puolen vuoden oleskelua varten autiossa vuoriseudussa."

"Puoleksiko vuodeksi... autiossa vuoristossa?" Professori tuijottaa kauhistuneena silmälasiensa yli. "Vuoritasanko, niinpä tietysti, mutta autio ja sileä tasanko kaikissa tapauksissa."

"Sata peninkulmaa vuoristoa... Teidän korkeutennehan aikoo Llassa'an?"

"Niin tietysti, tietysti... vai niin, vuoria... ja ponihevosia! Lähtekäämme niitä katsomaan... tietysti täytyy meillä olla ponihevosia eikä kameeleja, jos tiemme kerran kulkee vuorien yli... sehän on päivän selvää."

— — — Ja mitä vuoria ne ovat olleetkin! Alussa tapasimme siellä täällä pieniä kyliä, mutta myöhemmin tulivat ne yhä harvinaisemmiksi. Tapasimme joskus lammaspaimenia, jotka läksivät heti pakoon, nähdessään matkustajia tällaisissa karuissa seuduissa. Vuoret, joiden ahtaat solat olivat tienämme, tulivat yhä autiommiksi. Vuoristoilma oli puhdasta ja raitista, mutta vähän liian ohutta. Matkustimmehan 2-4,000 metriä korkeammalla merenpintaa.

Eteenpäin mentiin päivä päivältä. Lähdettiin aina ennen auringonnousua ennättääksemme kulkea parikaan peninkulmaa, ennenkuin auringon polttavat säteet pakoittivat meidät hakemaan suojaa ja lepoa jonkun kallionkielekkeen, kuusien tai telttamme varjossa, joskus, kun myrsky ja sade olivat raivonneet useita päiviä, muuttui tiemme aivan pohjattomaksi velliksi. Mutta kumminkin tunkeusimme eteenpäin.

Niin, tunkeusimme eteenpäin, mutta se oli voimia koettelevaa hommaa. Pari kertaa menetimme hevosiakin, jotka syöksyivät tietämme reunustaviin pohjattomiin kuiluihin. Intiassa palkkaamistamme palvelijoista oli meillä kuukauden kuluttua ainoastaan viisi jäljellä, sillä muut olivat karanneet toinen toisensa jälkeen. Ja joka kerralla ne varastivat niin paljon kuin vain jaksoivat kantaa. Jäljellä oli meillä enää vain neljä, jotka myöskin karkasivat päivää ennen tapausta, josta nyt aion kertoa. Jäimme siis aivan kolmenkesken: professori, minä ja palvelijakoiramme. Meillä oli viisi hevosta, laatikollinen työvälineitä, aseemme ja muonaa muutamaksi viikoksi.

Puhkesi myrsky ja haimme suojaa muutamassa joskus aikojen alussa syntyneessä kallionhalkeamassa. Olimme siellä hevosinemme jokseenkin hyvässä turvassa. Ympärillämme suhisi ja paukkui raivoisa myrsky ukkonen jyrisi kauheasti tällaisessa kivierämaassa ja kallioitten seinämät vastasivat tuhansilla äänillä! Salamoi ja satoi lunta yht'aikaa, kiviä ja kallionlohkareita putoili sinne tänne ympärillemme. Olimme vaiti, sillä äänemme ei olisi kumminkaan kuulunut tuossa luonnon salamoivassa puheessa.

Nukahdimme keskelle elementtien raivoa. Olimme siksi väsyneitä, ettei maailman loppukaan olisi voinut estää meitä antautumasta tuon suloisen tunteen valtaan heittäytymällä kuolemanväsyneinä unen helmoihin. Ah, sinä ihana uni!

Herätessämme oli jo aamu. Kaikkialla vallitsi haudanhiljaisuus. Menimme ulos. Ja katso! Edessämme kohosi pilviä piirtävä vuorijono, joka pani sydämemme vapisemaan. Silmänkantamiin pohjoisessa ja etelässä ulottui tämä suunnaton kivimuuri keskeymättömänä jonona, pyörryttävän korkeina, lumivalkeina, ja varhaisen aamuauringon rusottamina vuorenhuippuina. Selvästi ja varmasti piirtyivät niitten särmikkäät hahmot sinitaivasta vasten.

"Noittenko yli?" sanoi Almkvist ja nyökähytti silmälaseillaan itään, "... ei milloinkaan! Ei ole ollenkaan luultavaa, että hakemamme olisivat kulkeneet noitten suunnattomien vuorien yli. Olemmehan kyllä jo parikin kertaa kiivenneet lumihuippuisia vuoria, mutta olihan se vaiva vain lasten leikkiä tämän rinnalla, jos nyt nimittäin yrittäisimme. Kääntykäämme takaisin. Eihän maksa vaivaa tyhjän tähden antautua tuollaisiin yli-inhimillisiin ponnistuksiin."

Täytyi myöntää professorin olevan oikeassa. Nykyisillä varustuksillamme olisi sulaa hulluutta uskaltautua noihin lumiseutuihin.

Professori kääntyi Wen Siang'iin, joka jo satuloitsi hevosiamme matkaamme varten.

"Hylkään ajatuksen päästä Llassa'an — tällä kerralla!" Wen Siang katsahti häneen.

"Kuinka? Laskettehan kai leikkiä, korkea herrani? Hylätä ajatus päästä tuohon pyhään kaupunkiin — semminkin nyt kun olemme näin likellä! Se on tuolla vuorien takana!"

Almkvist huokasi syvään.

"Llassa", jatkoi kiinalainen, "tuo pyhä kaupunki, johon ei kukaan eurooppalainen ole vielä astunut jalallaankaan, Llassa, lukemattomine luostareineen, jotka kätkevät vuosituhansien viisauden... Llassa", — nyt kääntyi Wen Siang minuun — "jossa ehkä hänkin on kätkettynä, jota haemme..."

Wen Siang aikoi sanoa ehkä enemmänkin, mutta vaikeni ja meni satuloittujen ja kuormitettujen neljän hevosen luokse. Pysähtyen siihen, katsoi hän kauan uneksivilla ja raskasmielisillä silmillään kallioista maailmaa, joka kohotti harmaat muurinsa meidän ja tuolla puolella olevan Llassa'n eli... välille.

"Korkeat herrani epäröivät", sanoi hän vihdoin, "ja teidän palvelijakoiranne odottaa vain käskyänne!"

Vihdoin teki professori päätöksensä. Hän rupesi sovittelemaan ja sanoi:

"Sinun on päätettävä Erik... eteenkö vai taaksepäin?"

Samassa hetkessä kosketti käsi kättäni. Se oli Wen Siang'in. Katseemme yhtyivät. Hänen rukoilevana.

"Mutta sehän on mahdotonta", kuiskasin, "aivan mahdotonta!"

Wen Siang käännähti silloin niin äkisti, että hänen niskapiiskansa heilahti kirkkaassa, sinisessä ilmassa ja viisaat silmänsä salamoivat halveksumisesta. Mutta ainoastaan hetken. Sitten katsoi hän jälleen minuun ja nyt näin hänen katseessaan vain neroa ja tahdonvoimaa. Kohottaen kätensä ja viitaten korkeisiin vuoriin sanoi hän:

"Ei milloinkaan saa antaa perään!"

"No!" huudahti Almkvist kärsimättömästi, "mitä tuumit, eteenkö- vai taaksepäin?"

"Tietysti eteenpäin!"

Ja niin läksimme ratsastamaan valkoisia huippuja, tuota kuoleman ja alituisen hiljaisuuden maata kohti.

2.

KORKEITTEN VUORIEN YLI.

"Katsokaahan, näettekö?" sanoo Wen Siang ja viittaa alaspäin, jossa matalassa uomassaan villi ja kuohuva, leveä virta kiemurtelee, "tuo virta on tie elämään, pelastukseen ja ihmisten luo."

Siinä he seisovat: Almkvist, Erik ja heidän kiinalainen palvelijansa. Takanaan harmaat pilviäpiirtävät vuoret, edessään joki. He ovat siis päässeet perille.

"Todellakin", sanoo Almkvist heittäytyessään muutaman tuhatvuotisen tammen juurella kasvaville pehmeille sammalille, "todellakin... me olemme perillä."

Ja onpa hänellä syytäkin olla iloinen, tuolla rakkaalla professorilla, sillä heidän kärsimänsä vaivat ovat olleet yli-inhimillisiä. Huolimatta purevista pakkasista ja läpitunkeutuvista myrskyistä matkustivat he vain lumihuippujen yli. Ja perille he pääsivätkin, vaikkakin aivan viime tingassa. Hevosiakin on enää vain kaksi ja nekin niin heikkoja, etteivät jaksa kantaa kuin osan tavaroista. Loput ovat jossakin tuolla ylhäisessä lumimaassa, missä ei muu elä kuin tuo jääkylmä, pureva tuuli.

Wen Siang oli tehnyt tulen ja ensimmäisenä saaliina saatu jänis paistuu vartaassa. Tuli räiskyy ja sininen savu katoaa humisevien puitten väliin. Vanha tammi narahtaa silloin tällöin.

"Kuinka ihanaa soittoa", sanoo Erik maatessaan selällään sammalpeitteellä ja tuijottaessaan siinä taivaalle tammen lehvien ja oksien lomitse, "tuntuu ihan kuin olisin kotona!"

Wen Siang seisoo, ja levittäessään kätensä vaahtoavaan virtaan päin sanoo hän hymyillen:

"Niin kotona, kotona!" Sitten menee hän rannalle ja katselee tarkkaavaisesti joka haaralle. Hän koskettelee kiviä, haistaa kahilaa ja antaa keltaisen hiekan valua sormiensa lomitse. Hän kulkee pitkän matkaa virran rantaa, huudahtaen silloin tällöin kovasti ja moninkertainen kaiku vastaa harmaista kallionseinistä. Oli kuin tahtoisi hän päihtyä tämän villin ja rikkonaisen maan näystä. Ilma, jota hän vetää keuhkoihinsa syvin siemauksin, on hänelle suloista. Hän näyttää unhoittavan korkean herransa tuolla vuoren rinteellä.

Kokonaisen tunnin kuluttua palaa hän takaisin, mutta ei olekaan enää mikään "palvelijakoira." Almkvist'kin huomaa sen ja tuijottaa häneen suu auki.

"Jumalalle kiitos", sanoo professori heti jälkeenpäin, "että olemme päässeet näin pitkälle. Nyt kai ei voine enää olla pitkälti Llassa'an?"

"Eikö mitä", vastaa kiinalainen hymyillen. "Sata peninkulmaa huippuja ja rotkoja... eihän sellaisesta kannata puhua!"

"Sata peninkulmaa... se ei voi olla mahdollista, onhan kuukausia jo kulunut Tibet'iin tukeutumisestamme ja mekö olisimme vielä sadan peninkulman päässä tuosta pyhästä kaupungista! Sehän on hullutusta!"

"Oppinut herrani, valitan sanoessani teille, että erehdytte. Emme ole Llassan läheisyydessäkään, vaan toista sataa peninkulmaa sieltä. Emme ole Tibet'issäkään!"

"Emmekö ole Tibet'issä...? Mutta sanoithan aina, että kuljimme tuota pyhää kaupunkia kohti ja lupauksesi johdostahan, että veisit meidät Llassa'an, me, hitto vieköön, retkeilimme näitten suunnattomien vuorien yli!"...

Wen Siang kumartuu sen verran, ettei voida nähdä hänen silmiään eikä piirrettä hänen suunsa ympärillä. "Olen siksi paljon kunnioituksen läpitunkema valkoiselle opille, etten voisi otaksuakaan jonkun keltaisen palvelijakoiran voivan sitä eksyttää. Jos nyt korkeasti oppinut herra on saapunut Kiinaan, niin on kai hän varmasti itse sinne pyrkinyt. Eikö korkea herrani ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että koko ajan matkustimme itään?"

Professori hyppäsi pystyyn. "Kiinassa!" huutaa hän. "Voi minua hullua, minua kurjaa miestä! Kiinassa!" ja suunniltaan vihasta hyökkäsi Almkvist Wen Siang'in kimppuun ja tarttui häntä kurkkuun.

"Roisto", kähisee hän, "roisto, petkuttaja!"

Erik kiiruhtaa apuun, mutta ennenkuin hän ennättää ottaa askeltakaan, kierii professori jo nurmikolla. Yksi ainoa Wen Siang'in salamannopea ote oli ollut tarpeeksi tähän. Erik odottaa, että kiinalainen kostaisi kärsimänsä loukkauksen, ja on valmiina heittäytymään väliin, mutta kiinalainen säilyttää täydellisesti kylmäverisyytensä. Ei piirrekään ilmaise kummastusta tahi kiihkoa ja hän jatkaa puhettaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut... Almkvistin täytyy vihdoin pyörryksissä ja hämillään kömpiä ylös ruohikolta.

"Niin Kiinassa, tuossa taivaallisessa, kukkaisessa, neljän meren välisessä Keskus-valtakunnassa", — ja tässä leimahtavat Wen Siang'in silmät — "joka kerran on hallitseva maailmaa. Mutta sinä länsimaitten oppinut, jos et tahdo seurata, niin voithan vapaasti palata takaisin näitten vuorien yli, mutta jos tahdot löytää intialaisen Rokka'n, niin tule mukaani tälle virralle. Sillä hän, jota haemme, on näitten vuorien tällä puolella."

"Mitä, täälläkö Kiinassa... onko Arna...?"

Wen Siang katsoo äkkiä ympärilleen, vuorenrinteille ja pilvenhattaroiden ympäröimille korkeille huipuille, katsoo havupuita, sammalmättäitä ja maalauksellisia epäjärjestyksessä olevia kallionlohkareita.

"Hiljaa, vuorilla on silmät ja kivillä korvat. — Niin, Kiinassa! Kuulkaa: Kukunor läksi Bombay'sta kahdeksan päivää aikaisemmin kuin Franz Joseph saapui sinne, eikö totta?"

"Kyllä, mutta Rokka, se roisto, nousi maihin ja jatkoi matkaansa koilliseen, kohti vuoria. Ja itsehän luulit hänen aikovan Dalai Lama'n luokse Llassa'an. Sentähdenhän juuri tahdoinkin päästä tuohon pyhään kaupunkiin."

"Senköhän vuoksi vain...? Mutta olkoonpa nyt miten tahansa, te tahdoitte mielellänne sinne. Tuosta kaupungista kulkee omituisia huhuja ja mielellään olisi kai länsimaitten oppinut ollut ensimmäinen valkoinen mies, joka olisi sinne päässyt. Kumminkin on totta, että Rokka ei lähtenyt laivasta Bombay'ssa ja hän, jota etsimme, tuo kaunis A-lu-li..."

"Arnaluk..."

"A-lu-li on se isäimme kielellä. Siis ei ruhtinas, eikä myöskään A-lu-li lähteneet laivasta Bombay'ssa, vaan jatkoivat sillä matkaansa itään... ja ovat nyt Kiinassa."

"Tiesitkö tuon Bombay'ssa?"

"Kyllä varmasti!"

"Ja kerrot siitä vasta nyt!"

"Niin."

"Se on kauheaa... liian nenäkästä ja hävytöntä!"

"Eikö mitä, ainoastaan viisasta. Jos olisin kertonut teille kaikki, niin ette milloinkaan olisi valinneet tätä tietä, joka meidän juuri oli valittava. — Mutta leiriytykäämme nyt. Sitten täytyy minun lähteä luotanne päiväksi tai pariksi, mutta älkää olko huolissanne, menen ainoastaan valmistamaan tietä ja sitten olen jälleen viisaan miehen palvelijakoira."

"Sano kumminkin eräs asia Wen Siang... tämä, tämä maa on siis Kiina — mutta sehän on kauhean suuri ja..."

"On kyllä, sillä varsinainen Kiina käsittää kahdeksantoista maakuntaa, joista jokainen on pinta-alaltaan ja väkiluvultaan jonkun länsi-eurooppalaisen suurvallan kokoinen."

"Olemme Kiinan läntisimmässä maakunnassa, Szechuan'issa, 'Taivaanvaltakunnan' alituisesti sykkivässä sydämessä, Szechuan'issa, maailman rikkaimmassa maassa, joka on yhtä suuri kuin Ranska, mutta asukasluvultaan kaksinkertainen ja kuitenkin vain kahdeksastoista osa minun ja isäini valtakunnasta, tuosta suunnattomasta Kiinasta."

"Mutta joki?"

Wen Siang katsoo tuota leveätä ja levotonta virtaa.

"Jokiko... se on Kiinan ja maailman valtasuoni, tämä joki on Yangtsekiang!"

"Yangtsekiangko?"

"Niin ja tältä virralta hakekaamme, virralta, jonka lähteet ovat 'Taivaanvaltakunnan' pohjoisimmassa osassa tuolla suunnattomassa Kukunor'issa ja joka kuten elämän ja hedelmällisyyden virta halkaisee Kiinan valtakunnan lännestä itään, kunnes se Shanghai'n luona yhtyy valtamereen. Täältä hakekaamme! Mutta nyt täytyy minun kiiruhtaa matkaan. Päivä kuluu, vuorten varjot pitenevät ja katsokaa, laskeutuva aurinko suutelee jo ikuisia huippuja!"

3.

PURJEHDUS "ELÄMÄN-VIRRALLA."

Wen Siang on jälleen heidän palvelijakoiranaan ja Almkvist alkaa jo unhottaa asian joskus olleen muullakin tavalla. Hän on jo mukaantunut oloonsa "Taivaanvaltakunnassa", eikä halua enää sen alusmaahan. Wen Siang- on sitäpaitsi hyvän palvelijan perikuva. Hän tietää kaikki ja näyttää osaavan loihtia. Viisi päivää sen jälkeen kuin hän oli jättänyt korkeat isäntänsä Yangtsekiang'in rannalle, palasi hän takaisin... sukelsi esiin parin puun välistä, kumarsi syvimmällä; alammaisuudella ja selitti, että nyt olisi aika jatkaa: matkaa, johon on kaikki valmiina. Likiang'illa ei ole sen suurempaa toivomusta kuin kulettaa tähtien vertaisia j.n.e.... Likiang näyttäytyy olevan hyvin varustettu ja kuukausiksi muonitettu moottorivene.