Part 3

Mutta Erik asettuu hänen tiellensä. "Suokaa anteeksi arvoisa isä, mutta en halua minkäänlaista keskustelua tässä asiassa. Jos meidän nyt on välttämättä kajottava tähän asiaan, niin olen itse henkilökohtaisesti puhuva Wen Siang'in kanssa."

"Wen Siang'in? Kuka on Wen Siang?"

"Hänestähän juuri puhuitte, tuosta kiinalaisesta palvelijasta... mutta kas, tuollahan hän onkin!" Ja Erik kutsuu: "Wen Siang!"

"Tulen!" Kiinalainen on juuri tarjoillut teetä muutamalle naiselle ja tulee nyt suoraan kannen poikki salonkia kohti. Erik kiiruhtaa häntä vastaan.

"Wen Siang", sanoo hän, "luullaan, että sinä pelastit minut Port Said'issa, seurasit minua ensin, kutsuit sitten apua ja kiinnitit lapun rintaani. Sano, onko asia niin, että voin kiittää sinua."

Wen Siang'in kasvot ilmaisevat teeskentelemätöntä kummastusta.

"Pyydän anteeksi, että sellainen koira kuin minä uskallan vastustaa teidän korkeuttanne, mutta siinä on varmaan joku erehdys. En käynyt ollenkaan maissa Port Said'issa." Wen Siang sanoo tämän niin kovasti, että kuunteleva pappi voi ne erottaa, mutta sen jälkeen kumartaessaan niin syvään, ettei kukaan voi nähdä hänen kasvojaan, sanoo hän kiivaasti ja hillitysti:

"Olkaa, niinkuin uskoisitte puheeni... Kerron teill kaikki... täällä kannella yöllä... kun kaikki nukkuvat. En salaa teiltä mitään." Kovasti lisää hän:

"Onko teidän korkeudellanne muuta käskettävää?"

"Ei, saat mennä!"

Wen Siang kumartaa uudestaan ja kiiruhtaa pois.

Mutta Erik palaa Pierre Legrand'in luokse. "Kuten kuulitte, olemme erehtyneet. Wen Siang ei käynyt maissakaan koko Port Said'issa."

Pierre Legrand katsoo kiinalaisen silkkipuseroa, joka juuri katoaa salongin oven taakse. "Rakas nuori ystäväni", sanoo hän, "koska teidän holhottinne, herra Wen Siang sanoo sen, niin on se tietysti totta! Mutta neuvon teitä kaikissa tapauksissa — niin suokaa teeksi — olemaan varovainen. Sanotaanhan täällä itämailla, että tarvitaan kolme eurooppalaista petkuttamaan yhtä juutalaista ja kolme juutalaista yhtä kiinalaista, niin että..."

Loppupäivän oli Erik hiljainen.

Niin saapuu yö. Kuun kultainen sarvi kuvastuu meren yönmustaan sineen. Kaukana idässä kuun hopeoiman meren juovan takana siintää Onnellisen Arabian rannikko. Kansi on autio, näyttämö tyhjä.

Nyt narisee eräs ovi hyvin hiljaa, mutta kuitenkin kuuluvasti syvässä hiljaisuudessa, kun se varovasti avataan ja taasen suljetaan. Eräs ihminen kiiruhtaa kuun juovan yli laivan mahtavan savupiipun suojaan. Se on eräs mies. Hän seisoo kauvan aivan hiljaa. Hän kuuntelee. Äkkiä kääntyy hän ympäri kuultuansa pimeästä hiljaisen, kulkevan äänen, ja kuu valaisee hänen kasvonsa. Se on Erik.

Pimeästä kuuluva ääni vaikenee, lähenevä pysähtyy. Erik menee vastaan.

"Wen Siang", sanoo hän, "olen täyttänyt pyyntösi. Olen täällä, kuullakseni mitä sinulla on sanottavaa. Olit siis kumminkin se, joka pelastit henkeni Port Said'issa?"

Wen Siang taivuttaa syvälle kalpeat kasvonsa, jotka näyttävät kuunvalossa vielä vaaleammilta, ja Erik ei näe tuota hienoa hymyä, joka leikkii hänen huulillaan.

"Wen Siang on teidän korkeutenne kaikkein nöyrin palvelijakoira, joka pyytää teiltä suomaan anteeksi sen, että hän antaa kiittää itseään. Kumminkin on totta, että minä, tuntien tuon tunkionhajuisen kaupungin, seurasin salaa teidän korkeuttanne ja kutsuin apua, ampumalla revolverillani palohälyytykseen. Siinä kaikki. Tämä päivänselvä asia ei ansaitse kiitosta."

"Oli kumminkin niinkuin luulin. Mutta sanoppas, mitkä syyt pakoittavat sinut seuraamaan jäljessäni ja vartioitsemaan minua — minua enemmän kuin noita toisia?"

Nuori kiinalainen vastaa epäröimättä:

"Koska teidän korkeutenne elämä on minulle arvokkaampi kuin noitten toisten."

"Mutta miksi?"

Wen Siang epäröi hetkisen. Sitten kohottaa hän vaaleita kasvojaan ja katsoo tummilla silmillään kiinteästi Erikkiin.

"Sentähden, että tarvitsen teitä ja te minua. Matkustattehan isänmaahani, taivaan valtakuntaan, maailman suurimpaan ja maailman omituisimpaan."

"Kiinaanko? Eikö mitä — Tibet'iin ehkä."

"Tiibet'iin tahi Kiinaan, se on sama. Lohikäärme hallitsee molemmissa. Matkustatte siis Kiinaan ja tarvitsette palvelijan, joka tuntee maan ja puhuu sen kieltä. En tarvinne huomauttaa teille, kuinka suureksi hyödyksi olisinkaan matkallanne."

"Ja miksi hyödyksi olisi se sinulle itsellesi?"

"Saan tilaisuuden vierailla isänmaassani tuntemattomana."

Hän sanoo nämä sanat tavalla, joka ilmaisee sivistyneen kiinalaisen. Salaman tavoin, joka hetkeksi valaisee pimeän maiseman. Ehkäpä Wen Siang tuntee sen itsekin, koska hän taasen pukeutuu naamariin, kumartaa syvään ja sanoo: "Pyydän teidän korkeuttanne suomaan anteeksi rohkeuteni. Olen vain tuollainen palvelijakoira, joka..."

Mutta Erik keskeyttää:

"Mutta Wen Siang, miksi käytät tuollaista puhetapaa? Et voi milloinkaan tulla palvelijakseni, koska hyvin ymmärrän, että isänmaassasi olet niitä, jotka sanovat: tule ja silloin tullaan, mene ja silloin mennään! En tiedä, mitkä syyt ovat pakoittaneet sinut elämään niin eristettynä maastasi ja tuossa valepuvussa, tahi mitkä syyt pakoittavat sinua minua palvelemaan tuntemattomana, enkä tahdo sitä tietääkään, mutta jos haluat seurata meitä matkallamme, niin kiitän ja suostun. Kumminkaan ei palvelijana, vaan ystävänä."

"Juuri", vastasi Wen Siang, "juuri palvelijananne, aivan palvelijakoirananne, siitä riippuu kaikki. Muistakaa se!"

Wen Siang vaikenee hetkeksi. Sitten puhuu hän taasen ja äänessään on hyvin vakava sointu:

"Teillähän on itsellännekin joku päämäärä, eikö totta? Etsitte jotakin, jota rakastatte. Ja olette valmis matkustamaan merien ja maitten, vuorien ja aavikoitten, jopa tulenkin halki löytääksenne hänet. Ei mikään voi teitä estää. Eikö olekin niin?"

"On... on!"

"No niin... Ja tämä päämäärä on teidän elämänne, sielunne. Syvältä, selittämättömästä itsestänne tuleva tuli pakoittaa teitä. Tiedätte siis, mitä päämäärällä tarkoitetaan. Jos tulisi tarpeelliseksi, pelastaaksenne rakastettunne, pukeutua kerjäläiseksi, niin ettekö tahtoisi sitä tehdä? Eikö Jesus, jota palvelette, ole kaikiksi ajoiksi liikuttava esimerkki siitä, mitä uhrautuvaisuudella ymmärretään? Minulle se näyttää, ettei mikään nöyryytys ole niin syvä, etten tahtoisi sitä kärsiä palvellakseni maatani ja antaakseni sille maailman hallitusvallan, joka sille kuuluu. Tunnen esi-isäin historiaa kolme tuhatta vuotta taaksepäin. Olen nähnyt heidän nimensä piirrettyinä kultaan heimoni temppelissä. Heidän silmänsä katsovat minuun. Kuinka uskaltaisinkaan kohdata esi-isiäni, jos pettäisin maani? Tiedän keinon päämääräni saavuttamiseksi: olen koirapalvelijanne. Olen tuon lännestä tulleen oppineen miehen ja hänen toverinsa kurja kuli, jolle maksatte siitä että hän hoitaa kameelinne ja on tulkkinanne vieraassa maassa. Suostukaa siihen. Emme ole keskustelleet mitään..."

Erik aikoo vastata, mutta Wen Siang kumartaa syvään ja hymyilee taasen kuun valaistessa hänen kalpeita kasvojaan.

"Olen teidän korkeutenne koirapalvelija... ja mitätön, joutava nimeni on Wen Siang."

Erik tahtoo puristaa hänen kättään, mutta tavoittaa vain tyhjää ilmaa. Wen Siang on kadonnut.

Erik menee laivan partaalle ja tuijottaa kauas itään päin. Ensimmäinen purppurajuova taivaanrannalla ennustaa jo lähestyvää, hehkuvan kuumaa päivää.

8.

VALKOISTA JA KELTAISTA.

"Huh!" puhisee Almkvist kuivatessaan hikeä otsaltaan, "leivinuuni on kuin jääkellari tämän rinnalla."

Laiva on Aden'in ulkosatamassa, maailman autioimmassa ja kuumimmassa paikassa, Aden'issa, missä ei mikään kukka kasva, mikään puu verso, ruoho idä ja missä ei milloinkaan sada.

"Herran kirous painaa tätä paikkaa", sanoo Legrand, "maa hehkuu kuin helvetin esikartanossa."

Valloittamattomissa linnoituksissa, jotka suojelevat vuorien ympäröimää, syvää satamaa, liehuu Englannin lippu.

"Aina vain Englanti", huokaa tuo ranskalainen pappi. "Mutta missä on matkatoverimme, nuori herra Holm? En ole nähnyt häntä tänä päivänä."

"Hän on maissa. Odotan sähkösanomaa tänne Aden'iin ja hän on sitä noutamassa."

"Vai niin, vai sillä tavalla."

Heti päivällisen jälkeen, kaikkien ollessa laivassa puolikuolleina kuumuudesta, tuli Erik takaisin. Hän oli hyvin kalpea.

Almkvist kiiruhtaa häntä vastaan. "Oliko sähkösanoma siellä?"

"Kyllä", vastaa Erik ja ojentaa paperin vapisevalla kädellä. "Siellä oli sähkösanoma... sähkösanoma, joka tekee tyhjäksi kaikki toivomuksemme mitä hävittömimmällä tavalla!"

Almkvist levittää asiakirjan luettavakseen. Mutta kirjaimet hyppivät hänen silmissään.

"Hitto minut vieköön, jos saan siitä selvää!" sanoo hän. "Lue sinä Erik!"

Ja Erik lukee äänellä, joka vapisee kiihoituksesta:

"Kukunor saapui tänne kahdeksan päivää sitten. Rokka tuli heti maihin ja jatkoi pysähtymättä koilliseen laivaväki mukanaan. Tiedustelen jatkuvaa matkasuuntaa."

Almkvist huomaa heti miten tärkeä tämä tieto on. Ensimmäisessä hetkessä kumoaa se kaikki toiveet tuon tunnottoman intialaisen vangitsemisesta ja hänen "synnynnäisten" grönlantilaisten vankiensa vapauttamisesta. Neljäntoista päivän etumatka! Hän on, kirjaimellisesti sanottuna, ollut jo kauan kaiken kunnian ja rehellisyyden saavuttamattomissa — saalis piiloitettuna johonkin intialaiseen palatsiin, mistä eivät englantilaisen majesteetin sotamiehetkään voisi heitä löytää, jos voisikin taivuttaa heidät niitä hakemaan.

"Niin Erik, tämä on vakavaa... hyvin vakavaa. Jutta älä vain kadota rohkeuttasi! Sillä, kun kaikki kääntyy ympäri... jos ei asiamiehemme Bombay'ssa kadota jälkiä, niin ei ole peli vielä menetetty. Voimmehan mekin tunkeutua... koilliseen!"

Silloin nostaa Franz Joseph ankkurinsa ja liukuu majesteetillisesti Aden'in paljaasta, kallioitten ympäröimästä satamasta. Liikunto synnyttää vähän vetoa ja tuntiessaan tämän viileyden alun, huokaavat melkein sulaneet matkustajat helpotuksesta. Kaikki ovat iloissaan päästessään tuosta varjottomasta kuumuudesta. Matka Arabian merellä on alkanut.

Legrand lähestyy ja lyöpi professoria olkapäälle.

"Olette kuin puusta pudonnut ja niin syventynyt sisäisiin tutkisteluihin, että unhoitatte seisovanne keskellä auringon paistetta. Jos tahdotte välttää auringonpistoa, niin kiiruhtakaa varjoon! Mutta saittehan sähkösanoman... huonoja uutisia, vai...?"

Erik vastaa. Hänen kasvoihinsa on äkkiä ilmestynyt jotakin kovaa ja katkeraa.

"Jotakinko tapahtunut? — Äh, ei mitään muuta kuin onnettomuus."

"Onnettomuusko? — Se sana sisältää paljon, nuori mies. Mutta kuinka...?"

Erik on lähestynyt pappia ja hänen silmänsä säkenöivät:

"Niin, että Jumala, jota palvelette, on sallinut jotakin kauheata..."

"Erik", sanoo professori Almkvist, "ymmärrän kyllä, miltä sinusta tuntuu, mutta kaikissa tapauksissa... noin et saa sanoa."

"Kyllä, niin täytyy ja on pakko puhua! Oh, pastori Legrand, jos te tietäisitte! Minä sanon sen teille: Hän oli lempeä kuin Jumalan enkeli, puhdas, kaunis ja lujaluontoinen. Hän luotti kokonaan Jumalaan. Hän ei ajatellut varmaan milloinkaan yhtään ajatusta, joka ei olisi ollut Jumalalle mieliksi, niin puhdas ja hyvä hän oli. Ja kumminkin voi Jumala sallia tällaista..." Erik antaa surullensa vallan ja puhuu katkerasti ja uhittelevasti. Hänen surunsa on hillitön ja sen voikin selvästi huomata epätoivon piirteestä hänen suunsa ympärillä. Mutta Legrand ei sitä näe. Hän kuulee ainoastaan pilkkaavat sanat ja kasvonsa muuttuvat niinkuin veri niitä huuhtoisi.

"Mato" sanoo hän, "kurja mato, kuka olet sinä, joka uskallat nousta Jumalaa vastaan? Minkä parannuksen luulet olevan tarpeeksi suuren poistamaan elämän kirjastasi nuo kauheat sanat, jotka perkele, joka sotii sielustasi Jumalan kanssa, on pannut kielellesi? Sinä, joka et tiedä mistä ja mihin, sinä, jonka aivot, vaikka ne ovatkin täynnä ihmisviisautta, eivät voi hetkeäkään käsittää olemassaolon arvoitusta — sinä tahdot opettaa Jumalaa, miten hän oikeudenmukaisemmin ja viisaammin voisi ohjata maailmaa. Sinä siis sen tiedät! Sydämesi hehkuu totuuden ja oikeuden puolesta ja hän sallii rikoksen tapahtua. Sinä olet tietäjä, joka näet selvään — Jumala on hölmö, joka antaa itseänsä pettää ja joka hylkää lapsensa... Ah sinä kurja raukka, joka tahdot tutkia Jumalan teitä! Hämmentynyt olio, joka unohdat, että paha maailmassa on yhtä hyvin voimaa kuin hyväkin. Nuorukaisraukka, jonka aivot ovat jo niin kivettyneet, ettei valo tuskien kiduttamasta ja ristiinnaulitusta vapahtajasta voi sinne tunkeutua. Sillä siinä valossa ei eletä tilapäisten tietojen muruilla, jotka mahtuvat ihmisen ahtaaseen ajatuspiiriin, vaan uskon varmuudella, sydämen alistuvaisuudella ja — älä unhoita sitä milloinkaan — tottelevaisuudella!"

"Tuo kaikki, mitä sanotte, on kyllä totta, mutta ei muuta sitä tosiasiaa, että Arnaluk... ah Jumalani, Arnaluk on ryövärien käsissä... ja kärsii ehkä julmasti, niin ansaitsemattomasti. Onko tällainen Jumalan rakkautta?"

"Eikö Jumala rakastanut Jesusta?"

"Kyllä, epäilemättä, mutta..."

"... ja salli kumminkin, että Jesus ristiinnaulittiin kahden ryövärin väliin. Syyttikö hän Jumalaa, vaikka hän kärsikin suurinta vääryyttä? Mutta sinä Erik, joka olet kotoisin kylmästä kaukaisesta pohjolasta, sinä puit nyrkkiä sille jumalalle, jonka vaikuttimien ymmärtämiseen sinulta puuttuvat kaikki edellytykset."

"Mutta eihän näitä voi mitenkään verrata toisiinsa, Jumalahan antoi Jesukselle voimaa kärsiä ja uskoa."

Legrand tulee aivan Erikin luo.

"Kristuksen täytyi ruokoilla häneltä sitä."

"Kristuksenko?"

"Niin, juuri Kristuksen Getsemanen yrttitarhassa silloin, kun paha, koko maailman syntikuorma painoi hänen sydäntään, silloin kun hän tunsi isänsä hyljänneen hänet ja hänen hikensä tippui maahan kuumina veripisaroina. Alistumisellaan rukouksessa sai hän voimaa ylhäältä."

"Niin hän..."

"Niinkuin hän, niin sinäkin ja me kaikki! Jumalan voima on tyhjentymätön lähde, joka kuohuu meille kaikille mittaamatonta ja rajatonta apua. Kuinka rikkaita virtoja siitä voimme johtaa sieluumme, pelastaa itsemme, sydämemme alistuvaisuuteen, uskomme hartauteen ja vahvuuteen."

Legrand on kohottanut kätensä. Nyt laskee hän sen varovasti Erikin olkapäälle.

"Rukoile", sanoi hän, "etsi voimaa sen alkulähteestä, pue päällesi Jumalan varustus ja rupea sitten sotimaan Jumalan puolesta pahaa vastaan. Ole varma siitä, että uskon miekka on terävämpi kuin tuo katkennut ja ruostunut säilä, jonka äsken kohotit Jumalan ijänkaikkista voimaa vastaan."

Seuraavana päivänä keikkuu laiva jo kaukana Intian valtamerellä. Onnellinen Arabia, josta eilenkin enää näkyi vain kapea juova taivaanrannalla, on nyt kokonaan piiloutunut maapallon pyöreyden taakse, ja kuuman vyöhykkeen aurinko ennättämättä vielä kokonaan karkoittaa aamun viileyttä, paistaa nyt rajattomalta näyttävälle merelle. Noustuaan jo ennen auringon nousua unettomalta vuoteeltaan seisoi Erik kannella. Nojautuneena laivan partaaseen tuijottaa hän eteensä — itään — tuohon suunnattomaan ja äärettömän suureen itämaahan, jossa asustaa kolme neljäsosaa maapallon asukkaista. Ja tämä ihmisjoukko on niellyt myöskin Arnaluk'in. Päätä pyörryttää ja sydän vavahtaa. Erik katsoo itään, aina vain itään. Pienen Legrand'in säkenöivät sanat kaikuvat vielä hänen korvissaan, mutta ainoastaan heikosti tuon yhtämittaisen ajatuksen rinnalla: Arnaluk ryövärien käsissä! Arnaluk hädässä, pahojen voimien vallassa! Nyt kun toivo siitä, että he ennen saapuisivat Bombay'hin on rauennut, tunkee tämä ajatus väkisinkin hänen mieleensä. Ja olla vielä viisi päivää voimatonna ja pakoitettuna toimettomuuteen tässä laivassa, on ajatus, joka voi melkein tehdä hulluksi.

"Teidän korkeutenne on aikaisin ylhäällä raskaine ajatuksineen", sanoo eräs ääni hänen takanaan. Ääni on Wen Siang'in. Erik kääntyy katsomaan. Niin, siinä seisoo tuo nuori, matkueen uusi kiinalaispalvelija.

"Ah Wen Siang", sanoo Erik huokaisten helpotuksesta saadessaan uskoa huolensa ystävälle, "tulemme liian myöhään. Jo kahdeksan päivää sitten saapui Kukunor Bombay'hin ja Rokka on nyt matkalla pohjois-Intian vuoristoon. Mutta me seuraamme jäljessä, menköön sitten syteen tai saveen."

"Viisaat miehet", vastaa kiinalainen, "karttavat teitä, jotka eivät kannata!"

"Wen Siang, silloin sinä et tunne meitä pohjalaisia. Muudan runoilijoistamme sanookin: 'Ehkäpä karille laivani ma saatan, mutta olipa hauska kiitää!'"

"Tämä pohjolan runoilija on varmaan nauttimansa kiitoksen arvoinen, mutta sallikaa palvelijakoiranne sanoa, ettei milloinkaan ole ihanaa kulkea sellaisilla teillä, jotka eivät ole varmoja."

"Wen Siang... et ymmärrä minua! Minun täytyy löytää Arnaluk nyt! Ja minä raivaankin tien hänen luokseen!"

"Tiet ovat moninaiset! Jos yksi on tukossa, kääntyy ymmärtäväinen takaisin ja koettaa toista. Eihän ole tarkoitus puskea päätään seinään, vaan onnistua! Taivu myrskyn ja kohtalon edessä, mutta älä milloinkaan taitu!"

"Ei Wen Siang, taipua ei saa milloinkaan, mieluummin katketa! Ei taipua, maksoi mitä maksoi! Sinä rohkeasydäminen Wen Siang ajattelet kai kuin minä?"

Wen Siang katsahtaa häneen ja hymyilee hienoa; melkein näkymätöntä hymyään... Itämaan hymyä.

"Oi ei", sanoo hän ja painaen kätensä sydämelleen kumartaa hän syvään... ja jatkaa pehmeällä, hillityllä äänellään:

"Aina taipua, mutta ei milloinkaan taittua!"

9.

MUSTA HELMI.

Päivä kuluu toisensa jälkeen. Franz Joseph ähkyy kuumuudesta kokan kyntäessä Intian valtameren pitkiä aaltoja. Alkaa tuntua jo melko yksitoikkoiselta.

Aikaa tapetaan enimmäkseen keskusteluilla, ja professori pitää väittelystä pastori Legrand'in kanssa, semminkin kuultuaan, että Legrand oli hänen entisen matkatoverinsa, Aristide Legrand'in veli, joka oli saanut professorin tuleen ja liekkiin sanomalla: "Tiede on Jumalani!"

"Hän oli", sanoo Almkvist, "muuten hyvin rakastettava matkatoveri ja olen sittemmin lukenut monta hänen kirjoittamaansa romaania. Pidän niistä, koska ne ovat jännittäviä ja koska rakastan kaikkea jännittävää."

"Niin, veljeni kirjoittaa kertomuksia ja hän kokeekin sellaisia. Juuri tuon matkan lopussa, jolloin hän tapasi teidätkin, joutui hän kummalliseen seikkailuun."

"Oh, kertokaa...!"

"Kyllä, mielelläni. Mutta odottakaapas, minulla on varmaan vielä tallella hänen kirjeensä, jossa hän kertoo seikkailustaan. Luen sen teille... joksikin lisäksi päivän huvituksiin."

Matkatoverit siirtävät tuolinsa lähemmäksi ja Legrand lukee heille veljensä kirjeen:

_Mustan helmen tarina_.

Rakas veli, mitä sinä oikeastaan teet Kiinassa? Usko minua, teet hullusti. Olen nähnyt tuon Kiinan ja tutkinut sitä (hän oleskeli siellä neljä viikkoa) ja tunnustan, etten ymmärrä kuinka viitsit uhrata voimasi lähetykseen tahi muuhun toimeen tuossa paheisiin syvälle vajonneessa maassa, missä kaikki synnit viihtyvät sananlaskun: "Pu kan pu tschih'in" turvissa — ja se merkitsee: "Mitä silmä ei näe, se ei myöskään loukkaa mieltä." ("Minun täytyy", pistää pastori Legrand väliin, "huomauttaa arvoisille lukijoilleni, että veljeni tutkistelualue supistui Honkong'in eurooppalaiseen siirtolaan.") Mutta en tahdo sen enempää kertoa sinulle kokemuksiani, koska tiedän, miten mahdotonta on saada jotakin mustatakkista järkiinsä. Sinulla on oma käsityksesi asioista enkä tahdo sitä muuttaa!

Mutta jättäessäsi nyt vanhan maan ja lähtiessäsi tuonne "Taivaan valtakuntaan" tahdon kumminkin sinulle, korkeasti papillinen veljeni, tässä erotessamme kertoa erään seikkailun, joka sattui minulle tuolla kaukana ja vei sitäpaitsi minulta kaiken halun tunkeutua edemmäksi kiinalaiseen muurahaispesään. Ne ruojat sekottivat minut erääseen salaliittoon kunniakasta Mandshudynastiaa Fhang Ching'iä vastaan!

Mutta kuulepas nyt! Olin Kantonissa ja tahdoin täydentää huomioitani käymällä kiinalaiskaupunginosassa. Palkattuani siis neljä taivaallista kulia kantotuoleineen ja oppaaksi erään englannin kieltä puhuvan gentlemannin, läksimme tuohon kantotuolien vilinään, Kuangchowfus'in kapeille kaduille huvitti minua alussa katsella tuota musertavaa ylenkatsetta, jolla nuo ylpeät keltamot minua tarkastelivat, minua valkoista "raakalaista", joka olin uskaltanut "heidän" seuraansa, mutta pian alkoi minusta huvini olla vähän niin ja näin ja muuttuikin vähitellen terveeksi vihaksi. Keskellä "kymmenen tuhannen kaunottaren katua" heitti muudan katurakki minua mädänneellä meloonilla naamaan. Suutuin ja sivalsin veitikkaa kepilläni. Tuota minun varmaan ei olisi ollenkaan pitänyt tehdä, koska samassa hetkessä oli ympärilläni joukko katkeroituneita hiuspiiskoja. Niillä kai oli aikomus lynkata minut. Vetäisin revolverini esiin ja kai niklaus, joka kiilsi auringossa, peloitti niitä sen verran, että kerkesin syöksyä erääseen taloon — kauppaan, joka oli tyhjä. Luultavasti oli melu houkutellut omistajankin kadulle. Kiiruhdin usean huoneen läpi ja pysähdyin vihdoin muutamaan pimeään aukkoon, josta luulin jonkun porraskäytävän alkavan. Ilmanveto paiskasi oven takanani lukkoon. Äkkiä painui maa allani ja putosin erääseen kuiluun, miten syvälle, en tiedä. Näin tuhansia tähtiä ja menin tainnoksiin.

Missä olin ja kuinka kauan olin jo maannut siellä? En tiedä. Mutta kun taasen avasin silmäni, olin vieläkin aivan pilkkosen pimeässä. Kului hetkinen, ennenkuin tulin siksi paljon tuntoihini, että muistin, mitä oli tapahtunut. Kuinka kauan olin maannut tainnoksissa? Raapasin tulitikulla valkean ja katsoin kelloani. Se seisoi. En tullut siis hullua viisaammaksi. Nakkasin tikun menemään ja aloin miettiä. Luultavasti oli minua ajettu takaa taloon, mutta koska minua ei oltu löydetty, oli varmaan luultu minun päässeen pakoon. Siis olin toistaiseksi turvassa, ainakin niinkauan kuin pysyin liikkumatta. Kuinkahan pääsisin ulos kadulle? Olin juuri aikeessa sytyttää uuden tikun, kun kuulin puhetta aivan vierestäni. Huomasin nyt myöskin heikkoja valojuovia, jotka tunkeutuivat seinän raoista. Pidätin hengitystäni ja kuuntelin. Seinän takana puhui joku kauan ja innokkaasti. Ryömin varovaisesti leveimmän raon luokse ja koetin tirkistää huoneeseen. Näin vain pienen osan huoneesta, mutta kumminkin tarpeeksi ymmärtääkseni, että siellä pidettiin jonkun tämän salaliittojen luvatun maan salaisen seuran kokousta. Kuuntelin nyt hengähtämättä ja ymmärsin pian, että olin silminnäkijänä eräässä itse San-ho-hui'n, Mandshudynastian verivihollisen, Kiinan vanhimman ja vaikutusvaltaisimman valtiollisen vapaamuurariseuran kokouksessa. "Fhang Ching, Fuh Ming." Alas Mandshut ja palauttakaa jälleen kansallinen hallitus!

Jos ymmärsin oikein, oltiin juuri ottamassa uutta, jäsentä seuraan. Oli pystytetty alttari, jonka edessä eräs valkoisiin vaatteisiin puettu mies oli polvillaan, joku seuran jäsenistä luki pakanallisen määrän sanoja, joita kandidaatti kertasi vapisevalla äänellä, ollen silminnähtävästi hyvin järkytetty hetken vakavuudesta ja merkityksestä. Kun tämä oli lopetettu, asetettiin polvistuneen miehen viereen pyhäsavuastia ja mies vannoi juhlallisen valan. Sitten aloitti tuo kunnianarvoisa suurmestari, tahi mikä hän lienee ollut, jälleen tutkinnon. Ymmärsin ainoastaan pari lausetta, niinkuin esim.:

"Kuinka korkea on veljeskunta?"

"Niin korkea kuin silmä vain näkee."

"Kuinka leveä?"

"Niinkuin Peking, Nanking ja nuo kolmetoista maakuntaa."

Äkkiä, juuri kun kaikki oli parhaassa vauhdissa, syntyi levottomuutta jossakin huoneen perällä, jossa arvelin pöksän oven olevan. Eräs veli, joka ei tiennyt tunnussanaa, pyrki sisään. Ulkopuolella ovea vahti huusi: "Tapan sinut!" Siihen vastasi joku: "Kurkkuni on kova, en pelkää!" Silloin päästettiin hänet sisään. Ymmärsin nuo sanat täydellisesti, koska ne sanottiin englannin kielellä.

"Katsokaa tänne", kuulin sanottavan kirkkaalla ja kovalla äänellä, "gentlemannit... katsokaa tänne, kädessäni on minulla Kiinan onni!"

Kokouksen osanottajia värisytti, tuntui siltä kuin jännitys olisi lauennut helpotuksen huokaukseen. Vieras, jonka kasvoja en vieläkään nähnyt, nosti kätensä ja katso, siinä loisti kallis, musta Paragon-helmi.