Part 10

Ulkona pakkasessa odottaa hän Wen Siang'ia. Ja hänen tultuaan onnistuvat he yhteisvoimin vähitellen laahaamaan tuon kahden sentnerin painoisen elukan syrjään. Mutta kovasti he saavat ponnistella. Huolimatta kahdenkymmenen asteen pakkasesta hikoilevat he kuin kivityömiehet.

Mutta vaivansa ei olekaan vielä lopussa. Karhu on nyljettävä ja paloiteltava ennen kuin se jähmettyy. Muuten jäätyy se pian niin kankeaksi, että sitä on mahdotonta käsitellä.

Ja jää-aavikon kuningas teurastetaan.

Wen Siang irroittaa käsillään sen höyryäviä sisälmyksiä.

"Silläpäs on paksu ja raskas vatsa", sanoo hän.

"Katsotaanpas mitä se on syönyt aamiaiseksi", sanoo Erik ja halkaisee tuon pingoitetun nahkasäkin veitsellään.

"Hyi, tämä ei tuoksu juuri hyvälle tämä, mutta mitä täällä onkaan?... Wen Siang, katsopas, se on ollut ruokavarojemme kimpussa, täällä on litteäksi, purtu säilykerasia!"

Ja Erik kohottaa rikkipurtua ja limaista läkkipeltipalasta veitsellään.

Mutta Wen Siang ei katsele ollenkaan Erikin löytöä. Hän tutkii myöskin karhun vatsaa. Ja äkkiä huudahtaa hän ilosta.

"Mikä sinulle tuli?" kysyy Erik, joka ei ole tottunut siihen, että kiinalainen ilmaisee tunteensa noin hillitsemättömästi.

Wen Siang pitää kädessään pientä silkkinauhaa, joka liehuu jääkylmässä tuulessa.

"Nauhapalanen! Mitä siitä? Kuinka voi se innostuttaa noin hidasveristä?"

"Nauhapalanen vain, sanot. Mutta etkö ymmärrä, etkö näe? Tämähän on jonkun kiinalaisen niskapiiskan side! Mutta minkälaisen? Se kuuluu jollekin Ko-lau-hui'n miehelle! Katso tässä — ei, sinä et voi sitä huomata, vaan kyllä minä — kankaaseen kudottua jäsenmerkkiä, Ja missä on karhu nielaissut tämän lihavan palan? Se on penkonut jonkun talvehtivan laivan roskaläjää! Tämä laiva ei voi olla Li, sillä siellä olevilla maanmiehilläni ei kenelläkään ollut tällaista nauhaa. Siis on se peräisin jostain toisesta laivasta, jossa on tällaisia kiinalaisia."

Erikin sydän lyö niin, että silmiä hämärtää.

"Wen Siang... tarkoitatko — luuletko...?"

"Luulen tämän nauhan olevan Kukunor'ista."

"Kukunor'istako?"

"Niin, juuri Kukunor'ista, joka talvehtii jossakin täällä ja jonka ehkä voimme löytää seuraamalla karhun jälkiä."

7.

PETTYMYS.

Lokakuun napapäivä on lyhyt. Ainoastaan muutamat vuorokauden tunnit ovat valoisia ja pian on aurinko kokonaan kadonnut taivaanrannan alle, ja pimeä on vallitseva kuukausia jääaavikolla.

Pari ihmistä taivaltaa valkoisella lakeudella — jäälohkareitten, kovaksi jäätyneen lumen ja kuutamossa hopeapuroina välkkyvien railojen ylitse. Ainoastaan heikko kajastus päivällisaikaan valaisee heidän tietään. Mutta takaisin palaaminen ei juolahdakaan heidän mieleensä. Joka aamu toivovat he, että ennen kuin aurinko ennättää laskea jäämuurien ruusunpunaisten seinien taakse, Kukunor'in jäätyneet mastot tulisivat näkyviin. Heillä on syytä toivoa, sillä he ovat löytäneet paljon jälkiä.

Karhuntappo-yönä olivat he ruvennet seuraamaan jälkiä tuoreessa lumessa, ja niitä jatkui peninkulmittain. He kiskoivat hyvin varustettua rekeään mitä suurimmalla vaivalla, sillä lumi oli pehmoista ja upottavaa kaikkialla. Kolme päivää ponnisteltuaan pääsivät he eräälle Martin-kanavassa olevalle pienelle saarelle. Ja sieltä löysivät he jonkun rekimatkueen entisen leiripaikan, tyhjiä säilykerasioita, jalanjälkiä, poltettuja tulitikkuja ja — Wen Siang riemuitsee löytäessään sen — vähän mitä hienointa kiinalaista teetä! Tämä reki on ollut Kukunor'in!

Tästä hetkestä alkaen eivät he enää ollenkaan epäilleet. Tuntuu kumminkin kummalliselta, että reenjäljet lähtevät sieltä viemään jäiselle Melville-salmelle päin, Barrow'in salmea kohti.

Wen Siang miettii hetken tätä omituista tosiseikkaa. Sitten hän sanoo:

"Jos — ja niin kai se onkin — meidän on haettava Kukunor'ia jälkien osoittamalta suunnalta, niin ei se ole päässyt mihinkään talvisatamaan, vaan on jäätynyt ajojäihin johonkin tähän likelle tahi kauemmaksi. En luule sen olevan hyvinkään kaukana, koska lumessa ei näy ollenkaan koirain jälkiä. Päätän siitä, että rekimatka on ollut vain lyhempi metsästysmatka rannikolle ja Kukuuor on jossain tuolla ulompana. Sinne on meidän siis pyrittävä!"

Ja matka jatkuu kasaantuneitten ahtojäitten ylitse. Uhkarohkeaa, sillä muonavarat ovat melkein lopussa. Jos he eivät löydä Kukunor'ia, niin ei heillä ole enää! tarpeeksi päästäkseen takaisin Peng-Lai'hin, jos he nyt enää osaisivatkaan sinne takaisin.

Mutta he eivät siitä puhele, tuskinpa sitä ajattelevatkaan. Sitäpaitsi on keli nyt paljon parempi, ja toivon ja jännityksen elvyttäminä kulkevat he seuraavana päivänä neljä tanskalaista peninkulmaa. Mutta silloin ovatkin he niin väsyneet, etteivät pystytä telttaa, eivätkä syö palastakaan, vaan irrottavat makuusäkin reestä ja ryömittyään siihen, nukkuvat heti kuin kivet.

Tuntikausia nukkuvat he sitten liikkumatta ja näkemättä unia. Pitkä yö kuluu ja lyhyt päivä aukaisee silmänsä heikkona aamunsarastuksena, kapeana, ruusuisena juovana mustan taivaan ja jääkylmän meren välillä. Päivän kalliit tunnit kuluvat käyttämättöminä toinen toisensa perään. Auringon puolipäiväsäteet tunkeutuvat pakkassumun lävitse ja taittuvat jäähän. Vielä nukkuvat he valkeaksi kuurottuneessa säkissä. On niin hiljaista! Ei kuulu muuta kuin nukkujain tasainen hengitys ja silloin tällöin puristuksissa olevan jään paukahdus.

Silloin... äkkiä ja valmisteluitta... kuuluu kimakoita huutoja jäältä. Niin kummallisesti vaikuttaa tämä aution maailman elämän todistus, että makuusäkissä olevat miehet heräävät ja ryömivät esille unenpöpperöisinä ja epäilevinä, uskaltavatko uskoa korviaan, Kuuluhan koiran haukuntaa, pelästyneen eläimen avunhuutoa.

"Joku rekikoira!" sanoo Erik.

"Kukunor!" vastaa Wen Siang.

Äkkiä on makuusäkki reessä ja he kiiruhtavat eteenpäin. Kauan ei heidän tarvitsekaan hakea. Muudan laiha ja nälkiintynyt koira on tarttunut kiinni jäihin. Erik vapauttaa eläinraukan, joka nuolee hänen kättään. "Tämä ei ole mikään rekikoira", sanoo hän, "grönlantilaiskoira ei osoita kiitollisuutta — — eikä sillä myöskään tavallisesti ole kaularemmiäkään."

"Ei, koira on oikea St. Bernhardilainen ja tulee kuin kutsuttu. Se on oleva oppaanamme."

Mutta sen apu onkin tarpeeton. Todellisuudessa ovat he olleetkin aivan likellä ponnistuksiensa esinettä, Jäistä muodostuneen, luonnollisen loistavan vallin takana on pieni maja... ja kauempana joku laiva.

Eteenpäin, eteenpäin! Nyt he erottavat jotakin elävää, liikkuvaa, ihmisiäkö? Ei, mastohan se onkin, masto lippuineen — viininpunaisine lippuineen, jossa on nurkasta nurkkaan ulottuvat kultaiset rannut.

"Lippu — lippu", huutaa Wen Siang, "on hänen!"

"Mutta missä on laiva — Kukunor? Ei missään! Ainoastaan taitavasti, eskimojen lailla, jääpalasista rakennettu maja ja tuo lippu, Ko-lau-hui'n merkki!"

"Onko siellä ihmisiä?" Wen Siang hengittää syvään tutkiessaan revolveriaan.

"Minä ensimmäisenä", sanoo hän. Ja ryömien katoaa hän sisäänkäytävään. Erik odottaa laukausta, mutta ei kuulu ääntäkään. Hän aikoo juuri seurata ystäväänsä, kun tämä jälleen ilmestyy näkyviin.

"Tyhjä", sanoo hän, "hyljätty — — siellä ei ole ketään — — en ymmärrä!"

"Maja on jonkun eskimon rakentama."

"Kyllä, siltä näyttää. Kukunor'issa oli luultavasti useitakin eskimoita, joitten kokemus ja taito ovat muukalaisille korvaamattomia näissä seuduissa."

Sitten hakevat he jäältä muita jälkiä. Parin sadan'metrin päässä majasta löytävät he suuren roskaläjän, samanlaisen kuin mikä tavallisesti syntyy kiinnijäätyneitten laivojen ympärille: tyhjiä laatikoita, paperia, karhujen ja hylkeitten vaalenneita luita, hylsyjä, hyljättyjä talouskaluja y.m. Kukunor'in merkillä varustettuja tavaroita. Ei ole enään epäilemistäkään; he ovat todellakin löytäneet kiinalaisen laivan ahtojäissä olevan vankilan ja sen varamajan. Mutta missä ovat asukkaat? Missä on Kukunor?

Tällä arvoituksella vaivaavat he aivojaan majoittuessaan yöksi lumimajaan, sitten kuin auringonlasku on keskeyttänyt enemmän tarkastelun. Nälkäinen koira seuraa heitä, ja he antavat sille vähän ruokaa pienestä varastostaan. Seuraavana päivänä näyttää kaikki yhtä arvoitukselliselta. Kaikki jäljet kertovat Kukunor'ista, mutta missä on laiva itse? Tuolla kyökkijätteiden vieressähän pitäisi laivan olla. Mutta eihän siellä näy muutat kuin sikinsokin jäätyneitä lohkareita.

"Siitähän voi tulla ihan hulluksi", sanoo Wen Siang, istuessaan reessä ja katsellessaan punaista, kullallakirjailtua lippua. Puhaltaa jäinen tuuli. "Mutta tuohan näyttää kummalliselta, — — lippu ei näytä oikein jaksavan suoristua — — näyttää kuin sen toinen laita olisi toista raskaampi."

Wen Siang laskee lipun ja aivan oikein! Sen alakulmaan on kiinnitetty patruunahylsy.

Wen Siang huudahtaa ilosta.

"Tämä on San-ho-hui'n patruunia! Nyt selviää arvoitus!"

Hän on oikeassa. Hylsyssä on eräs täyteen kirjoitettu paperi.

"Anna minun katsoa!" sanoo Erik.

"Ole niin hyvä, jalo herra, ja katso!"

Erik ei ymmärrä sanaakaan. Se on kirjoitettu salakirjaimilla, jotka ainoastaan veljen silmä voipi selittää.

Ja Wen Siang lukeekin ne helposti ja hänen silmänsä loistavat.

"Tämä on erään veljemme ilmoitus — — olenhan sanonut jo ennenkin, että San-ho-hui'lla on keinonsa kaikkialla. Kukunor on siis kuljettanut erästä vihollista mukanaan, Fang-Ho'ta, jaloa ja urhoollista 'Taivaan' poikaa. Ja kuule nyt hänen urotyötään: hän on anastanut mustan helmen. Ja sitten on hän kostanut San-ho-hui'n tavalla, hirveästi. Hän on myronitilla räjäyttänyt Kukunor'in ilmaan. Se on vajonnut miehineen, kaikkineen meren syvyyteen. Myroniitti on kauheaa räjähdysainetta... San-ho-hui'n keksimää... vastustamatonta ja varmasti tuhoavaa. Ja itse Fang-Ho on mennyt kuolemaan yhdessä San-ho-hui'n vihollisten kanssa."

"Kukunor laiva on siis vajonnut pohjaan, tuhoutunut kaikkine elävine olentoineen, ihmisineen ja —"

"Mustine helmineen. Ei Erik", Wen Siang'in silmät säteilevät, "musta helmi on pelastettu. Tänään jo olen pitävä sitä kädessäni ja sen mukana voittoa, voittoa."

Wen Siang'in ääni oikein vapisee liikutuksesta. Fang-Ho on anastanut helmen ja kätkenyt sen muutamaan Lintuvuoren kuoppaan, kallioon, jonka piirteet näkyvät selvästi saaren rannikolta.

"Voitto... Erik... helmi!" Wen Siang huomasi äkisti Erikin kuolonkalpeat kasvot.

"Ah, sinä ajattelet tuhoutuneita ihmisiä, mutta Erik, mitä merkitystä niillä on helmen rinnalla?"

"Mutta Wen Siang, oletko unhoittanut... kuka ol laivassa?"

Ja surun murtamana vaipuu Erik ystävänsä rinnoille ja nyyhkyttää:

"Arnaluk... Arnaluk... kylmässä, kauheassa haudassa!"

8.

KUOLEMANLAAKSOSSA.

Lintuvuori on helppo löytää. Fang-Ho on piirustanut rannikon ääriviivat ja merkinnyt vuoren veljeskunnan merkillä. Majesteetillisessa levossaan nukkui se satatuhatvuotista untaan pakkasen kesyttämän meren vieressä.

Erik istuu surun murtamana.

"Wen Siang", sanoo hän toverilleen, "vuori on jyrkkä ja liukas, odotetaan edes yksi päivä. Kuunvalo ja pakkassumu tasoittavat kaikki kuopat... jalka voi helposti livistää ja pieninkin harha-askel.."

Odottaa! Wen Siang- on unhottanut, että maailman loppu on kaukana, on unohtanut viivyttelemisenkin. Hän ei tahdo odottaa minuuttiakaan! Hän lähtee yksinään ja ennen kuin Erik voi estää, on hän jo poissa, kadonneena kuun jäälle valamiin, hopeisiin, säteisiin. Erik katsoo kauan Wen Siang'in jälkeen, jonka askeleet rummunlyönnin tavoin kaikuvat kovaksi jäätyneellä lumella. Hän seisoo siinä ja kuulee kirkkaassa, tyynessä ilmassa, miten jääkappaleet narskuvat Wen Siang'in kiivetessä hengenvaarallista tietään vuorelle.

Sitten palaa Erik majaan — miettimään. Koira seuraa häntä ja nuolee hänen kättään.

Tunnit kuluvat. Erik nukahtaa. Yö kuluu ja Erik nukkuu raskaasti. Mutta sitten alkaa koira haukkua kovasti ja Erik herää. On päivä.

Hän kieltää koiraa, mutta se ei lakkaa. Silloin tarttuu hän pyssyynsä ja ryömii ulos. Siellä kai on karhu.

Ja aivan oikein. Käytävässä on jokin elävä. Erik kuuntelee. Tuo ei ole karhun murinaa, vaan jonkun ihmisen hengitystä. Erik ryömii likemmäksi.

"Oletko se sinä, Wen Siang?"

"Olen."

"No, Jumalalle kiitos! Ja helmi?"

He ovat jo tulleet majaan.

"Helmen... löysin... kannan sitä kaulassani samassa vanhassa ketjussa."

Ääni muuttuu käheäksi voivotukseksi. Wen Siang makaa kovalla lumella ja veri juoksee hänen suustaan ja sieramistaan.

Erik tulee neuvottomaksi. Mitä onkaan tapahtunut? Mutta Wen Siang tointuu jälleen. Erik saa hänen makuusäkkiin, jossa hän makaa koko yön kuumehoureissa.

Seuraavana aamuna on hän tajullaan.

"Erik", sanoo hän, yskän puuskien välissä, jotka panevat koko hänen ruumiinsa kivusta kouristumaan, "kävi aivan niinkuin ennustitkin... tunturi oli jääsileä... mutta varoin helmeä... helmeä... ja paluumatkalla se sattui... pitäessäni helmeä kädessäni, unhotin... liukastuin ja kadottaen jalansijani... syöksyin alas ja jäin makaamaan, en tiedä, kuinka kauaksi aikaa... ryömin tänne...!"

"Wen Siang, puhuminen rasittaa sinua. Makaa vain aivan hiljaa..."

"Pieni ponnistus... suuremmat tai pienemmät tuskat... eivät tule kysymykseen. En voi kumminkaan jäädä elämään..."

"Mutta Wen Siang..."

"Ei, ei... anna minun vain puhua... nämä lyhyet hetket, jotka minulla — on jäljellä... Helmi, Erik, anna minulle kynä ja paperia... mutta kiiruhda...!" Ja vapisevalla kädellä, kauheissa tuskissa, kirjoittaa Wen Siang rivin rivin perästä.

"Kuule nyt Erik... sinä pääset kyllä täältä. Onnistut varmaan... ja tulet jälleen Eurooppaan. Toimita helmi silloin Kantoniin... hänelle, jonka osotteen olen tähän kirjoittanut. Ja olet saava kultaa... niin paljon kultaa kuin haluat... ja niin kauan kuin elät, ovat näkymättömät kädet raivaamassa esteitä pois tieltäsi ja suojelemassa askeleitasi. Olen ottanut sinut suojiini... mahtavaan, rikkauteni ja valtani suojaan."

Wen Siang vaikenee hetkeksi, koska tuska vääntelee hänen kasvojaan ja tukehduttaa hänen äänensä.

"Erik! Pane korvasi aivan likelle suutani! Kiitos!... Sinun on myöskin etsittävä A-lu-li ja sanottava hänelle, että ajatukseni lensivät erämaasta tuhansia peninkulmia hänen luokseen!"

Wen Siang nojautuu raskaasti taaksepäin; voimakas verensyöksy värjää lumen punaiseksi. Mutta ponnistaen äärettömän tahdonvoimansa jatkaa hän:

"Erik... rakkain ystäväni... ennenkuin lähden varjojen maahan, niin anna minulle anteeksi... että olen käyttänyt sinua välikappaleenani... rakastin sinua kumminkin kuin veljeä... mutta enemmän, enemmän kuin mitään muuta rakastin... neljän meren välistä valtakuntaa... Maailman herra kostakoon jonakin päivänä pahan pahalla ja hukuttakoon länsimaat vihansa liekkiin... Niin Erik, kerroinhan sinulle... keisarista, joka valitsi kuoleman itselleen ja tyttärelleen... ja pelastetusta pojasta... niin että suku voisi jatkua Mandshu'jen tietämättä, jotka anastivat hänen kruununsa... Sanoin sinulle, että Kiinan todellinen, taivaallinen poika..."

Wen Siang'in sinertynyt käsi hapuilee makuusäkin reunaa. Hänen kuumeiset silmänsä loistavat ja kun hän suuntaa ne Erikiin, niin ei hän näytä näkevän häntä... ei rasvaisia majanseiniä eikä maksoittuneen veren likastamaa lattiaa, ei yksinäisyyttä eikä kurjuutta — vaan jotakin kaukaista ja kumminkin likellä olevaa.

"Katso", kuiskaa hän ja hänen huulensa vapisevat, "katso virtaa, Kiinan valtasuonta, Yangtsekiang'ia. — Näetkö Erik, miten veljet ojentavat käsiään, kuuletko, miten heidän äänensä kuuluu kaikkialla maassa, näetkö, kuinka riisi huojuu lauhkeassa tuulessa, joka puhaltaa kedolla? Erik, etkö näe?... Etkö näe vihreätä niittyäkään... et lotuskukkaakaan, joka heiluu sinne tänne kultaisena liljana?"

Hymy kirkastaa kuolevan kiinalaisen kasvoja. "A-lu-li", kuiskaa hän. Mutta äkkiä jähmettyy hymy hänen huulilleen, piirteensä muuttuvat hirveästi.

"Ah, armollinen herra", sanoo hän. "Koirapalvelijasi ryömii jalokivillä koristettujen jalkojesi edessä. Olen onneton raukka, joka kuolen kaukana isäini haudasta! Ah, ei kukaan ole uhraava arkkuni vieressä, nimitauluni jääpi kirjoittamatta ja sieluni saa levotta vaeltaa tällä autiolla paikalla pakkasessa ja kurjuudessa kaukana Keltaisen-kissan virran rannalta."

Wen Siang nousee istumaan. Hänen silmänsä ilmaisevat pelkoa, hän taistelee kuoleman kanssa, eikä tahtoisi kuolla. Erik tuntee, miten Wen Slang'in laihat sormet puristavat hänen rannettaan.

Erikin mieli on järkytetty. Hän ei ole milloinkaan nähnyt ystäväänsä noin pois suunniltaan, eikä milloinkaan epäillyt, ettei Wen Siang voisi katsoa kuolemaa silmiin rohkeasti, niinkuin keltaiset aina mukaantuvat välttämättömään, ja nyt näkee hän tämän vahvan sielun murtuvan kuoleman kauhusta.

Kuolemanko? Pelkääkö Wen Siang todellakin kuolemaa? Erik kiertää kätensä hänen ympärilleen, ja tuskassa, voimatta auttaa ystäväänsä, saa hän onnellisen päähänpiston.

Hän taivuttaa huulensa ystävänsä korvaan ja sanoo:

"Wen Siang, kuule mitä sanon; lupaan, että vien sinut mennessäni... tahi jos se käy minulle ylivoimaiseksi, niin palaan jälleen tänne hakemaan sinua... sitä, jonka sielusi jättää tänne... ja vien ruumiisi kotiin Kiinaan, Kultaiselle virralle... kuuletko, Wen Siang, Yangtsekiang'in rannoille. Ja huolehdin myöskin siitä, että sukusi on kunnioittava nimitauluasi... uhraava haudallasi... ja..."

Erik vaikenee äkkiä. Hän huomaa kuoleman kylmyyden, jäätävämpänä kuin nuo ulkona olevat kolmekymmentäkuusi pakkasastetta. — Hän katsoo Wen Siang'in kasvoja. Kauhu on muuttunut onnelliseksi lapsenhymyksi. Äkkiä... kuin kynttilä, joka ennen sammumistaan vielä kerran leimahtaa... aukaisee Wen Siang tummat silmänsä. Ja niiden sammuessa kuiskaa hän: "A-lu-li... helmi... en taittunut!"

Wen Siang on kuollut!

— — Kasvoilla kuvastuu syvä rauha ja terävät piirteet synnyttävät rasvalampun valossa majan seinälle häälyvän varjon.

Erik tekee ristinmerkin kuolleen otsaan ja urhoolliseen rintaan.

Sitten ryömii hän kapeasta aukosta vapaaseen ilmaan. Varjon verho laskeutuu tuntureille ja jäälle, mutta korkeudessa kiiluvat taivaan tähdet.

Erikin mieli on tällä hetkellä kuin myrskyssä vyöryvät meren mainingit. Hän on vielä ihmishuolien ja jokapäiväisten surujen yläpuolella, äsken näkemänsä täyttää hänen mielensä kokonaan. Oman epätoivoisen asemansa ajattelemiseen ei hänellä ole aikaa. Sydämensä on kuolleitten luona: Jäämeren pohjassa olevan Arnalukin ja lumivuoteella makaavan Wen Siang'in.

"Jesus!" sanoo hän... ja tuo pyhä nimi kaikuu raikkaassa ilmassa kauas autiolle jäälle. "Veljeni, ystäväni, herrani!"

Ja vastaukseksi tähän avunhuutoon Jumalalle leimahtavat revontulet palamaan taivaalla. Alituisesti muuttuvien valokimppujen lomitse loistavat tähdetkin vielä kirkkaina. Leveä valoviuhka leimahtelee yli taivaan, iäisyydestä toiseen. Taivas palaa kultaverkon sisässä valon ja värien kaarisiltana, säkenöiden ja rätisten. — Suunnaton tulirovio, on kuin taivas aukenisi "Taivaan" pojalle.

9.

YÖSSÄ.

Wen Siang'in hauta on lintuvuoren rinteellä. Erik hautasi hänet muutamaan halkeamaan, jossa jää ei milloinkaan sula, ja täällä, kaukana kotimaansa lainehtivilta riisivainioilta, nukkuu Wen Siang ijäistä untaan. Tunturi on hänen hautakivensä ja jää loistava arkkunsa, jotka suojelevat hänen tomuaan ilmalta ja karhuilta.

Nyt kietoo napatalvi pimeyteensä vuoret ja meren. Aurinko laskee taivaanrannan taakse, palatakseen vasta ensi helmikuussa. Erik on yksinään. Koira seuraa kumminkin häntä ja tukkii turpaansa hänen käteensä.

Mutta kun synkkää pimeyttä on kestänyt pitkän aikaa, sytyttää taivas kynttilänsä. Ihmeellisen kauniina pyörivät kuun vaunut taivaan kaarisillalla. Se valaisee hopeasäteillään vuoria ja laaksoja. Mutta majassa kiiluu vain rasvalampun savuava liekki.

Päivät kuluvat synkässä pimeydessä ja uni on yksinäisen paras ystävä. Hän taistelee joka päivä pelkonsa kanssa, joka ahdistaa hänen mieltään. Hän koettaa tukahduttaa sen, ajatellen majassa olevia runsaita ruokavaroja ja luottaen San-ho-hui'n apuun.

Ja ajattelematta hetken vaaraa, rupeaa hän haaveilemaan ja tekee suunnitelmia tulevaisuuttaan varten, kuinka hän tulisi järjestämään taas elämänsä, päästyänsä jälleen Eurooppaan. Hän sammuttaa lampun. Näihin ajatuksiin tahtoo hän nukkua.

Ja makuusäkin lämmössä nukkuu hän Ajax'in kanssa tuntikausia, unohtaen pimeyden ja pakkasen.

Mutta herättyään sattuu hänelle joskus, että pelko rupeaa häntä jälleen ahdistamaan. Aamun pimeinä tunteina taistelee hän taistelunsa uudelleen. Silloin tuntuu Jumalakin vain sumulta ja toivo järjettömyydeltä.

Mutta silloin oppii hän saamaan voimaa rukouksesta. Jääkaton loistavien kiteiden alla tahi kuutamon kultaamalla lumikentällä polvistuu hän rukoilemaan, huutaen avukseen Herraa ja taistellen, kunnes vihdoinkin sydämensä saa voimaa uskoa taivaan apuun, vaikka ymmärrys ja epätoivo panevatkin epäilemään.

Ajax vinkuu hänen vieressään. Erik silittää sen kuuraista turkkia. Jumalalle kiitos koirasta. Jos ei tuota elävää olisi ollut hänen luonaan, niin olisi hänen sielunsa valo ehkä aikoja sitten sammunut. Mutta ehkäpä — ja varmaan onkin se Jumalan lähettämä, ajattelee Erik, silittäessään koiran päätä.

Pimeän ajan lopussa ei Erik välitä juuri mistään. Mutta helmikuussa palaa aurinko jälleen. Parina päivänä on ilma sanomattoman kylmä. Kaikki, mitä Erik tarvitsee, on kivikovaa: kirveskin murtuu kuin lastu, kun hän eräänä päivänä rupeaa paloittelemaan hanhenmaksapasteijaa. Maaliskuussa raivoavat hirveät myrskyt. Mutta niitten mukana lähestyvät kumminkin kevät ja kesä.

Erik ei ole enää mikään "Adonis." Tukka on pitkä, likainen ja rasvainen. Vaatteet ovat rääsyinä ja liian rasvaisina.

* * * * *

Lintusaari on kadonnut. Lokakuussa voi hän majasta erottaa rannikon ääriviivat, mutta auringon tultua ei hän sitä enää näe. "Pimeä on varmaan turmellut silmäni", tuumii hän itsekseen.

Mutta eräänä huhtikuun päivänä ja sittemmin useastikin tekee hän pitkiä kävelyretkiä etelään päin, mutta ei näe muuta kuin jäätä. Lintusaari on kadonnut.

* * * * *

Ollaan jo toukokuussa. Jäässä on suuria avantoja. Hylkeet ryömivät esille kuin myyrät pesästään. Erik on ampunut pari. Niitten rasvainen liha on herkku, joka lisää rohkeutta ja voimia. Taivas ei ole enää! keltaisenvalkoinen, niinkuin silloin, jolloin siihen kuvastuu ainoastaan jää. Idässä on se jo kauan näyttänyt "vesi-taivaalta", joka ilmaisee avointa vettä.

Joskus on ilma jo oikein lämmintä. Lumimaja kärsii siitä. Se sulaa vähitellen kokonaan. Katto on jo sulanut aikoja sitten ja Erik on laittanut uuden purjekankaasta, jonka hän on pingoittanut reenjalaksiin.

Eräänä iltana muuttuu taivas synkännäköiseksi. Tuulenpuuskat vinkuvat jäällä. Yöllä alkaa myrsky ja Erik ryömii lumiseinäinsä turviin. Koira seuraa häntä vikisten.

Huolimatta kaikesta on Erik vähällä nukkua, kun ukkosenjyrähdys hänet herättää. Hän hyppää ylös kauhistuneena ja hämmentyneenä. Vaahto räiskyy hänen kasvoilleen. Ja myrskyn raivoon yhtyy toinenkin ääni, joka kuulostaa Erikistä aivan uudelta... keskeytymättömältä, ukkosen kaltaiselta jyrinältä.

Meri pauhaa.

Silloin ymmärtää Erik heti, miksi ei hän ole voinut nähdä Lintuvuorta. Jää on ajelehtinut aina maaliskuun myrskyistä asti. Hän on koko ajan ollut joillakin jäälautalla, jota myrsky ja virrat ovat kuljetelleet. Nyt oli se haljennut. Kuinka suuri mahtoikaan tämä puolisko olla?

Vasta päivänsarastaessa saa hän selville tilansa. Se on kauhea! Häntä kannattava jäälautta kelluu muitten mukana vihreällä syvyydellä.

"Ajax!" kutsuu hän. Mutta toverinsa on poissa. Se ei vastaa enää iloisella haukunnalla. Hän on yksinään — myrskyisellä, äärettömällä merellä.

NELJÄS OSA

SYDÄN

1.

MITÄ ALMKVIST KERTOI.

Raitis länsituuli laulaa ruskeassa kanervikossa — kevättuuli. Jyllannissa olevan Gårdbo'n kartanon ruostunut, kolmisatavuotinen tuuliviiri kääntyy itään.

Hauskalla länsituulella on kevään tuoreutta suloisessa raikkaudessaan. Ja kumminkin vinkuu se valittaen linnan piipuissa. Nämä vanhat muurit laulavat kevään laulua syksyn nuotilla, jota rouva Tanja rakastaa, koska siinä ilmenee jotain hänen kotimaansa äärettömyyttä..