Part 11

Kolme vuotta on nyt rouva Tanja, joka sai Gårdbo'n häälahjaksi isältään, asunut täällä Olov Harold'in armollisena pikku vaimona ja Jeanne Louisen ehkä vielä armollisempana äitinä. Jeanne Louise on saanut nimensä isoisänsä isoisän, översti Jean Louis Harold'iin, Corbineaun urhoollisen päällikön mukaan, jota Napoleon Studianka-päivän illalla, ennen Berezina-taistelua nipisti korvasta ja nimitti kenraaliksi sanoen: "Kiitän teitä herra prikaatinkenraali!" — Pikku Jean Louise on muuten jo mennyt nukkumaan. Kevätilma raukaisee ja huhtikuun päivät ovat kylmiä. Ja sitäpaitsi haluaa rouva Tanja vähän levätä. Sillä illalla aikoo professori Almkvist kertoa heille matkastaan.

Almkvistko? Niin, professori on palannut Tanskaan ja hänen Gårdbo'ssa olevat ystävänsä ovat hyvin uteliaita kuulemaan professorin kertomusta omituisesta matkastaan.

Sillä omituinen on se ollut. Kaksi vuotta sitten läksi hän — mielijohteen kiihoittamana — hänhän on niin omituinen, tuo rakas professori — ja auttaakseen erästä nuorta miestä, joka tunnettiin hyvin eräästä kummallisesta ja tahdottomasta Grönlannin-matkastaan, mutta josta kaikissa tapauksissa ei tiedetty juuri mitään. Kuukauden kuluttua lähtöpäivästä lakkasivat lyhyet matkatiedonannot: Almkvist seuralaisineen oli tunkeutunut Tibet'iin pohjois-Intiasta. Siihen loppuivat kaikki jäljet. Äkkiä noin vuoden kuluttua ilmestyi professori Kiinaan. Pari Hankow'ista lähetettyä riviä ilmoitti, että hän palasi pohjois-Tibet'iin ja hänen nuori matkatoverinsa seurasi erästä ranskalaista sanomalehtimiestä tämän matkueessa höyrylaivallaan alaspäin Yangtsekiang'ia. Sitten seurasi muutamien kuukausien hiljaisuus... kunnes joitakin päiviä sitten saivat seuraavan lyhyen sähkösanoman:

"Saavun Gårdbo'hon kolmantenakymmenentenä päivänä kesäkuuta.

Almkvist."

Ja Almkvist saapui kolmantenakymmenentenä päivänä. Mutta oliko se hän? Almkvist, joka matkusti, oli tulinen, itsepäinen, riidanhaluinen, itserakas ja taipumaton oppinut herra. Takaisin tullut professori oli hiljainen, itseensäsulkeutunut ja jähmettynyt mies, jonka katse näytti alituisesti tuijottavan johonkin, jota eivät muut voineet nähdä.

"Kummallista", sanoi Olov Tanjalle illalla Almkvistin mentyä nukkumaan ja heidän seistessä lastenkamarissa Jeane Louisen sängyn vieressä. "En tunne häntä ollenkaan. Onko tämä tulinen matkatoverini Transbaikalista? Hän on aivan muuttunut."

"Saatpa nähdä, että häntä on kohdannut joku suuri suru. Ehkä joku nainen..."

"Almkvistko ja naiset? Mitä hullua! Mutta kuulethan huomenna."

"Muistanet kai, että valot pitää olla sammutetut ja takkavalkea palamassa? Silloin vasta voi hän kertoa." Mutta kotiin tullut koettelee suuresti heidän kärsivällisyyttään. Hämärä ja kirjaston uuniin sytytetty valkea eivät auta. Viipyy kokonainen viikko, ennenkuin tulee ilta, jolloin Almkvist kuin unesta heränneenä kynsii punaista peruukkiaan, korjaa silmälasejaan ja sanoo:

"Ah, tosiaankin! Minunhan piti kertoa!"

KELTAISET AIVOT.

1.

Kokemukseni ovat niin harvinaisia, etten ainakaan vielä voi koota niin yhteen. Eikä minulla myöskään ole juuri mitään erinomaista kerrottavaa matkastani pohjois-Kiinassa ja itä-Tibetissä. Matkani päämäärä sijaitsi villissä, tuntemattomassa seudussa, jossa ei kukaan valkoinen mies ennen ollut käynyt, ja ratsastukseni autioitten ja vaikeasti kuljettavien vuorien ylitse ei eroa suurestikaan Sven Hedin'in tunnetuista kuvauksista tuollaisista matkoista. Mitä kerron, tahi ainakin koetan kertoa... on näkemääni syvän järven rannalla olevassa luostarissa.

Kuinka löysin tuon salaperäisen, harvinaisen viisauden maailmalta piilossa olevan kotipaikan? Tietänenkö sitä itsekään? Tiedän vain, että melkein lumoava voima ja vaikutusvalta oli kätkettynä eräisiin kiinalaisiin kirjaimiin, jotka olivat piirretyt sormukseen, jonka vanha Wu-Tis antoi lähteissäni kiinalaiskaupungista pienine karavaaneineni ja uskollisine, Muhamed nimisine palvelijoineni. Ennen oli hän kohdellut minua kunnioittavasti kuin kauppias hyvää ostajaansa, tue hyvä Wu-Tis osasi ottaa maksun palveluksistaan, mutta annettuaan minulle sormuksen muuttui hän kokonaan, Hän kumartui tien tomuun, aivan kuin olisin ollut joku entisajan mahtava, joka voin hallita elämää ja kuolemaa pienimmällä sanallanikin.

"Oo, sinä taivaan hopeanvälkkyvä valo", sanoi hän käheästi kiinalaisella kukkaiskielellään, "sinä tähtien vertainen, suo anteeksi, että sellainen haiseva raato kuin minä uskallan saastuttaa hengittämääsi ilmaa. Mutta", tässä muuttui hänen äänensä kuiskaukseksi "minut on lähetetty tuomaan sinulle tätä lahjaa. En tiedä, kuka olet, mutta kuuluisan täytyy nimesi olla siellä, missä totuuden valoa etsitään... tämä sormus on avaava sinulle kaikki tiet, suojeleva sinua kaikissa vaaroissa... ja matkan päässä lahjoittava sinulle hakemasi tiedot. En tiedä mitkä, mutta hän, jonka sanansaattaja olen, tietää!"

Otin sormuksen ja annoin auringon säteillä sen vanhassa, kultaan upotetussa jalokivessä. "Joku taikakalu siis", sanoin, "joku sesam, aukea."

"En ymmärrä sinua muukalainen", kuiskasi vanhus, "mutta minä, kurja koira — muurahainen, joka en ole kyllin arvokas jalokivillä koristetun jalkasi poljettavaksikaan — sanon sinulle: säilytä tätä pyhää sormusta hyvin ja käytä sen valtaa taidolla. Ja vielä: kun olet löytänyt haettavasi syvän järven rannoilta, jonne Mohamed on sinut opastava ja kun sitten jälleen olet päässyt vaarattomiin seutuihin, niin ei sinun enää ole pidettävä kultaista koristusta sormessasi, vaan säilytettävä sitä muuten hyvin, siihen asti kun sen omistaja vaatii sen sinulta takaisin. Sinun on luovutettava sormus heti hänelle, jos tahdot elää! Niin on minun käsketty sinulle sanoa."

"Mutta kuinka voin tietää, että sormuksen vaatija on oikea?"

"Hän on antava sinulle merkin."

"Mutta minkälaisen?"

"En tiedä. Mutta näin kuuluvat sanat: Merkki on tuo sana, jonka palvelijasi Wen Siang eräänä iltana kuiskasi korvaasi kurjassa majassani ja joka sinun oli pidettävä mielessäsi."

Silloin muistin... sanan, jota en milloinkaan saisi lausua enkä unhoittaa. Vastasin Wu-Tis'ille:

"Kiitän sinua ilmoituksestasi ja lahjastasi, ja muistan hyvin merkkisanan. Mutta salli nyt jalo ja kunnianarvoisa kymmenen sukukunnan kadun asukas, että sanon sinulle hyvästit."

Pistin setelin vanhuksen käteen. Hän kumarsi niin syvään, että niskapiiska hipoi maata. Läksin hänen luotaan ja aloin matkani, enkä ole häntä sen jälkeen milloinkaan nähnyt... ja tuskinpa enää täällä maailmassa nähnenkään.

2.

Hän oli puhunut totta. Palvelijani Wen Siang oli eräänä päivänä sanonut minulle sanan, joka minun oli pidettävä mielessäni ja jonka muistin hyvin. Sormuksella näytti todellakin olevan kummallinen vaikutusvalta. Niin pian kun se välkkyi auringossa, muuttuivat maan tsong'ein, scheng'ein ja Wu-Tis'n viha ja vastenmielisyys mitä syvimmäksi alammaisuudeksi ja ystävälliseksi avuliaisuudeksi, ja kuukauden matkustettuani, jolloin näkymättömät ystävät minua kaikella tavalla tukivat, saavuin syvän järven rannalle.

En ole milloinkaan nähnyt niin omituista ja villiä luontoa. Paljaita kallioita ja hiekkakiviseiniä, joilla ei kasvanut ruohonkorttakaan, ei pensastakaan, ympäröimässä kohtisuorina seininä peilityyntä, kristallikirkasta vettä. Järvi on hirveän syvä. Pohjaa ei näkynyt missään ja kaikki veneen köydet eivät pääksytystenkään ulottuneet mittaamaan tuota syvyyttä.

Mohamed oli jättänyt karavaanin louhikon alkuun ja viimeiset neljä peninkulmaa olimme kulkeneet kahden kantaen reppujamme.

"Ainoastaan hänen käskystään, jota ei kukaan uskalla vastustaa", sanoi hän, "olen seurannut sinua tähän pyhitettyyn louhikkoon. Mutta kauemmaksi en saa tulla kanssasi, herra! Laittakaamme nyt purjekangasvene kuntoon ja sillä on sinun soudettava suoraan auringonlaskun maailmankulmaan. Allah on suuri, suojelkoon hän sinua, jos on hänen tahtonsa, että pääset tuohon pyhään paikkaan."

Sanoin hyvästit Mohamedilie, joka oli ollut uskollinen ja rohkea opas, annoin hänelle sovitun palkan ja vielä lisäksi summan, josta hän tuli hyvin iloiseksi. Sitten annoin hänen mennä. En ajatellut hetkeäkään vaaraa, johon antausin, kun yksinäni sousin pienellä veneellä kohti päämäärää, jota en nähnyt ja jota tuskin oli olemassakaan.

Soutelin. Liehuttava ismaelilainen rannalla pieneni pienemistään. Pieni veneeni kiisi kohti auringonlaskun ruusunhohdetta, joka kuvastui ihmeellisen kauniina kirkkaaseen veteen. Kultaa näytti virtaavan alas jyrkiltä vuorenrinteiltä. Kaukaisemmat huiput syttyivät kuin palamaan. Tuli pimeä, yön tunnit kuluivat, sousin levähtämättä, peninkulman peninkulman perästä, mutta pimeys oli niin synkkä, etten nähnyt omia airojanikaan. Ei mikään ääni eikä valo ilmaissut, että lähenin luostaria, jonka tiesin olevan tämän järven keskellä olevassa saaressa.

Olin kuitenkin paljon lähempänä kuin luulinkaan. Vetäisin kerran oikein voimakkaasti, niin voimakkaasti kuin vain voin kymmenen tunnin keskeytymättömästä soudosta väsyneillä voimillani, ja vene liukui viettävälle kivipohjalle ja tarttui kiinni. Ollen melkein tajutonna väsymyksestä en osannut varoa itseäni veneen äkkiä pysähtyessä, vaan kaaduin taaksepäin ja löin pääni kovasti kallioon. Makasin kai sitten tainnoksissa hyvän aikaa. Herätessäni alkoi jo vähän hämärtää, nousin vaivaloisesti märästä vuoteestani — olin maannut tuuman syvyisessä vedessä — ja koetin päästä selville missä olin. Olinkohan tullut maihin järven vastakkaiselle rannalle vai saarelle, jossa luostarin piti olla? En tiennyt. Väristen vilusta aloin kulkea loivaa rantaa ylöspäin. Parin metrin päässä pysähdytti minut jyrkkä kiviseinä. Jostakin kai löytäisin tien ylemmäksi. En tarvinnut hakea kauan. Päivän sarastuksen lisääntyvässä valossa näin kallioon hakatut portaat. Läksin niitä myöten kiipeämään.

3.

Olin väsynyt ja kangistunut. Vapisin kuin vilutaudissa. Melkein joka askeleella minun täytyi pysähtyä hengähtämään. En muistanut laskea askeleita, mutta paljon niitä vain oli.

Puolimatkassa käännyin ja katselin järveä. Oli jo melkein valoisa päivä. Järven eteläpäässä näin vuorten huippuja. Sieltähän tulin. Äkkiä hätkähdin, sillä muudan käsi laskeutui olalleni. Eräs ääni sanoi kohteliaasti englannin kielellä: "Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta tätä kiipeämistänne ette saa jatkaa, ennenkuin kuiskaatte sanan, joka teidät siihen oikeuttaa."

Käännyin katsomaan. Edessäni seisoi kookas mies. Koko hänen avaraan päällysnuttuunsa kiedotusta olennostaan en nähnyt muuta kuin parrattomat kasvot. Ne näyttivät ehdottomasti japanilaisilta, sekä ilmeeltään että väriltään. Katse oli älykäs, mutta kylmä.

"Herra", sanoin, "en voi sanoa teille tunnussaa, koska en sitä tiedä. Mutta ei minulla ole mitään pahaa mielessä. Olen rauhallinen tiedemies, joka ainoastaan haluan vierailla täällä saarella olevassa luostarissa ja keskustella munkkien kanssa, jotka ovat pyhittäneet elämänsä pyhälle valolle."

"Luostarissa... Munkkien... En ymmärrä oikein, mutta se on samantekevää...!" Hän puhalsi pieneen hopeapilliin, kuului kimakka ääni, kiireellisiä askeleita — mistä, en tiedä, mutta hetken kuluttua saapui siihen kolmen miehen patrulli.

"Hyvä herra", sanoi ensimmäinen tuttavani, "emme suinkaan ole vieraanvarattomia tässä maassa, mutta rakastamme yksinäisyyttä. Säilyttääksemme sen olemme laatineet muutamia lakeja. Eräs niistä, joka aina pannaan täytäntöön, kuuluu, että jokainen, joka tulee tänne kutsumatta on kuoleva... Toivon, hyvä herra, ettette epäile, että lain pakottama toimenpide koskee meihin syvästi. Mutta kumminkin täytyy sen tapahtua. Se on silmänräpäyksen työ ja pannaan tinkimättä täytäntöön. Jos tahdotte olla niin hyvä ja astua tämän pengermän reunalle... selin syvänteeseen..."

Yamada — kuulin myöhemmin hänen nimensä — otti revolverin esille. Oli jo aivan valoisa. Kasterikkaan aamun valo heijastui revolverin nikkelikoristeihin. Se lankesi myös Yamadan mustankeltaiselle jaappanilaisnaamalle (hän oli syntynyt nousevan auringon maassa), ja olin hänen tummissa silmissään näkevinäni villiä iloa murhan johdosta.

En ole milloinkaan ollut niin likellä varjojenmaan rajaa kuin tällä hetkellä, jolloin tuijotin revolverin pyöreisiin silmiin.

4.

Ehkä olisikin ollut parempi, että kuolema olisi tullut silloin — tiedon valtakunnan kynnyksellä. Mutt ei mikään ollut sen vieraampi ajatuksilleni kuin vapaehtoinen kuolema.

Ainakin aioin käyttää kaikkia keinoja.

Olihan minulla sormukseni.

"Veljet", sanoin mennessäni pengermälle. "En pelkää kuolemaa, mutta en näe mitään syytä siihen, että tämä kalleus murskautuu kanssani tuolla alhaalla oleviin kallioihin."

Näin sanoen vedin sormuksen sormestani ja ojensin sen Yamadalle.

"Ota se", sanoin, "ja anna se tämän saaren hallitsijoille — — — ja pyydä heitä palkitsemaan sinua rikoksestasi, jonka teit puhtaan valon ystävälle, sormuksen omistajalle!"

Yamada otti sormuksen ja tutki sen tarkasti. Kummallinen muutos tapahtui hänen kasvojensa ilmeessä. Jännitys laukesi ja tumma iho vaaleni huomattavasti.

"Herra", sanoi hän ja vaipui kirjaimellisesti kokoon katseeni edessä, "— — ethän sanonut minulle mitään — — ja laki on sellainen kuin kerroin. Suo anteeksi meille, jotka emme mitään tietäneet."

— — He saattelivat nyt minut vahdilta vahdille. Sivuuttaessamme viimeisen paikassa, jossa vuoret alenivat saaren keskustassa olevaksi laaksoksi, sidottiin silmäni. "Näin", sanottiin kunnioittavasti, "tahtoo Kuang Tzu!"

Niin saavuin Yang-hsien-tien'iin, sydämen kasvatuksen kaupunkiin, tuhansien koppien temppeliin itämaitten kätketyissä aivoissa — — — keltaisissa aivoissa, joita ei kukaan muu valkoinen mies tunne kuin minä.

5.

Päästyään tähän paikkaan kertomuksessaan nousee professori Almkvist seisomaan ja katselee levottomana ympärilleen.

"— — Tämä huone on suuri... kirjahyllyillä, verhoilla, ikkunoilla... kaikilla voi olla korvat..."

"Mutta rakas professori — — kuka nyt voisi...?"

"Niin, kukapa voisi?... Ja kumminkin!" Professori tulee levottomaksi. "— Sittenkun läksin saarelta... ei ole mennyt päivääkään... minun tuntematta näkymättömien silmien minua vartioitsevan — ihmisten, joita en nähnyt, vaan jotka kumminkin olivat olemassa, minua ympäröimässä. Niin nytkin..."

"No mutta!" huudahtaa Olov, "tiedättekö, nyt panen vastalauseeni! Äänemme eivät kuulu tämän suuren huoneen seiniinkään asti ja niitten ja meidän välillä ei ole ketään... paitsi ilmaa, jossa emme näe mitään..."

"Ja mitä emme näe, sitäkö ei ole olemassa? Sitäkö tarkoitit? Luuletpa olevasi viisas! Näetkö ehkä langatonta sähkövirtaa? Ja kumminkin on se olemassa ja voi kuljettaa sanojasi satoja peninkulmia. Eikö ruumiisi ole varattu elämän virroilla — sähkövirroilla — mutta tunnetko niitten teitä ja mitä ne voimillaan voivat saada aikaan? Houkkio! Tiedät vielä vähän niistä korkeuksista, joille jumala on salliva ihmisten nousta."

Olov, pitäen Almkvist'ia hiukan rasittuneena ja katsoen ajan tulleen tehdä vakavia muistutuksia keskusteluun, sanoo:

"Niin paljon uskallan kumminkin väittää, että mitä luonnon ja maailman kaikkeuden salaisuuksia tulevaisuus voi paljastaakin, tiedämme kuitenkin, miten pitkälle nykyaika on päässyt. Ja vaikka voimme kunnioittaakin itämaitten viisautta, niin puhtaasti keksinnöllisissä seikoissa on Euroopan tiede sen voittanut. Ja eihän tunneta — ainakaan toistaiseksi — — tuollaista ihmisten elämänvirtain hallitsemista."

Omituinen hymy leikkii professorin kalpeilla ja sinertävillä huulilla. "Eurooppako tieteissä etevämpi? Rakas poikaseni, ethän tiedä mitä puhut! Mutta... tämä keskustelu on järkyttänyt minua... Hermoni eivät ole entisellään. Jatkan kertomustani huomenna... kun ensin ajattelen vielä kerran, jos uskallan... jos saan sanoa... mitä näin syvän järven rannalla."

"Ja", huudahtaa Olov vähän ivallisesti, "sillä aikaa et kai pelänne, että nuo herrat kiinalaiset valokuvaisivat langattomasti ajatuksiasi!"

Tanja laskee kätensä miehensä olkapäälle. "Olov, miten sinä voit..?"

Hän on nähnyt, miten professorin kasvot synkkenivät ja miten katseensa sai haavoitetun eläimen ilmeen.

6.

Koko päivän on Almkvist ollut meren rannalla ja palaa virkistyneenä takaisin Gårdbo'hon. "Kuuntelin ijäisyyden hengitystä tuolla ulkona", sanon hän.

Tulee taasen ilta ja takkavalkea on kirjaston ainoana valaistuksena. Kaikki kolme pitävät sen hauskimpana ja kodikkaampana.

"Rakkaat ystäväni", sanoo Almkvist puhdistaessaan silmälasejaan, "en rupea yksityiskohtaisesti kertomaan Yang-hsien-tien'istä. Sanon kumminkin sen verran, että se on maailman teknillisen ja henkisen älyn pääpaikka. Niin kuin Kiina jo vuosituhansia sitten asutti vuoristoaan, valmisti paperia, omisti kirjapainoja, taidetta, hallitsi mallikelpoisella valtion- ja kunnallishallituksellaan, joista lännessä ei vielä tiedetty mitään — niin on Yang-hsien-tien'issäkin koottuna sellainen kehityksen ja tietojen määrä, että n.s. eurooppalainen tiede tuntuu niitten rinnalla keskiajan pimeimmältä taikauskolta ja tietämättömyydeltä. Olen nähnyt... ei... oh ei..." Almkvist ottaa nenäliinansa ja pyyhkii kylmää hikeä otsaltaan.

"Niin mielelläni kuin tahtoisinkin... en kuitenkaan voi... on kuin vastustamaton voima... lannistamaton vaikutusvalta... lamauttaisi kykyni ilmaista ajatukseni puheessa tahi kirjoituksessa... niin pian kuin ne alkavat työskennellä näkemässäni, jota tuskin ymmärsin, mutta en saa, enkä voikaan kertoa. Ettekö luule, että jos höyrykone, ukkosenjohdatin, sähkö, räjähdysaineet, lentokoneet, mainitakseni vain muutamia aineellisia asioita, olisivat tulleet tunnetuksi Euroopan ihmisille yht'äkkiä, niin eikö se räjähdyksen tavoin olisi synnyttänyt hämmennystä? Ne olisivat kauhistuttaneet kuin liekit koko länttä! Vaikka voisinkin voittaa... puhumani esteet... niin... ei... ei. Kerron ainoastaan omat kokemukseni, joihin minulla on oikeus. Sentähden aloitankin pitemmittä mutkitta."

7.

"Olemme suuressa ja valoisassa laboratoriossa. Toinen työskentelevistä on nuori, tummasilmäinen kiinalainen Kuang Tzu, jonka aivot ovat kirkkaat kuin syyskuun taivas ja jonka sydämen täyttää polttava sammumaton tiedonjano. Toinen taasen olen minä.

"Sinä päivänä olin selittänyt Kuang Tzu'lle sähkö-radiografillisia keksintöjäni.

"'Teidän työnne', sanoo hän, 'täydentää hämmästyttävällä tavalla omia huomioitamme sillä alalla. Radiografillinen ajatusten lukeminen on kauan ollut tutkimustemme esineenä. Olemme saavuttaneet suuria tuloksia. Meillä on kekseliäitä ja täydellisiä koneita, joilla voimme kuljettaa ihmisajatuksia toisiin aivoihin. Voimme esim. aivoissa A. synnyttää samoja värähdyksiä kuin aivoissa B. Mutta koska vastaanottavissa aivoissa on omiakin ajatuksia, niin ei tajunta voi oikein selvästi käsittää A:sta johdettuja virtoja. Jos sitä vastoin ajatukset voitaisiin johtaa toiseen koneeseen, joka ne selvittelisi, sen sijaan kun ne nyt johdetaan toisiin aivoihin, niin olisi saavutettu ääretön ennätys. Ajatelkaahan vain: aivot lähettävät säteitään. Toinen kone (vastaanottavat aivot sanoaksemme), joka on asetettu ottamaan vastaan juuri näitten aivojen värähdyksiä — merkitsee ne ehkä tuhannen peninkulman päässä. Ja tuosta koneesta voisimme sitten lukea toisen ihmiseni ajatukset. Mutta niin pitkälle emme ole vielä päässeet! Voimme vastaanottaa virran, mutta emme sitä selittää. Emme osaa muuttaa sitä sanoiksi!'

"'Ei', sanon, 'ei sanoiksi, sillä eihän ajatella sanoilla vaan kuvilla'."

Suuressa huoneessa tuli hetken hiljaisuus. Näin, miten nuo kristallikirkkaat aivot selvittelivät tuota suurta ajatusta. Annoin hänelle hyvästi aikaa. Sitten jatkoin:

"'Tällainen on keksintöni: Aivojen radiografilliset virrat ovat johdettavat keinotekoiseen silmään, joka merkitsee virran ilmenevät näyt, vahvistaa ja korjailee ne, ja valokuvaa ne kuin elävät kuvat.'

"Kiinalainen tarttui käsivarteeni. Hänen silmänsä säkenöivät.

"'Ihminen... ette suinkaan tarkoita... että olette suunnitellut tuon silmän... joka voi lukea... kääntää ja nähdä... aivovirran sielun... siinä esiintyvät näyt ja lukea... siinä olevat ajatukset?'

"'Kyllä aivan varmaan! Ja koska te olette keksineet koneet, jolla noita virtoja voidaan siirtää, tarvitsemme vain yhdistää ne radiografiin...'

"Vaikenin. Päätä pyörrytti tuota ajatellessa. 'Jos vaan voimme keksiä siteen, joka yhdistää keksintönne omaani... on koko työ vain siinä, että radiografi pannaan toimimaan niitten aivovirtojen mukaan, joita tahdotaan käyttää... sen voi saada selville laskemalla... riippuu vain...'

"Ja palavalla innolla, vapisten jännityksestä rupesimme työskentelemään, ennättämättä syödä, juoda tai nukkua."

8.

Takkavalkeankin heikossa, punertavassa valossa ovat professorin kasvot maidonvalkeat.

"Kuvaan nyt keksintöäni, joka oli viimeiseni Yang-hien-tien'issä.

"Olimme työskennelleet kaksi viikkoa tehtävämme ratkaisemisessa. Oli yö. Kuang Tzu oli väsyneenä mennyt nukkumaan muutamiksi tunneiksi. Olin yksin. Hermoni olivat hyvin kiihoittuneet. Sieluni oli kuin paikoiltaan. Ajatuskykyni ei ole milloinkaan ollut niin voimakas kuin tuolla hetkellä.

"Päässäni oli kummallisesti suunniteltu radiografillinen naamari. Lähestyin radiografia ja yhdistin sen niinkuin monta kertaa ennenkin naamarin lankoihin. Sen voi tehdä tuhansilla eri tavoilla, joista ainoastaan yksi on oikea, yksi ainoa määrätty yhdistelmä voi saada aikaan toivotun tuloksen. Samassa silmänräpäyksessä, kun oikea yhdistelmä sattuisi, paljastuisivat sielun syvimmät ja salaisimmat sopukat ihmissilmille — — — ihminen näkisi itsensä! Vuosisadan suurin ja kauhein keksintä olisi valmis!

"Luulen tuona yönä olleeni hyvin likellä rajaa, joka erottaa sielun aineeseen yhdistettyä elämää olemassaolon sisimmästä sydämestä... kuolemasta. Tiesin kaikki kuin ennakolta. Vähintäkään epäilemättä tai epäröimättä yhdistin langat oikein, eri tavalla kuin ennen. Sinertävä fosforiliekki valaisi radiografia hetken... sininen sumu, joka voimistui ja levisi keinotekoiseen silmään. Valo tuli yhä kirkkaammaksi. Äkkiä leimahti se häikäisevänä kaarena valkoiselle seinälle. Se alkoi elää katsoessani siihen. Minä näin..."

Olov ja Tanja kuuntelevat hengähtämättä. Heidän hahmonsa ovat aivan likellä professoria.

Olov sanoo:

"Ja tekö näitte... mitä ajattelitte?"

"Kyllä... ja se oli hirveätä!"

Almkvist kokoo voimiaan jatkaakseen.

"Niin kauheata... Näin sisimpäni... salaisimmat ajatukseni... jotka olivat kyteneet syvällä sielussani, mutta eivät olleet päässeet ilmaisemaan itseään, kauheat ajatukset, joita ihminen joskus aavistaa, kun ne sekunniksi nousevat syvyydestään, mutta heti katoavat synnyttämänsä kauhun tieltä... Näin edessäni... lihana ja verenä... valkoisella seinällä edessäni koko ajatusmaailmani kuvissa, jotka vaihtelivat ja niitten takana vielä toisia, hämärämpiä. Sisimmät vaikutteeni, ajatukseni ja mielijohteeni, niinkuin ne syntyvät sieluni komeroissa... todellinen luonteeni näyttäytyi silmissäni. Näin samalla paljon ja vähän, ja kaiken suunnan. Näin itseni."

Professori on hyvin kiihdyksissä. Hiki tippuu hänen otsaltaan ja kädet vapisevat.

"Kauhu, jota silloin tunsin, pelottaa minua vieläkin. En ole milloinkaan kokenut mitään niin ihmeellistä ja kauheata. Tunsin, miten sieluni irtaantui aineesta, ei äkkiä, vaan vähitellen, kuin säiliöstä valuva vesi. Koetin viimeisillä voimillani irroittaa naamaria päästäni, mutta vaivuin kokoon. Käteni olivat hervottomat. Olin nähnyt itseni ja sentähden täytyi minun kuolla!

"Sitten en muista mitään ennenkuin aukaisin silmäni, oli valoisa päivä. Makasin kivilattialla korvaamattoman radiografin palasten keskellä; olin sen kaatuessani särkenyt. Olin pelastettu, mutta radiografi oli auttamattomasti rikki!"

"Mutta voidaan kai se korjata?"

"Ei, Jumalalle olkoon kiitos, ei voida! Ihmeellinen sattuma salli tuon oikean yhtymän syntyä, joka teki mahdolliseksi näkemäni. Saisin ehkä hakea tuhat vuotta, ennen kuin sen jälleen löytäisin. Ja vaikka se olisikin mahdollista..."

"Niin...?"

"Niin en tahtoisi enää toista kertaa kiusata Jumalaa, toista kertaa katsella helvetin kauhuja."

Huoneessa on kauan aikaa hiljaista.

Sitten laskee rouva Tanja pienen kätensä pehmeästi ja tyynesti professorin käsivarrelle.