Part 12

"Kaikki tuo aikaansai sentään paljon, rakas ystävä, nyt saamme pitää teidät luonamme... olette saaneet tarpeeksenne avarasta maailmasta. Nyt kai ette enää matkusta?"

"Niin, olette oikeassa, en enää matkusta, olen saanut tarpeekseni."

Silloin koputetaan ovelle. Olov avaa. Eräs palvelija kantaa tarjottimella jotain valkoista. Sähkösanoma.

"Kummallista", sanoo Olov, "sähkösanomat hermostuttavat minua aina. Totta puhuen en uskalla sitä avata."

Rouva Tanja nauraa. "Ethän toki saakaan sitä avata... sehän on professorille!"

"Minulleko?"

Hän tarttuu valkoiseen kuoreen, aukaisee sen ja levittää sähkösanoman parilla äkkinäisellä liikkeellä — kuin teatterissa — ja lukee. Sitten vaipuu hän lähimmälle tuolille, katsoo ystäviään ilmeellä, joka muistuttaa entistä Almkvist'ia.

"Mutta mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään, unohdin vain naputtaa pöytään sanoessani, etten enää matkusta!"

"Ette suinkaan aio...?"

"Matkustaako taasen? Kyllä."

"Mutta taivaan nimessä! minne?"

"Grönlantiin vain!"

Olov lyö kätensä yhteen.

"Ja sitäkö sanotte levoksi? Mutta mitä tuossa hirveässä sähkösanomassa oikein sanotaankaan?"

"Lue itse!"

"En ymmärrä sanaakaan... selittäkää..."

"Kyllä sitten. Mutta olehan hyvä ja käske panemaan auto kuntoon. Ennätän Köpenhaminaan vielä tänä iltana. Ja olen Bergen'issä ylihuomenna. Ei saa hukata minuuttiakaan."

"Bergen'issäkö? Mitä siellä teette?"

"Tapaan hänet... menen hänen laivaansa!"

"Kenen 'hänet!'"

"Hänet, joka lähetti sähkösanoman."

2.

JÄÄMEREN VAIKUTELMIA.

Tuuli joka vinkuu Gårdbo'n muureissa ja narisuttaa tuuliviirin ruostuneita saranoita, puhaltaa tänään etelästä. Kesätuuli, joka humisee ruskealla arolla. Sillä on kiire. Kiitäen Jyllannin yli panee se Skagerak'in lainehtimaan, sivuuttaa Norjan harmaat tunturit ja tanssii aavalle merelle.

Kova tuuli ulottuu laajalle ja kauas tuntuvat sen henkäykset. Se syöksyy Grönlannin paljaita kallioita vastaan, kaivaa sisämaan jään iäisesti pakkaskiiltoisia lumikenttiä ja vinkuu Baffin'in-meren jäävuorissa. Se hyväilee mursun mustaa turpaa, kuivaa hylkeen märän turkin ja pörröttää karhun karvat. Hei! Se panee jään liikkeeseen. Erottaa palaset ja kokoo taas ne yhteen. Ja pullistaa valaanpyytäjän "Seitsemän sisaruksen" purjeita, tämän kulkiessa avonaisessa vesivyössä pitkin Grönlannin länsirannikkoa.

Etelätuuli onkin tarpeeseen, sillä "Seitsemän sisarusta" aikoo jatkaa matkaansa aivan äärimmäiseen pohjolaan, jossa Grönlanninvalaalla on kotinsa. Se on päässyt hyvään vauhtiin ja kapteeni hieroo tyytyväisenä käsiään. Tällainen tuuli säästää paljon kalliita hiiliä, joita he kyllä tulevat tarvitsemaan, sillä "Seitsemän sisarusta" ei palaa ennenkuin kahden vuoden kuluttua asutuille seuduille. Silloin on sen lastiruuma täynnä valaanrasvaa.

Purjehdus tuntuu yksitoikkoiselta, mutta eräänä päivänä sattuu tervetullut välikohtaus, joka antoi aihetta pitkiin puheisiin ja arvailuihin upseerien kajuutassa ja miehistön skanssissa. Laivan pysäytti pieni höyrylaiva joka oli etsimässä haaksirikkoutuneita. Muudan naparetkikunta oli joutunut perikatoon Lancaster'in salmessa tai jossakin siellä päin, ja oli mahdollista, että he olivat pelastuneet jollekin jäälautalle, joita salmi oi täynnä.

"Minulla on muutakin tehtävää kuin hakea kadonneita napamatkueita", sanoo kapteeni, "mutta jos kohtaan jonkun, niin annan tietysti apuani." — "Ja tähystystä kai ette lyö laimin?" kysyttiin toisesta laivasta. Jos he löytäisivät jotakin, niin oli pohjoisempana toinenkin laiva, joka myöskin etsiskeli ja jonka "Seitsemän sisarusta" varmaankin tapaisi. Hyvien sanomien tuoja saisi suuren palkinnon. Sitten sanoivat he toisilleen jäähyväiset. "Sisarukset" jatkoivat matkaansa pohjoiseen ja höyrylaiva, jolla ei ollut mitään nimeä, suuntasi kulkunsa Grant'in maata kohti.

Kaikkea tuota ajattelee kapteeni tänään, hieroessaan kohmettuneita käsiään. "Ah", hän sanoo itsekseen, "se oli tietysti vain turhaa puhetta, tunnen heidän palkintonsa! Sitäpaitsi on siitä kulunut jo melkein viikko, enkä ole nähnyt juuri mitään. Olisikin kummallinen sattuma, jos näkisi jotakin, ja täällä. Halloo! Mitä nyt?"

Tähystäjän huuto mastosta keskeyttää kapteenin ajatukset.

"Mies edessä jäällä!"

"Mikä se on?"

"Eräs lippua heiluttava mies... näen hänet selvään kiikarilla... kaksi astetta tuulen puolella."

Kapteeni Ramsgate lähettää erään miehen hakekaan suurta kiikaria. "Mutta kiiruhda!"

Hän katsoo sillä. Kyllä, tosiaankin, pieni pilkku valkoisella jäällä... ei voi erehtyä... kyllä se on joku mies, pieni ihmismuurahainen. yksinään, ajojäitä täynnä olevalla merellä.

"Laskekaa vene... ja heti!"

Ramsgate polkee kärsimättömänä jalkaansa. Tuo sinne menopa viepi aikaa. Ei olekaan helppoa tunkeutua jääpalasten välitse, jotka muodostavat ja tukkivat kanavia aina sen mukaan, miten tuuli sattuu puhaltamaan. Viipyykin sentähden pari tuntia, ennenkuin vene on palannut laivaan.

Haaksirikkoutunut on Erik. Hänelle on käynyt kuin monelle muullekin jäämerellä haaksirikkoutuneelle ennen, hän on purjehtinut ajelehtivalla jäälautalla siksi kunnes laiva hänet pelasti. Vuosina 1872-73 ajelehti Polariksen laivaväki muutamalla jäälautalla puoli vuotta ja sitten vasta tulivat he pelastetuiksi New-Foundlandin matalikolla. Silloin kun Erik huomasi, että jäälautta ajelehti Baffin'in lahdessa, rupesi hän toivomaan pelastusta, semminkin kun hänellä oli ruokavaroja pitkäksi ajaksi. Mutta kaikissa tapauksissa tuli pelastus nyt yllättävänä, niin, melkeinpä huumaavana. Vasta seisoessaan kannella, ryysyisenä, likaisena ja syöpäläisten ahdistamana selvisi hänelle, että hän on pelastettu. "Tervetuloa toveri", sanoo Ramsgate. "Kuinka kauan, mistä, kuka, milloin?.. mutta ensin on teidät kylvettävä, pukeuduttava uudestaan ja syötävä lämmintä ruokaa. Sitten voitte tulla kajuuttaani kertomaan. Nimeni on Ramsgate, 'Seitsemän sisaruksen' kapteeni. Ja teidän...?"

"Erik Holm, Kööpenhaminasta, Tanskasta."

"Weil!"

Erik viedään alas ja milloinkaan ei hän ole elänyt nautintorikkaampaa hetkeä kuin silloin, jolloin hän kylvettyään lämpimässä saippuavedessä pukeutuu puhtaaseen paitaan, villapaitaan ja housuihin, ja sytyttää perämiehen antaman sikaarin.

"I thank you... I thank you of all my heart."

Keskustelusta perämiehen tahi jonkun muun kanssa ei kumminkaan tule mitään, sillä juuri kun puhdistusjuhla on ohi, tulee kapteeni ja ajaa kaikki matkoihinsa. Hän tahtoo olla kahden tulokkaan kanssa.

"Katsokaa nuori mies, on eräs asia, josta meidän on heti sovittava, nim. että vaikka olikin sanomattoman hyvä, että me teidät löysimme ja pelastimme laivaan, niin ymmärtänettehän, ettemme voi purjehtia paria sataa peninkulmaa takaisin päin, Ameriikkaan tahi Eurooppaan, viedäksemme teidät sinne, eikö niin? 'Seitsemän sisarusta' on nyt matkalla Smith'in salmeen, johon jäämme siksi, kunnes olemme saaneet laivaamme täyden lastin rasvaa, kuten ymmärrätte. Nyt saatte kuulla, mitä olen ajatellut. Otan teidät laivamieheksi ja kun kahden vuoden kuluttua palaamme on teillä säästössä sievä summa. — Hyvä tarjous, luulen minä! Lyökäämme kättä, niin on asia selvä!"

Erik työntää kylpyammeen syrjään ja kokoaa ryysynsä penkille.

"Kapteeni, olette hyvin ystävällinen, mutta se ei käy päinsä. En voi jäädä laivaan pariksi päivääkään, saatikka sitten pariksi vuotta. Voittehan jättää minut likimäiselle rannalle."

"Olette hullu ihminen? Se ei voi tulla kysymykseenkään, salmi saattaa jäätyä viivytellessämme. Ja toiseksi, hyvä herra, vaikka pääsisittekin maihin, olisitte pakoitettu viipymään siellä kumminkin kokonaisen vuoden, ensi kesään ainakin. Paikka on autio. Siellä ei ole kuin yksi valkoinen mies, kauppapaikan Upernivik'in asiamies ja muutamia likaisia eskimoita, jotka haisevat pahemmin kuin rutto... ja niinkuin jo sanoin... se viivyttäisi meitä... ja olisi hyvin uskallettua, koska kumminkaan ette pääsisi kotiin paljoakaan aikaisemmin."

"Kapteeni, mitä sanoittekaan? Kaikkein pohjoisin asiamies... Jumalan nimessä... missä sitten olemme? Miksi tuota rannikkoa sanotaan?"

"Grönlanniksi."

"Ja paikkaa... asiamiestä?"

"Häntä en tunne. Mutta paikkaa sanotaan Tassinork'iksi... mutta ihminen... olette sairas... istukaa... kas tähän... penkille..."

Erikin kasvot ovat todellakin muuttuneet kuuraisen laivankannen värisiksi.

"Ei se ole mitään, kapteeni... Mutta minun täytyy päästä maihin juuri Tassinork'issa."

"Pitää! Pitää! Mitä puhutte, jos saan kysyä?"

"Ette saa tietää mitään! Mutta kas tässä... onhan selvää, että aiheutan viivytystä ja tahdon sentähden korvata... look here, Sir!"

Ja Erik hakee lompakon ryysyistään. Hieno venäjän nahkan haju täyttää huoneen. Englantilainen seteli rapisee kapteenin silmäin edessä.

"Englannin pankki maksaa vaadittaessa tästä setelistä..."

Kapteeni Ramsgate on kuin halvaantunut. Autiolta Jäämereltä löydetty ryysyinen haaksirikkoutunut, jolla on lompakossaan tuollainen summa rahaa... ei ole mikään tavallinen näky. Se on yksi Jäämeren ihmeitä!

Hän ottaa lakin päästään.

"Hyvä herra... pyydän anteeksi... enhän voinut tietää... suokaa nyt vain anteeksi... vene laitetaan heti kuntoon... mutta ettekö tahdo kertoa asemaanne minulle ja kuinka...?"

"Eikö se ole teille samantekevää? Viekää minut vain maihin muitta mutkitta. Ja katsokaa tässä", Erik ojentaa hänelle kolme seteliä — "tämä on tähystäjälle, joka huomasi minut jäällä, tuon toisen voitte jakaa miesten kesken ja tämä kolmas on perämiehelle, joka antoi minulle sikaarin."

— — Pari päivää myöhemmin on "Seitsemän sisarusta" Tassinork'in edustalla, jonka asunnot näkyvät kauvas valoisalla yöllä. Kello on ainoastaan kaksi, mutta kaikki on yhtä valoisaa kuin päivällä. Vene lähtee laivasta. Kapteeni on itse saattelemassa.

"Ja muistakaakin tulla heti takaisin", sanoo hän perämiehelle, joka pitää perää, "jää on petollinen kuin itse piru. Hyvästi, teidän korkeutenne!"

Erik ei muista vastata ystävällisiin jäähyväisiin. Hän katselee valkoista rannikkoa, jossa on Tassinork, ja on jo aikoja sitten unhoittanut "Seitsemän sisarusta."

3.

ARNALUK.

Äärimmäisen pohjolan valoisassa yössä uinuu Tassinork hiljaa unen mailla. Kaikki nukkuvat sekä majoissa että kauppapuodissa. Kukaan ei kuule airojen vetoja veneestä, kukaan ei näe nuoren laivamieheksi puetun miehen maihin nousua, kukaan ei näe hänen jäähyväisiänsä veneelle, joka heti palaa takaisin.

Kukaan ei näe, kun hän seisoo kalliolla ja katselee autiota rannikkoa. Pohjoisessa ja etelässä näkyy niemi niemen vieressä, loppumattomassa, vaaleansinisessä rivissä. Kaukana lumihuippujen takana, joita keskiyön aurinko kultaa säteillään, on Toivon laakso.

Tassinork! Niin omituista, että se tapahtui juuri täällä. Hän katselee kauppapuotia, jonka tummat piirteet kuvastuvat harmaata, lumista vuorta ja kaukana idässä olevaa valkoista jäävirtaa vastaan. Kuka asuu nyt tuolla ylhäällä olevassa talossa? Jäiköhän -Nordstrand tänne Arnaluk'in kuoltua? Tietääkö hän, että Arnaluk on kuollut, vai pitääkö hänen tuoda tuo sanoma? Se on raskas tehtävä! Ja kumminkin, eikö ole parempi tietää hänen olevan Jumalan luona kuin niitten luona, jotka hänet ryöstivät? Erik alkaa kävellä polkua, jolla he kerran Arnaluk'in kanssa yhdessä kulkivat ja missä hän viimeisen kerran puristi hänen pientä kättään.

Kauppapuodin luona istuutuu hän muutamalle kivelle odottamaan. Käveleminen on häntä väsyttänyt ja hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Hän ymmärtää, ettei hän ole lainkaan terve, häntä pyörryttää ja silmiä hämärtää. Ja kumminkaan ei hän keskeytä yksinäisyyttä, jossa muistot häntä kiusaavat. Erik sulkee silmänsä ja kätkee kasvonsa käsiinsä.

Niin istuu hän kauan ajatuksissaan. Vihdoinkin tulee aamu ja tupien asukkaat alkavat liikkua. Kauppapuodin piipusta nousee sininen savu tyyneen ja puhtaaseen ilmaan. Silloin hän nousee ja kiiruhtaa pois, peläten tapaavansa tuntemattomia ja kuulevansa niitten selityksiä tapahtumista.

Tassinork'issa asuu näihin aikoihin ainoastaan etuvartioperheitä ja muutamia nuoria grönlantilaisnaisia, jotka hoitavat nuorien, asiamiestä auttavien pyydystäjien taloutta. Miehet ovat metsästämässä kesäpeuroja. — Tuvan väki huomaa nyt ihmeekseen vieraan miehen seisovan rannalla. Onko hän pudonnut taivaasta, koska hänellä ei ole venettä eikä koiria? Kuka hän on? Mistä hän tulee? Naimattoman asiamiehen grönlantilainen taloudenhoitajatar, Tongiguark, joka on noutamassa jäätä aamukahviin, kuulee heti puhuttavan tuosta vieraasta miehestä. Hän säikähtää, sillä hän muistaa, miten kerran juopuneet valaanpyytäjät raivosivat Tassinork'issa.

"Pian saamme sen tietää", sanoo eräs nuori vaimo, "Pinguit on mennyt puhuttelemaan vierasta."

Pinguit! Tuo reipas ja rohkea grönlantilaispoika, joka Erikin viimeksi vieraillessa Tassinork'issa oli vielä maori hulivili, on nyt kasvanut kelpo valaanpyytäjäksi. Hän on siirtolan ylpeys ja Nordstrandin oikea käsi. Vaikka hän ei kärsikään siloja eikä suitsia ja tekee aina oman päänsä jälkeen, voidaan häntä kumminkin pitää ensiluokan miehenä tuossa pienessä pohjois-tanskalaisessa siirtolassa. Kuin myrskytuuli riensi hän pois, kuullessaan Tongiguark'in ilmoituksen vieraan tulosta. Kuin myrskytuuli hän tulee takaisinkin.

Tupien vaimot ja Tongiguark kiiruhtavat häntä vastaan. "Kuka? Mistä? Kiltti, rakas Pinguit, kerro heti!" Mutta Pinguit, joka on punainen päästään kuin marjainen laakso kesällä, halkaisee ryhmän kuin nuoli ja rientää kauppapuotiin.

"Nordstrand... Nordstrand!" huutaa hän, työntäen ja koputtaen sulettua ovea rasvaisilla kourillaan... "tulkaa ulos... hän on tullut takaisin... tulkaa ulos... no miksi ette avaa?"

Vihdoinkin aukenee ovi ja Pinguit syöksyy sisään suoraan Tassinork'in komentajan, Sören Nordstrandin syliin.

Nordstrand tarttuu Pinguit'ia käsivarteen.

"Hei... kuka on tullut takaisin? Mikä 'hän' se on?"

Pinguit riistäytyy irti. Hän ei kärsi mitään pakkoa.

"Erik, tietysti Erik! Hän, joka antoi Pinguit'ille veitsensä ja pyssynsä, hän, jonka Arnaluk opetti ajamaan koirilla... hän, joka oli tullut ilmassa Grönlantiin ja asui eräässä raajassa Toivon laaksossa, majassa, joka vieläkin on jäljellä!"

Nordstrand ei kuuntele häntä loppuun. Hän on joi ulkona. Niin, tuolla alhaalla näkyy todellakin eräsi mies. Olikohan se Erik Holm? — — toisen kerran sattumalta joutuneena tänne maailman loppuun, Tassinork'iin. Nordstrand on kyllä lukenut kirjeistä ja sanomalehdistä, jotka olivat saapuneet Upernivik'istä viime kesänä, että Erik ja tuo tunnettu tanskalainen löytöretkeilijä, professori Almkvist olivat lähteneet tieteelliselle matkalle. Mutta, että se toisi Erikin tänne — — maailman ympäri...

Mutta nyt he tapaavatkin toisensa. Kyllä, se on Erik! Nordstrand tuntee hänet heti ja nauraa ilosta.

"Tervetuloa, tervetuloa, rakas..."

"Hän ei näy sitä tietävän", sanoo Erik itsekseen, "jos hän tietäisi, niin ei hän voisi hymyillä ja olla iloinen!" Mutta nyt aikoo Erik kertoa sen... heti... kunhan hän vain ehtii koota ajatuksensa...

"Nordstrand... ette saa nauraa... ettekä olla iloinen... minun on kerrottava teille suuri suru... haimme häntä kyllä kaikkialta... Aasian sydämestä... koko maailmasta... kunnes vihdoin... tuolla kaukana lännessä... Lancaster'in salmessa... löysimme hänen hautansa."

Ja vapisten, katkonaisin lausein kertoo hän heidän matkastaan Arnaluk'in jäljessä ja kauheasta huomiostaan Lintuvuoren luona, jossa Kukunor oli vajonnut syvyyteen.

Nordstrand kuuntelee. Vähitellen käsittää hän sanat ja niitten tarkoituksen. Hän vaikenee. Ja kun Erik on lopettanut epätoivoisen sanatulvan, laskee Nordstrand kätensä hänen olalleen ja sanoo ainoastaan:

"Tule!"

He menevät yhdessä kauppapuotiin. "Hän on vielä kohtalon murtamana", ajattelee Erik ja aikoo puhua. Mutta Nordstrand tarttuu hänen käsivarteensa. "Hiljaa!" kuiskaa hän ja vetää hänet varjoon.

"Katso nyt itse!"

Erik kuulee oven rivan kitinän. Ovi aukenee... varovasti, kuin tahtoisi joku olla herättämättä nukkuvia. Nuori grönlantilaistyttö tulee esille, puettuna maansa pukuun. Hän menee kauemmaksi valoon, varjostaa silmiään molemmilla käsillään ja tuijottaa merelle, jossa jääkappaleet uiskentelevat, muodostaen sinisiä avovesijuovia.

Tuuli liehuttaa hänen keltaista, hennoilla hartioilla riippuvaa tukkaansa.

"Noin", kuiskaa Nordstrand, "seisoo hän joka aamu ja etsii katseillaan Tanskasta tulevaa laivaa."

Vaikka hän sanookin tuon hiljaa, kuulee nuori tyttö kumminkin äänen. Hän kääntyy heihin päin ja aurinko paistaa hänen vaaleille kasvoilleen.

Silloin unhoittaa Erik kaikki ympärillään. Hän horjuu eteenpäin.

Ja suunniltaan... voimatta hillitä ääntään huutaa hän:

"Arnaluk... Arnaluk!"

4.

KESÄ TASSINORK'ISSA.

Erik ei ole erehtynyt. Grönlantilaisessa nahkapuvussa oleva tyttö on todellakin Arnaluk, Arnaluk, jota hän on etsinyt kolmesta maanosasta, löytääkseen hänet neljännestä, jota hän ei ole milloinkaan jättänyt, Grönlannista. Hän siis elää! Hän ei siis ole ollutkaan Kukunor'issa, joka vajosi kylmään syvyyteen!

"Katso Erik", sanoo Nordstrand, "kävi aivan kuin kirjeessäni otaksuinkin; jäät näyttivät uhkaavilta ja välttääkseen sisään sulkeutumisen, perääntyi Kukunor äkkiä takaisin. Etsiessäni sen uutta ankkuripaikkaa tapasin Arnaluk'in ajamassa koiravaljakollaan kotiin. Hän oli ollut laivan luona koirineen ja kun jäät näyttivät irtaantuvan maasta, nousi hän laivaan. Hänelle ei oltu tehty mitään pahaa ja niin pian kuin vain voitiin, oli hänet jälleen laskettu maajäälle. Mutta Tanskan matka oli sillä kerralla mennyttä. Ja seuraavan vuonna olivat jääsuhteet sellaiset, että Hans Egede ei uskaltanut Upernivik'iä pohjoisemmaksi..."

Arnaluk lähestyy Erikiä. "Vihdoinkin!... Niin, sinähän se olet. Olet siis vihdoinkin tullut! Tiesin, että tulisit, mutta en tahtonut puhua siitä täällä. Tule kanssani vuorelle!"

Hän ottaa Erikiä kädestä. Nyt alkaa hän juosta ja Erikin täytyy seurata. Tuuhea tukkansa liehuu tuulessa. Erik on aivan hengästynyt, mutta se ei auta. Vikkelänä kuin kauris, opastaa Arnaluk hänet vuorelle polkua pitkin, jonka hänen ja monen muun Tassinork'in asukkaan kengät aikojen kuluessa ovat polkeneet rannalta Tassinork'in takaiselle vuorelle — tunturille, jonka huiput rusottavat joka aamu ja enimmän silloin kun auringon ensimmäiset säteet sattuvat siihen pitkän talviyön jälkeen. Tällä vuorella lausuu Tassinork valon jälleen tervetulleeksi. Tänne tuli Arnaluk aina, kun joku asia painoi hänen mieltään ja kun hän tahtoi olla yksinään luonnon helmassa. Ja ainoassaan täällä ylhäällä, johon Grönlantia näkyy lintuperspektiivissä kirkkaan, avaran taivaan alla, voi hän kertoa Erikille kaikki ajatuksensa. Ja kuunnella, mitä Erikillä oli hänelle sanottavaa. He ovat kahden. Sillä tämä on Arnaluk'in kirkko.

Sitten sanovat he toisilleen noita ujoja, arkoja ja ihmeellisiä asioita, joita rakastuneet aina maailman alusta asti ovat uskoneet toisilleen rakkauden keväänä.

— — Kesä on tullut Tassinork'iin! Ja vaikka se on niin lyhyt, ettei se milloinkaan voi kokonaan sulattaa jäitä eikä luntakaan, niin on meri kumminkin laajalti vapaana jäistä ja maalla on suuria, lumettomia, kukkia ja kanervaa kasvavia aloja, jotka, verrattuina Tanskan kesään, näyttävät ehkä mitättömiltä ja kuihtuneilta, mutta panevat kumminkin pohjois-tanskalaisen sydämen riemuitsemaan ilosta, kuinka kauniiksi Jumala sittenkin on luonut maailman kaukana pohjoisessa. Tassinork'issa puhuvat vuoret, meri, jää, paukkuva pakkanen ja humiseva tuuli tuota sanatonta ja voimakasta kieltä, jota luonnonlapset rakastavat ja ymmärtävät. Taivas kuuluu voimakkaille ja puhtaille: lapsille. Lapsen sielu on Jumalan kuvastin, luonnon ääni on taivaan kieli. Lapset ja taivas ymmärtävät toisensa.

Joet kuohuvat, lähteet pulppuavat, jäävirrat paukahtelevat ukkosena ja tuhannet linnut pesivät vuorilla. Hylje synnyttää sokeita poikasiaan, mursu laiskottelee jäälautoilla ja paistattelee kiiltävää liharuhoaan, karhu kääntää ruusunpunaisen ja kiiltävien valkoisten hampaiden reunustaman kitansa aurinkoon päin. Silloin tällöin purjehtivat valaanpyytäjät ryhmissä syvällä salmella.

Nordstrand katselee vuorenrinteelle, jossa nuo molemmat hennot vartalot kuvastavat kirkasta, vaaleansinistä taivasta vastaan. Kauan seisoo hän, katsellen sinne. Huulensa vapisevat. Ja silmänsä... onkohan: se tuuli, joka ne noin kirkastaa kuin ne olisivat täynnä kyyneleitä? "Arnaluk", kuiskaa hän, "ainoani, rakkaimpani!"

Mutta sitten kääntyy hän äkkiä ja menee tupaan... istuutuu raskaasti kirjoitustuoliinsa... paikkaan, jossa hän on viettänyt niin monet tunnit elämästään, ja kätkee kasvonsa käsiinsä.

Pinguit tulee loistaen ilosta ja innoissaan.

"Katsokaa, mitä olen löytänyt!... Se oli tuolla ylhäällä... polun vieressä kivien välissä!"

"Anna se tänne!"

"Kivien välissä! Aurinko paistoi siihen ja se heijastui silmiini!"

"Saanko katsoa?"

"Kyllä, olkaa hyvä... mutta löytöpalkkio?"

"Kyllä Pinguit..."

Nordstrand menee kauppaan ja tuopi sieltä kokonaisen pussillisen viikunoita — harvinainen lahja, joka tavallisesti annetaan ainoastaan sille, joka ilmoittaa vuoden ensimäisen laivan.

Pinguit on haltioissaan. Hän juoksee riemuiten matkaansa saaliinensa. Nyt saapuu hän kuin oikea satuprinssi tupien pikkulasten luokse, sillä mikä on hänen, on myös heidänkin.

Mutta Nordstrand katselee Pinguit'in löytöä. Hän tutkii sen tarkoin. Hämähäkinhieno kultaketju ja siitä riippuva, kummallisilla merkeillä koristettu kotelo, jonka sisässä on... musta helmi.

5.

"UMIARSUIT."

Umiarsuit! Siirtola on äkkiä muuttunut oikeaksi muurahaispesäksi. Umiarsuit! Kaikki, mikä elää, hyörii sinne tänne, jos nyt voi puhua hyörinästä Tassinork'issa.

Pinguit'han se on, joka tavallisuuden mukaan ilmoittaa vuoden suurimman uutisen. "Laiva on tullut!" Päiväkausia on hän puikkelehtinut kajakillaan ajojäissä ja useammasti kun kerran tuonut kotia hylkeitä, sillä hän ei ole leikin vuoksi Tassinork'in paras pyydystäjä. Tänään käyttää hän airoaan yhtä sukkelaan kuin rataslaiva siipiään. Paljon ennen hänen rantaan pääsyään kuuluu ilmassa hänen kaikuva huutonsa: "Umiarsuit! Umiarsuit!"

Ja kaikki rientävät rantaan. Arnaluk ja Erik ensimmäisinä.

"Missä? Missä?"

Onko mahdollista, että Pinguit'in haukansilmät ovat erehtyneet? Kaikki etsivät katseillaan noita tummia juovia, joina Hans Egeden mastot tavallisesti kuvastuvat ajojäiden valkoista taustaa vastaan. — Missä, missä?

Pinguit hyppää maihin. Hän on niin innoissaan, että hän tuskin voi saada sanaakaan suustaan.

"Tuolla, tuolla!" Mutta kukaan ei näe laivaa. Hän polkee jalkaansa ja itkee kiukusta ja innosta.

"Eihän se olekaan Hans Egede, vaan joku toinen, aivan valkoinen laiva, varustettu paksulla savupiipulla! ja kahdella pienellä, vinolla mastolla... ettekö näe?... tuolla!"

Äkkiä kuuluu mereltä vihellys — jonkun höyrylaivan merkkipuhallus. Ja nyt he kaikki huomaavat siron, valkoisen höyrypurren, joka kulkee jäälauttojen välissä.

"Ah!" huudahtaa Arnaluk, "Hans Egede ei se kyllä ole, mutta mikähän se sitten on?"

Nordstrand katsoo sitä kiikarillaan. "Lippu... onpa; kummallista... etten sitä tunne... Erik, tunnetko sinä?"

Erik ottaa kiikarin.

"Laiva on Kiinasta, lippu on keisarin... tuo vanha, kansallinen... Mingein lippu, San-ho-hui'n merkki!"

Arnaluk'ia värisyttää. Erik on kertonut hänelle tuosta salaisesta seurasta, johon Wen Siang kuului ja johon kohtalo oli sitonut hänet niin omituisilla siteillä. Helmestä ei hän kuitenkaan ollut puhunut.

Mutta nyt on laiva ankkuroinut ja laskenut veneen vesille. Erik ei ole erehtynyt, Wen Siang'in kansalaiset soutavat sitä.

Mutta kuka... kuka seisoo kokassa ja heiluttaa karvalakkiaan, auringon paistaessa hänen, punaiseen peruukkiinsa ja silmälaseihinsa?

Almkvist!

"En erehdy..." huudahtaa Erik, "hän se on ilmielävänä! Kuinka tämä voi olla mahdollista? — Tule Arnaluk... ja Nordstrand!"

Ja pitäen Arnaluk'ia kädestä rientää hän maihinnousupaikalle.

"Hän... mikä hän?" kysyy Arnaluk hengästyneenä. "Kuka hän on?"

"Almkvist tietysti... professori Almkvist! Professori Tassinork'issa, se on suurenmoista!"

Nyt on vene perillä. Almkvist hyppää maihin. Erik ottaa hänet vastaan avoimin sylin.

"Tervetuloa professori... ja tässä, löysin hänet kumminkin vihdoin... on Arnaluk, Tassinork'in kuningatar... ja minun!"