Part 45

Mutta täytyipä tämän riisinkin maksaa, ja sen hinta oli vallan suhdaton leivänhintaan nähden. Tämän suunnattoman eroituksen tasoittaminen annettiin kaupungin toimeksi; ja toimeenpanijoiden, dekurionien neuvosto piti kokousta tuona samana marraskuun 23:ntena päivänä ja päätti huomauttaa kuvernöörille, että oli mahdotonta kauempaa kestää sellaista taakkaa. Ja kuvernööri määräsi asetuksella joulukuun 7:nneltä päivältä mainitun riisin hinnan kahdeksitoista liraksi tynnyriltä, uhaten jokaista, joka kieltäytyisi myymästä tästä hinnasta, tavaran menettämisellä ja samanarvoisella rahasakolla, _jopa suuremmallakin sakolla ja ruumiin kurituksella, riippuen Hänen Ylhäisyytensä mielivallasta ja tapauksen laadusta ynnä henkilöiden luonteesta_.

Jo ennen kapinaa oli puhdistetulle riisille määrätty hinta, samoin kuin luultavasti muillekin viljalajeille, ja tämä tapahtui toisten asetusten muodossa, joita meidän ei ole ollut mahdollista löytää.

Kun täten leivän ja jauhojen hintaa Milanossa pidettiin halpana, oli siitä seurauksena, että ympäristön väestö joukottain riensi sinne ostamaan. Poistaakseen tämän seikan, jota sanoi epäkohdaksi, Don Gonzalo uudessa asetuksessa joulukuun 7:nneltä päivältä kielsi kuljettamasta ulos kaupungista kahtakymmentä soldoa kalliimpaa leipämäärää, määräten asetuksen rikkojalle sakoksi tuon leipämäärän menettämisen ja kaksikymmentä viisi scudoa; ja _varojen puutteessa pari köydenkiristystä julkisessa paikassa, jopa kovempaakin kuritusta_, yhä vaan _Hänen Ylhäisyytensä mielivallan mukaan_. Saman kuun 22:na päivänä -- ei tiedetä miksi niin myöhään -- hän julkaisi jauhoja ja ryynejä koskevan samanlaisen asetuksen.

Rahvas oli tahtonut hankkia itselleen yltäkylläisyyttä ryöstämällä ja polttamalla; hallitus tahtoi sitä pitää yllä orjalaivojen ja köyden avulla. Keinot olivat täydelleen sopusuhtaiset keskenään; mutta missä määrin ne vastasivat tarkoitusperäänsä, saattaa lukija helposti arvostella; ja millä tavoin ne kelpasivat sitä toteuttamaan, sen saa lukija heti nähdä. Onpa muuten helppo huomata ja varsin tähellistä panna merkille, kuinka läheisessä ja välttämättömässä yhteydessä toisiinsa nämä molemmat menettelytavat olivat. Kumpikin niistä oli välttämätön seuraus edellisestä toimenpiteestä, joka oli määrännyt leivän hinnan niin paljoa huokeammaksi tosiolojen mukaista, eli sitä hintaa, joka luonnollisesti olisi johtunut tarpeen ja paljouden välisestä suhteesta. Tällainen keino on aina näyttänyt rahvaasta sekä kohtuudenmukaiselta että yksinkertaiselta ja helpolta toteuttaa; on siis hyvin luonnollista että ahtaina aikoina ja katovuosina se sitä halajaa, rukoilee, ja jos voi, pakoittaa sitä käyttämään. Mutta mikäli sittemmin seuraukset ilmenevät, käy välttämättömäksi, että viranomaiset ehkäisevät jokaisen niistä lailla, joka kieltää ihmisiä tekemästä sitä, johon edellinen laki heitä oikeutti. Sallittakoon meidän tässä ohimennen huomauttaa omituista sattumaa. Maassa ja aikana, joka on hyvin lähellä meitä,[38] uudenajan historian melukkaimpana ja merkillisimpänä aikana, on samanlaisten asianhaarojen vallitessa käytetty samanlaisia keinoja -- voisipa melkein sanoa vallan samoja, eroten suhtien puolesta, mutta noudattaen jotenkin samaa järjestystä; niitä käytettiin huolimatta siitä, että ajat olivat muuttuneet, ja tuo seikka johtui etupäässä siitä, että rahvaan suuret joukot, joihin nuo tiedot eivät olleet juurtuneet, pitkäksi aikaa voi saattaa voimaan käsityksensä, ja käyttääksemme siellä tavallista puhetapaa, pakoittaen ohjata lainsäätäjäin käsiä.

Palataksemme siis omiin asioihimme, oli kapinalla ollut kaksi seurausta: toiselta puolen elintarpeiden varsinainen tuhlaus ja hukka itse kapinan aikana, ja toiselta puolen, halvan leipähinnan aikana tapahtuva, ylen runsas, ylimielinen, rajaton kulutus sen vähäisen viljamäärän kustannuksella, jonka olisi pitänyt riittää seuraavaan elonkorjuuseen asti. Näihin yleisiin seurauksiin liittyi se seikka, että neljä rahvaan miestä tuomittiin kuolemaan mellakan johtajina; kaksi heistä hirtettiin Kainalosauva-leipomon edustalla, ja kaksi sen kadun suulla, jonka varrella viljavoudin talo oli.

Muuten ovat historialliset tiedot tästä ajankohdasta niin puutteellisesti merkityt, ettei niissä ollenkaan mainita miten ja milloin tämä mielivaltainen hinta lakkasi. Jos meidän varmojen tietojen puutteessa on sallittu tuoda esiin olettamia, olemme taipuvaiset luulemaan, että tuon hinnan lakkauttaminen tapahtui joulukuun 24:nnen päivän, kuolemantuomion toimeenpanemispäivän vaiheilla. Mainitsemamme 22:nnen päivän jälkeisiä viljahintaa koskevia asetuksia emme ole tavanneet; joko ne ovat joutuneet hukkaan, pysyneet piilossa tutkimuksiltamme, tai lienee hallitus, keinojensa tehottomuuden lamauttamana ja pettyneenä niiden huonojen tuloksien johdosta jättänyt ne hävitykselle alttiiksi.

Kuitenkin tapaamme useilla historioitsijoilla -- jotka aina kernaammin kuvaavat suuria tapahtumia kuin niiden alkujuurta ja kehitystä -- kuvauksen maasta ja varsinkin kaupungista sellaisena kuin ne esiintyivät kevättalven ja kevään aikana, jolloin pahan alkusyy, viljamäärän ja tarpeen välinen epäsuhtaisuus ei suinkaan ollut herjennyt, vaan päinvastoin lisääntynyt niistä parannuskeinoista, jotka jonkun aikaa olivat viivyttäneet seurauksia; eikä tuota epäkohtaa oltu voitu poistaa tarpeellisen ulkoa tuodun viljamäärän avulla, jota tuontia vaikeutti yleisten ja yksityisten varojen riittämättömyys, ympäristön asukkaiden köyhyys, liikenteen hitaus ja esteet, jopa itse lait, jotka koettivat aikaansaada ja ylläpitää luonnottoman halpaa hintaa. Lisäksi nälänhädän oikea syy, tai paremmin sanoen, itse nälänhätä vaikutti tuhoten hillitsemättä ja täydellä voimallaan.

Tässä seuraa tuon surkean kuvauksen kopia.

Joka askeleella kohtasi suljettuja myymälöitä; tehtaat suureksi osaksi autioina; kaduilla sanomattoman surkeita näkyjä, kurjuuden lakkaamatonta vilinää, tuskien alituisia tyyssijoja. Ammattikerjäläisten, joiden luku oli kuivunut varsin vähiin ja jotka olivat sekaantuneet ja eksyneet uuteen väen paljouteen, oli nyt pakko riidellä almusta niiden henkilöiden kanssa, joilta parempina aikoina olivat almuja vastaanottaneet. Siinä oli isäntiensä eroittamia tarjoilijoita ja puotipalvelijoita, joiden jokapäiväiset tulot olivat vähentyneet tai kokonaan lakanneet, ja jotka elivät vaivaloisesti säästöistään ja pääomastaan; liikkeen omistajiakin, joille liikkeensä pysähtyminen oli tuottanut vararikon ja turmion; kaikenlaisia käsityöläisiä, mitä karkeimpien ja hienoimpien, mitä tärkeimpien ja mitä ylellisimpien ammattien harjoittajia, harhaillen ovelta ovelle, kadulta kadulle, nojaten talojen kulmiin, loikoen kivityksellä, talojen ja kirkkojen ääressä, valittaen anoen almua ja epäröiden tarpeen ja vielä polkemattoman häveliäisyyden välillä, laihtuneina, voimattomina, väristen vilusta ja nälästä, yllään kuluneet ja vähät vaatteet, jotka useilla kuitenkin vielä olivat entisen varallisuuden merkkinä; samoin keskellä toimettomuutta ja alennustilaa ilmeni jonkunlaisia miehekkäisyyden ja uutteruuden merkkejä.

Sekaantuneina tähän viheliäiseen joukkoon, ja muodostaen siitä melkoisen osan, liikkui palvelijoita, mitkä olivat isäntiensä eroittamat, nämä kun olivat vaatimattomasta varallisuudentilasta joutuneet ahdinkoon tai oltuaan sitä ennen mahtavia ja rikkaita, eivät sellaisena vuotena kyenneet ylläpitämään lukuisan palvelijakunnan ylellisyyttä. Ja kaikkiin näihin erilaisiin puutteenalaisiin liittyi joukko toisia, jotka olivat tottuneet osaksi elämään heidän tuloistaan: lapsia, naisia, vanhuksia, ryhmittyneinä entisten ylläpitäjiensä ympärille tai hajaantuneina toisaalle kerjäämään.

Saattoipa muiden joukosta tuntea useita bravoja heidän pörristetyistä hiustupsuistaan, repaleiksi käyneistä komeista vaatteistaan, omituisista eleistään ja esiintymistavoistaan ja siitä leimasta, jonka elintapojen tottumus painaa kasvoihin ja joka on sitä enemmän silmäänpistävä ja selvä, kuta enemmän se eroaa tavallisuudesta. Nämä bravot olivat vallitsevan yleisen kohtalon vuoksi menettäneet rikollisella tavalla ansaitun leipänsä, anoen sitä nyt armahtavaisilta ihmisiltä. Nälän masentamina, kilpaillen toistensa kanssa ainoastaan valitushuudoissa, he pelokkaina ja arkoina harhailivat kaduilla, joita niin kauan olivat kulkeneet pää pystyssä, katse epäluuloisena ja julmana, puettuna komeisiin ja omituisiin virkapukuihin, varustettuina rikkailla aseilla, suljilla koristettuina, hajuvesillä valeltuina ja tukka käherrettynä. Ja he ojensivat nöyrinä kättä, jota niin monesti julkeasti olivat kohottaneet uhkausta tai salakavalaa iskua varten.

Mutta kenties viheliäisimmän ja surkuteltavimman näyn tarjosivat maalaiset; he saapuivat yksitellen, kaksittain, koko perheinä, miehet ja vaimot kantaen pikkulapsiaan käsivarrella tai selässä, taluttaen suurempia lapsia kädestä, vanhukset kulkien jälessä. Muutamat, joiden talot majoitettu tai seudun kautta kulkeva sotaväki oli anastanut ja ryöstänyt, olivat epätoivoisina lähteneet pakoon. Näiden joukossa oli eräitä, jotka herättääkseen suurempaa sääliä tai saattaakseen silminnähtäväksi surkeutensa näyttivät mustelmiaan ja haavojaan, mitkä olivat saaneet iskuista puolustaessaan omaisuutensa kurjia jäännöksiä tai ponnistaessaan paetakseen sokeata ja hillitöntä raakuutta. Toiset olivat säästyneet tältä erityiseltä vitsaukselta, mutta heidät karkoitti taas tuo toinen painajainen, joka ei säästänyt yhtään tämän maakunnan soppea, nimittäin kasvuttomuus ja verotaakat, mitkä olivat paisuneet suuremmiksi kuin koskaan, muka sodantarpeiden vaatimuksesta. Näitä henkilöitä saapui lakkaamatta kaupunkiin, kuin rikkauden ja anteliaisuuden pesäpaikkaan ainakin.

Saattoi eroittaa äsken tulleet sekä heidän epävarmasta käynnistään ja tottumattoman ilmeestään, että vielä enemmän hämmästyksestä ja paheksumisesta, joka kuvastui heidän kasvoissaan, he kun kohtasivat niin runsaita kilpailevia onnettomuuden tovereita matkansa päämäärässä, missä olivat luulleet esiintyvänsä erityisinä säälin esineinä ja vetävänsä puoleensa katseet ja avuliaisuuden. Toiset, jotka jo jonkun aikaa olivat kuljeksineet ja asustaneet kaupungin kaduilla ja jotka ylläpitivät henkeään sattumalta saamillaan antimilla -- näin suuri oli ristiriita tarpeen ja avunannon välillä -- kantoivat kasvoillaan synkemmän ja toivottomamman alakuloisuuden leimaa. Erilaiset olivat heidän pukunsa, jos yleensä saattoi puvuista puhua! Kasvot näivettyneet laakson asukkailla, ruskeat tasangon ja kumpujen asujamilla ja verenpunaiset vuoristolaisilla, kaikki laihtuneet ja hivuneet, silmät syvällä kuopissaan, katseet tuijottavina, ilmaisten puoleksi synkeyttä, puoleksi mielettömyyttä; hiukset pörröisinä, parrat karheina; kovassa työssä varttuneet ja karaistuneet ruumiit nyt puutteen näännyttäminä; iho kurtistuneena kuihtuneilla käsivarsilla ja luisevilla säärillä ja ryntäillä, jotka pilkistivät esiin repaleiden lomista.

Erilaisen mutta vallan yhtä surkean kuvan kuin tämä masentunut jäntevyys, tarjosivat sukupuoleltaan ja iältään heikoimmat, joiden luonto helpommin oli voitettu ja joiden raukeemus ja masennus oli toivottomampi.

Siellä täällä kaduilla, vallan talojen seinien vierustassa, oli pieninä kasoina ruumenien ja likaisten vaateriepujen sekaisia poljettuja olkia. Ja nämä tunkiot olivat kuitenkin huolehtivan ihmisrakkauden antimia: ne olivat vuoteita, jotka olivat valmistettu sitä varten, että muutamat noista poloisista olisivat voineet niille yöksi päänsä lepoon kallistaa. Aika ajoin päivälläkin näki niillä nukkuvan tai loikovan jonkun onnettoman, jolta väsymys tai nälkä oli uuvuttanut voimat ja jäykistänyt jalat. Joskus tällaisella kurjalla vuoteella lepäsi kuollut ruumis; joskus väsynyt raukka äkkiä kaatui hengettömänä alas kivitykselle.

Monen tällaisen maahan kaatuneen yli näki joskus kumartuvan ohikulkijan tai naapurin, äkillisen säälin valtaamana. Muutamissa paikoin liikkui kauemmaksi tähtäävällä huolenpidolla järjestetty avuliaisuus, joka oli apuneuvoiltaan rikkaan ja suuremmoiseen anteliaisuuteen tottuneen käden liikkeelle panema, nimittäin tuon hyvän kardinaali Federigon. Hän oli valinnut kuusi pappia, joiden hehkuvaa ja uupumatonta ihmisrakkautta tuki vankka ruumiinrakenne. Nämä hän oli jakanut kolmeen pariin, joista kunkin oli määrä kulkea läpi kolmanneksen kaupunkia, jälessään kantajia, joilla oli mukanaan erilaisia ravintoaineita sekä muita vaikuttavampia vahvistusaineita, ynnä vaatteita. Joka aamu nämä kolme paria läksivät liikkeelle kulkien eri suuntiin, lähestyivät niitä, joiden näkivät makaavan maassa ja jakelivat jokaiselle tarpeen vaatimaa apua. Se, joka jo kamppaili kuoleman kanssa eikä enää kyennyt nauttimaan mitään ravintoa, vastaanotti uskonnon viimeistä apua ja lohdutusta. Niille, joita ravinto vielä saattoi virkistää, antoivat he lientä, munia, leipää ja viiniä; toisille, joita pitkäaikainen nälkä oli kiduttanut, he ojensivat väkilientä, mehua, jalompaa viiniä, virkistäen heitä sitä ennen, jos oli tarpeellista, lääkkeillä ja etikalla. Samanaikuisesti he jakelivat vaatteita, peittääkseen säädyttömintä ja huutavinta alastomuutta.

Eikä heidän avunantonsa pysähtynyt vielä tähän. Hyvä sielunpaimen oli niin määrännyt, että siellä, missä se oli toteutettavissa, jaettaisiin tehokasta, eikä hetkellistä apua. Ne poloiset, joille tämä ensi apu oli antanut tarpeeksi voimia pysymään pystyssä ja astumaan, saivat noilta samoilta papeilta vähän rahaa, jotta ei jälleen ilmaantuva tarve ja uuden avun puute uudelleen syöksisi heitä siihen tilaan, josta heidät oli pelastettu; toisille he koettivat hankkia tyyssijaa lähimmistä taloista. Varakkaissa taloissa myönnettiin useimmiten vieraanvaraisuutta pelkästä ihmisrakkaudesta ja kardinaalin suosituksen nojalla; niissä taloissa taas, missä hyvältä tahdolta puuttuivat välikappaleet, nuo hengelliset miehet pyysivät ottamaan noita onnettomia täysihoitoon, sopivat maksusta ja suorittivat siitä heti osan käteisellä rahalla. He antoivat sitten kaikista näistä onnettomista täysihoitolaisista luettelon kaupungin papeille, jotta nämä olisivat käyneet heitä katsomassa, ja palasivat itsekin usein heitä tervehtimään.

Tuskin tarvinnee mainita, ettei Federigo supistanut huolenpitoaan näihin äärimäisiin kärsimyksiin ja ettei hän ollut odottanut tätä kurjuuden huippua heltyäkseen. Tämä hänen hehkuva ja valpas ihmisrakkautensa tunsi kaiken, kajosi kaikkeen, riensi auttamaan siinä, missä ei ollut voinut onnettomuutta häätää, ja pukeutui yhtä moneen ja vaihtelevaan muotoon kuin itse huutava tarve. Ja todella kokoamalla kaikki varansa, tekemällä säästäväisyytensä entistään vielä ankarammaksi, käyttämällä säästöjä, jotka olivat määrätyt toisiin, tähän aikaan toisarvoisiksi käyneisiin tarpeisiin, hän kaikin tavoin oli haalinut kokoon rahoja, käyttääkseen ne kokonaan nälänhätää kärsiväin tuskien lieventämiseksi.

Hän oli ostanut suuria viljavarastoja ja lähettänyt siitä melkoisen osan hiippakuntansa enimmin tarvitseviin osiin; ja kun tämä tarjottu apu ei läheskään vastannut tarvetta, hän lähetti lisäksi suoloja, "joiden avulla -- näin sanoo Ripamonti mainitessaan tätä seikkaa[39] -- niityn yrtit ja puiden kaarna muuttuivat ravinto-aineiksi". Viljaa ja rahoja hän oli jakanut kaupungin papeille. Itse hän samoili kaupungilla korttelista kortteliin, jaellen almuja; salassa hän auttoi useita köyhiä perheitä. Arkkipiispan palatsissa, kuten lääkäri Alessandro Tadino Milanon ruton kuvauksessaan kertoo, johon myöhemmin usein tulemme viittaamaan, jaettiin joka aamu kaksituhatta maljaa riisilientä.

Mutta nämä armeliaan anteliaisuuden ponnistukset, joita totisesti voimme sanoa suuremmoisiksi, kun ottaa huomioon, että ne olivat yhden ainoan miehen toimeenpanemat -- sillä Federigo ei koskaan jaellut toisten laupeuden antimia -- olivat vallan riittämättömät tyydyttämään tarvetta. Ja kuitenkin niihin yhtyi toisten yksityishenkilöiden tarjoama, joskaan ei yhtä hedelmällinen, niin silti sangen runsas anteliaisuus sekä dekurionien neuvoston myöntämä avustus, jonka toimeenpanon se oli uskonut viljavaraston hoitolautakunnalle. Kardinaalin huolenpidon avulla saatiin muutamien lähellä nälkäkuolemaa olevien vuoristolaisten henki pidennetyksi; mutta sitävastoin toiset joutuivat äärimäisen nälänhädän alaisiksi; edelliset joutuivat tähän samaan surkeaan tilaan kulutettuaan nuo niukat apuneuvot; toisilla seuduin, joita armeliaisuus, minkä oli pakko valita, ei ollut unhoittanut, mutta jotka se hetkeksi vähemmin tarvitsevina oli sivuuttanut, hätä kasvoi ja kävi kuolettavaksi; joka taholla kuoli ihmisiä, joka taholta tulvi ihmisiä kaupunkiin.

Jos parin tuhannen nälkääkärsivän -- tavallisesti rotevimmat ja taitavimmat voittamaan kilpailussa ja raivaamaan itselleen tietä -- oli onnistunut saada syödäkseen liemiruokaa, niin että juuri töin tuskin sinä päivänä pelastuivat nälkään kuolemasta, niin kuinka monta tuhatta muita poloisia jäi jälelle, kadehtien noiden muiden muka onnellisempien kohtaloa, vaikkapa noiden jälelle jääneiden joukossa useinkin oli heidän puolisojaan, lapsiaan, vanhempiaan! Ja sillä aikaa kuin eräissä paikoin kaupunkia muutamat noista hyljätyimmistä ja äärimäisen hädän kanssa kamppailevista virkistyneinä ja joksikin aikaa ravittuina saattoivat nousta ylös maasta, toisissa paikoin toiset kaatuivat, nääntyivät, jopa päästivät viimeisen henkäyksensä saamatta apua ja lohdutusta.

Koko päivän kuuli kaduilla rukoilevien äänten kumeata huminaa; yöllä huokausten kohinaa, jota silloin talloin keskeyttivät äänekkäät valitukset, korvia viiltävät vaikeroimiset ja liikuttavat avunrukoukset, mitkä päättyivät räikeään kirkunaan.

On merkille pantavaa, ettei näin ylenmääräisten kärsimysten vallitessa, keskellä niin monenlaisia valituksia, havaittu ainoatakaan yritystä eikä huutoa, joka olisi tähdännyt kapinaan; ainakaan ei siitä missään tapaa jälkeäkään. Ja kuitenkin niiden joukossa, jotka elivät ja kuolivat tällä tavoin, oli sangen monta, jotka olivat tottuneet kaikkeen muuhun kuin kärsimiseen; heidän joukossaan oli sadottain niitä henkilöitä, jotka Pyhän Martin päivänä olivat pitäneet niin suurta melua.

Ei saata olettaa, että noiden neljän kuolemaan tuomitun tarjoama esimerkki, jotka olivat saaneet kärsiä kaikkien muiden tähden, nyt olisi pitänyt heitä kaikkia aisoissa. Mitä olisikaan voinut vaikuttaa noiden onnettomien pelkkä muisto, jotka eivät olleet silminnähtävinä edessä, kuljeskelevaan joukkoon, mikä näki olevansa tuomittu hitaaseen perikatoon, ja mikä jo oli sen hävitystyön alaisena. Mutta me ihmiset olemme yleensä niin luodut, että täynnä paheksumista ja raivoa kapinoimme keskinkertaisia kärsimyksiä vastaan, mutta että luhistumme vaieten äärimäisten tuskien alle. Kestämme tylsyneinä, emmekä alistuvina, niiden onnettomuuksien ylenmääräisyyttä, joita alussa pidimme sietämättöminä.

Ne aukot, jonka kuolevaisuus joka päivä aukaisi tähän surkuteltavaan joukkoon, kävivät joka päivä yhä ammottavammiksi. Väen tulviminen kaupunkiin oli loppumaton, lähinnä lähikylistä, sitten koko ympäröivältä maaseudulta, sitten herttuakunnan eri kaupungeista ja lopuksi muualtakin. Ja sillävälin Milanostakin joka päivä läksi pois sen vanhoja asukkaita; toiset sen tekivät paetakseen niin suuren kurjuuden näkemistä; toiset taas näkivät itsensä uusien monilukuisten kerjuukumppaneidensa syrjäyttämiksi, väistyivät heidän edestään ja poistuivat epätoivoisina yrittämään viimeistä ponnistusta, nimittäin avun etsintää muualta, mistä hyvänsä, missä ei olisi ollut niin tiheään sullottuna väkeä eikä kerjäläisten kilpailu niin suuri. Vastakkaisilla matkoillaan menijät ja tulijat kohtasivat toisensa tarjoten toisilleen sydäntä kouristavan näyn, surullisen todisteen ja synkän enteen siitä matkan päämäärästä, jota kohti niin hyvin toiset kuin toiset taivaltivat. Siitä huolimatta kaikki jatkoivat vaellustaan, joskaan eivät toivoneet voivansa muuttaa kohtaloaan, niin ainakin välttääkseen näkemästä taivasta, joka oli käynyt vihatuksi ja palaamasta seuduille, jotka olivat olleet heidän tuskiensa ja epätoivonsa todistajina. Mutta moni näistä onnettomista nälän ja uupumuksen murtamina kaatui tielle ja heitti siinä henkensä; ja kuolleet ruumiit tarjosivat onnettomuuden tovereille vielä synkemmän näyn ja herättivät kauhua, kenties tunnonvaivojakin toisissa ohikulkijoissa. "Näin itse -- kirjoittaa Ripamonti -- vallien viereisellä tiellä naisen ruumiin... Hänen suustaan pisti esiin puoleksi pureskeltua ruohoa, ja tahraiset huulet näyttivät ikäänkuin vielä yrittävän viimeistä epätoivoista ponnistusta... Hänellä oli pieni mytty hartioilla ja kapalovöillä ryntäilleen kiinnitettynä lapsipahainen, joka itkien pyysi rintoja... Ja sääliväisiä ihmisiä oli saapunut paikalle, he nostivat pienokaisen ylös maasta, veivät sen mukaansa, tehden sille pakottavinta äidinpalvelusta."

Tuo komeiden pukujen ja repaleiden, yltäkylläisyyden ja kurjuuden vastakohta, niin tavallinen tavallisina aikoina, oli silloin täydelleen lakannut olemasta. Repaleet ja kurjuus vallitsivat melkein kaikkialla, ja mikä siitä erosi, oli ainoastaan vaatimattoman keskitilan ilmaus. Nähtiin aatelisten kulkevan yksinkertaisissa ja vaatimattomissa vaatteissa, jopa kuluneissa ja huonoissakin. Toisilla tämä johtui siitä, että kurjuuden yleiset syyt olivat siihen määrin muuttaneet heidän varallisuussuhteensa tai antaneet kuoliniskun heidän jo ennestään kituvalle taloudelliselle tilalleen; toiset joko pelkäsivät, että komeudellaan olisivat kiihoittaneet kansan vihaa tai häpesivät yleisen kurjuuden pilkkaamista. Nämä vihatut ja pelätyt mahtavat henkilöt, jotka olivat tottuneet liikkumaan seurueenaan parvi julkeita palkkalaisrosvoja, kulkivat nyt melkein yksin, pää kumarassa ja kasvoissa ilme, joka näytti tarjoavan ja anovan sovinnollista rauhaa. Toiset, joilla onnellisina aikoina oli ollut inhimillisemmät tunteet ja lempeämpi käytöstapa, näyttivät hekin olevan vallan ymmällään ja neuvottomina alituisen kurjuuden näkemisestä, se kun tuntui käyvän yli ei ainoastaan kaiken auttamismahdollisuuden, mutta myös niin sanoakseni säälimisvoimien. Sen, jolla oli tilaisuus jaella jonkun verran almuja, täytyi kuitenkin tehdä ero nälän ja nälän, kurjuuden ja kurjuuden välillä. Ja heti kun armelias käsi lähestyi onnettoman kättä, riensi läheltä saapuville toisten onnettomien kilpaileva lauma, ja ne, joille oli säästynyt vähän enemmän voimia, tunkeutuivat esille toistaen pyyntöjään vielä hellittämättömämmin; uupuneet vanhukset, lapset ojensivat esiin laihtuneita käsiään. Äidit kohottivat ja näyttivät kaukaa itkeviä lapsiaan, jotka olivat repaleisilla kapalovöillä kurjasti verhotut ja jotka väsymyksestä vaipuivat kokoon heidän käsissään.

Näin kului talvi ja kevät; ja jo joku aika sitten terveyslautakunta oli huomauttanut muonavarojen lautakunnalle tartunnan vaaraa, mikä joka taholla kasaantuneen kärsimyksen vuoksi uhkasi kaupunkia; ja senvuoksi se ehdoitti, että kuljeksivat kerjäläiset oli koottava eri sairaaloihin. Sillävälin kun punnittiin tätä ehdotusta, kun se hyväksyttiin, kun neuvoteltiin sopivimmista toteuttamiskeinoista, -tavoista ja -paikoista, kasaantui kadulle ruumiita joka päivä yhä enempi ja sen mukaan lisääntyi myös päivä päivältä inho, alakuloisuus ja vaara. Muonavarojen lautakunnassa katsottiin silloin helpoimmaksi ja tarkoitusta vastaavimmaksi toista menettelyä, nimittäin, että koottiin kaikki kerjäläiset, sekä terveet että sairaat yhteen paikkaan, sairaalaan, missä heitä oli ylläpidettävä ja hoidettava kaupungin varoilla, ja näin päätettiin tehdä vastoin terveyslautakunnan lausuntoa, joka huomautti, että niin runsaslukuisessa ihmisjoukossa vaan oli lisääntyvä se vaara, jota tahdottiin poistaa.