Part 44

Kun Lucian äidin oli onnistunut, en oikein tiedä millä keinoin, ilmaista tyttärelleen, että muudan oli elossa, turvissa ja että hän oli saanut heidän tietonsa, Lucia tunsi suurta huojennusta eikä enää toivonut muuta, kuin että tuo nuori mies hänet unhoittaisi, tai, sanoaksemme tarkemmin, että hän koettaisi unhoittaa. Lucia puolestaan sata kertaa päivässä teki Renzoon nähden samanlaisen päätöksen ja yritti joka keinoa sitä toteuttaakseen. Lakkaamatta hän työssään aherteli ja koetti kiinnittää siihen kaiken huomionsa; kun Renzon kuva palasi hänen mieleensä, hän oitis itsekseen lausui tai lauloi rukouksia. Mutta ikäänkuin ilkamoiden tämä kuva ei tullut avoimesti ja ilmeisenä; se hiipi salaa muiden kuvien mukana, niin ettei mieli huomannut sitä vastaanottaneensa kuin vasta jonkun aikaa jälestäpäin.

Lucia siirtyi usein ajatuksissaan äitinsä luokse; miten olisikaan voinut olla toisin. Ja hänen mielikuvituksensa Renzo tuli hiljaa hiipien kolmanneksi, kuten todellinen Renzo niin usein oli tehnyt. Ja niin tämä nuorukainen ilmestyi kaikkien henkilöiden mukana, joka paikassa, jokaisessa menneisyyden muistossa. Ja kun tyttöparka joskus haaveili tulevaisuudestaan, ilmestyi tuo kuva silloinkin, vaikka vaan sanoakseen: siellä minä ainakaan en tule olemaan mukana. Jos siis Renzon täydellinen karkoittaminen ajatuksista oli toivottoman turha yritys, onnistui Lucian kuitenkin jossakin määrin ajatella häntä harvemmin ja vähemmin hehkuvasti, kuin mitä sydämensä olisi vaatinut; se olisi onnistunut hänelle paremminkin, jos hän olisi ollut yksin sitä tahtomassa. Mutta Donna Prassede nähkääs oli olemassa, jonka hartain pyrkimys oli karkoittaa Renzo Lucian ajatuksista, ja joka sitä varten ei ollut keksinyt parempaa keinoa kuin että puhui Renzosta niin usein kuin suinkin.

-- Kas niin, hän virkkoi usein, nyt ei enää ajatella tuota miestä!

-- Minä en ajattele ketään, vastasi Lucia.

Donna Prassede vaan ei ottanut tyytyäkseen moiseen vastaukseen ja huomautti, että hän halusi tosiseikkoja, eikä pelkkiä sanoja. Ja hän laverteli pitkään nuorten naisten tavoista, puhuen niistä seuraavasti:

-- Kun tytöt ovat rakastuneet heittiöön -- ja sellaisiin he parhaasta päästä kiintyvät -- eivät he enää voi vapautua heistä. Jos naimiset kunniallisen, järkevän, kelpo miehen kanssa jonkun onnettoman sattuman vuoksi ovat menneet myttyyn, niin he heti rauhoittuvat; mutta jos on kysymys huimasta uskalikosta, niin ovat he toivottomia.

Ja sitten alkoi hän ladella tuon poissaolevan miesparan ansioluetteloa, pahantekijän, joka muka oli tullut Milanoon ryöstämään ja murhaamaan; ja kaikinmokomin hän tahtoi saada Lucian tunnustamaan kaikki ne koirankujeet, jotka Renzo muka oli tehnyt kotiseudullaankin.

Ääni värähdellen häpeästä, surusta ja kaikesta siitä paheksumisesta, jonka hänen lempeä luonteensa ja nöyrän riippuvainen asemansa sallivat hänen sisällään liikkua Lucia vastusti tätä käsitystä ja vakuutti, että tuo poloinen nuori mies ei koskaan kotikylässään ollut antanut aihetta puhumaan itsestään muuta kuin hyvää; kernaasti olisi hän suonut, näin hän sanoi, että joku sieltä kotikylästä olisi ollut läsnä täällä, jotta hän olisi voinut vedota hänen todistukseensa.

Myöskin Milanon seikkailuun nähden, josta hänellä ei ollut tarkkoja tietoja, hän Renzoa puolusti sen vakaumuksen nojalla, mikä hänellä oli hänen käytöksestään aina hänen lapsuudestaan asti. Lucia puolusti häntä tai ainakin luuli puolustavansa yksinomaan säälin vaatiman velvollisuuden nojalla, totuuden rakkaudesta, tai käyttääksemme sanaa, jonka avulla hän itselleen selitti tunnettaan, lähimäisen rakkaudesta. Mutta tästä puolustuksesta Donna Prassede sai uusia todistusperusteita vakuuttaakseen Lucialle, että tämän sydän yhä vielä oli kiintynyt tuohon mieheen. Ja totta puhuen, en saata sanoa, miten todella oli laita noina hetkinä. Se ruma kuva, jonka vanha nainen loi tuosta nuoresta miesparasta palautti päinvastoin Lucian mielessä entistään vilkkaampana ja selvempänä sen kuvan, joka siihen oli painunut pitkällisen tuttavallisen seurustelun aikana; pakosta tukahutetut muistot palasivat joukottain; vastenmielisyys ja ylenkatse palauttivat niin monen kunnioituksen aiheen; sokea ja raju viha herätti hänen sydämessään kahta voimakkaamman säälin. Ja kuka tietää, paljonko näiden tunteiden ohella saattoi hänen sisällään liikkua tuota toista tunnetta, joka niiden seurassa niin helposti pujahtaa sieluun. Saatamme kuvitella miten vahvasti se takertuu siihen mieleen, josta sitä pakolla koetetaan karkoittaa. Oli miten oli, nämä keskustelut eivät koskaan Lucian puolelta olisi kestäneet kauan; hänen sanansa upposivat pian nyyhkytyksiin.

Jos tämä Donna Prasseden kohtelu olisi aiheutunut vanhastaan juurtuneesta vihasta Luciaan, olisivat kenties tämän kyyneleet häntä liikuttaneet ja saattaneet vaikenemaan; mutta nyt hän puhui parhaassa tarkoituksessa ja lasketteli edelleen sanatulvaansa joutumatta mielenliikutukseen; samoin saattavat vaikeroimiset ja rukoukset joskus pysäyttää vihollisen aseet, mutta eivät pidätä kirurgin veistä. Mutta täytettyään, kuten hänen omat sanansa kuuluivat, hyvin yhdeltä kerralta velvollisuutensa, hän siirtyi nuhtelusta ja ankarasta moitteesta kehoituksiin, neuvoihin, joita höysti muutamilla kiitoslauseillakin, näin lieventääkseen karvasta makealla ja saavuttaakseen paremmin tarkoituksensa vaikuttamalla hoidokkaansa sieluun joka taholta. Kaikista näistä kohtauksista, jotka aina alkoivat, jatkuivat ja päättyivät jotakuinkin samoin, hyvä Lucia ei kuitenkaan katkeroitunut äreälle saarnaajattarelleen, joka muuten kohteli häntä mitä lempeimmin, osoittaen tätenkin hyvää tarkoitustaan. Hänen mieleensä jäi niistä sentään sellainen kiihoitus, sellainen ajatusten ja tunteiden temmellys, että hän jälestä tarvitsi pitkän aikaa ja paljon ponnistusta, saavuttaakseen aikaisemman tasapainonsa.

Onneksi Lucia ei ollut ainoa, jolle Donna Prasseden piti tehdä hyvää. Siitä seurasi, etteivät nuo nuhdesaarnat voineet toistua niin usein. Olihan hänen huolehdittava palvelijakunnastaan -- kaikki päitä, joista mikä enemmän, mikä vähemmän kaipasi oikaisua ja ohjausta; olihan paljon muita tapauksia, joissa hän sai tilaisuuden tehdä samaa palvelusta useille muille, tehden sen pelkästä hyvästä sydämestä, ilman mitään erityistä velvoitusta; ja paitsi tätä kaikkea hänellä oli viisi tytärtä; tosin ei yksikään näistä enää asunut kotona, mutta he tuottivat hänelle kuitenkin enemmän päänvaivaa, kuin jos olisivat siellä asuneet.

Kolme heistä oli nunnia, kaksi naimisissa; tästä seurasi luonnollisesti, että Donne Prassedella oli kolme luostaria, ja kaksi perhettä hallittavanaan, sangen lavea, monimutkainen ja erittäin tukala tehtävä sentähden, että kaksi aviomiestä, isien, äitien ja veljien tukemina, kolme abbedissaa, muiden arvohenkilöiden ja nunnien avustamina eivät tahtoneet alistua hänen ylijohtoonsa. Käytiin siis sotaa, jopa samalla kertaa viittä sotaa, salassa, määrärajojen sisällä kohteliaasti, mutta vilkkaasti ja lakkaamatta. Jokaisessa näistä viidestä paikasta oli alati valpas pyrkimys välttää hänen huolenpitoaan, sulkea tie hänen neuvoiltaan, väistää hänen tiedustelujaan ja verhota, mikäli mahdollista, pienimmätkin seikat pimeän vaippaan. En puhu vastustuksesta ja vaikeuksista, joita hän kohtasi käsitellessään toisia asioita, jotka koskivat häntä vielä vähemmin; jokainen tietää, että sen, joka tahtoo tehdä ihmisille hyvää, useimmiten on tehtävä se vastoin heidän tahtoaan. Ainoa paikka, missä hänen intonsa saattoi häiriintymättä ja vapaasti päästä vaikuttamaan, oli hänen oma kotinsa; siellä jokainen oli kaikessa ja kaikkeen hänen tahdolleen alamainen, lukuunottamatta Don Ferrantea, jonka laita oli vallan erikoinen.

Ollen oppinut mies, häntä ei miellyttänyt käskeminen eikä liioin totteleminen. Saattoipa hänen arvoisa vaimonsa kaikissa talon asioissa olla määräävä emäntä, sitä hän ei ollenkaan vastustanut; mutta hän itse ei tahtonut olla mikään kuuliainen orja, ei totisesti. Ja jos hän pyynnöstä erityisissä tilaisuuksissa teki hänelle kynäpalvelusta, se johtui siitä, että tämä toimi häntä miellytti; mutta saattoipa hän tässäkin kohden panna vastalauseensa, ellei se, mistä hänen vaimonsa käski hänen kirjoittaa, ollut sopusoinnussa hänen vakaumuksensa kanssa.

-- Vaivatkoon päätään, hän mutisi näissä tapauksissa; kirjoittakoon itse, kun asia hänestä näyttää, niin selvältä.

Donna Prassede koetti tällöin turhaan jonkun aikaa taivuttaa häntä, mutta ei kuitenkaan voinut muuta kuin napista häntä vastaan, sanoen häntä itsekkääksi, mieheksi, joka tekee kaikki oman päänsä mukaan, oppineeksi, arvonimi, joka sisälsi sekä harmia että vähän imartelua.

Don Ferrante vietti tuntikausia työhuoneessaan, missä hänellä oli melkoinen kirjakokoelma, lähes kolmesataa nidosta; ne olivat pelkkiä valittuja teoksia, kaikkein kuuluisimpia kirjailijoita eri aloilla; niistä hän oli toisiin enemmän, toisiin vähemmän perehtynyt. Astrologian alalla hän syystä kävi enemmästä kuin pelkästä harrastajasta. Hänellä ei siitä ollut ainoastaan yleistietoja eikä tuota kulunutta sanastoa, jonka näytteitä ovat esim. vaikutukset, aspehdit, liitot, y.m., vaan osasipa hän puhua luontevasti, ja vallan kuin professori katederiltaan, taivaan kahdestatoista piiristä, suurimmista kehistä, valoisista ja pimeistä asteista, kohoamisesta ja vajoamisesta, siirtymisistä ja mullistuksista, sanalla sanoen tieteen varmimmista ja salatuimmista perusteista. Noin kaksikymmentä vuotta hän usein toistuvien ja pitkien väittelyjen muodossa oli puolustanut Cardanuksen järjestelmää hyläten erään toisen oppineen kannan, joka pelkästä itsepäisyydestä, kuten Don Ferrante väitti, kiven kovaan piti kiinni Alcabizion järjestelmästä. Don Ferrante kyllä kernaasti tunnusti vanhanajan kansojen etevämmyyden, mutta ei silti voinut kärsiä, ettei tahdottu myöntää oikeutta uudenajan ihmisille silloin, kun he ilmeisesti olivat oikeassa. Hän tunsi myös keskinkertaista paremmin tieteiden historiaa, osasi tarvittaessa mainita oikeiksi todistetut tärkeimmät ennustukset sekä puhua henkevästi ja oppineesti toisista toteutumattomista enteistä, todistaakseen, ettei syy ollut tieteen, vaan niiden, jotka eivät olleet voineet sitä hyvin käyttää.

Muinaisajan filosofiaa hän osasi sen verran kuin oli tarpeellista; ja hän opiskeli sitä yhä edelleen lukemalla Diogenes Laertiusta. Mutta eihän voi omaksua kaikkia järjestelmiä, olivat ne kuinka oivallisia tahansa, ja jos mielii olla filosofi, täytyy kuitenkin valita joku kirjailija, ja sentähden Don Ferrante oli kohdistanut valintansa Aristoteleeseen, joka, kuten hän sanoi, ei ole vanhan- eikä uudenaikainen, hän on lyhyesti sanoen filosofi ennen kaikkea. Hän omisti myös useita Aristoteleen uudenaikaisten syvimpien ja oppineimpien oppilaiden teoksia: Aristoteleen vastustajien teoksia hän ei koskaan ollut tahtonut lukea, välttääkseen ajanhukkaa, kuten sanoi, eikä liioin ostaa, välttääkseen rahan tuhlausta. Ainoastaan poikkeuksena hän oli kirjastossaan antanut sijan tuolle kuuluisalle kaksikymmentäkaksi kirjaa käsittävälle teokselle _De Subtilitate_ ja muutamille muille Cardanuksen antiperipatetisille teoksille, sen nojalla, mitä tämä mies oli aikaansaanut astrologian alalla; sillä, niin hän arveli, mies, joka oli osannut kirjoittaa tutkimuksen _De restitutione temporum et motuum coelestium_ sekä teoksen _Duodecim genitararum_, ansaitsi huomiota, silloinkin, kun hän iski kiveen; tämän miehen suuri vika oli, niin hän sanoi, se, että hän oli liiaksi henkevä, eikä kukaan saattanut sanoa kuinka pitkälle hän olisi mennyt filosofiassakin, jos hän ei olisi poikennut oikealta tieltä. Muuten, vaikka Don Ferrante oppineiden keskuudessa kävi täydellisestä peripatetikosta, hän omasta mielestään ei katsonut tarpeeksi tuntevansa tätä koulua; ja monesti hän väitti, hyvin vaatimattomasti, että olemus, yleiskäsitteet, maailmansielu ja olioiden luonne, eivät olleet niin selviä seikkoja, kuin saattaisi luulla.

Luonnontieteitä hän kohteli enemmän ajanvietteenä kuin tutkimuksen esineenä. Itse Aristoteleenkin ja Pliniuksen tätä ainetta koskevat teokset hän oli vaan lukenut niitä tarkemmin tutkimatta. Kuitenkin hän sattumalta oli yleisestä filosofiasta saanut tietoja tällä alalla ja oli selaillut Portan teosta _Magia naturale_, Cardanuksen kirjoittamia _Kivien, Eläinten ja Kasvien_ historioita, Albert Suuren yrttejä, kasveja ja eläimiä käsitteleviä tutkielmia sekä muita vähemmän tärkeitä teoksia, ja tämän nojalla hän tarvittaessa osasi huvittaa koolla olevia oppineita henkilöitä puhuen useiden lääkekasvien mitä merkillisimmistä avuista ja kummallisimmista ominaisuuksista, kuvaten tarkasti sireenien muodon ja tavat ja työn, yhden ainoan feniks-linnun, selittäen miten salamanteri voi olla tulessa palamatta, miten imijäkalalla, tuolla pienellä eläimellä, on voima ja rohkeus yks kaks keskellä merta pysäyttää kuinka suuri laiva tahansa, miten kastepisarat muuttuvat helmiksi näkinkenkien kuoren sisällä, miten kameleontti elää pelkästä ilmasta, miten kristalli vuosisatojen kuluessa hitaasti muodostuu kovettuneesta jäästä, ja muita mitä ihmeellisimpiä luonnon salaisuuksia.

Magiaan ja noituus-taitoon hän oli vielä enemmän perehtynyt, nämä kun olivat, sanoo lähdeteoksemme, paljon yleisempää suosiota nauttivia ja tärkeämpiä tieteitä ja joiden tosiseikat ovat paljoa painavammat ja helpommin todistettavissa. On melkein tarpeetonta mainita ettei tällä hänen harrastuksellaan koskaan ollut muuta tarkoitusta kuin perinpohjin perehtyä noitien pirullisiin temppuihin, jotta hän itse olisi voinut olla niiden suhteen varuillaan ja niiltä puolustautua. Ja nojaten etupäässä suureen Martino Delrivoon (tiedemieheen) hän kykeni vasituisesti keskustelemaan lemmen-noitumisesta, nukutus- ja vihollismielis-noitumisesta ja noiden kolmen päänoitumislajin lukemattomista lajeista, joita, kuten lähdeteoksemme huomauttaa, niin turmiollisin seurauksin vielä silloin joka päivä harjoitettiin.

Yhtä laajat ja perusteelliset olivat Don Ferranten tiedot historian, varsinkin yleisen historian alalla, ja siinä olivat hänen lempikirjailijansa Tarcagnota, Dolce, Bugatti, Campana, Guazza, sanalla sanoen kaikkein kuuluisimmat.

-- Mutta mitä olisikaan historia, oli Don Ferranten usein tapana sanoa, ilman politiikkaa? Opas, joka kulkisi edelleen ilman ketään opastettavaa jälessä, mille neuvoisi oikeata tietä, joten askeleet menisivät hukkaan; samoin politiikkaa ilman historiaa saattaisi verrata vaeltajaan, joka kulkisi umpimähkään ja ilman opasta. Hänen kirjastossaan oli hylly, joka oli omistettu tilastotieteellisille kirjailijoille. Siinä oli useiden maineettomien ja toisluokkaisten nimien joukossa nimet sellaiset kuin Bodino, Cavalcanti, Sansovino, Parata, Boccalini. Kahta teosta Don Ferrante kuitenkin tällä alalla piti muita monta vertaa etevämpänä, kahta teosta, joita hän jo jonkun aikaa oli tottunut pitämään ensimäisinä, voimatta koskaan päättää kummalle niistä antaisi etusijan: toinen niistä oli kuuluisan firenzeläisen salakirjurin "Ruhtinas" ja "Puheet" -- tosin veijari, näin tuumi Don Ferrante, mutta syväaatteinen; toinen oli tuon ei suinkaan vähemmän kuuluisan Giovanni Boteron kirjoittama "Valtion järki"; -- kunnon mies, sanoi Don Ferrante, mutta samalla teräväpäinen. Mutta vähää ennen meidän kertomuksemme tapahtumisaikaa oli ilmestynyt teos, joka ratkaisi ensisijan kysymyksen, vieden voiton noista kahdesta merkkiteoksestakin, arveli Don Ferrante; se oli kirja, johon oli suljettu ja ikäänkuin tipahutettu kaikki häijyydet, jotta ne voisi tuntea, ja kaikki hyveet, jotta voisi niitä harjoittaa. Tämä kirja oli varsin pieni, mutta se oli puhdasta kultaa, sanalla sanoen, se oli Don Valeriano Castiglionen teos "Hallitseva Valtiomies", tuon ylen kuuluisan miehen, josta voi sanoa, että kaikkein suurimmat kirjailijat häntä kilvan ylistivät ja jota ylhäisimmät henkilöt kilvan kutsuivat luokseen; tätä kirjailijaa, kuten jokainen tietää, paavi Urbanus VIII kunnioitti mitä uhkuvimmilla kiitoslauseilla; häntä kardinaali Borghese ja Napolin varakuningas, Don Pietro da Toledo kehoittivat kirjoittamaan, edellinen paavi Paavali V:nnen, jälkimäinen katolilaisen kuninkaan Italiassa käymien sotien historian, kumpikin tosin turhaan; tämän kirjailijan Ranskan kuningas, Ludvig XIII, kardinaali Richelieun kehoituksesta nimitti historiankirjoittajakseen; tälle kirjailijalle Savoijin herttua Kaarle Emanuel uskoi saman tehtävän, ja saman kirjailijan ylistykseksi herttuatar Kristina, kaikkien kristillisimmän kuninkaan, Henrik IV:nnen tytär, saattoi arvokirjassa, muiden arvonimien ohella omistaa nämä sanat; "että hänellä varmasti on Italiassa saavuttamansa maine meidän aikojemme ensimäisenä kirjailijana".

Mutta vaikka Don Ferrante saattoi sanoa olevansa perehtynyt kaikkiin yllä mainittuihin tieteisiin, oli kuitenkin yksi tiede, jossa hän ansaitsi ja omistikin professorin arvonimen: nimittäin ritarillisuuden tieteessä. Siitä hän ei ainoastaan puhunut täydellisenä mestarina, vaan osasi, usein kutsuttuna riidanratkaisijaksi kunnianasioissa, aina langettaa jonkun ratkaisevan tuomion. Hänellä oli kirjastossaan, ja saattaapa sanoa, päässäänkin, kaikkein kuuluisimpien tämän alan kirjailijoiden teokset: Paride dal Pozzo, Fausto da Longiano, Urrea, Muzio, Romei, Albergato, Torquato Tasson ensimäinen ja toinen _Forno_; viimemainitun kirjailijan teoksista hänellä alati oli käsillä ja hän osasi aina siteerata ne "Vapautetun" ja "Valloitetun Jerusalemin" paikat, jotka kelpaavat todistuskappaleiksi ritarillisuuden kysymyksissä. Mutta tekijäin tekijä, hänen käsityksensä mukaan, oli meidän kuuluisa Francesco Birago, jonka seuraan hän sangen usein yhtyi antamaan lausuntoaan kunnianasioissa, ja joka puolestaan puhui Don Ferrantesta erityisen kunnioittavasti, Ja heti kun tämän etevän kirjailijan teos "Ritarillisia keskusteluja" oli ilmestynyt, Don Ferrante epäröimättä ennusti, että tämä teos oli kumoava Olevanon arvoaseman ja että se oli oleva, muiden jalojen sisariensa rinnalla, ikäänkuin ylhäisimmän arvostelukyvyn lakikirja jälkeentulevaisilla -- ennustus, huomauttaa lähdeteoksemme, jonka toteutumisen suhteen jokainen saattaa tehdä johtopäätöksensä.

Tämän jälkeen kirjailijamme siirtyy tarkastamaan Don Ferranten harrastusta kaunokirjallisuuden alalla. Mutta alamme epäillä, onko lukijalla enää halua seurata häntä tälle opastusretkelle; jopa alamme pelätä, että mekin puolestamme olemme antaneet aihetta moitteeseen liian orjallisesta kopioimisesta ja lähdekirjailijamme kaltaisesta ikävystyttämisestä, me kun olemme niin auliisti seuranneet häntä tähänasti kertomuksellemme kovin vieraan seikan kuvaamisessa, minkä hän luultavasti on paisuttanut yksinomaan saadakseen tilaisuuden koreilla oppineisuudellaan ja näyttää, ettei hän ollut jälellä aikansa tietämyksestä. Sentähden emme pyhi pois mitä olemme kirjoittaneet, kun emme tahdo, että aikamme ja vaivamme olisi mennyt hukkaan, mutta sivuutamme lopun palataksemme kertomuksemme kulkuun; teemme sen sitä suuremmalla syyllä, kun meillä on vielä pitkä taival kuljettavana, ennenkuin kohtaamme ainoatakaan henkilöistämme, ja vielä pitempi taival, ennenkuin jälleen tapaamme ne henkilöt, joiden kohtaloita lukija varmaankin enemmän harrastaa, jos hän tässä kaikessa yleensä jotain harrastaa. Seuraavan vuoden, nimittäin 1629:n syksyn loppuun asti, he kaikki, mitkä vapaasta tahdosta, mitkä taas pakosta, pysyivät jotenkin siinä tilassa, joihin heidät jätimme, ilman että kellekään heistä tapahtui, tai ilman että yhdenkään heistä onnistui toimittaa mitään, mikä ansaitsisi mainitsemista. Tuli sitten syksy, jolloin Agnese ja Lucia olivat sopineet tavata toisensa. Mutta suuri yleinen tapahtuma saattoi tämän tuuman raukeamaan. Ja tämä oli epäilemättä yksi sen vähimpiä seurauksia. Sitten seurasi toisia suuria tapahtumia, jotka eivät kuitenkaan aiheuttaneet mitään huomattavaa muutosta henkilöidemme kohtalossa. Lopuksi uudet, yleisemmät, mahtavammat, raivokkaammat tapahtumat saapuivat heihinkin asti, alhaisimpiinkin heistä, yhteiskunta-asteikon mukaan; niin kuin ääretön, hurja, harhaileva myrskytuuli, joka nyhtää juurineen irti puita, raastaa pois katot, kaataa kellotapulien huiput, paiskaa kumoon muurit, hajoittaa sinne tänne pirstaleet, nyhtäen irti maassa piilevät nurmenkin idut, kokoaa nurkista lakastuneet ja kevyet lehdet, jotka heikompi tuuli on sinne koonnut, ja kuljettaa ne mukaansa käärittyinä voittosaaliiseensa.

Jotta niiden yksityishenkilöiden kohtalot, jotka meidän on määrä kertoa, täysin selviäisivät, on ehdottoman tärkeätä, että ensin annamme kuvauksen, vaikkapa suppeankin, noista suurista julkisista tapahtumista, tehden sen hieman kauempaa.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Tuon kuuluisan Pyhän Martin päivän ja sen jälkeisen päivän mellakan jälkeen näytti siltä kuin yltäkylläisyys ikäänkuin ihmeen kautta olisi palannut Milanoon. Leipurien myymälät olivat täynnä leipää; leivän hinta oli sama kuin kaikkein satoisimpina vuosina; jauhojen hinta oli suhteellisesti sama. Niillä, jotka noina kahtena päivänä olivat panneet parastaan kirkuakseen, jopa tehdäkseen enempääkin, oli nyt -- lukuunottamatta muutamia kapinallisia, jotka oli vangittu, syytä onnitella itseään, eikä pidä luulla että he, vangitsemisien tuottaman ensi kauhun asetuttua, olisivat sitä laiminlyöneet. Toreilla, katujen kulmissa, kapakoissa, iloittiin julkisesti, onniteltiin, jopa puoliääneen kerskailtiin siitä, että oli keksitty keino saada leivän hinta halvemmaksi. Mutta keskellä juhlimista ja itseluottamuksen temmellystä, pilkoitti kuitenkin -- ja kuinka olisikaan voinut olla muuten -- esiin levottomuutta, aavistusta siitä, ettei näin voinut kauan jatkua.

Piiritettiin leipomot ja jauhomyymälät, kuten oli tehty tuon toisen keinotekoisen ja lyhytaikaisen yltäkylläisyyden aikana, jonka oli synnyttänyt Antonio Ferrerin ensimäinen jauhohinnan alennus. Ne, joilla oli tallella pieniä rahasäästöjä, vaihtoivat ne leipään ja jauhoihin. Kirstuja, tynnyreitä ja kattiloita käytettiin jauhosäiliöinä. Täten kaikki kilvan käyttivät hyväkseen hetken tarjoamia etuja, ja elleivät suorastaan saattaneet näiden pitkällistä jatkumista mahdottomaksi, sillä olihan se jo itsestään mahdoton, tekivät yhä vaikeammaksi sen hetkellisenkin pysymisen.

Sentähden Antonio Ferrer marraskuun 15 päivänä _De orden de su Excelencia_[37] julkaisi asetuksen, mikä kielsi jokaista, jolla oli leipää tai jauhoja talossaan, sitä enempää keltään ostamasta; ja jokaista kiellettiin ostamasta suurempaa leipämäärää, kuin mitä tarvitsi kahdeksi päiväksi; tämä kielto tapahtui rahasakkojen ja ruumiillisen kurituksen uhalla, mikä oli riippuvainen Hänen ylhäisyytensä mielivallasta. Asetus määräsi lisäksi viranomaisille ja kaikille muille kansalaisille, että ilmiantaisivat tämän asetuksen rikkojat, ja tuomareille, että toimeenpanisivat tarkastuksia heille osotetuissa taloissa. Mutta samalla se uudelleen sääti leipureille, että hyvin varustaisivat myymälänsä leivällä, uhaten heille päinvastaisessa tapauksessa viiden vuoden laivaorjan vankeutta, jopa pitempääkin, riippuen niinikään Hänen Ylhäisyytensä mielivallasta.

Ken kuvittelee, että tätä asetusta noudatettiin, erehtyy pahasti; ja jos kaikki näihin aikoihin julkaistut asetukset olisi pantu täytäntöön, olisi varmaankin Milanon herttuakunnalla ollut merellä ainakin yhtä paljon väkeä kuin mitä Suur-Britannialla tätä nykyä on laivastossaan. Oli miten oli, kävi tarpeelliseksi pitää huolta siitä, ettei heiltä puuttunut leivänvalmistusaineita, kun heidän käskettiin leipoa niin paljon leipää. Samoin kuin aina nälänhädän aikana, nytkin heräsi harrastus käyttämään leivänvalmistukseen ravintoaineita, joita muuten syödään toisenmuotoisina, ja niin keksittiin se temppu, että sekoitettiin riisiä leipätaikinaan. Marraskuun 23:ntena päivänä vaati muudan julistus luovuttamaan puolet omistamastaan riisivarastosta yleisiin aittoihin ja uhkasi niitä, jotka sitä käyttäisivät vastoin viranomaisten määräystä, mainitun viljalajin takavarikkoon ottamisella ja kolmen scudon sakolla tynnyriltä. Tämä säädös oli, kuten jokainen huomaa, kaikista kohtuullisin.