Part 46

Milanon sairaala -- jos tämä kertomus sattumalta joutuisi jonkun käsiin, joka ei tätä laitosta tuntisi näkemältä tai lukemastaan kuvauksesta -- on melkein neliönmuotoinen rakennus ulkopuolella kaupunkia, vasemmalla niin sanotusta Itäisestä portista, ja sen eroittaa kaupungin ulkomuurista ympärystie ja itse muurin juurta kiertelevä vallihauta. Molemmat pitemmät sivut ovat noin viidensadan jalan pituiset, molemmat toiset sivut ehkä viisitoista jalkaa lyhyemmät. Ulkoseinän puolelta jokainen niistä on jaettu lukuisiin pikkuhuoneisiin, jotka täyttävät ainoastaan pohjakerroksen. Kolmen sivun sisäpuolella kulkee ohuiden pylväiden kannattama yhtämittainen holvikäytävä. Noita pikkuhuoneita oli silloin sadan kahdeksankymmenen kahdeksan vaiheilla; meidän päivinämme on keskelle tehty suuri aukko ja valtatien puolelle avattu pieni aukko, joten huoneiden luku jossakin määrin on vähentynyt. Kertomuksemme aikana oli ainoastaan kaksi käytävää, toinen kaupunginvallien vastaisella puolella, toinen vastapäätä, toisella puolella. Keskellä sisäpihaa oli, ja on vieläkin, pieni kahdeksankulmainen kirkko.

Tämän sairaalan rakentaminen oli alettu vuonna 1489 yksityishenkilön jälkisäädännön määräämillä rahoilla, sitä oli sitten jatkettu yleisillä varoilla sekä muiden testamenttaajien ja lahjoittajien raha-avustuksilla, ja sen alkuperäinen tarkoitus oli tarpeen vaatiessa vastaanottaa ruttosairaita; tämä vitsaus oli jo paljon varhemmin tätä aikaa ja paljon myöhemminkin ilmestynyt, pari, neljä, kuusi, kahdeksan kertaa vuosisadan kuluessa, milloin missäkin seuduin Europpaa, vallaten joskus suuren osan mannermaata, jopa joskus raivoten koko sen pituudelta toisesta päästä toiseen. Puheena olevana aikana ei tätä sairaalaa käytetty muuna kuin ruttosulun alaisten muonavarojen säilytyspaikkana.

Jotta se nyt olisi saatu kuntoon uutta tarkoitusta varten, poikettiin tavallisista terveyshoidon säädöksistä; ja sittenkuin kiireisesti oli toimeenpantu säädetty puhdistus ja tarkastus, luovutettiin kaikki muonavarat yhtä haavaa pois. Levitettiin olkia jokaiseen koppiin ja koottiin senlaatuisia ja niin runsaita muonavaroja kuin asianhaarat sallivat; ja julkisella kuulutuksella kutsuttiin kaikkia kerjäläisiä saapumaan sinne.

Monet riensivät halukkaasti saapuville; ne, jotka sairaina loikoivat kaduilla ja toreilla, kannettiin sinne; muutamassa päivässä oli sinne koottu yli kolmetuhatta henkeä. Mutta paljoa lukuisammat olivat ne, jotka jäivät jälelle.

Tämä johtui siitä, että jokainen heistä odotti näkevänsä toisten poistuvan ja jäävänsä vähälukuiseen joukkoon hyväkseen käyttämään kaupungin almuja, tai oli syynä tuo luonnollinen vastenmielisyys, jonka synnytti ajatus joutua sisäänsuljetuksi tai tuo epäluulo, jota köyhät yleensä tuntevat kaikkea sitä kohtaan, minkä rikkauden ja vallan omistajat heille tarjoavat -- epäluulo, jonka määrä vaihtelee niiden tiedottomuuden mukaan, jotka sitä kokevat ja jotka sitä aiheuttavat, köyhien lukumäärän ja vähäisen laintuntemuksen mukaan. -- Saattoipa syynä olla sekin, että tiedettiin, miten itse teossa oli osoitetun hyvänteon laita, tai kaikki tämä yhteensä ja vielä jokin muu seikka. Oli miten oli, suurin osa ei ollenkaan välittänyt kutsusta, vaan laahusteli, entisessä kurjuudessaan pysyen, katuja pitkin. Kun tämä huomattiin, pidettiin parhaana vaihtaa kutsu väkivaltaan.

Lähetettiin kiertelemään oikeudenpalvelijoita, joiden oli määrä koota kerjäläiset sairaalaan ja tuoda sinne vastahakoiset sidottuina. Viimemainittujen kuljetuspalkaksi määrättiin kymmenen soldoa hengestä. Vaikka hätä on ylimmillään, riittää kuitenkin aina yleisiä varoja nurinkurisiin menoihin. Ja vaikka -- kuten oli oletettu ja muonavarojen lautakunta nimenomaan oli tarkoittanut -- joukko kerjäläisiä oli paennut kaupungista, lähteäkseen elämään tai kuolemaan muualle, ainakin vapaudessa, onnistui tämä ajometsästys niin hyvin, että sairaalan hoidokkaiden, sekä vapaaehtoisten että vangittujen, luku läheni kymmentä tuhatta.

Oletamme, että naiset ja lapset sijoitettiin eri osastoon, vaikka siitä ei aikakirjoissa mainita mitään. Varmaankaan ei puuttunut sääntöjä ja toimenpiteitä hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi. Mutta jokainen saattaa kuvitella, millaista järjestystä voi toimeenpanna ja ylläpitää varsinkin noina aikoina ja sellaisten olosuhteiden vallitessa, niin monilukuisen ja kokoonpanoltaan erilaisen ihmisjoukon keskuudessa, missä pakollisia oli vapaaehtoisten seassa. Lisäksi siellä oli henkilöitä, joille kerjuu oli pakko, tuska, häpeä ja taas toisia, joilla se oli ammatti; monet heistä olivat kasvaneet maaseudun ja kauppa-alan kunniallisessa toimeliaisuudessa, monet taas kadulla, kapakassa, ylhäisten palveluksessa, toimettomuudessa, petkutuksen, ylimielisyyden ja väkivallan teoissa.

Millainen oli kaikkien näiden yhteensullottujen ihmisten asunto ja ravinto, saattaisi surullisesti kyllä ilman määrättyjä tietojakin kuvitella; mutta tuollaisia tietoja onkin olemassa. He makasivat pari- tai kolmekymmentä yhteen sullottuina jokaisessa näistä kammioista, tai myös kokoonkyyristyneinä pylväskäytävissä, leväten mädänneillä ja löyhkäävillä oljilla tai paljaalla maalla. Tosin oli määrätty, että oljet olisivat tuoreet ja että niitä olisi riittämiin, kuin myös, että niitä usein vaihdettaisiin; mutta kuitenkin ne olivat mädänneitä, niitä oli niukasti, eikä niitä vaihdettu. Samoin oli määrätty, että leivän piti olla hyvää; sillä kuka virallinen hallintomies olisi koskaan sanonut, että tulee tehdä ja jakaa huonoja muonavaroja? Mutta mitenkä olisi voinut näin suurelle väenpaljoudelle ja tällaisten olojen vallitessa aikaansaada sellaista, mitä ei edes tavallisissa oloissa ja pienemmälle joukolle olisi voitu hankkia? Silloin huhuttiin, kuten huomaamme ajantiedoista, että tuon sairaalan leipä väärennettiin raskaasti sulavilla ja ravitsemattomilla aineilla; ja valitettavasti on todennäköistä, ettei se ollut mikään ilmasta temmattu huhu. Vettäkin oli niukasti, nimittäin raitista ja terveellistä vettä. Yhteisenä vedenlähde-paikkana käytettiin kaupungin muurin juurta kiertävää ojaa, joka oli matala ja hidasvirtainen, paikoittain lokainen ja silloin muuttunut sellaiseksi, miksi sen välttämättömästi saattoi niin suuren ja sellaisen väenpaljouden läheisyys.

Kaikkiin näihin kuolevaisuuden syihin, jotka olivat kahta tehoisammat, ne kun vaikuttivat jo sairaisiin tai sairastumaisillaan oleviin ruumiisiin kahta tehoisammin, tuli lisäksi erityisen epäsuotuisa vuodenaika: pitkälliset sateet, joita seurasi vielä pitkällisempi kuivuus, ja tämän mukana ennenaikainen ja ylenmääräinen kuumuus. Ruumiillisiin kärsimyksiin liittyi itse kärsimyksen tietoisuus, vankeuden tuottama ikävä ja kärsimättömyys, entisten tottumusten muisto, rakkaiden omaisten menettämisen suru, se huolestuttava tieto, että rakkaat omaiset olivat poissa, sairaalahoidokkaiden keskuudessa syntyneet riitaisuudet ja vastenmielisyyttä synnyttävät vihamielisyydet, niin monet muut intohimoiset alakuloisuuden tai raivon tunteet, jotka he olivat tuoneet mukanaan, tai jotka olivat siellä syntyneet, ja lopuksi kuoleman alituinen pelko ja näky, kuoleman, joka niin monien syiden vuoksi kävi varsin usein ilmaantuvaksi vieraaksi, näin lisäten entisten vitsausten taakkaa. Ei siis ole syytä ihmetellä, että kuolevaisuus kasvoi ja vallitsi tässä suljetussa laitoksessa siihen määrin, että toiset sitä luulivat ja useat suorastaan mainitsivat rutoksi. Joko kaikkien näiden syiden yhtyminen ja lisääntyminen ainoastaan kiihdytti puhtaasti kulkutaudinluonteista vaikutusta; joko -- kuten näyttää käyvän helpomman ja lyhyemmänkin nälänhädän aikana -- todella oli olemassa tartunta, joka kurjuuden ja huonon ravinnon, säädyttömyyden, epäpuhtauden, kärsimysten ja epätoivon heikontamissa ja valmistamissa ruumiissa sai niin sanoakseni hedelmällisen maaperän, sanalla sanoen otolliset olosuhteet puhkeamiseen, varttumiseen ja lisääntymiseen -- jos yleensä asiaan perehtymättömän on sallittu tässä suhteessa tuoda esiin mielipiteitä, jotka muuten ovat yhtäpitäviä sen olettamuksen kanssa, minkä muutamat lääkärit ovat lausuneet ja minkä viime aikoina on toistanut suurta älykkäisyyttä, mutta myös suurta varovaisuutta osoittaen eräs yhtä uuttera kuin nerollinen mies[40] --; joko tartunta puhkesi aluksi itse sairaalassa, kuten päättäen sekavasta ja epätarkasta tiedonannosta lääkärit näyttävät arvelleen; tai oli se olemassa jo paljoa ennen sitä -- mikä tuntuu kenties todennäköisemmältä, jos ottaa huomioon, kuinka vanha ja yleinen tämä kurjuus jo oli ja kuinka yleinen kuolevaisuus -- ja siirtyneenä tämän paikoillaan olevan väenpaljouden keskelle se levisi hirvittävän nopeasti. Oli miten oli, tosiseikka on se, että sairaalan kuolleiden luku lyhyen ajan kuluessa päivässä nousi yli sadan.

Sillä aikaa kuin sairaalan eloon jääneissä vallitsi tauti, tuskat, kauhistus, valitukset ja raivo, muonavarojen lautakunnassa oli vallitsevana häpeä, hämmästys, epäröiminen. Kysyttiin terveyslautakunnan mielipidettä ja neuvoa; ei ollut muu neuvona kuin jälleen lakkauttaa kaikki, minkä niin muhkeasti, niin suuria kuluja vaatien ja ihmisiä niin pahasti kiusaamalla oli saatu aikaan. Sairaalan ovet avattiin, päästettiin menemään kaikki köyhät, jotka vielä jalkeilleen kykenivät, ja jotka hurjasti iloiten riensivät pois. Kaupunki kaikui taas entisistä valituksista, mitkä nyt kuitenkin olivat heikommat ja harvemmin toistuvat. Se näki vielä kerran tämän kurjan joukon, harvenneena, mutta vielä surkuteltavampana, näin huomauttaa Ripamonti, ajatellen minkä vuoksi se oli näin kokoon kuivunut. Sairaat siirrettiin Santa Maria della Stellaan, joka silloin oli köyhien sairaala, missä suurin osa heistä kuoli.

Tällävälin siunatut kentät alkoivat kellastua. Mailta tulleet kerjäläiset läksivät kaupungista poistuen kukin taholleen niin hartaasti odottamaansa elonkorjuuta toimittamaan. Jalo Federigo hyvästeli heitä tehden viimeisen ponnistuksen heitä auttaakseen. Jokaiselle maalaiselle, joka ilmestyi arkkipiispan asuntoon, hän käski antaa giulion[41] ja sirpin.

Elonkorjuu teki viimein nälänhädästä lopun; kuolevaisuus, joko kulkutaudeista tai tartunnasta aiheutunut, väheni päivä päivältä, mutta jatkui kuitenkin syksyyn asti. Se oli loppumaisillaan, kun uusi vitsaus äkkiä ilmestyi.

Tällävälin oli sattunut paljon sellaisia tärkeitä tapahtumia, joita erityisesti sanotaan historiallisiksi. Kardinaali Richelieu oli, kuten jo mainitsimme, valloittanut La Rochellen ja tehnyt jonkunmoisen sopimuksen Englannin kanssa; voimakkaalla sanallaan hän Ranskan hallintoneuvostossa oli ehdottanut ja ajanut läpi päätöksen, että Neversin herttuata tehokkaasti autettaisiin; jopa hän samalla oli taivuttanut kuninkaan omassa persoonassaan lähtemään tälle sotaretkelle. Valmistuksia tehtäessä, Nassaun kreivi, keisarin valtuuttamana läksi Mantovaan ja kehoitti uutta herttuata luovuttamaan valtakuntansa Ferdinandin käsiin, uhaten, että tämä muuten oli lähettävä sotajoukon niitä valloittamaan. Herttua, joka epätoivoisempienkin olosuhteiden vallitessa oli kieltäytynyt suostumasta niin koviin ja huonosti perusteltuihin ehtoihin, hylkäsi ne nyt kahta pontevammin, häntä kun nyt rohkaisi Ranskan läheinen apu. Hän teki sen kuitenkin sanamuodossa, mikä mahdollisuuden mukaan verhosi ja salasi kiellon, jopa hän lupasi alistumistakin, mikä tapahtui sitä auliimmin, hän kun ei katsonut tarpeelliseksi tätä lupaustaan pitää. Keisarin asiamies oli lähtenyt pois, pannen vastalauseensa ja uhaten aseiden väkivaltaa. Maaliskuulla kardinaali Richelieu kuninkaan kanssa sotajoukon etunenässä todella tuli saapuville. Hän oli pyytänyt Savoijin herttualta läpikulun lupaa; sopimuksia hierottiin, mutta ei tultu päätökseen. Ottelun jälkeen, josta Ranska oli eronnut edukkaampana, oli ryhdytty uusiin keskusteluihin ja oli tehty sopimus, jossa herttua muun muassa oli tehnyt sen välipuheen, että Don Gonzalon tuli lakata Casalea piirittämästä, ja että hän, herttua, Gonzalon kieltäytyessä sitoutui liittoutuneena ranskalaisiin hyökkäämään Milanon herttuakuntaan, Don Gonzalo katsoi tilaisuuden otolliseksi päästäkseen helpolla tästä pälkähästä ja herkesi Casalen piirityksestä, minne heti oli marssinut sisälle ranskalaista sotaväkeä linnaväkeä vahvistamaan.

Tässä tilaisuudessa Achillini omisti kuninkaalle kuuluisan sonettinsa:

Sudate, o fochi, a preparar metalli.[42]

Toisenkin sonetin hän kirjoitti, ja se kehoitti kuningasta heti lähtemään Pyhää maata vapauttamaan. Mutta kohtalo tuntuu määränneen, ettei runoilijain neuvoja kuunnella; ja jos historiassa joskus kohtaatte tapauksia, jotka vastaavat jotain heidän neuvoistaan, saatatte peittelemättä väittää, että ne olivat jo edeltäpäin määrättyjä seikkoja. Kardinaali Richelieu oli sensijaan päättänyt palata Ranskaan asioiden vuoksi, joita piti tärkeämpinä. Vaikka Venezian lähetti, Girolamo Soranzo, teki minkä voi vastustaakseen tätä päätöstä, eivät kardinaali ja kuningas ottaneet enempää huomioon hänen proosaansa kuin Achillinin runoja ja palasivat pääarmeijan kanssa, jättäen ainoastaan kuusi tuhatta miestä Susaan vartioimaan vuorisolaa ja valvomaan sopimuksen noudattamista.

Tämän sotajoukon poistuessa toista tietä, Ferdinandin sotajoukko kreivi Collalton komentamana lähestyi toista tietä. Jälkimäinen sotajoukko oli vallannut Grigioni-alueen ja Valtellinan ja valmistautui juuri laskeutumaan alas Milanon alueelle. Tieto tällaisen retken lähestymisestä luonnollisesti herätti kauhua, ja lisäksi tuo surullinen huhu liikkui, jopa varmat tiedotkin, että tässä sotajoukossa raivosi rutto, josta aina joku siemen iti saksalaisissa sotajoukoissa, kuten Varchi huomauttaa puhuessaan siitä rutosta, jonka saksalaiset soturit vuosisataa aikaisemmin olivat tuoneet Firenzeen. Alessandro Tadino, yksi terveyslautakunnan jäsenistä -- heitä oli kuusi paitsi puheenjohtajaa: neljä virkamiestä ja kaksi lääkäriä -- sai toimekseen, kuten hän itse kertoo edellämainitussa teoksessaan, huomauttaa maaherralle sitä kammoittavaa vaaraa, joka uhkasi maata, jos tuo sotajoukko sai läpikulkuluvan mennäkseen Mantovaan, niinkuin huhu tiesi kertoa. Kaikista Don Gonzalon teoista päättäen hänellä oli ylen harras halu saada huomattava nimi historiassa, joka ei olekaan voinut jättää huomioon ottamatta hänen tekojaan. Mutta, kuten usein sattuu, historia ei tuntenut tai ei piirtänyt lehdilleen sitä hänen teoistaan, joka enimmin ansaitsi muistamista ja huomiota, nimittäin sitä vastausta, jonka hän tässä tilaisuudessa antoi tohtori Tadinolle. Hän nimittäin vastasi, ettei tiennyt, mitä oli tehtävä, että ne edut ja kunniannäkökohdat, jotka olivat saattaneet tuon sotajoukon liikkeelle, olivat painavammat kuin hänelle kuvailtu vaara; mutta että koetettaisiin sitä mikäli mahdollista vastustaa ja että tulisi luottaa Kaitselmukseen.

Jotta sitä siis mikäli mahdollista olisi vastustettu, terveyslautakunnan molemmat lääkärit -- yllämainittu Tadino ja senaattori Settala, kuuluisan Lodovicon poika -- ehdoittivat lautakunnalle, että mitä ankarimpien rangaistusten uhalla kiellettäisiin ostamasta minkäänlaista tavaraa noilta maan läpi kulkevilta sotureilta; mutta oli vallan mahdotonta saada puheenjohtajaa ymmärtämään sellaisen määräyksen tärkeyttä; "tämä mies", sanoo Tadino, "luonteeltaan perin hyvä, ei voinut käsittää että niin monta tuhatta henkeä voisi saada kuolintaudin seurustelemalla näiden henkilöiden kanssa ja ostamalla heiltä tavaroita".

Mainitsemme tämän piirteen yhtenä tämän ajan eriskummaisimpana; sillä niin kauan kuin on ollut olemassa terveyslautakuntia ei koskaan liene sattunut, että niiden puheenjohtaja olisi tuonut esiin moisia järkisyitä, jos niitä siksi voi sanoa.

Mitä tulee Don Gonzaloon, tuo hänen vastauksensa oli yksi hänen viimeisiä toimenpiteitään Milanon hallinnossa; sillä tämän sodan epäonnistuminen, joka suureksi osaksi oli hänen aiheuttamansa ja johtamansa, oli syynä siihen, että hänet kesän kuluessa kutsuttiin pois toimestaan täällä. Hänen lähtiessään kaupungista, hänelle sattui tapaus, jonka eräs senaikuinen kirjailija on merkinnyt laatuaan ensimäiseksi, mikä tässä kaupungissa on tapahtunut näin ylhäiselle herralle, Kun hän vaunuissa ajoi ulos kaupungin hallintopalatsista, monilukuisen aatelisseurueen saattamana, kohtasi häntä suuri parvi rahvasta, joka astuen edellä ja tukkien häneltä tien tai seuraten jälessä, äänekkäästi häntä ilkkui, huusi hänen syykseen kärsimäänsä nälkää ja soimasi häntä siitä, että oli antanut luvan viedä pois kaupungista riisiä ja viljaa. Sitten he syytivät hänen vaunujansa vastaan pahempaa kuin sanoja, nimittäin kiviä, tiiliä, kaalinkantoja ja kaikennäköisiä kuoria -- noita tavallisia ampuma-aseita tällaisissa tilaisuuksissa. Vartijain ahdistamina he peräytyivät; mutta matkalla heidän joukkonsa lisääntyi ja he asettuivat odottamaan Ticinon portille, mistä vaunujen oli määrä poistua kaupungista. Kun nämä useiden toisten saattamina saapuivat, he heittelivät niitä kaikkia sekä käsin että linkojen avulla kivillä, joita vallan sateli joka taholta. Sen enempää ei siitä kuitenkaan tullut.

Don Gonzalon sijaan lähetettiin tänne markiisi Ambrogio Spinola, jonka nimi jo Flanderin sodissa oli saanut tuon sotilaallisen loiston, joka vielä nytkin sitä ympäröi.

Tällävälin oli saksalainen sotajoukko saanut käskyn marssia Mantovaa vastaan; ja syyskuulla se astui sisälle Milanon herttuakuntaan.

Sotaväki oli näihin aikoihin vielä suureksi osaksi kokoonpantu seikkailijoista, jotka värväsi ammatti-päällikkö jonkun ruhtinaan kehoituksesta, mutta myös omasta puolestaan siinä tarkoituksessa, että sitten myi itsensä yhdessä heidän kanssaan. Enemmän kuin palkka houkutteli näitä henkilöitä tuohon ammattiin toivo saada ryöstää ja antautua kaikennäköisiin hillittömiin tekoihin. Pysyvää sotakuria ei silloin ollut; eikä se olisi voinut soveltua eri päällikköjen riippumattomaan mahtivaltaan. Nämä toiselta puolen eivät kuriin nähden olleet varsin tarkkoja, ja jos olisivatkin tahtoneet, olisi heidän ollut perin vaikea saada sitä noudatetuksi. Sillä tuollaiset soturit olisivat epäilemättä nousseet kapinaan uudistuksia vaativaa päällikköä vastaan, joka olisi saanut päähänsä kieltää ryöstämisen. Tai ainakin olisivat he antaneet hänen yksin vartioida lippujansa. Lisäksi ruhtinaat, jotka ottivat palvelukseensa tuollaista sotaväkeä, enemmän kiinnittivät huomiota sotureiden lukuun, ollakseen varmat yrityksensä onnistumisesta, kuin sotilasluvun suhtautumiseen heidän maksukykyynsä, joka enimmästi oli varsin vähäinen; sentähden palkat suoritettiin useimmiten myöhään, pienissä erissä ja vähennettyinä, ja niiden paikkakuntien ryöstäminen, joilla joukot liikkuivat, kävi ikäänkuin korvaukseksi, josta kaikessa hiljaisuudessa sovittiin.

Melkein yhtä kuuluisa kuin Wallensteinin nimi on tämä hänen lauselmansa: "On helpompi ylläpitää sadantuhannen miehen suuruista sotajoukkoa, kuin kymmenentuhannen suuruista." Kyseessä oleva sotajoukko oli suureksi osaksi kokoonpantu samoista sotureista, jotka hänen johdollaan olivat hävittäneet Saksanmaata, tuossa sekä itsessään että seurauksiltaan ylen kuuluisassa sodassa, mikä sittemmin kestäväisyytensä mukaan sai Kolmikymmenvuotisen sodan nimen, ja minkä yhdestoista vuosi parhaillaan oli kulumassa. Jopa Wallensteinin oma rykmentti yhden hänen alipäällikkönsä komentamana oli mukana; muista päälliköistä suurin osa oli taistellut hänen johtonsa alla, ja heidän joukossaan oli useampia, jotka neljä vuotta myöhemmin olivat mukana tuottamassa hänelle kaikkien tunteman surullisen lopun.

Tässä sotajoukossa oli kaksikymmentätuhatta jalkasoturia ja seitsemäntuhatta ratsumiestä. He läksivät liikkeelle Valtellinasta mennäkseen Mantovaan, joten heidän oli seuraaminen melkein koko Addan juoksua, ensin kaksihaaraisen järven rantoja ja sitten sen virratessa edelleen pelkkänä jokena aina siihen kohtaan, missä se yhtyy Po-jokeen; sitten oli heillä vielä hyvä matka kuljettavana sen äyräitä pitkin. Kaikkiaan oli heillä kahdeksan päivämatkaa Milanon herttuakuntaan.

Suuri osa asukkaista pakeni vuoristoon vieden mukaansa arvokkaimman omaisuutensa ja ajaen sinne karjansa. Toiset jäivät, kun eivät tahtoneet hylätä potilasta, tai suojellakseen taloa tulipalolta tai valvoakseen arvokkaita esineitä, jotka olivat kätkeneet maahan; toiset taas, heillä kun ei ollut mitään menetettävää; muutamat heittiöt taas toivoivat jotain voivansa anastaa. Kun etujoukko oli saapunut perille, se oitis hajaantui lähiseuduille ja -kyliin ja alkoi heti niitä ryöstää; se, minkä saattoi nauttia tai viedä mukanaan, katosi; muun he joko tärvelivät tai hävittivät; huonekaluja käytettiin polttopuina, huoneita talleina, lyöntejä jaeltiin, haavoja iskettiin, naisia raiskattiin. Kaikki kekseliäisyys ja neuvokkaisuus omaisuuden pelastamiseksi epäonnistui enimmästi, jopa se joskus aiheutti vielä suurempaa vahinkoa. Sotilaat, jotka olivat paljoa taitavammat tämänkinlaisissa sotajuonissa, penkoivat talon salaisimpiakin sopukoita, murtivat ja kaatoivat seiniä; helposti he tunsivat puutarhoissa äsken lapioidun mullan, jopa samoilivat vuoristoon varastamaan karjaa. He pujahtivat luoliin, jonkun seudun konnan opastamina, nuuskimaan esille jonkun rikkaan, joka oli saattanut sinne piiloutua. He ryöstivät häneltä hänen omaisuutensa, laahasivat hänet kotiansa ja pakoittivat hänet uhkauksilla ja lyönneillä ilmaisemaan salatun aarteensa.

Vihdoin he läksivät tiehensä, olivat poissa, ja etäisyydessä kuuli hälvenevän rumpujen ja torvien äänen. Seurasi muutamia levottomuutta uhkuvia hiljaisuuden hetkiä; sitten uusi kirottu rummun pärinä, uusi kirottu torvien toitotus ilmoitti uuden sotilasosaston tuloa. Kun eivät nämä enää löytäneet saalista, kävivät he kahta raivokkaammin käsiksi siihen, mikä oli jäänyt jälelle, polttivat huonekalut, ovet, hirret, ammeet, jopa itse talotkin; vielä hurjemmin he rääkkäsivät asukkaita, ja näin yhä pahemmin menetellen mellastettiin kaksikymmentä päivää; sillä niin moneen osastoon oli sotajoukko jaettu.

Colico oli ensimäinen herttuakunnan alue, minne nämä ilkiöt hyökkäsivät. Sitten he samosivat Bellanoon, sieltä kulkivat ja hajaantuivat Valsassinaan, mistä vihdoin siirtyivät Leccon alueelle.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Näiden pelästyneiden ihmisparkojen joukossa tapaamme tuttaviamme.

Ken ei nähnyt Don Abbondiota sinä päivänä, jolloin yhtä haavaa levisivät kaikki nuo uutiset armeijan tulosta, sen lähestymisestä, sen hankkeista, ei saata kuvitella mitä on pelästys ja kauhistus. -- He siis tulevat; heitä on kolmekymmentä, neljäkymmentä, viisikymmentä tuhatta; he ovat paholaisia, ariaaneja, antikristuksia; he ovat ryöstäneet Cortenuovaa; he ovat sytyttäneet ilmiliekkeihin Primalunan; he hävittävät Intrabbiota, Pasturoa, Barsiota; heidät on nähty Balabbiossa; huomenna he ovat täällä -- tällaiset olivat huhut, jotka liikkuivat miehestä mieheen. Samaan aikaan mikä juoksi sinne, mikä tänne. Kaikkialla kysyttiin ja annettiin neuvoja, epäröitiin, pitikö paeta vai jäädä; naiset kokoontuivat parviin; epätoivoisia kohtauksia; hiuksien raastamista.

Don Abbondio, joka ennen kaikkia muita ja enemmän kuin kaikki muut oli päättänyt paeta, näki voittamattomia esteitä ja hirvittäviä vaaroja jokaisessa pakotavassa, jokaisessa turvapaikassa.

-- Mitä tehdä! hän huudahti. Minne mennä?