Part 16

Äiti näki mielialain vaihtelun poikansa kasvoilla ja tuijotti häneen yhä vieraammin. Miksi Tommi yhtäkkiä kävi iloiseksi? Ei minkäänlaista syytä ollut, mutta pojan silmät tuikkivat veitikkamaisesti ja huulet tapailivat viheltelyä.

— Sano pois nyt, pikku Tekla, oletteko panneet poliisin liikkeelle?

— En minä ole mitään pannut.

— No kuka sitten? Sedätkö? Mitä he sitten etsivät?

— Voit kysyä heiltä.

— Mutta hehän eivät ole täällä, äiti. Sano nyt sinä, koska kyllä tiedät.

— Anna minun mennä, Tommi. Kysy sediltäsi.

— Minne sinä sitten nyt aiot?

— Minun täytyy tehdä luettelo maanviljelyskalustosta, joka seuraa kauppaa.

— Täytyykö se tehdä nyt juuri?

— Hän on kysynyt sitä jo pari kertaa, mutta avain on hukkunut.

— Ai, onko avain hukkunut?

— Tyttö väittää illalla jättäneensä sen suulle ja aamulla se oli poissa.

— Kasvihuoneenko avain?

— Ei, puuvajan. Koetan etsiä vielä. Mutta sitten täytyy hakea seppä.

— Pikku Tekla, en ole tavannut sinua pitkiin aikoihin, tule juttelemaan hiukan. Antaa heidän nyt vielä vähän odottaa luetteloaan. Seppää et kuitenkaan enää tänään saa käsiisi.

Mitä on puuvajassa? ajatteli äiti. Onko hän kätkenyt sormuksen sinne?

— Äiti, kertovat kaupungilla, että täti on mennyt mereen.

— Kertovatko? Kuka?

— Hän on harhaillut rannalla, hänet on siellä nähty.

— En usko.

— Mutta jos se kuitenkin olisi totta.

Äiti ja poika istuivat nyt ikkunan alla ja ruutua vasten heidän takanaan hehkuivat verenpisaran kukat.

— Parempaa minä uskon Letitsia tädistä, sanoi äiti.

— Miksi hän oikeastaan läksi kotoa? Oletteko te riidelleet? Oletko sinä ollut hänelle paha? Tiedätkö, äiti, tämä koti ei ole enää mikään, jos hän puuttuu. Niin, niin, äiti. Sinä, joka olet kaikille ihmisille hyvä, kuinka olet voinut... Oi äiti, jos hänelle on jotain tapahtunut!

Äidin profiili erottautui ankarana valoa vasten ja hänen silmälautansa olivat alhaalla, kun hän sanoi:

— Ottaa itsensä hengiltä — sen voi vain edesvastuuton ihminen. Jolla on jotain velvollisuudentunnetta, se taistelee viime hetkeen asti, »Elämä kihlaa raudalla», ne olivat hänen omat komeat sanansa. Ei, Tommi, niin huonoa en hänestä usko.

— Mutta häntä on täytynyt kauheasti loukata ennenkuin hän läksi täältä... Sinä et sano mitään, äiti. Mitä sinä olet hänelle tehnyt?

Äiti nousi mykkänä ja etsi huiviansa. Tommi otti sen lattialta, mutta ei antanut sitä hänelle. Äidin kädet tekivät avuttoman liikkeen ja jäivät sitten riipuksiin. Äidillä oli kummalliset kädet, hän puhui niillä. Tommin silmät seurasivat pienen hetken sormia, jotka muistuttivat jotakin outoa, värähtelevää liljankukkaa, sitten hän jälleen katsoi ylös. Mitä oli äidin hiuksissa? Nehän olivat olleet pikimustat. Hän muisti kuulleensa, että hiukset yhdessä yössä saattoivat valjeta.

Äidin kädet olivat taasen vaienneet ja hän sitoi hymyillen huivia päänsä ympärille.

— Mitä minä ole hänelle tehnyt? sanoi hän, toistaen pojan viime kysymyksen. — Minä olen etsinyt syntipukkia, niinkuin ihminen tekee, kun onnettomuus tulee. Syyttömät saavat aina silloin kärsiä meidän murheemme tähden... Letitsia on minut kyllä ymmärtänyt. Minä olen ottanut hänet lukuun uudessa asunnossamme, hän kuuluu meille. Jahka saan asiat kuntoon, menen häntä noutamaan.

— Ja luulet hänen tulevan.

— Hän tulee, kun minä pyydän.

— Olet ihmeen tyyni, äiti. Minä pelkään, ettei hän enää ole elävien joukossa. Hän on voinut astua järveen niinkuin me astumme nurmikkoon. Jos hän on ollut sillä päällä...

— Tiedätkö sitten jotain varmaa?

— En.

— Sedät ovat luvanneet pitää hänestä huolen.

— Ja etsiä häntä poliisin avulla. Kuulehan nyt, äiti, mihin te täällä aikaisemmin olette käyttäneet poliisia? Sanoisit nyt.

Äiti vaikeni ja punnitsi. Sitten hän ajatteli: tulkoon mitä tulee. Ja sanoi:

— Etsimme serkkusi kihlasormusta.

Äiti oli hyvin kalpea, kun hän sen sanoi, ja hän tuijotti Tommia jäykästi silmiin. Tommi ei teeskennellyt hämmästyessään.

— Ai niin, sanoi hän, — Heinin kihlasormus. Sen olin kokonaan unohtanut.

— Olitko sinä sen unohtanut? kysyi äiti, ymmällä todeten, että Tommi oli täysin rehellinen.

— Olin, siitähän on niin kauan.

— Mutta jos ajattelet, niin näet, että silloin tuli murhe meidän taloomme. Siinä meni kaikki hajalle.

— Eihän nyt, mitä hullua!

— Niin, niin. Sumu laskeutui yli kotimme eikä se näytä hälvenevän.

— Mutta entä jos sormus löytyy?

— Ei taida löytyä...

— Eivätkö poliisit sitten saaneet mitään aikaan? Mutta voihan se vielä löytyä.

Äiti ei katsonut ylös, ainoastaan hänen kätensä puhuivat. Hän sanoi hiljaa:

— Jos se löytyisikin.

— Toivoisitko sinä sitä niin kovin?

— Me kaikki toivoisimme.

— Sinä puhut ikäänkuin te katsoisitte jonkin uuden onnenajan sitten koittavan.

— Tällainen sormus, sehän on symbooli. Sen katoaminen vaikutti kuin enne siitä, että kaikki pettää. Jos se tulisi takaisin... sillä lailla kuin minä toivon, niin ehkä saisimme uskoa siihen, että kaikki sittenkin käy hyvin.

— Voisitko peruuttaa huvilan kaupan? Äiti, sano...!

— En. Mutta sehän ei ole tässä tärkeintä. Tärkeintä on, että me saisimme mielenrauhan.

Tommi ei sanonut mitään, painoi nopeasti hatun päähänsä ja läksi.

Mutta äiti vaipui järkytettynä äskeiselle paikalleen. Alkaisiko sittenkin valjeta?

* * * * *

Huomatessaan ettei talossa ole johtoa, oli nuori Hertta Surpaeus vaistomaisesti ottanut käsiinsä ohjakset. Hän istui ruokasalissa lukien läksyjään, nousi siitä vastaamaan kun puhelin soi ja muutenkin antoi tarvittavat tiedot niille, jotka tulivat jotakin kysymään. Ja niitä oli nyt enemmän kuin ennen. Tieto siitä että huvila on myytävänä oli levinnyt ja ilmaantui kaikkinaisia ostajia, jotka toivoivat saavansa joitakin tarvekaluja halvalla. Nuori Hertta esiintyi tiukempana kuin konsanaan äiti, antoi lyhyitä kielteisiä vastauksia eikä taipunut mihinkään sovitteluihin. Hän jätti kylmästi asianomaiset kysyjät portille, käänsi heille selkänsä ja asteli kirjaansa syventyneenä takaisin. Kaikkia hullutuksia! Onko Niemenkivi mikä kynittävä kana, että jokainen täällä jotakin ottaisi, mikä ruohonleikkuukoneen, mikä auran, mikä pyykkitiinun. Sellaista sairaalloista hosumista ja hoputusta. Suuttua heille voisi, jolleivät olisi kaikki sairaita. Aika on sairas. Mutta ei ihmisiä myöskään hempeydellä paranneta. Kovaa lääkettä siinä pitää olla.

Lääkärin ammatti on kuitenkin jaloin ammatti, päätteli hän. Siinä on vain niin hirveän pitkä kurssi. Mutta siinä voi paljon kasvattaa ihmisiä. Jokainen on oman onnensa seppä, sen minä tulen takomaan jokaiseen päähän. Minä panen sen kultakirjaimilla odotushuoneeni seinälle. Luulen, että ensi vuonna luen kahden luokan yli, jotta menee vähän pikemmin. Jokainen on oman onnensa seppä.

Myöhemmin samana päivänä tapasivat sedät hänet näin kirjojensa ääressä. Hän luki ääneen niin että kaikui läpi huoneiden. Kirja kädessä astui hän heitä vastaan — se oli fysiikan oppikirja — ojensi siitä kätensä, suu täynnä läksynlukua, ja alkoi vasta, lopetettuaan lauseensa, puhua.

— Päivää, päivää, istukaa, tehkää hyvin. Meillä on kertausta, hirveän pitkä läksy huomenna. No, onko täti löydetty?

Mikael-setä istuutui, pyyhkien hikeä otsaltaan ja huolestuneena ravistaen päätään, mutta Gabriel-setä jäi seisomaan ja mittasi katseillaan veljentytärtä kantapäästä kiireeseen asti. Kun ei kumpikaan mitään sanonut, jatkoi Hertta.

— Minä en ole hänestä ensinkään levoton, sillä hän pitää meistä kaikista niin paljon, ettei tahdo tuottaa meille surua: hän ei ole tehnyt itsemurhaa.

— Mutta ajattele, hyvä lapsi: ilman rahaa! sanoi Mikael-setä.

— Niin, se on tietysti ikävää, vastasi Hertta ja piirteli jotain paperipalalle, joka oli hänen edessään.

— Mitä te laskitte häntä sillä tavalla menemään. Minä en ollut kotona. Mutta hänellä on pää täynnä sellaisia lauseita, joista hän elää ja sittenhän hän osaa ulkoa kaikki etevimmät näytelmäkappaleet niin ettei hänelle tule ikävä. — Ja kyllä hänelle joku hyvä ihminen on antanut leipääkin, niin miellyttävä kuin hän on.

— Pikku täti fysiikkasi ääressä, sanoi Gabriel-setä ja katseli häneen pää kallellaan ikäänkuin hän olisi katsellut monokkelin läpi, — pikku täti, tunnet huonosti Letitsia Surpaeuksen. Hän osaa kuolla nälkään, mutta ei syödä armoleipää. Se on juuri tämä luonteenpiirre, joka teki, että hänen täytyi lähteä täältä.

— Hysteriaa, sanoi Hertta.

— Mitä? tiuskasi eversti.

— Hysteriaa, toisti Hertta kylmästi. — Me olemme kaikki hysteerisiä, surullista kyllä. Lähteä nyt kotoa pienen kiistan tähden. Ilman rahaa. Sellaista tehdään vain Ibsenin näytelmissä.

— Vai niin. Koska neiti on ruvennut tutkimaan Ibseniä?

— Koko maailma on tällä hetkellä Ibsenin näytelmää, sanoi Hertta kuohahtaen. — Aivan niinkuin kaikki hänen henkilönsä olisi sotkettu samaan jättiläistynnyriin ja tynnyriä sitten olisi aika lailla ravisteltu.

Setä Gabriel oli juuri ollut suuttumaisillaan tytön nenäkkäistä vastauksista, mutta nyt häntä rupesi huvittamaan. Hän teki syvän kumarruksen, sanoi »sallitteko» ja istuutui sitten veljentyttären viereen. Hän näki, että tyttö oli paperille hahmotellut pääkallon.

— Mutta mennäksemme asiaan, jatkoi Hertta, kiinnittämättä huomiota everstin ivalliseen kohteliaisuuteen, — minne täti nyt joutuu, kun saamme hänet käsiimme? Minä kyllä otan hänet luokseni, jahka valmistun, mutta siihen on vielä pitkä aika.

Everstissä sai suuttumus vallan.

— Ole huoleti, armollinen neiti, kaikki on jo järjestyksessä. Minä olisin aikoja sitten ottanut hänet luokseni, jollette olisi tarvinneet häntä täällä.

— Kaikki on järjestyksessä, toisti Mikael setä. — Minä olen saanut toimen, nimittäin olen hankkinut jonkinlaisen toimen.

Hertta päästi kirjan kädestään, tuijotti häneen suurin silmin ja sanoi sitten:

— Kyllä olikin jo aika. Ja tädille on oma huone?

— Oma. Siinä on ikkuna ja uuni. Kaikki on valmiina.

— Lähdetään pois, sanoi eversti ja nousi. — Koskei täällä ole ketään kotona, niin mitä me täällä.

— Älä nyt, rauhoitti veli, — onhan tässä Hertta. Aion kuulla mitä täällä oikein on tapahtunut, emmehän ole käyneet täällä moniin aikoihin.

Hertta ilmoitti, ettei hänellä ole paljon aikaa, koska huomiseksi on paljon lukemista, mutta hän on kyllä valmis lyhyesti kertomaan, mitä tietää. Äiti on katsomassa asuntoa, täytyy päättää kolmen asunnon välillä. Lida on tunnilla. Hänhän oppii nykyään konekirjoitusta. Lulu... Ludvig — hänhän nykyään tahtoo, että häntä kutsuttaisiin Ludvigiksi —, hän on äidin mukana. Äiti on käynyt hänen kanssaan lääkärillä. Se olikin välttämätöntä. Hänkin oli kysymyksineen jo aivan hysteerinen. Heini — niin, Heiniä ei enää näe. Hän ei käy täällä, hän on suuttunut Tommille. Tommi ja Letta — missä lienevät. Ainahan he jossain lentävät. Täytyy tässä ruveta komentamaan heitä. Letta saa käytöksessä alennusta ja jää luokalle. Tommista ei tiedä. Täytyy ihmetellä, ettei heitä ole pantu pois koulusta. Niin, muuttoon pitää tilata hevoset, niitä on siihen aikaan vaikea saada.

Kesken Hertan kertomuksen tuli Lida. Hän oli huonon näköinen ja tervehti herroja silmiin katsomatta. Hertta katsahti häneen, lausui sanan »hysteriaa», keräsi tavaransa ja lähti äidin huoneeseen, missä hänen lukunsa hyminä pian alkoi kuulua.

— No, olet tietysti jo nähnyt Heinin luutnantin, sanoi eversti. — Mitä pidät hänestä?

— Kyllä hän on hyvin miellyttävä, vastasi Lida, ulos tuijottaen.

— Me näimme heidät myöskin, jatkoi eversti. — Suoraan sanoen, he näyttivät siltä kuin olisivat purkaneet kihlauksensa. Heini oli itkettynyt ja luutnantti hapan. Mutta rakkaudella kai nyt pitää olla ne vuodenaikansa.

— Setä rakas, sanoi Lida hilliten itseään, — setä ei vain nyt ala, minä olen niin väsynyt.

Eversti paiskasi paperossinpätkän permantoon.

— Mennään pois täältä! huusi hän ärtyneenä, — talo on todella pelkkää hysteriaa. Sensijaan, että tyttäret kauniisti menisivät keittämään kahvia, kun tullaan heitä tervehtimään, he lukevat fysiikkaa ja piirtävät pääkalloja, tai itkevät, tai ties mitä.

Lida istui todella kasvot käsiin painuneina ja itki.

— Siinä nyt näet, pauhasi tuomari, — kaikki sinä sekotat, mihin ikinä puutut. Voit mennä, minulla on asiaa. Ota ensin, ole hyvä, paperossinpätkäsi lattialta, vai tahdotko, että joku näistä neitosista kumartuu sitä ottamaan. Paperossinpätkä nimittäin ei itsestään nouse maasta, niinkuin tupakoitsijat yleensä mahtavat luulla, koska he heittävät sen paikalle, jonne se ei kuulu. No, Lida hyvä, älä itke, älä. Tiedätkö koska äitisi tulee? Etkö ensinkään. Voitko sitten sanoa onko Heinin kihlasormus-asia ensinkään edistynyt? Salapoliisit vakuuttavat, että sormus ei ole tarjoilijattarella eikä panttilaitoksissa. Olisiko poika sen myynyt? Tai olisiko se hänen hallussaan kätkössä, ehkä täällä kotona? Sulhanen on tietysti tullut kysymään sitä Heiniltä. Eikä Heini ole voinut vastata. Se oli ehkä syynä siihen, että he olivat niin onnettoman näköiset. He olivat selvästi riidelleet.

Eversti oli poiminut paperossinpätkän maasta, noutanut tuhkakupin ja asettanut sen veljensä eteen. Tuomari siirsi tuhkakupin luotaan. Eversti odotti hetken ja pani sen jälleen hänen eteensä.

— Lida hyvä, älä itke, jatkoi tuomari, — mutta koettaisitko kysyä äidiltäsi, onko hän voinut jollakin tavalla vaikuttaa Tommiin. Minun käy sääli Heiniä. Entä jos koko kihlaus menee myttyyn tämän sormus-asian vuoksi. Minullahan ei ole kokemusta, mutta se mahtaa olla rakastavalle naiselle kaikkein viimeistä.

Hän tarttui nyt kiinni tuhkakuppiin ja jäi pitelemään sitä niin ettei eversti voinut sitä enää siirtää.

— Kaikkein viimeistä rakastavalle naiselle on joutua naimisiin rautaseipään kanssa! huusi eversti ja otti esiin uuden paperossin. — Heinin luutnanttihan on rautaseiväs eikä mikään ihminen. Tai kutsukaamme häntä peitseksi, sillä niin pitkä ja ohut hän on. Heini mahtuu hänen taskuunsa. Saamme panna toimeen tanssiaiset sinä päivänä, jolloin tämä kihlaus onnellisesti menee rikki. Onnellisesti — sillä tarkoitan tietysti, ettei Heini ole vahingoittunut sielun eikä ruumiin puolesta. Ei, piru vie, jos sormuksen katoaminen on saanut aikaan tämän, niin ei se ole turhaan kadonnut. En elämässäni ole nähnyt sellaista univormunukkea. Ja se sisällys sitten! Olin antamaisillani häntä korville. Isänmaa ja isänmaa ja isänmaa — hän oli niin täynnä isänmaata niinkuin satula on täynnä sianvilloja. Minä näin miehen viisi minuuttia ja sillä aikaa hän lausui sanan »isänmaa» ainakin puolisataa kertaa. Pitäisi erinäisiä patriootteja varten laatia yhdestoista käsky, jossa sanottaisiin: ei sinun pidä turhaan lausua isänmaasi nimeä. Viis hän koko sormuksesta, hänelle on yhdentekevää ottaako hän hevosensa hännästä jouhen ja kiertää siitä kihlasormuksen. Viis hän morsiamestaan. Tuskin hän huomaa erotusta, kulkeeko hänen rinnallaan Heini Surpaeus vaiko joku punaposkinen vapaaehtoinen rekryytti.

Lida itki ääneensä ja tuomari torui, mutta eversti oli päässyt kertomisen makuun ja herkutteli siinä kuin paras nautiskelija.

— Mikael Surpaeus, jatkoi eversti niin innoissaan, että vaahto lenteli hänen suupielistään — aseta se mies totuudentuoliisi. Ruuvaa hänet siihen oikein lujaan, paina kaikkia nappuloita ja anna uusien raadiumiesi ja muiden pirunvehkeittesi hurista ja surista. Saammepa nähdä, mitä mittarit näyttävät. Mitä on Halvor Vasara? Hiilihankoa, patakoukkua, sapelinterää, kannuksia ja — isänmaata! Näitä ominaisuuksia vartenko nainen ottaa miehen? Pieni, suloinen, pystynenäinen Heini Niemen puustellista, jossa on yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia rakkautta — isänmaallisen rautaseipäänkö hän ottaisi? »Mitäpä yhdestä sormuksesta. Jos meidän naisemme tahtoisivat ymmärtää isänmaan vaatimuksen tällä hetkellä, niin he luovuttaisivat kaikki korunsa valtion pankkiin. Silloin paranisi rahamme arvo ja isänmaa olisi pelastettu. Suurissa kulttuurimaissa ovat naiset hädän hetkellä kantaneet isänmaalle tällaisen uhrin. Kultaiset vihkisormuksetkin on vaihdettu rautaisiin sormuksiin. Jos vanha sormus olisi löydetty, niin olisimme Heinin kanssa aloittaneet tällaisten luovutusten sarjan. Isänmaan tähden.» Näin hän saarnasi, tuo ihanneluutnantti tasavallan armeijassa ja minä ajattelin: aamen, aamen. Ja tein lisäksi ristinmerkin. Ei, Heini raukkaa saamme onnitella, kun...

Eversti huomasi jäävänsä yksin, sillä Lida oli jo hetki sitten hävinnyt huoneesta ja tuomari seisoi kirjastohuoneen ovella ja puhui siitä, että on rikollista vanhan miehen siihen määrin unohtaa arvonsa. Luutnantti Vasara on päinvastoin harvinaisen hieno, vakava ja miellyttävä henkilö, juuri sellainen, jommoisia nuori valtakunta tarvitsee. Ja jos hän mainitsi tuota kulta-uhria, niin se tietysti johtui siitä, että Heini oli kertonut Titsia-tädin lausuneen, että »elämä kihlaa raudalla». Entä jos nämä kaksi nuorta todella voisivat saada aikaan sen, että naiset — ja tietysti miehetkin, mikäli heillä on arvoesineitä — uhraisivat isänmaan alttarille kalleutensa. Nimittäin luovuttaisivat ne valtion pankkiin.

— Saisimmepa silloin olla ylpeät Heinistä ja hänen sulhasestaan.

— Nielkööt molemmat rautaseipään. Se on vielä isänmaallisempaa.

— Sinä lasket leikkiä perin vakavalla hetkellä. Sisaremme on kadoksissa, hänet on nähty meren rannalla, veljemme koti on myyty, kaksi veljemme lapsista, niinkuin _tiedät_...

— Hyvästi, kolportööri. Onneksi, piru vie, ei sormus ole löytynyt. Eikä kai löydykään. Jylistäkää te isänmaallisuuden kunniaksi — minä taitan peitseni naisellisuuden puolesta. Tahtoisinpa tietää, piru vie, mitä isänmaasta tulee, jos nainenkin alkaa niellä rautaseipäitä. Hyvästi.

— Gabriel, yksi sana vielä. Kun Heini sulhasensa kanssa tulee tänne, niin käyttäydy ihmisiksi. Tai ole tykkänään tulematta. Heinin tähden...

— Hyvästi, susivouti.

Juuri kun eversti teki lähtöä, soitti äiti kaupungista, että hän heti tulee kotiin ja hiukan myöhemmin tulevat Heini ja hänen sulhasensa. Pitää tietysti järjestää vastaanotto niin sydämelliseksi kuin suinkin. Eversti kutsui Lidan puhelimeen ja kokonaan havahtuneena äskeisestä ankeudestaan, otti tytär vastaan tiedonannot. Molemmilta vanhoilta herroiltakin oli äskeinen mieliala kuin pois pyyhitty. Lidan hävitessä keittiöön, seisoivat veljekset eteisessä ja kiistelivät siitä, lähtevätkö he kotiin muuttamaan pukua, vai voivatko he ottaa vastaan nuorenparin näissä vaatteissa. Tuomari sanoi, etteivät he ehdi ja eversti väitti, että on mahdotonta esiintyä näin. Sehän on ensimmäinen visiitti ja hehän tavallaan edustavat täällä velivainajaa. Täytyy olla visiittipuku. Täytyy, täytyy, mutta mistä sen ottaa. Kaupunkiin on täältä runsaasti neljä kilometriä. He ovat olleet ja menneet, jos käy kotona muuttamassa pukua. Eversti kiiruhti keittiöön kysymään Lidan mielipidettä. Lida neuvoi ottamaan harjan, hyvä siitä sitten tuli. Veljekset seisoivat portailla ja harjasivat toistensa vaatteita.

— Mukava poika se on Vasara, sanoi eversti, — vaikka onkin hiukan liian pitkä Heinille.

Vanhempi veljeksistä hymähteli hiukkasen, muistellessaan, mitä kaikkea Gabriel kymmenen minuuttia sitten oli sanonut Vasarasta.

— Et sano mitään, jatkoi eversti. — Mitä sinulla on häntä vastaan? Hän on isänmaallinen, mutta sitähän upseerin pitääkin olla. Hän on malli-ihminen, mutta eihän se haittaa. Huomasitko, miten joka nappi ja sauma olivat reklementin mukaan. Hän pitää hyvän järjestyksen. Mitä sinulla on häntä vastaan, kun et sano mitään?

— Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Kyllä hän teki hyvän vaikutuksen.

— No, sitähän minäkin. Ei meidän nyt tarvitse pitää puheita, eihän? Pidämme sitten vasta häissä. Millä kummalla saamme pois tämän tahran? Se on Ystävän syy, se on pitänyt kuonoansa tuossa käsivarrella. Niin, niin, sinä, tule tänne, nauretaan taas vähän yhdessä. Kuule, Mikael, oletko koskaan tietänyt, että eläimet nauravat? Tämä Ystävä ainakin nauraa.

Mikael Surpaeus harjasi hiestyneenä veljensä hihaa ja nauroi. Sellainen se oli Gabriel, pieksi tuulta eikä tarkoittanut mitään.

Kaikki juoksivat ja hääräsivät. Sedät vetivät auki ruokapöydän parvekkeella ja auttoivat Lidaa ja Herttaa kantamaan sinne astioita. Yhtäkkiä olivat kaikki monesta aikaa huomanneet kevään ja kuulleet, että linnut lauloivat.

* * * * *

Kun Tommi tuli koulusta, oli hän heti kuumeisella kiireellä rientänyt tarkastamaan, että puuliiterin lukko oli murtamatta. All right, kaikki oli paikoillaan. Mutta yöllä oli varasto toimitettava pois maksoi mitä maksoi, sillä huvilan ostajahan saattoi minä hetkenä hyvänsä saada päähänsä, että hän tahtoo nähdä tämänkin suojan sisältä. Ja äiti saattoi itsepintaisesti haluta nähdä, mitä tarvekaluja liiterissä oli. Tommi söi siis nopeasti päivällisen, nieli vastaansanomatta Hertan myrkylliset kysymykset ja viittaukset ja läksi Miramariin.

Hänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän salin vihreällä silkkisohvalla tapasi Rainan vierellä sisarensa Lettan. Heidän edessään seisoi, sikaari suussa, Yngve Lax, yllään ratsastuspuku, ja molemmat, nimittäin konsulinna ja Yngve nauroivat menehtyäkseen sille, mitä Letta kertoi. Letan kasvot hehkuivat ja hän koetti nähtävästi liioittelevalla vilkkaudellaan parantaa noloutta, jota hän köyhän pukunsa vuoksi tunsi tässä ylellisessä ympäristössä.

Raina Lax nousi ja kiiruhti Surpaeusta vastaan. Ikäänkuin Tommin sisar nyt, ensi kertaa ollessaan talossa, itseoikeutettuna olisi kuulunut yhteiseen liittoon, ei konsulinna lainkaan salannut häneltä suhdettaan hänen veljeensä, vaan nosti kädet Tommin olkapäille ja alkoi laverrella:

— No muruseni, pikkinen muruseni, voi voi, kuinka me olemme nauraneet. Neiti Letta on täällä kertonut serkkunsa kihlasormuksesta, jota sekä kenraalit että konstaapelit ovat etsineet ja joka nyt kököttää minun sormessani! Oi muruseni, kuinka kultainen sinä olit, kun annoit sen minulle. Kaunis se on, katsokaahan nyt tänne. Olen siihen aivan pikiintynyt. No, mikäs nyt on? Eikös sisarelle olisi saanut näyttää, että me olemme ystävät? Älä nyt viitsi jurotella — he saavat toisensa nuo kaksi, ja me saamme toisemme me kaksi. Kyllä poikeliini toimittaa sormuksen neiti Lettalle, ei tarvitse pelätä, että hän säälii rahoja. Oi-voi-voi, ajatella, että he kaikki etsivät sormusta ja morsian siellä huokailee ja tässä tämä pikkinen koru loistaa ja paistaa konsulinna Lax de Miramarin kädessä! Kyllä minä tästä pikkisestä korusta pidän. Tällaista ei saa ostamalla, kyllä kai se muuten olisi ostettu. Oi jestapoo, kuinka se on korea! Mutta eikös nuori herrasväki jo lähde ajelulle? Kyllä me Tommin kanssa täällä pidämme seuraa toisillemme... Eikös auto jo ole ajanut esiin, missä se soffööri aina kuhnailee. Se juopottelee niin ettei se näe selvää päivää. Jess sentään, kuinka tämä sormus on kaunis! Lähtekää pois nyt, tämä Tommi tässä ujostelee niin ettei ensinkään uskalla tarttua kiinni...

Tommin silmät olivat liukuneet konsulinnan yli tauluun, joka oli ilmestynyt sohvan yläpuolelle. Se oli täällä uusi, mutta Tommi oli sen jossakin nähnyt. Hän joutui, taulua katsellessaan, niin tämän lumoihin, että hän sanaa vastaan lausumatta antoi kauniin Raina Laxin puhella pitkän matkaa. Taulu oli ihmeen tuttu, hän tunsi siinä joka piirteen, joka valonvivahduksen, kehyksenkin. Ja nyt liittyi tauluun seuraava näky: oli aamu ja juhlat ja joku tyttö seisoi tuolilla ja piteli kurotetuin käsin kiinni kehyksestä, ja miehenkädet askartelivat toisella puolen ja mittasivat kohtaa naulalle. Mies oli hänen isänsä. Tämä taulu oli heidän kodistaan, se oli kuulunut perhekalleuksiin. Miten oli se tullut tänne?

Hän muisti rahat, joita äiti tänään oli hänelle tarjonnut.

— Siinä se nyt on, puheli konsulinna, hänen katsettaan seuraten, — se kallis taulu! Eikös se nyt ole kaunis. Minä olin sanonut taidekauppiaalle, että toimittaa minulle nimenomaan jotakin tältä taiteilijalta. Ja hän onnistui löytämään juuri tämän taulun, joka on taiteilijan kaikkein parhaimpia. Mutta arvatkaapas mitä se maksaa.

Kaikki vaikenivat. Lettakin oli äänetönnä konsulinnan vieressä.