Part 17

Tommi Surpaeus seisoi kädet riipuksissa niinkuin hänen äitinsä oli tapana seisoa, kun hän kävi kovaa sisällistä taistelua. Hänet mykistytti jokin outo valaistus, joka yhtäkkiä oli langennut yli asioiden ja elämän. Se, että hänen vanhempiensa kallein taideteos, joka heille kaikille oli sisältänyt eläviä arvoja, oli siirtynyt tänne tähän sille vieraaseen ympäristöön; se, että hänen sisarensa istui tuossa konsulinna Laxin vierellä kuin vertaisensa seurassa ainakin — se johdatti tänne salaman säteen, joka räikeästi valaisten paljasti totuuden.

Tommi Surpaeuksen valtasi halu lyödä ja repiä rikki. Hän surmaa tuon vieraan naisen, joka käsissään tuossa pitelee hänen sisarensa kättä, hän iskee puukon omaan viheliäiseen sydämeensä. Likainen ja huono ja viheliäinen se on! Hän lyö täällä kaikki kappaleiksi, taulut seinillä, joita ei kukaan tarvitse, hän viiltää veitsellä silkkiset huonekalunpäälliset ristiin rastiin. Syntirahoilla on koko hely ostettu. Ja täällä hänkin on ollut, täällä syönyt ja juonut ja nauranut ja hengittänyt samaa ilmaa kuin nämä ihmiset. Hän ymmärsi nyt, mikä on ero _hauskan_ ja _pyhän_ välillä. Hän näki ne kaksi tietä, jotka johtavat läpi elämän: lavean tien ja kaidan tien. Se toinen oli hauska ja se toinen oli pyhä. Hän ymmärsi nyt, miksi äidin hiukset olivat muutamassa päivässä valjenneet: hän oli _ajatellut_ ne valkeiksi, ajatellut lastaan ja vavissut hänen puolestaan. Äidin valjenneitten hiusten hohto se oli, joka valaisi tämän hetken. Poika näki tämän hohdon valossa selkeästi niiden asioiden arvon, joita elämässä on tarjolla ja tunsi ensi kertaa tahtonsa voiman. Tahto oli herännyt hänessä eloon, varistanut yltään mielijohteet ja mieliteot, kaiken pikkurihkaman, ja ottanut haltuunsa herruuden.

Minä olen joutunut lokaan, mutta minä tahdon siitä pois! ajatteli hän, mielessään lausuen joka sanan.

— No? sanoi konsulinna.

Tommi tarttui yhtäkkiä sisarensa käsivarteen ja heidän välillään syntyi pieni yhteenotto.

— Me lähdemme kotiin nyt.

— Ei, minähän menen ajelemaan Yngven kanssa.

— Et minnekään sinä mene. Kuka sinulle on antanut luvan tulla tänne?

— Kuka sinulle sitten on antanut luvan?

— Minä menenkin nyt pois.

— Mene, mene, mutta minä tahdon minäkin vähän hauskaa, kotona on sellaista, ettei siellä kukaan viitsi olla...

— Puhumme siitä sitten.

— Päästä minut irti! Yngve, auta minua.

Tommi tunsi halua kuristaa sisarensa, mutta tahto piti häntä kurissa. Hän muisti sormuksen, joka hänen piti saada pois täältä ja koetti puhua tyynesti ja harkiten joka sanaa.

— Sormus, jonka minä annoin konsulinnalle talletettavaksi, ei ole omani. Se kuuluu, niinkuin sisareni on kertonut, serkulleni. Minun täytyi jättää se turvaan, kun meille silloin, eräänä iltana tuli niin äkkilähtö, niinkuin sinä, Yngve, tiedät.

Raina Lax kiirehti yli permannon huoneen kulmaan ja piilottautui ikkunaverhojen taakse. Sieltä pisti hän esiin päänsä ja aurinko lankesi hänen hiuksilleen.

Nekin piti Tommin tällä hetkellä nähdä, nuo silkkiset hiukset, jotka olivat tehneet hänet hulluksi.

— Kuule, puheli Raina, itkua teeskennellen, — sinä paha, sinä paha, etkö olekaan antanut tätä minulle omaksi? Mistä minä nyt tällaisen saan? Te kun olette niitä vanhoja sukuja, niin teillä on kaikenlaista tällaista, mutta mistä meikäläinen tällaisia saa. Hyi sinua. Mutta jollen minä anna tätä, mitä sanot siihen? Jos minä ostan tämän?

Tommi tyyntyi ikäänkuin hän olisi noussut kylmästä vedestä.

— Se ei ole kaupan.

Silloin konsulinna Lax pusersi kätensä nyrkkiin ja loi sormukseen vihamielisen silmäyksen. Ja nyrkki sormuksineen vapisi hänen katseensa alla. Tommi näki, että hän kärsi. Se oli köyhyys, joka tunsi auttamattoman kirouksensa, köyhyys, joka oli myynyt itsensä rahasta, uskoen sillä kaikki saavansa ja joka nyt huomasi, että oli jotakin, joka ei ole kaupan. Hän vetäisi nopeasti sormuksen kädestään ja paiskasi sen pöydälle.

Heini serkun kihlasormus oli jälleen Tommi Surpaeuksen hallussa.

Yngve Laxin ja Tommin välillä syntyi vielä selvittely. Tommi huomautti hänelle, että varaston, joka oli sijoitettu heille Niemenkiveen, ennen huomispäivää pitää olla poissa. Muuten hän ei vastaa niistä. Yngve kirosi ja esteli ensin, mutta kuullessaan, että huvilan ostaja haluaa nähdä vajan ja että lukko murretaan, lupasi hän yöllä käydä ne noutamassa. Tommi ja hänen sisarensa kumarsivat, kättä ojentamatta, ja läksivät. Ovella sanoi konsulin poika:

— Surpaeus hoi, elätkö sinä tämän käytöksesi jälkeen vielä siinä luulossa, että saat täältä joitakin rahoja palkaksi?

Tommi kääntyi ja näki Yngven ja Rainan kasvot rinnan ovenavauksessa.

— En, sanoi hän ja naurahti, — sopiihan niillä rahoilla ostaa tauluja ja sormuksia!

Sellaista iloa kuin lausuessaan nämä sanat, ei Tommi ollut koskaan tuntenut. Ne sanat tekivät hänet yhtäkkiä vapaaksi ja hän nauroi itsekseen, nauroi hyvän aikaa.

Nyt täytyi vain nopeasti päästä Enok-sedän puheille.

— Mitä sinä naurat? sanoi Letta. — Et mitään hauskaa sinä soisi minulle, nytkin lupasit pois rahat. Kuinka on nyt niiden kaikkien, mitä sinä meille lupasit, ei suinkaan niistä mitään tule...

— Olisitko sinä voinut ottaa nämä rahat?

— Niin, no... kun ei muitakaan ole.

— Kyllä sinä vielä kerran minua tästä kiität.

Ääneti astelivat sisarukset tuttua tietä kotia kohden. Tommi läheni näitä seutuja ikäänkuin pitkän poissaolon jälkeen. Hänellä oli jälleen osuus kotiin. Siltä hänestä tuntui. Kummallista: koti oli myyty, parin viikon perästä ei Surpaeuksilla enää ole mitään asiaa tänne, ei mitään sanomista täällä. Ja kuitenkin tuntuu hänestä siltä kuin hän olisi voittanut takaisin kodin.

Vapautuessaan valheesta oli pyhä jälleen tullut hänen omakseen. Ja pyhän mukana kodin idea, lapsuus, muistot, jotka tästä puoleen muodostivat kodin.

Tommi päästi sisarensa kotiportista vaahterain alle ja näki tutut katot läpi heleän lehtiverkon. Hän ei ehtinyt viipyä antaakseen silmänsä juoda lepoa kevätillan kauneudesta aidan sisäpuolella. Hänen täytyi kiirehtiä tapaamaan setää, jota ei hän ollut tavannut sitten kun hän näki hänet rannassa lastin ääressä, ja hän kulki nopeasti, katsomatta ihmisiin, jotka tulivat vastaan, tai kiinnittämättä huomiota mihinkään ympärillään. Hänen mielensä nousi ja laski kuumien aaltojen vallassa. Ne olivat maininkia siitä mitä oli tapahtunut. Hän ei vielä pitänyt selvittelyä itsensä kanssa, hän ainoastaan odotti, että myrsky menisi ohitse.

Tämän saman kuuman aaltoilun täyttämänä nousi hän raitiovaunuun, saapui talolle, missä setä asui ja juoksi ylös portaita. Hän ei huomannut outoa sairashuoneen hajua portaissa, hän huomasi vasta ovella valkoisen paperin, jossa oli jokin kirjoitus. Pyydettiin puhumaan ja liikkumaan hiljaa. Mitä? Oliko täällä joku sairas? Oliko setä sairastunut? Olivatko poliisit saaneet hänet käsiinsä ja ehkä ampuneet häntä? Mutta sittenhän hänet olisi viety sairaalaan. Tommi kävi neuvottomaksi eikä tietänyt, pitikö hänen koputtaa oveen vaiko astua sisään koputtamatta. Hän valitsi viimeisen vaihtoehdon ja avasi hiljaa oven.

Senjälkeen oli kaikki jotenkin epätodellista ja unentapaista. Aika oli pysähtynyt paikalleen eikä voinut tietää kestikö pysähdystä kauan vaiko silmänräpäyksen. Tommi oli joutunut Letitsia Surpaeuksen kuolinvuoteen ääreen siinä vaiheessa, jolloin ei enää ole kysymystä henkiinjäämisestä. Tuskat ovat poissa, elämän rumuus on lakannut, maan pauhina vaiennut ja ihmissielu palaa suurella tiiviillä liekillä, juuri äärimmällä rajalla ajallisuutta.

Letitsia Surpaeuksen kuolinvuoteella oli sellaista. Ne kaksi ihmistä, sairaanhoitajatar ja Enok Surpaeus, jotka siellä odottivat loppua, eivät itkeneet ja kun Tommi Surpaeus tuli, upposi hän heti kaikkivaltiaaseen äänettömyyteen, yrittämättäkään mitään kysyä. He odottivat kaikki liikkumatta, hiiskahtamatta suuren hiljaisuuden tuloa ja elivät outoa myötäelämää sen säteilyn kanssa, joka valaisi tätä kuolevaa. Myöskin aavistivat he kaukaa sen näyn armautta, jota Letitsian silmät suurina ja avonaisina heijastivat. Se mitä hän näki, ei ollut tästä maailmasta. Hänen olentonsa säteili voimalla, joka olisi voinut valaista kokonaisen maailman. Eivät yksin silmät säteilleet, vaan kasvot ja kädetkin. Niin hiljaa hän liukui yli suuren rajan, että Enok Surpaeus ja Tommi vielä pitkän aikaa odottivat hänen avaavan silmänsä, vaikka hoitajatar jo oli lausunut sen sanan, jonka ammattihoitaja on tottunut virallisella hienotunteisuudella tällaisissa tapauksissa kuiskaamaan: loppu. He seisoivat henkeä pidätellen kuolleen oudon nuoren ja juhlallisen kauneuden lumoissa ja läpikävivät sieluissaan jotain perin tuttua ja samalla kertaa uutta. He ajattelivat: minäkin kerran lepään kuolinvuoteellani. Tämänhän joka ihminen tietää, joka päivä kohtaavat hänen korvaansa kuoleman viestit, ystävät ja tuttavat hänen ympärillään kaatuvat. Mutta hänen oma kuolemansa on hyvin kaukainen välttämätön paha, joka liikuttaa häntä vasta joskus, pitkien aikojen perästä. Vanha maankiertäjä ja hänen nuori ystävänsä tunsivat yhtäkkiä oman kuolemansa läheisyyden ja tekivät itselleen ne kysymykset, jotka tästä seuraavat ja vastaavat johtopäätökset. Ja ensin liikkui asemiltaan kapteeni lähteäkseen toiseen huoneeseen keventämään sielunsa tuskaa. Hän kuuli korvissaan sanat, joihin eräs rukous loppuu, rukous, jonka hän joskus oli oppinut, mutta jota ei hän enää osannut ulkoa: päästä meitä pahasta. Hän halusi olla yksin ja voihkia ja itkeä. Mutta ei ollut toista huonetta. Ja niin hänen täytyi jäädä paikalleen ja tukahduttaa tuska omaan rintaansa. Mutta tietämättään voihki hän sanoja: päästä meitä pahasta. Ja nuori mies hänen vierellään otti vastaan sanat. Ja ne vuotivat hänen sisimpäänsä kuin polttava lääke. Eikä hän muistanut, että häneltä köyhässä huoneessa puuttui tällä hetkellä tärkein: yksinäisyys. Vaan hän putosi polvilleen kuolinvuoteen ääreen ja itki katkerasti.

Päästä meitä pahasta.

Tommi Surpaeus sai nyt ne niukat tiedot, mitä setä saattoi antaa. Letitsia oli puhunut niin vähän ja hän oli ollut niin kärsivällinen ja kiitollinen. Myöskin ilmoitti kapteeni pian jättävänsä maan ja taas lähtevänsä kiertämään. Muuttolintu, muuttolintu, jonka keväät eivät ole riippuvaisia auringonkierroista.

Tommi painoi vanhan purjehtijan kättä, sanoi hyvästi nukkujalle ja läksi viemään sanaa kotiin.

Hän kulki yhä nähden Letitsia Surpaeuksen säteilevät kasvot ja vain se oli todellista — elämä kaduilla ja teillä oli jotain satunnaista ja toisarvoista, koska vain tuota säteilyä varten ihminen ponnisti ja vain se oli hänen arvoistaan. Hän kulki povessaan se kumma tunne, että hänen surunsa oli kaiken keskipiste, että kaiken turhan piti hänen lähestyessään väistyä ja kaiken pilkan vaieta. Hänen osalleen oli tällä hetkellä sattunut kantaa Ihmisen surua, mutta se oli kaikkien maan lasten yhteisomaisuus ja jokainen sai vuoronperään kantaa sitä, katsella sitä ja koota voimia sen ääressä.

Päästä minua pahasta!

Hän tuli kodin portille ja menetetyn kodin tuttu lempeä kauneus sopeutui vastustamatta siihen kauneuteen, jonka lähettinä hän saapui. Tuntui siltä kuin vainajan henki olisi seurannut tänne ja aikonut viihtyä täällä.

Kotiväki oli koolla lehmusten alla, missä tanner jo nurmettui. Keskustelu kulki vieraasti ja väkinäisesti, yhteisistä ponnistuksista huolimatta. Jonkin verran helpommaksi kävi, kun Heini kaukaa ja leikkiä lyöden kuvasi, miten kauhean lapselliset he olivat olleet, hän ja hänen sulhasensa — tai oikeastaan oli hän, Heini ollut tyhmä ja lapsellinen: pienten, turhien asioiden tähden he olivat kiistelleet ja kuluttaneet toisiaan. Puhuttiin talon ainoasta kotieläimestä, Ystävästä, joka oli nukkunut monta päivää ja tänään jälleen haukkunut vieraita niinkuin nuoruutensa päivinä. Sitten näyttivät keskustelun aiheet taas tyhjentyneen ja ainoastaan lintujen laulu täytti illan. Katseltiin auringon laskua, todettiin, että omenapuut varistivat lehtiään ja että nurmi niiden alla oli kuin lumessa. Huomattiin, että tätä aikaa, jolloin koivunlehvä näin tuoksuu, kestää vain hyvin lyhyen ajan. Näistä aroista aiheista jotka menettävät sisältönsä, kun niistä puhutaan ääneen, keskusteltiin sentähden, ettei päästy vireeseen.

Epävireen syytä, Heinin kihlasormusta ei kukaan maininnut. Salavihkaiset katseet vain huomasivat, että sulhasen sormessa oli sormus, morsiamella ei.

Silloin kuului portti narisevan ja kaikki tunsivat tulijan Tommiksi. Tuli entistä tukalampaa — miten hän selviytyisikään kihlattujen edessä?

Mutta hän tuli perheen piiriin ikäänkuin ei hän olisi kihlatuita muistanut. Ja ennenkuin hän avasi huulensa, kertoivat hänen kasvonsa, että hän tänään oli toinen ihminen kuin eilen. Äiti tuijotti häneen suurin silmin eikä voinut muuta kuin ihmetellä. Voittoa tiesivät Tommin kasvot.

Nuori mies ei kiinnittänyt huomiota jäykkyyteen, millä häntä oli tervehditty. Hän näytti valmistavan jotakin sanottavaa. Ja kun kaikki sitten olivat hiljaa ja vain linnut lauloivat auringonlaskussa, lausui hän kuivin silmin:

— Letitsia tädin terveiset kaikille, erikseen jokaiselle. Hän on kuollut.

Sen juhlallisen soinnun aikana, jolloin luonnon kevät ja ihmisen valitus yhtaikaa pyrkivät ilmoille, muisti Tommi yhtäkkiä sen, jonka hän kuoleman tullessa oli unohtanut. Hän otti taskustaan Heinin kihlasormuksen ja laski sen valkoiselle liinalle kihlattujen välille.

Ei syntynyt mitään ihmettelyä eikä kysymyksiä. Kuoleman läheisyys oli tasoittaen ja sovittaen tullut keskelle elämän haparoivaa ja kuumeista etsintää. Ja ikäänkuin morsiuspari olisi seisonut vihkituolissa vakavan valansa hetkellä, otti sulhanen ääneti sormuksen ja painoi sen morsiamen käteen.

Mutta kaikki muistelivat äänettömässä surussa poismennyttä ja heidän kyyneleensä olivat niinkuin kaste helteisen päivän iltana. Ja heistä tuntui siltä kuin hänen siunaavat kätensä olisivat laskeutuneet yli kaikkien päiden, jokaisen erikseen ja kaikkien yhteisesti.