Part 15

Hänessä heräsi kirvelevä kaipaus. Hän muisti lapset, jokaisen erikseen, heidän hauskat vallattomuutensa ja pahantekonsa, hän muisti pienen soppensa, jonne kaikki hänen muistoesineensä olivat jääneet, hän muisti koiran, muisti veljensä. Kälyänsäkin hän yritti muistella kaipauksella, mutta silloin satoi häntä vastaan kovia sanoja. Ne suomivat kuin piiskan siima, ne ne juuri olivat ajaneet hänet kodista ja nyt ei ollut ainoaa ihmistä. Veljet — ei, ei hän voinut lähteä heidän luokseen. Ei enää kenenkään vastukseksi. Ystävätär, hän, jonka kanssa nuoruus oli ollut yhteinen, hän jonka kihlattua Letitsia Surpaeus oli rakastanut läpi elämänsä, Emilie, hän oli mielisairaalassa. Ollut jo kauan. Kuinka kauan mahtoikaan olla? Kuinka olikaan ihminen saattanut asettaa elämänsä niin, ettei hänellä ollut yhtään ainoaa ihmistä, jonka luokse olisi voinut suunnata askeleensa? Olihan kuitenkin yksi, oli tämä sama rakastettu, mielisairaan mies! Letitsia Surpaeuksessa leimahti elämä liekkiin: nyt hänellä oli oikeus mennä hänen luokseen ja viettää siellä päiviensä ehtoo! He ovat uhranneet koko voimansa kauden ollakseen uskolliset annetulle sanalleen, nyt eivät he enää ketään vahingoita. Parantumaton mielisairas ei kärsi eikä muista. Nyt on aika tullut! He rakastavat toisiaan, ovat aina rakastaneet. Nyt harmaahapsina lienee luvallista katsoa toinen toistaan silmiin, painaa toinentoisensa kättä, elää saman katon alla, ympäröidä toinen toistaan hellyydellä. Ja puhella. Paljon on patoutunut hellyyttä, paljon puhumista. Ehkä on suotu elämää vielä joku vuosi, tai viikko, tai vaikkapa päiviä vain.

Kun vanha neiti tätä ajatteli, niin oli kuin hänen sisimmästään olisi puhjennut esiin lähde, joka solisi ja lauloi. Vaistomaisesti peläten ihmisten katseita oli hän väistynyt tiestä ja tullut kaiholle, mistä näkyi kimmeltävä lahti ja sininen taivas. Siinä hän seisoi ja kuiski mielettömiä sanoja, sanoja ilman yhteyttä, valoja, jotka oli tehnyt yksinäisinä öinä, selityksiä ja vakuutuksia, jotka vuosikymmeniä olivat odottaneet ääntä.

Hän oli unohtanut ihmiset ja todellisuuden, mutta nyt tulivat ne molemmat. Ihmisiä astui paikalle ja hän muisti kaikki.

Ei, joka kerran on ottanut Elämän rautaisen sormuksen, se kantakoon sitä uskollisesti loppuun asti. Ei mitään lievennystä, ei mitään liehittelyä. Elämän sormus luovutetaan vasta suoraan Kuoleman käteen.

Kuolema — olisiko kuoleman aika nyt tullut? Joko olisi oikeus lähteä? Varmaan on. Ei ole minne mennä, ei enää kelpaa mihinkään. Vai olisiko vielä jotakin, jota saattaisi yrittää?

Jumala, sinä et voi vaatia, että menen pyytämään omaisiltani armoa. Minä nöyrryn sinun edessäsi, mutta et tahdo minun alentumistani ihmisten edessä. Ei, ei, ei, he eivät ole tahtoneet pahaa, eivät he ole tarkoittaneet mitä sanoivat, mutta se teki sittenkin ihan kipeää. Polttaa, kun vain muisteleekin. Jumala, olen väsynyt. Tiedäthän kaikki, ota minut jo luoksesi. Olet hyvä ja ankara isä, katso minun puoleeni: olenhan koettanut — voinko vielä jotakin? Sinä näet minut, sinä tunnet minut. Olet hyvyydessäsi antanut minun vielä nähdä kevään — annathan minun nyt tulla!

Hänen sisimpänsä kumpuili hiljaisemmin, mutta täynnä onnea, ajatellessa kuolemaa. Sydämen lyönnit tuntuivat valtavina läpi koko ruumiin. Hän painoi käden sydämelleen ja sanoi sille, että hän kiittää sitä uskollisuudesta läpi pitkän elämän ja että se kohta saa levätä.

Lepoon!

Kun hänen huulensa kuiskasivat tämän sanan, tunsi hän onnea, joka oli kuin se auringonlämpö, joka lepäsi hänen kasvoillaan. Tässä sanassa kohtasi hän myöskin kuolleen veljensä. Hänkin oli aina ja uudestaan lausunut tämän sanan. Mutta hän ei ollut lähtenyt vapaaehtoisesti, velvollisuudet olivat pidelleet häntä täällä. Hän ikävöi lepoa, mutta hän ei tahtonut pois ennenkuin lapset olisivat varttuneet suuremmiksi. Lapset — Tommi! Vainaja ei ollut jättänyt sisarelleen mitään velvollisuuksia, »sinulla on ollut tarpeeksi», oli hän sanonut. Mutta on kirjoittamattomia velvollisuuksia, ja loppuvatko velvollisuudet koskaan? Tommi — onhan hänellä äiti.

Minä en jaksa enää mitään, minä en kelpaa mihinkään. Minä en voi palata. Minä astun alas tältä kalliolta, tuossa alhaalla on sininen syvyys.

Jotta he löytäisivät sinun ruumiisi ja kauhu tulisi taloon, jotta heidän rauhansa olisi iäksi mennyt. Jotta lapsille jäisi muisto siitä ettet jaksanut loppuun asti, jotta heille jäisi se esikuva, että vastusten tullessa ihminen itse saa katkaista elämän langan!

Hän näki lasten silmien tähtäävän itseensä ikäänkuin ne kaikki olisivat olleet tuossa hänen edessään, hänen silmiensä ulottuvilla. Hänen kätensä etsivät heidän hiuksiaan ja olkapäitään ja hän kuuli pienimmän kysyvän: vanha täti, oletko sinä ollut vedessä? Onko vedessä hauskaa? Mikseivät kaikki ihmiset mene veteen?

Hänen kätensä iloitsivat koskettaessaan hentoja olkapäitä ja hän tiesi, että hän lasten vuoksi vielä jaksaa olla maailmassa, jaksaa vaikkapa menehtyä kadulle, mutta omaa henkeään ei hän ota. Rakkaat, rakkaat lapset... Hän oli niin elävästi tuntenut heidän läsnäoloansa, että hän säikähti, tuntiessaan käsiensä alla oman pukunsa villaisen nukan.

Nehän ovat tuolla muutaman minuutin matkan päässä, siellä on koti, siellä on työ, siellä on kaduttu kovia sanoja — palaa sinne, siellä ovat ihmisesi, muistosi, velvollisuutesi!

Kuollut unohtuu niin pian, niin pian täyttyy tyhjä paikka. Jos kuollut palaisi takaisin, niin ei hän ehkä enää olisi tervetullut. Vielä vähemmän elävä, joka kerran sysättiin ulos. Sinä, jonka elämä kihlasi raudalla, tao omasta kärsimyksestäsi kruunu, nosta se päähäsi ja iloitse raudan kirkasta iloa. Jolle elämä kerran ojensi rautaa, se katsokoon, ettei se ruostu. Kulta, jolla ihmiset kihlaavat, se on tunteeton ja ruostumaton, kulta kestää vaikka rakkaus pettää. Mutta rautaa täytyy vaalia joka hetki, se on tunteellinen, se ottaa vastaan pienimmänkin uskottomuuden, rautainen koru silataan ainoastaan ehdottomalla uskollisuudella.

Letitsia Surpaeus lausui näitä vuorosanoja ääneen ja sai niistä selvyyden. Ja kun hän oli käsittänyt mitä hän on velkaa rautaiselle sormukselleen, nousi hänen päänsä ikäänkuin siinä olisi ollut kuninkaallinen kruunu, ja hän alkoi astella poispäin kodista, maailmaa kohden, jossa ei hän tuntenut ketään ja jossa hän ujosteli kaikkia. Hänen askeleensa kulkivat tahtovina, vaikka huulet yhä lausuivat epäilyksen vuorosanoja.

Olet naurettava, näyttelet teatteria, tiedät itsekin, että ennen iltaa palaat vanhaan pesääsi.

Olen naurettava, ehkä näyttelen teatteria, mutta tiedän, etten enää palaa. Voin kaikkea muuta, mutta en voi olla tiellä. Menen köyhäinhuoneelle, pyydän siellä kattoa pääni päälle, paikkaan siellä, parsin siellä, siellä on paljon särkynyttä ihmiselämää — siellä minäkin voin olla hyödyksi.

Ja kun lausut nimesi, niin mihin valoon saatat omaisesi? Luuletko, että köyhäinhuone on sinunkaltaisiasi varten?

Menen siihen kotiin, joka on rakennettu minunkaltaisiani varten — on koti niin sanotuille sivistyneille köyhille. Menen sinne, luen ääneen niille, jotka jo ovat sokeita tai jotka ovat siksi tulemassa, paikkaan ja parsin kaikille. Siellä on rikkinäistä sielläkin.

Ja onko sinulla se pääoma, joka avaa sinulle tämän kodin ovet? Niin, niin, tarvitaan pääoma, määrätyt korot vuodessa, ennenkuin ovet avautuvat. Teet viisainten, jos heti turvaat veljiisi. Näetkö nyt miten lapsellinen olet ollut, kun pienen suuttumuksen tähden juokset kotoa. Köyhällä ei ole varaa mielenosoituksiin. Olet vanha köyhä vaimo ja kuvittelet olevasi morsian ja kantavasi kruunua. Mene veljiesi turviin, ennemmin tai myöhemmin joudut tekemisiin järjestysvallan kanssa ja saatat heidän nimensä vaaraan. Kun kantaa nimeä Surpaeus, niin on velkaa sekä eläville että kuolleille. Ei ole vapaa. Ei pääse vapaaksi.

Minä panen sanomalehtiin ilmoituksen, haen paikkaa lapsenhoitajana, kodinhoitajana, minä tahansa.

Näetkö nyt — et ajatellut askelta eteenpäin, kun läksit kotoa, et ottanut mukaasi säkkiä etkä kukkaroa. Palaa kotiin, pelasta edes itsekunnioitus. Olet naurettava, olet hullu — palaa.

Mutta hänen askeleensa veivät kiireesti poispäin, ikäänkuin pakoon ääniä, jotka huusivat hänen sisimmässään. Hän tukahdutti äänet, hän iski nyrkkinsä ujouteen, joka alkoi nyyhkiä, kun hän lähestyi kaupunkia. Hänellä oli viime aikoina ollut niin vaikeaa olla vieraiden ihmisten seurassa ja nyt täytyi mennä puhumaan laitoksiin ja laitosten johtokuntiin. Jos ihmisruumis olisi ollut tahdon alainen, jos olisi voinut tehdä sen olemattomaksi samalla hetkellä, kun elämä pakeni siitä pois. Mutta se jäi olemaan ja kammottamaan, kului aika ennenkuin se oli tomua ja tuhkaa. Täytyi odottaa kuoleman saapumista, täytyi väsyä äärimmälle rajalle asti. Hänessä oli vielä paljon voimaa, täytyi väsyä kokonaan.

Jota lähemmäs hän tuli kaupunkia, sitä avuttomammaksi hän kävi. Ei hänellä enää ollut sormusta, puhumattakaan kruunusta. Hän olisi ollut valmis nöyrtymään sen ihmisen edessä, joka oli ajanut hänet kadulle, kun hänellä vain olisi ollut tarmoa kääntyä takaisin. Mutta hän oli kerta kaikkiaan kääntänyt tahtonsa raskaan vankkurin kaupunkia kohden ja sen pyörät vierivät sinnepäin ja hän meni mukana. Tahto vei hänet vieraitten ihmisten eteen ja ylös vieraita portaita. Tahto pakotti hänet puhumaan. Ja kun hän lamaantuneena taasen seisoi kadulla, nosti tahto häntä kainaloista ja ajoi häntä eteenpäin, uusiin yrityksiin.

Täytyy väsyä loppuun asti, jotta olisi oikeutta levätä.

Hän väsyi. Hän kulki ja kulki, kysyi ja puhui, ajoi omien etujensa asiaa, jopa purskahti itkuun. Nimeään ei hän sanonut. Olisi ollut helpompaa, jos hän olisi sanonut sen, mutta sitähän ei hän voinut. Vaikeaa oli sekin, että ihmiset katselivat häneen, hänen kulkunsa oli kuin kujanjuoksua, mutta sitä ei voinut välttää. Päivä muodostui ainoaksi pitkäksi piinaksi, jossa ei tunnu saumoja eikä solmukohtia. Hän nousi ylös portaita ja laskeutui alas portaita, sanoi samat asiat eri henkilöille, kuuli samat kysymykset, antoi samat vastaukset, sai neuvoja, kiitti ja tuli kadulle.

Juuri ennen virastojen sulkemista joutui hän vanhan herran puheille, joka nähtävästi tunsi hänet. Hän säikähti niin, että oli menemäisillään pois asiaansa sanomatta. Vanha herra oli hyvin ystävällinen ja sai tietää enemmän kuin hänen piti. Kun vanha neiti senjälkeen tuli kadulle, oli hän niin järkytetty, että hänen täytyi etsiä istuinpaikkaa. Jos vanha herra tuntee hänen veljensä ja toimittaa heille tiedon siitä, mitä Letitsia Surpaeus on _tehnyt_...!

Mitä hän sitten on tehnyt? Jotain epärehellistäkö? Työtä hän on hakenut ja velvollisuuksia. Hän pelkää siis turhaan.

Jos vielä olisi riittänyt virastoaikaa, niin hän nyt rohkeammin olisi jatkanut toivotonta etsintäänsä. Mutta päivä kallistui iltaa kohden ja liike kaduilla osoitti, että ihmiset riensivät työstään, kohden kotia ja lepoa.

Heillä oli koti.

Vanha neiti harhaili ilman päämäärää, mutta vaistomaisesti pyrkien syrjäkaupungille. Huomenna saattaa tulla vastaus hänen ilmoitukseensa. Vanhempi sivistynyt nainen hakee lapsenhoitajaksi sivistyneeseen perheeseen. Vastaus tämän lehden konttoriin nimimerkille »Lapsirakas». Etteivät vain Mikael ja Gabriel olisi panneet liikkeelle poliisia. He tekevät sen niin helposti.

Minne minä menen yöksi? Ei saa olla yötä kadulla. On lämmin, on kaunista. Tämä on kaunis kaupunki. Minua väsyttää. Onko minun nälkä? Kunhan en nukkuisi. Joko sireenit kukkivat? Suokaa anteeksi, herra johtaja, en voi sanoa, kuka minä olen. Minulla on kyllä sukulaisia, mutta sattuneesta syystä en voi kääntyä heidän puoleensa. Jaksan tehdä työtä... ommella, hoitaa lapsia... rakastan lapsia... Kiitoksia, hyvin paljon kiitoksia... Teen parhaani, osa on juuri lempiosiani... On kolme osaa, joita aina olen halunnut esittää, tämä on yksi. En voinut antautua näyttämölle, äiti kuoli, minä olin vanhin kodissa. Mutta minä olen hyvin onnellinen, herra johtaja, jos saan koettaa. Ah, onko vain yksi päivä — en tiedä voinko oppia. Mutta koetan parhaani. Jos saan pitää roolivihon kädessäni. Haluaisin niin mielelläni kerran, yhden kerran koettaa... Naurakoot, viheltäkööt minut ulos — yhden ainoan kerran... Mitä, nukuinko minä? Tässä tulee kylmä. Minä tiedän minne menen yöksi. Minullahan on vielä veli. Hän antaa minulle ruokaa ja rahaa. Enok. Kuinka saatoin hänet unohtaa. Kenenkään toisen luo en voisi mennä, mutta hänen tykönsä lähden mielelläni. Kun vain katsoo tarpeeksi syvälle, niin tietää, ettei hän ole tahtonut pahaa. Hän näki unta suuresta laivasta, jonka piti luoda siltoja maanosien välille. Maailman suurin laiva siitä piti tulla, sen piti kantaa isänmaan nimi kauas ja korkealle. Se oli Sampo. Koko kansan vapaaehtoisilla varoilla se piti rakentaa. Siitä piti tulla kansan ylpeys. Enok, minä ymmärrän sinut. Annathan minun olla luonasi yötä, huomenna ehkä jo saan vastauksen sanomalehti-ilmoitukseeni. Mutta jollet ole kotona, niin sitten menen majataloon ja huomenna tulen jälleen ja sinä pidät minusta huolen. Tiedätkö, sinun täytyy jättää Tommi rauhaan, ethän tahdo tuhota hänen elämäänsä. Hänen täytyy astua isänsä tietä, sinun tiesi oli toinen. Ole kotona, Enok, kun minä tulen, minua väsyttää.

Enok Surpaeus ei ollut kotona. Sisar löysi hänen asunnolleen ja koputti hänen oveensa. Talo oli kuin kuollut. Ei yhtä ihmistä tullut. Kivisistä portaista kajahtelivat askeleet peloitellen. Olivatko ihmiset kaikki maalla? Enok Surpaeus — siinä se nimi oli valkealla kortilla. Ehkä voisi odottaa tässä kunnes hän tulee. Jos hakee vähän leipää, niin voi olla tässä vaikkapa koko yön. Jos onnistuisi löytämään lapsia, joilta äiti on kuollut, niin niillepä voisi olla hyödyksi. Niinkuin omia niitä voisi rakastaa, pieniä raukkoja... Täällä tulee kylmä. Enok, missä sinä olet? Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Sinun täytyy koettaa korvata niille köyhille ihmisille, joilta otit kaikki. Ja Tommi sinun täytyy jättää rauhaan.

Tommi — missä Tommi on? Hänen ei ole hyvä, hän on vaarassa. Enok, sinä aiot häntä omaan laivaasi, mutta se uppoaa. Älä mene, Tommi. Kuule, muistatko Tommi, kun sinä olit pieni — me olimme Niemessä, olimme laiturilla ja teillä pojilla oli laiva. Ja te kiistelitte siitä, minne se lähetetään ja mitä lastia otetaan. Kaikilla saarilla oli nimet, jotka te olitte ottaneet kartasta ja kaukaisin ranta oli Amerikka. Joku tahtoi lähettää graniittia Madeiraan, koskei niillä siellä ole sitä, ja toinen koppakuoriaisen purjehtimaan Brasiliaan. Mutta sinä sanoit, että lähdet itse Amerikkaan noutamaan kultaa, jos äiti tulee mukaan. Muistatko, pidit äidistä niin paljon. Sinulla onkin sellainen äiti, ettei kenelläkään. Älä lähde Enok-sedän laivaan, jollei äiti tule mukaan. Minä tiedän, että se on vaarallista. Enok-setä pitää vaarasta ja seikkailusta. Kun oikein tuulee, niin silloin lähtee Enok-setä purjehtimaan. Ja kun myrsky on kaatanut veneen, niin ui Enok-setä laudankappaleella rantaan ja nauraa. Enok-sedästä on ikävää yhdellä kohdalla. Ei hän ole täällä kauan. Jonakin päivänä hänen tulee ikävä Honoluluun ja vaikka hänellä täällä olisi linna ja sata huonetta ja kultaiset vaunut, niin hän lähtee. Enok-setä on muuttolintu. Enok-setä ei rakenna pesää eikä isänmaata. Mutta sinä joka taistelit vapaussodassa isänmaan puolesta, sinun täytyy rakentaa. Ihmiset ovat niin erilaiset, yksi löytää isänmaan siellä, missä hän syntyi, toinen löytää sen lentävällä laivalla, kolmas siellä, missä sydän lämpöisenä sykkii hänen viluista sydäntään vasten, neljäs unelmissaan, viides pilvissä, kuudes kuolemassa. Kun menee tarpeeksi syvälle, niin ovat kaikki yhtä. Syvälle, syvälle... uneen... autuuteen...

Letitsia Surpaeus vietti yön portaissa veljensä oven edessä. Hän oli sairas, mutta hän jaksoi vielä liikkua. Oli sunnuntai ja sanomalehtien konttorit olivat suljetut. Hän vältteli poliisia ja istui kirkossa. Ei olisi pitänyt nukkua, mutta häntä uuvutti ja vilutti. Kun jumalanpalvelus loppui, niin hän ihmisten mukana siirtyi kadulle ja etsi veljensä portaat. Niistä tuli tuttu paikka, miltei koti, varsinkin siitä nurkasta, missä hän oli ollut yön. Se oli niin pimeä, ettei kukaan nähnyt häntä siinä. Välähdyksittäin hän tunsi, että on menetellyt niin tyhmästi, ettei järkevä ihminen tee sellaista. Lähteä pienen hermostuneen sanan tähden kodistaan, ilman rahaa! Seikkailu se on, joka ihmistä vetää, toista valtamerelle, toista pimeihin porraskäytäviin. Kaikki pakoilevat järjestysvaltaa ja löytävät siinä viehätystä. Kaikissa on enemmän tai vähemmän sadunnälkäistä lasta. Seikkailu näyttelee suurempaa osaa maailmassa kuin aavistetaan. Välähdyksittäin hän näki joukon kohtalokkaita tekoja, jotka repivät yhteiskuntaa ja joiden alkuperä löydetään vain seikkailunhalusta. Mutta yhä enemmän hänen aistinsa alkoivat sekaantua. Hän alkoi pelätä, että hän pyörtyy ja että hänet viedään sairaalaan. Hän tahtoi kuitenkin tavata Enokin, hänellä oli hänelle asiaa ja muutenkin hänen oli häntä ikävä. Ja sittenhän hän odotti vastausta sanomalehti-ilmoitukseen. Entä jos hänen tielleen tulisi koti, josta äiti on kuollut ja jossa on pieniä lapsia! Tämä odotus piti häntä pystyssä. Mahtoiko hän olla hyvin huonon näköinen, koska joku antoi hänelle rahaa ja käski ostaa ruokaa. Ja toisen kerran ojennettiin hänelle omena: äiti se oli, joka käski pienen tyttönsä antaa sen. Lapsella oli hyvät siniset silmät ja hän niiasi. Mutta Letitsia Surpaeus jäi pitelemään omenaa käsissään, se seurasi häntä iltajumalanpalvelukseen ja sieltä veljen portaisiin. Sitä ei voinut hävittää, se oli hedelmä hyvän- ja pahantiedon puusta. Se oli portailla hänen vierellään, se puheli hänen kanssaan, se oli lähetetty hänelle aurinkoisimmalta oksalta paratiisin puuta. Se oli symbooli kaikesta siitä, mistä elämä kamppailee. Hyvän- ja pahantiedon puu kasvaa keskellä maailmaa ja juuret ovat siellä missä on lepo. Aurinko sattuu toiseen oksaan paremmin kuin toiseen ja toinen omena on onnellisempi kuin toinen, mutta kaikki ovat saman puun hedelmiä ja samat juuret ovat siellä huimaavassa syvyydessä.

Kaunis pieni omena, kuka sinä olet? Aurinkoa sinä olet ja maata. Minä, minä olen rehellinen ja petollinen, viisas ja hullu, sairas ja terve, elävä ja kuollut.

Enok, etkö jo tule!

Enok Surpaeus tuli auringon noustessa, juuri kun säteet joltakin seinältä heijastuivat porraskäytävään, ja Letitsia puhutteli häntä ikäänkuin he vielä olisivat asuneet yhdessä isänkodissa ja eilen tavanneet toisensa.

— Hyvä, että tulit, minulla on sinulle tärkeää asiaa. Jäin velkaa leipurille tämän valkoisen leivän tässä. Mene ja maksa se. Mene sanomalehtikonttoriin ja ota vastaukset, tässä on kuitti sieltä, minä jaksan vielä paljon, tiedät miten minä pidän lapsista. Tommi sinun täytyy päästää vapaaksi, mene laivallasi minne tahdot, mutta hänen täytyy rakentaa yhteiskuntaa. Rakas olet minulle, veljeni, kaikkia rakastan. Jos saisin painaa Teklan rintaani vasten... Kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä, mutta minä jaksan vielä paljon, minä tahdon olla uskollinen rautaiselle sormukselleni.

Enok Surpaeus, joka onnellisesti oli tuonut maihin kaksi suurta lastia kahtena kirkkaana kevätyönä perätysten, tarttui iloisesti sisarensa käsivarteen, nosti hänet ylös ja kantoi omaan vuoteeseensa. All right, nyt otetaan pikku pikari parasta konjakkia! Onpa hyvä, että sekin roju kerran kelpaa kunnialliseen tarkoitukseen.

* * * * *

Kamreeri Surpaeuksen leski kulki tottumattomilla retkillä hänkin. Hänkin nousi ja laski portaita, joihin ei hän ollut miehensä eläessä koskaan kurkistanut. Hänkin joutui herrojen eteen, jotka tähän asti eivät olleet mahtuneet hänen tuttavuuspiirinsä sisäpuolelle. He eivät Letitsia Surpaeuksen kanssa kohdanneet toisiaan, koska eivät joutuneet samoihin portaihin eikä samojen herrojen eteen. Kamreerin leski myi huvilaansa ja etsi samalla asuntoa. Koti oli mennyt sinä hetkenä, jolloin Niemenkivi oli tuomittu myytäväksi, eikä kukaan voinut ajatella kodiksi sitä uutta paikkaa, jota nyt kaupungista etsittiin. Se oli asunto. Äiti ja Lida etsivät sitä, minkä ehtivät. He eivät olleet huvilalla aterioiden aikana, aamulla tarttuivat he heti sanomalehtiin, lukivat huoneilmoitukset, tekivät niistä luettelon ja läksivät. Kaupungissa veivät heidän tiensä kyllä erilleen, koska äiti hoiti pääasiassa myyntiä ja Lida haki asuntoa. Iltapäivällä tuli äiti huvilalle, nosti tuolin puhelimen ääreen ja alkoi soittaa ja puhella, oudolla äänellä oudoille ihmisille. Huvilalla ei enää ollut sellaista kuin ennen. Kukaan ei pyyhkinyt huoneessa tomua, kukaan ei pannut vihantaa kukkamaljakkoihin, kukaan ei hoitanut niitä lukemattomia pikkutehtäviä, joita vain kodin rakastaja saattaa keksiä. Se käden kosketus, joka antaa kodissa jokaiselle esineelle turvallisen oman paikan, puuttui. Soittokoneen kansi oli kiinni. Kukaan ei laulanut eikä nauranut.

Kukaan ei myöskään huomannut lintujen laulua keväässä, sillä sille ei ollut ihmisissä kaikupohjaa.

Äiti hieroi kauppaa, laski ja punnitsi. Tämä hänelle outo työ oli niellyt hänen koko olentonsa. Tommi ja Letta saivat mennä minne tahtoivat, kukaan ei tarkannut heitä. Kun äiti päivällisellä teki, ikäänkuin velvollisuudentunteesta, lapsille selkoa siitä, mihin pisteeseen nyt oli ennätetty, ei Tommilla ollut mitään sanomista ja Letta huomautti vain, että piti katsoa, ettei myy liian halvasta.

Sedät olivat ottaneet haltuunsa Letitsia-tädin asian. He pelkäsivät julkisuutta ja julistivat noudatettavaksi mitä suurinta varovaisuutta. Älköön asiasta kukaan puhuko, he toimittavat tädin vahingoittumattomana luokseen.

Eräänä päivänä sitten tapahtui paljon.

Tommi oli Laxin autossa päässyt aamiaiselle kotiin ja aikoi, nopeasti syötyään, taas lähteä.

Katsahdettuaan kelloon pysähdytti äiti hänet huutamalla hänen nimeään. Tommi seisahtui eteisen ovelle ja äiti tuli isän huoneesta.

— Sanoitko jotakin?

Äiti hymyili salaperäisesti ja kysyi hiljaa:

— Kuulehan, saanko antaa sinulle hiukkasen rahaa? Se kivääri kai ei ole maksettu. Tiedät, etten koskaan anna, jollen anna mielelläni.

Äiti ojensi hänelle kättään, joka oli puserruksissa setelien ympärillä.

— Kiitos, en minä tarvitse. Mistä olet saanut rahaa? Joko... joko...? Tarkoitan: et suinkaan sinä vielä ole saanut rahaa huvilasta.

— Niin, en tästä suuresta kaupasta, mutta minulla on, niinkuin näet.

— Kiitos, en tarvitse.

— Kuinka et tarvitse? Et suinkaan vielä ole maksanut kivääriä. Olen ollut siitä hiukan levoton.

— Kyllä se on maksettu. Voin antaa rahaa sinullekin, jos tahdot.

— Todella? Mistä sinä sitten olet saanut?

— Olenpahan vain jostakin.

— Sedältäsi tietysti?

— En oikeastaan.

— Vai niin, vai niin. No sehän on hyvä.

— Antaisin mielelläni tyttöjen kesävaatteisiin...

— Tommi, tiedätkö mitä ne nykyään maksavat? Niin paljon ei sinulla voi olla. Kyllä me tulemme toimeen. Katso, nythän minä saan.

— Se uusi asuntohan maksaa.

— Sinä lähdet jo kouluun?

— Niin, olen levoton Titsia-tädistä.

— Molemmat setäsihän ovat luvanneet hoitaa hänet.

— He eivät ole häntä löytäneet.

— Kyllä he löytävät. He käyttävät poliisia.

— Käyttävätkö he poliisia?

— Kyllä. Tässä hiljankin... Tai en minä tiedä. Oli vain kysymys poliisista. Jossakin yhteydessä. En minä muista.

Äiti oli ollut sanomaisillaan: silloin kun Heinin sormus katosi. Hän pidätti sanat viime hetkessä. Tommilta ei kumminkaan ollut jäänyt huomaamatta, että hän hämääntyi. Hänen silmissään välähti.

— Miten oli kysymys poliisista? Sano se kaikki yksintein. Mitä sinä salaat? Etkö luule minun nähneeni. Sinä muistat kaikki varsin hyvin.

Äiti kohotti päätään ja loi Tommiin silmänsä. Hän oli ollut sitomaisillaan päänsä ympärille huivia, mutta hänen kätensä vaipuivat ja huivi jäi höllänä päälaelle. Äidin silmät mykistyttivät pojan hetkeksi.

Hän tietää jotakin, ajatteli Tommi. Mutta mitä? He ovat poliisin avulla ajaneet minun askeliani. Ei ole ensinkään mahdotonta, että he ovat nuuskineet varastot puuliiteristä. Ja he ilmiantavat minut myöskin empimättä, jos niikseen tulee. Miten sitten käy? Alkaa tuntua hauskalta. Nyt täytyy toimia viisaasti ja nopeasti. Ensi yönä täytyy kaikki viedä pois. Ja minä tyhmeliini juuri kerroin, että minulla on rahaa. Nyt se vasta taitaakin alkaa. Se meni niin helposti, että harmitti.