Part 11

Se Eenokki Surpaeus — kapteeni vai mikä hän nyt oli — hänhän kuului nyt kuljettavan laivaa ja kovasti rikastuneen. Niin että eiköhän häneltä nyt voisi saada jotakin takaisin. Hänhän oli saanut koko heidän säästörahansa, kolmekymmentätuhatta markkaa — siitä oli nyt viisitoista vuotta huhtikuussa. Eikä velkakirjaa antanut eikä yhtä penniä korkoa ollut lähettänyt. Ja teki sitten vararikonkin, jossa kaikki vanhan herran lapsetkin menettivät perintönsä. Ja kyllä siellä Suurpään puolessa vähän moni joutui kärsimään. Kun hän oli niin hyvä puhumaan ja niin tuttu kaikissa mökeissä. Ja niin hän osasi selittää ja vakuuttaa, että vanhat muijat antoivat hänelle viimeiset säästönsä, mikä viisisataa markkaa, mikä tuhannen. Ja antoihan hän heille velkakirjat, mutta mitäpä arvoa niillä lapuilla sitten oli, kun ei niissä ollut takaajia eikä laillisia todistajia. Kyllä siellä moni vanhus itki, kun hän sitten hävisi näiltä mailta, ja katui tyhmyyttänsä, että sillä lailla häneen uskoi. Mutta kyllä kai hän itsekin luuli ne kaikki voivansa maksaa takaisin, ei hän paha ollut, Enok herra, avulias hän oli ja puhelias niinkuin isoisänsäkin ja hänen isänsä, Suurpään-isäntä vainaja. Mutta outo vimma hänelle tuli, kun hänen piti rakennuttaa se sellainen suuri laiva, jonka piti mennä Amerikkaan asti. Siihen laivaanhan ne hukkuivat kaikki Surpaeusten rahat ja Suurpään vanhojen palvelijoiden ja alustalaismuijien säästöt. Ja oikein ne olivat ikäänkuin yhdessä kehoittaneet häntä, Fiinaa, lähtemään tänne katsomaan, voisiko häneltä mitään saada takaisin, koska hän nyt kuului kotiin tulleen. Ja Niemen herrakin sanoi, että paras mennä vain, ehkä sieltä jotain lähtee. Eihän niitä vanhoja enää monta ole elossa, mutta on vielä se sokea Matti, joka oli Suurpäässä voutina, ja Leena — ei suinkaan kamreerska sitä muista, eikä taitanut koskaan nähdäkään, Titsia neiti sen muistaa, hän ompeli niin hyvin, ettei kaupunginkaan ompelijat tee sitä sen paremmin, kaikki neitien hienot puvut hän ompeli ja morsiamenkapiot — niin, se Leenakin antoi kaikki tälle Enokille ja olisi nyt kovin tarpeessa. Ja kyllä se Titsia neiti olisi kiirehtinyt kotiin, jos vain tiesi Fiinan täällä olevan.

Tekla Surpaeus ei uskaltanut katsoa vanhimpaan poikaansa, jottei tämä huomaisi, miten äiti iloitsi siitä, että Tommi vihdoinkin sai kuulla, kuka hänen ystävänsä kapteeni oli. Niin oli siis tähän helteiseen päivään tullut vilvoittava hetkensä! Tekla Surpaeuksesta alkoi taasen tuntua siltä, että kaikki ehkä jotenkin kääntyy hyväksi. Kunhan ei nyt vanha täti menisi tekemään mitään tyhmyyksiä.

Vanha palvelijatar oli joutunut kuulijakunnan eteen, jonka uteliaisuus mitä suurimmassa määrin kiihoitti kertomaan lisää. Lida ja Heini varsinkin edistivät kertomusta kysymyksillään ja siveellisellä suuttumuksellaan. Tommi ei tahtonut uskoa vanhuksen kertomusta todeksi Tämä antoi hänelle aihetta tuoda esiin yhä uusia todistuskappaleita. Nuori herra naurahteli ja sanoi jokseenkin suoraan, että kaikki tyyni oli naisten kahvikestiloruja, mutta silloin vanhus vakuutti, että vaikka hänet vaadittaisiin siinä paikassa viimeiselle tuomiolle, niin hän on puhunut totta. Lida alkoi ahdistaa äitiään siitä, ettei heille oltu kerrottu tätä kaikkea. Silloin rouva Surpaeus hiljaisesti vastasi, että lasten isä oli koettanut hyvittää kaikkea niin paljon kuin hän ikinä voi eikä tahtonut, että näihin asioihin kajottaisiin. Hän oli useamman kerran lähettänyt rahoja enimmän kärsineille ja niin olivat Mikael ja Gabriel sedät ja ehkä myöskin Titsia täti tehneet, mutta heitä oli niin monta, ettei oltu voitu heitä hyvittää. Eivätkä he ehkä olleet tietäneetkään kaikista. Heini ymmärsi nyt yhtäkkiä, että hänenkin isällään oli ollut rahaläpiä, joista ei heillä, lapsilla, ollut ollut aavistusta ja tuskinpa heidän äidilläänkään.

Talo oli hämmästyksen ja kiihkon vallassa. Vanha vaimo oli puhunut itsensä kuumaksi ja ammensi tyhjentymättömästä lähteestä. Nuoret häärivät hänen ympärillään, kysyen kovaäänisesti ja liikkuen niin että paikat kolisivat. Rouva Surpaeus ajatteli: antaa heidän kuulla! Ja askarteli ääneti. Hän ei Tommin eikä Letan kasvoista voinut nähdä minkäänlaista syyllisyyden merkkiä. Letta hosui niinkuin Herttakin ja syyteli sadatuksia miehen niskoille, joka oli voinut olla niin hävytön ja roistomainen. Sataan kertaan sai Tommi kuulla: ja se on sinun ystäväsi, sen kanssa sinä seurustelet ja olet ja elät. Tommi pudisteli sisarten kädet ympäriltään niinkuin otus pudistelee ajokoirat kupeiltaan. Hän silmäili tuontuostakin kelloaan ja sanoi vihdoin, että hänen täytyy mennä katsomaan erästä sairasta toveria. Siihen sanoi äiti, että hän mielellään tahtoisi neuvotella hänen kanssaan vielä tänään eräästä asiasta, ja Tommi sanoi pian palaavansa kotiin.

Lida ja Heini loivat toisiinsa katseen, joka sanoi: nyt hän menee Fannin luo.

Rouva Laamanen, se hyvä sielu, alkoi nyt tyttärensä kanssa ottaa jäähyväisiä. Hänen mieleensä johtui myöskin, että jos Niemenkivessä oli vaikea saada yösijaa Fiinalle, niin heillä kyllä saattoi saada. Ja sydämellisten vakuuttelujen ja kaikinpuolisten onnentoivotusten jälkeen lähtivät rouva Laamanen, Anli ja Fiina talosta.

Suloinen pieni raukeus tuli hetkeksi. Kaikki huomasivat, että oli kevät ja että linnut lauloivat. Tytöt kulkivat kaulatusten ja pieni poika tarrautui äitinsä helmoihin. Kaikki tunsivat omituisesti yhteenkuuluvaisuutensa ja muistivat kiitollisina, ettei yleisessä hälinässä kukaan ollut kysynyt onnetonta sormusta. Niinikään huomasivat kaikki, ettei satakieli tänä iltana laulanut. Mutta mitenkä se olisi voinutkaan laulaa, kun oli suojeluskuntajuhlat pallokentällä, nimittäin kun liike tiellä oli niin meluavainen. Ratsastajatkin olivat liikkeellä. Eikä aidan korjaajaa kuulunut, vaikka hän oli luvannut heti tulla.

— Äiti, oliko se totta, mitä Fiina sanoi Enok-sedästä? Kuinka ei Enok-setä ole vankeudessa? Onko Enok-setä huligaani? Tuleeko Tommista huligaani? Äiti, onko Enok-setä gulashi? Tuleeko Tommistakin? Äiti, onko konsuli gulashi ja huligaani? Eroaako konsuli Rainasta? Ottaako Tommi sitten Rainan? Äiti, onko hauskaa huutaa? Onko suojeluskuntajuhlilla hauskaa? Ovatko ne kaikki rikkaita, kun ajavat autossa? Äiti, miksei satakieli tänä iltana laula? Pelkääkö se? Äiti, miksi meillä kaikilla on niin kummalliset nimet? Miksi me kaikki olemme niin kummallisia? Äiti, miksemme enää etsi sormusta? Onko Enok-setä ottanut isän rahat? Olisiko isä rikas, jos ei Enok-setä olisi ottanut rahoja? Miksei Enok-setää panna vankeuteen? Olisiko vanha täti myöskin rikas? Äiti, miksi vanha täti on niin kauan poissa? Voiko vanha täti uuden kerran mennä järveen?

Tähän tapaan puheli, pieniä väliaikoja pitäen, talon nuorin lapsi. Tuoksun täyttämässä kevätillassa tuntuivat hänen kysymyksensä kaameilta kuin syytökset tai ennustukset. Se, mitä äiti hänelle vastasi, oli tyhjää hätävalhetta. Hän toisteli itse ääneti samoja kysymyksiä ja molemmat vanhemmat tytöt näyttivät siltä kuin hekin olisivat tehneet samoin.

Nyt alkoi vuorostaan Letta.

— Äiti, minä olin tänään kovasti kipeä, kirjoita minulle todistus huomiseksi. En ymmärrä mikä minulle tuli... Mutta äiti, enkö minä nyt saisi pitää näitä helmiä? Isähän itse on ne antanut. Nehän ovat niin kovin vähän punaiset, melkein valkoiset. Niin, kyllä sinä lupaat, mutta olet niin surullisen näköinen. No niin, minä en tiedä, mikä minulle tuli, mutta rupesin voimaan kauhean pahoin. Pyörrytti ja oli aivan mustaa. Vihko on pöydällä makuuhuoneessa. Olin poissa kaksi tuntia. En olisi jaksanut mennä iltapäivälläkään, mutta menin sitten kuitenkin, kun tuo Hertta aina niin kauheasti morkkaa.

Äiti aikoi juuri vetää esiin tiedon, jonka Mikael setä oli hänelle antanut, mutta yhtäkkiä hän muutti menettelytapaa. Hän halusi nähdä, miten pitkälle Letta oli joutunut.

— Olitko, lapseni, sanoi hän, peläten, että ääni ilmaisisi hänet. — Tuliko pahoinvointi keskellä tuntia?

— Ei, vaan välitunnilla — tai kyllähän minä jo edelliselläkin tunnilla voin hiukan pahoin.

— Te nukutte, lapset, liian vähän. Illalla aina valvotaan. Tästäpuoleen pannaan varhain nukkumaan.

— Mitä vielä, äiti! Tuleehan nyt sellaista. Meillä on sattunut, että on pyörryttykin. Varsinkin näin lukukauden lopulla. Nyt minä lähden vähän kävelemään tyttöjen kanssa. Tulen kyllä pian kotiin.

— Kävelemään? huudahti äiti. — Sellaisen kohtauksen jälkeen. Ei toki, lapseni. Sinä menet sänkyyn nyt. Ehkä sinulla on kuumetta?

— Kaikkea vielä. Olen ihan terve. Tytöt odottavat.

— Odottakoot. Sinä tulet nyt vuoteeseen. En ikinä uskalla antaa...

— Mutta huomenna on sunnuntai. Minä en tule vuoteeseen. Oletko hullu, äiti!

— Mutta lapseni, sellaisen kohtauksen jälkeen!

— Mitä se nyt sitten oli. Se on ohi jo!

Hertta sekaantui äkkiä keskusteluun:

— Tekeekö mielesi suojeluskuntajuhlille Laxin pojan kanssa? Sano suoraan vain! Se on mennyt äkkiä se rakastuminen. Tässä pari viikkoa sitten vielä hän yhdessä minun kanssani nauroi Yngveä, ja nyt...

— Suu kiinni! huusi Letta.

— Yngveltäkö se on se lahja, jota et sinä uskalla tuoda kotiin?

— Jollet sinä ole hiljaa...

— Mikä se on? Onko se kaulus vai huivi...? No, näinhän minä koulussa. Pulpetissa se säilytetään.

— Äiti, hän valehtelee, minä tapan hänet.

Äiti sai hänet rauhoittumaan ja vei hänet vuoteeseen. Hän makasi vaatteet yllä, silmät tuijottaen kattoon ja kädellään hypistellen korallihelmiään. Yhtäkkiä hän rupesi katselemaan ympärilleen ja sanoi:

— Mikä täältä on poissa?

Äiti istuutui vuoteen laidalle ja laski kätensä hänen otsalleen.

— Kyllä sinulla on hiukan kuumetta.

— Nyt minä tiedän, se on meidän paras taulu. Minne olet pannut sen?

Pienen hiljaisuuden jälkeen sanoi äiti:

— Meidän kai täytyy myydä se, että saisimme rahaa.

Tytön silmät suurenivat ja säikähtivät.

— Sitä sinä et saa tehdä. Kuinka sinä voit sanoa niin. Sinä tahdot kiusata minua!

Äiti huojutti ääneti päätään.

— Äsh, sanoi tyttö. — Tämä iänikuinen köyhyys!

Äiti näki, että hänen sisässään myrskysi. Hän puri hammasta, kyyneleet tulivat silmiin.

— Viisi lasta, toinen toistaan terveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole mitä syödä!

Tämän lausui nuori Letta ja purskahti nauramaan. Ja nauroi siinä hirtehistä naurua.

Äiti tunsi taasen syytöksen lapsensa sanoissa eikä voinut vastata mitään. Hän oli kiitollinen, kun puhelin soi ja hän hetkeksi sai poistua huoneesta. Vanhemmat ovat naivia väkeä ja ajattelevat, että lapset ovat valmiit jakamaan heidän kanssaan kovan päivän aivan niinkuin helpommankin. Mutta ei: lapset eivät tahdo kovia päiviä. Ja mitä heille vastaa, kun he huomauttavat: viisi lasta, toinen toistaan terveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole mitä syödä! Äiti tunsi kuinka nämä sanat juottautuivat hänen mieleensä ikäänkuin ne olisivat tulleet poltetuiksi johonkin pintaan.

Puhelimessa kysyttiin Lettaa. Äiti oli juuri kertomassa, että hän on sairas eikä voi tulla, kun Letta karkasi eteiseen ja huusi:

— Minä tulen itse puhumaan. En minä ole sairas —. oi, voi, äiti, joko sinä nyt suljit. Oliko se tyttö vaiko poika?

— Naisen ääni se oli, vastasi äiti.

Ja siinä puhellessaan kiihtyneen lapsensa kanssa, mietti hän kaiken aikaa, mistä päästä alkaisi vaikuttaa häneen. Se ei ollut tehnyt mitään vaikutusta, että taulu oli lähetetty myytäväksi. Letta ei välittänyt taideteoksesta. Mikä hänelle oli rakasta? Kotiko? Äitikö? Joku sisaruksista erikoisesti? Mikä oli tälle tyttöselle pyhää?

Kiihtyneenä seisoi Letta puhelimen edessä.

— Siinä se nyt oli! Minä lähden, minä en ole kipeä. Kuinka sinä sillä lailla voit sulkea puhelimen? Kysymättä kuka puhuu. Nyt en minä tiedä missä tavataan.

— Mutta miksi sinä noin kiihdyt, lapseni?

— No, kun he odottavat ja minä tahdon mennä.

— Etkö sitten olekaan sairas?

— En, en, en! Voi äiti, minä pitäisin sinusta paljon enemmän, jos nyt antaisit minun mennä.

Äiti tarttui hänen käsivarteensa ja veti häntä tuolille viereensä.

— Kuule Letta, sinä et ehkä ollutkaan sairas? Puhutaanpa hiukan vakavasti. Sinä istuit kahvilassa — katso, kyllä äiti tietää koko jutun.

— No niin, pitihän minun jonnekin mennä, en suinkaan minä voinut kadulle jäädä. Kamalat te olette kaikki! Oli onni, että pääsin jonnekin, olisin voinut pyörtyä...

— Ja Yngve Lax pelasti sinut ja virvoitti sinua kahvilassa. Oliko hänkin ehkä sairas, vai tiesikö hän sinun sairastuvan?

— Tommi, se roisto! Se on Tommi, joka on tämän kaiken kertonut. Jos minä kertoisin mitä Tommi tekee — aijai, kyllä se on tekopyhä. Minä puhun vielä kaikki hänen salaisuutensa...

— Anna sinä veljesi olla, kyllä minä tiedän hänen asiansa. Mutta etkö yhtään ajattele isää — luuletko, että hän olisi pitänyt tästä? Sinä olet koulutyttö ja ensimmäinen velvollisuutesi on suorittaa opintosi kunnialla.

— Mutta minäpä en aio jatkaa, äiti. Minä saan ehdot matematiikassa, tai ehkä jään luokalle. Ja ehkä tulee vielä muitakin ehtoja.

— Vai niin, vai niin — ovatpa nämä hauskoja uutisia.

— Niin. Minä olen päättänyt erota.

— Ja sinä luulet, että äitisi suostuu siihen.

— Et suinkaan sinä tahdo, että minä istun luokalla kaksi vuotta.

— En. Saat kesän aikana lukea ehtosi. Sinulle ei tulekaan loma-aikaa, koska olet laiskotellut lukukauden aikana.

— Mutta entä jos jään luokalle.

— Sitten istut luokalla kaksi vuotta.

— Äiti, minulla on jo paikka. Minä saan tuhat markkaa kuussa.

— Vai niin, vai niin. Ja mikä merkillinen paikka se on, johon otetaan koulutyttöjä ja joille maksetaan tuhat markkaa?

— Se on nyt sama se. Konttoripaikka se on. Ei siellä muille makseta sillä lailla.

— Sinä siis vain olet niin suosiossa.

— Minä!

Hän seisoi uppiniskaisena äidin edessä, hiusten runsaus valuen kuin kulta alas tummaa pukua ja kasvot hehkuen ja nauraen. Hän oli kuin itse nuoruuden uhma vanhuuden järkeilyn edessä, itse nuoruus, joka ei tahdo ottaa vastaan mitään valmiita kokemuksia, ainoastaan itse kokea. Äiti kävi yhä neuvottomammaksi häntä katsellessaan ja koetti voimiensa takaa salata sitä. Hän ei itse asiassa tuntenut lastaan. Missä olivat hänen silmänsä olleet, kun ei hän ollut nähnyt, miten rehevään kasvuun tämä tyttönen oli puhjennut. Nyt olisi hän tarvinnut vanhaa tätiä. Ei ikinä Letta olisi esiintynyt tällä tavalla, jos täti olisi ollut kotona. Sekö kauppiaantytär sieltä vuosisadan takaa kummitteli tässä tytössä? Äiti katseli häntä voittaakseen aikaa. Hänhän ei enää ollut tekemisissä lapsen, vaan kokeneen ihmisen kanssa.

— Letta raukka, sanoi hän vihdoin, — ei tule kysymykseenkään, että sinä lopetat koulun.

— Mutta Tommikin lopettaa!

— Se ei ole totta.

— Onpas, koska he perustavat osakeyhtiön.

— Älä puhu tyhmyyksiä. Huomaan, että olen ollut sinulle liian hyvä, lapsi raukka. Nyt otetaan kiinni kovin kourin. Mitään sairaustodistusta en anna, koska et ole ollut sairas.

Letta purskahti nauruun.

— Niinkuin en minä itse osaisi sitä kirjoittaa.

— Mitä sinä puhut, eihän sinun todistuksesi kelpaa.

— Minä kirjoitan sinun nimesi yhtä hyvin kuin sinä itse.

— Letta — mitä sinä sanot!

— Niin Tommikin tekee. Sinä luulet, että tuo lellipoikasi on niin kiltti ja kuuliainen. Kuuntele vain, eikö se tänäkin yönä, kun me muut nukumme, hyppää aidan yli Miramarin puolelle. Kunhan eivät vain Yngven kanssa joutuisi miekkasille. Saisit olla kiitollinen, jos minä hiukan vieroitan Yngveä kauniista äitipuolesta. Eihän ole ensinkään sanottu, että Tommi voittaisi. Entä sitten, jos juon lasin viskiä Yngven kanssa. Hän on hauska poika ja pitää minusta. Ja minä huvittelen hiukkasen hänen kanssaan. En muuta. Mutta tänä iltana minä menen.

Viime sanat kuullessaan äiti nopeasti nousi pystyyn.

— Sinä et mene minnekään.

Äiti ja tytär painivat siinä kevätillassa. Se oli siveellistä painia, mutta totta puhuen, myöskin suoranaista käsikähmää. Äiti pääsi sinä iltana voitolle, mutta hän tunsi, että hän vastaisuudessa tulee jäämään alakynteen. Koti tuskin enää kasvattaa näitä lapsia. Heillä on edessään elämän koulu. Muutenkin tuntui sillä hetkellä koti menettäneen sen sisällön, mikä sillä oli ollut. Aidat tuntuivat kaatuneen ja maailman hälinä ajoi meluten ja tomuttaen yli sen mikä ennen oli ollut suljettua pyhäkköä. Kuinka vähän suojelevatkaan kotia lukot ja aidat.

Letta makasi vuoteellaan ja itki. Häneltä ei saanut sanaa vastaukseksi, kun häneltä jotain kysyi.

Heinin kihlasormus oli totisesti tullut kummalliseksi välikappaleeksi. Heini oli uhrannut sen. Se vaelsi nyt tuntemattomilla teillä. Oliko se pelastava Tommin? Lettako sen oli kuljettanut ulkopuolelle pihan piirin? Saattaako täti uuden kerran mennä veteen? Oliko sormus vielä tarjoilijatytön sormessa? Missä viipyi Tommi?

Äiti teki jo samanlaisia kysymyksiä kuin hänen pieni poikansa. Hänen ajatuksensa hyppelivät järjettömästi toisesta asiasta toiseen.

Ystävä, oletko sinä siinä!

Ikäänkuin se olisi tietänyt, että hänen oli vaikea olla, se tuli ja etsi kylmällä kostealla kuonollaan hänen kättänsä.

Sinun tähtesi on vaikeaa jättää tätä kotia. Tämä on ollut sinun pihasi ja porttisi. Ja sinä, jos kuka, olet suojellut tätä kotia. Tämä on ollut sinun maailmasi. Herra toi sinut pienenä raukkana takkinsa sisällä.

Kyyneleet eivät saa tulla. Nyt on aivan toista ajateltavaa. Nyt maksetaan laskuja, nyt on se aika. Tahtoa tarvitaan ja tarmoa. Onko tuo pieni poikakin jo sairas? Hänen kysymyksensä eivät ennen ole olleet juuri tällaisia. Silmien eteen aukeaa niin outoja näköaloja: kuinka tämä lapsi kerran on totuudenetsijä Mikael Surpaeuksen tapaan. Hertta ja Ellida — heistä tulee ehkä jotakin sentapaista kuin isä ja äiti. Tommi ja Letta, mitä tulee heistä? Aika on sairas — tahtoa, tahtoa ja tarmoa!

Niin, ilta tuolla ulkona on taasen ihmeellinen. Ei enää näe tehdä työtä eikä hentoisi sytyttää tulta. Puut ovat käyneet aivan vihreiksi. Omenapuut kukkivat. Mehiläiset eivät asetu lainkaan levolle. Linnut tekevät pesää, satakieli yksin vaikenee. Autot ajavat alas mäkeä ikäänkuin suoraan mereen. Vesi on kuin verta.

Tekla Surpaeus seisoi keskellä pihamaata ja kaikki ratkaisemattomat asiat velloivat kuin aallokko hänen ympärillään. Hän toisteli sanoja tahto ja tarmo, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Heini ja Lida seisoivat yhtäkkiä hänen edessään.

— Äiti, missä täti saattaa viipyä? sanoi Lida. — Tämä on niin kummallista. Hänellähän ei ole tuttavia eikä hän koskaan ole tahtonut käydä missään. Hän on kuitenkin ollut niin hyvä meille. Minä olen niin levoton.

— Ehkä hän on mennyt setien luo.

— Eihän heillä ole hänelle tilaa yöksi. Ettei hänelle vain olisi tapahtunut jotakin, jokin auto... tai juopunut.

Oli todella paljon juopuneita liikkeellä.

— Mutta entä jos täti on huoneessaan? johtui äidin mieleen.

— Ei hän ole voinut päästä sinne kenenkään näkemättä.

Hertta nousi keinusta ja läksi yläkertaan.

— Äiti, jatkoi Lida, käsi ystävättärensä olkapään ympärillä, — Heini ei itse tahdo sitä sanoa, mutta hän haluaisi tämän yön olla muualla... Häntähän on niin pyydetty sinne — no, tietäähän äiti. Älä puhu mitään nyt, Heini, vaan lähde. Minä saatan sinua, en ensinkään pelkää. Kyllä äiti ymmärtää, ei hän pahastu. Tulemme saattamaan Hertan kanssa.

— Niin, täti, alkoi Heini, — minä olen kauhea ihminen. Paha, paha minä olen. Täti ei kysy minulta, huomenna se on ohi. Minä nukun sen pois. En voi sanoa sitä. Oi täti, täti, jos se olisi ollut joku muu, mutta Tommi! Kun minä olen aina niin paljon pitänyt hänestä. Jos minä olen täällä, niin minä en jaksa hillitä pahaa kieltäni, vaan minä sanon hänelle, että hän on... että minusta hän... Sentähden menen pois, kunnes olen voittanut sen.

Tommin äiti katsoi Heinin suloisiin kiihtyneihin kasvoihin, jotka rukoilivat anteeksi, että hän ei ollut voinut luopua kihlasormuksestaan ilman kärsimystä. Tommin äiti nosti käsivartensa, joka nyt tuntui kovin painavan, etsi kädellään Heinin vasemman käden ja haki sanoja. Hän löysi vain jotain tyhjää.

— Rakas lapsi, sinun ei olisi pitänyt antaa sitä, kun se on sinulle niin vaikeaa. Sinun ei olisi pitänyt... Enhän minä voi vastata, saatko sen takaisin.

Heini varisti kyyneliä silmistään ja nauroi.

— Huomenna olen taas kiltti. Olenkin ollut niin tyhmä. Olen sähköttänyt Halvorille. Ehkä hän huomenna on täällä. Menen nyt yöksi muualle, täti kulta suo minulle anteeksi. Huomenna olen taas kiltti tyttö. Ehkä myös saan kuulla jotain Titsia tädistä. En tiedä, miksi olen niin levoton. »Kuolemanpäivä on parempi kuin syntymäpäivä» — ne sanat soivat lakkaamatta korvissani. Varmaan ne ovat raamatusta. Hyvää yötä, rakas täti.

Tytöt läksivät ja äiti oli yksin nuorimpien lastensa kanssa.

Hänen ajatuksensa tarttuivat heti siihen asiaan, joka oudosti kaivellen oli aamusta lähtien liikkunut hänen sisimmässään: eikö lasten isän rakkaus kuulunutkaan niin yksinomaan hänelle kuin hän oli luullut? Kiinteää yhteistä elämää he olivat eläneet. Ainoastaan lasten rankaisemisesta he olivat olleet erimieliset. Isä oli aina ollut ankaruuden puolella ja äiti aina hyvyyden. Nyt oli liian myöhäistä. Isä oli usein lähettänyt lapset tädin luo — äiti muisti sen nyt, silloin ei hän ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Loukattu ylpeys, joka hänet oli vallannut tädin puhuessa, alkoi muuttua suruksi. Eikö hän miehensä eläessä ollutkaan omistanut miestään? Ja nyt, hänen kuoltuaan, ei hän omistanut lapsiaan. Mitä varten hän siis eli? Elämä seisoi ja tarjosi rautaista sormustaan. Loppujen lopuksi ei hänelläkään ollut muuta tehtävää kuin paikata ja parsia lapsilleen ja rakentaa omaa itseään. Mitä varten? Kuolemaako? Kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.

Minä en tiedä mitä varten minä elän, mutta minä tiedän, että minulla on edessä ilonpäiviä, jos lapseni kääntyvät sille tielle, mitä heidän isänsä kulki. Minun täytyy kaukaa ja näkymättömästi johtaa heidät sinne, koska minä tiedän, että se tie vie mielenrauhaan.

Mielenrauhaan!

Ei ole mitään muuta maailmassa, jota kannattaa tavoitella kuin mielenrauha. Se on se, jonka vanhemmat ovat velkaa lapsilleen.

Äiti tapasi itsensä istumassa portailla pienen poikansa ja koiran kanssa. Käden koskettaessa lapsen hiuksia hän yhtäkkiä muisti, mitä oli tapahtunut ja kuinka suurten vaikeuksien edessä hän oli. Mielenrauha — oliko hän keskellä hätäänsä löytänyt sen sanan, joka hänet pelasti? Oliko hänelle annettu tämä vilvoittava sana, jottei hän menehtyisi? Siinä oli kaiken päämäärä, koko elämän tarkoitus.

Mutta mielenrauhaan päästään vain puhtain sydämin. Ja muistin palatessa hän yhtäkkiä käsitti, että hänen vaelluksensa oli täynnä tahraa ja että hän tänään viimeiseksi oli kulkenut poispäin mielenrauhasta, elämän ainoasta tavoiteltavasta arvosta: hän oli solvannut ihmistä, joka hänen miehelleen oli ollut kuin äiti. Miten ihminen saattoikaan tehdä jotakin sellaista.

— Lulu, lapseni, sanoi hän säikähtäen, — oletko sinä sairas? Onko sinun poskesi kuuma? Mitä — itketkö sinä? Ethän toki. Mutta Lulu! Katsohan kuinka Ystäväkin tulee surulliseksi. Miksi sinä itket tuolla tavalla? Sano toki äidille. Lulu, Lulu — mutta nyt ei äiti yhtään ymmärrä!

Lapsi ravisti päätään äidin kainalossa ja itki hillittömästi.

— Sinä et... saa sanoa... saa sanoa Lulu! Minä olen Ludvig. Et saa, et saa! Kaikki nauravat, kun meillä on kaikilla sellaiset nimet!

Vihdoin käsitti äiti, että koulussa oli puhuttu. Ja naurettu.

— Niinkö, sanoi hän, — no, me sanomme sitten Ludvig! Sinä oletkin jo suuri poika. Katso, sanoimme »Lulu» vain siksi, että sinä itse niin sanoit, kun olit pieni.

— Mutta Letta ei tottele! sanoi poika ja lakkasi itkemästä.

— Kyllä hän tottelee, kun ymmärtää.

Mielenrauha.

Jumala itsekö antoi hänelle ihmeellisen sanan. Ja niin yksinkertainen oli asia, mutta niin suuri hätä oli ihmisellä täytynyt olla ennenkuin hän sen löysi. Mikä vapahdus ja kevennys. Mielenrauha — olisivat ihmiset tietäneet, mikä määrä oli kaikella. Tämä ihana, vilpoinen päämäärä. On niinkuin tomu putoaisi yltä, kun vain ajatteleekin tätä sanaa. Jos voisi lapsilleen neuvoa sen tienpään, joka vie mielenrauhaan. Yhdentekevää missä yhteiskunnallisessa asemassa he ovat, mitä työtä he tekevät, kunhan vain kulkevat kohti tätä määrää. Jumala, Jumala, sinä olet hyvä.