Part 12

Äiti nousi, nosti käsillään painavan pienen poikansa korkealle ilmaan, nauroi ja pani hänet alas. Ja kuiskasi hänelle, että hän juoksisi hakemaan pallon. Niin, niin, pallon! Se oli Ludvigin omassa kamarissa. No, miksei lapsi totellut. Palloa äiti pyysi. Leikkiä heidän täytyi, kun oli näin kaunis ilta. Ei ole niin pimeä, ettei vielä näkisi.

— Ja tuo Letta mukaan! huusi hän lapsensa jälkeen.

Ja hän seisoi pihalla ja otti vastaan pallon, kun poika tuli. He asettuivat vastatusten hiekkakentälle ja alkoivat heitellä palloa. Ja he juoksivat molemmat ja nauroivat. Ja koira juoksi ja leikki. Letta tuli portaille eikä saanut aikaa jurottelemiseen, sillä äiti paiskasi pallon suoraan häntä päin ja hänen täytyi ottaa se käsiinsä, jollei mielinyt saada sitä otsaansa. Mutta hän oli suuttunut ja tahtoi sen näyttää, ja heitti pallon suinpäin jonnekin. Ja se lensi puun oksien väliin ja kaikki lehtisilmut värähtivät, kun se oksien raoitse etsi tietä maahan. Äiti juoksi ottamaan palloa, lapsi juoksi myöskin, kilpaa he juoksivat, mutta Ludvig ehti perille pikemmin ja sai pallon. Neulat lensivät äidin hiuksista, mutta ei ollut aikaa ottaa niitä ylös.

— Tuossa on maali ja tuossa on maali! huusi poika. — Nyt minä poltan sinut, äiti!

He eivät kumpikaan huomanneet, että joku tuli portista ja asettui vaahterakujan päähän katselemaan. Vasta kun pallo lensi sinnepäin, juoksi lapsi puukujaa ylös.

— Tommi! huusi hän ja karkasi samassa takaisin leikkiin.

Ja ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut jatkoivat he. Äiti tiesi, että odotettu rakas oli saapunut ja hänen mukanaan selvittelyn pelätty hetki, mutta hän oli vielä velkaa varhaisvanhalle lapselleen ja juoksi ja nauroi.

— Kun et sinä, äiti, osaa heittää palloa! huusi lapsi. — Aina menee ohi. Muuten sinä kyllä väistät niin, että minun on verraten vaikea polttaa sinua.

— No, kultaseni, sanoi äiti ja pysähtyi hengästyneenä, — joko lopetamme.

Tommi astui nyt ulos lehtikujasta ja virkkoi hymyillen:

— Kas, kas, äiti leikkii.

Äiti ajatteli, että se todella oli kummallista, että hän oli joutunut leikkimään tällaisena elämänsä vaikeana hetkenä. Ja ihmeteltävästi leikki tuntui auttavan häntä tällä hetkellä. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä, hymyili vain ja tunsi, että hänen koko olentonsa oli nuortunut ja virkistynyt.

— Kuinka sinun sairas toverisi jaksoi? sanoi hän astellen Tommin vierellä.

— Mikä sairas toveri — ai niin, no kyllähän hän. Olisitte nyt vain leikkineet, se oli niin hauskan näköistä. Ja äitikin, niinkuin mikäkin nuori neiti. Niin, niin.

Äiti hymyili hiukan ujostellen ja alkoi sitten koota ajatuksiaan.

— Ei, sanoi Tommi, — suoraan sanoen en ollut minkään toverin luona, vaan Enok-sedän. Hän lupasi toimittaa rahaa tuolle vanhalle hupsulle, joka täällä soitti päivällismusiikkia. Ja niille muillekin siellä maalla. Hän oli ne unohtanut — siitähän on niin kauan. Ja useille hän sanoi lähettäneensäkin, mutta on ehkä mennyt matkalla hukkaan. Joka tapauksessa hän on luullut, että kaikki on maksettu.

Äidissä leimahti. Hänen huuliltaan oli jo luiskahtamaisillaan, luuliko hän ehkä, että hän oli sisaruksilleenkin suorittanut velkansa. Hän puri kuitenkin kokoon huulensa ja vaikeni. Hänen ajatuksensako lienee pakottanut Tommin puuttumaan juuri tähän puoleen asiasta, vai oliko siitä ollut sedän kanssa puhetta. Tommi jatkoi:

— Muuten, äiti, se on minulle aina ollut käsittämätöntä, millä Mikael-setä elää. Virkaa hänellä ei ole... Ja kuitenkin väitetään, että Enok-setä olisi hävittänyt kaikki sisarustensa perinnöt.

Kokonainen kauan ja salaa patoutunut katkeruuden tulva oli pääsemäisillään kahleistaan äidin käsistä. Hän vastasi luonnottoman hiljaa ja kylmästi:

— Hän on hävittänyt kaikki. Isäsi auttoi oikealle ja vasemmalle, minkä saattoi. Ja enemmän kuin olisi jaksanut. Mikael Surpaeuksella on ollut joitakin tilapäisiä tuloja, joitakin pesänselvittelyjä ja disponentin tehtäviä ja sellaisia. Hän tulee toimeen hyvin vähällä, niinkuin tiedät.

— Mutta minkätähden tätä kaikkea on pidetty meiltä niin salassa? kuohahti Tommi, äitinsä teeskennellyn tyyneyden ärsyttämänä.

— Isäsi tahtoi niin, sanoi äiti ikäänkuin hän olisi sieltä täältä koonnut tavut ja haparoiden asettanut ne paikalleen. — Oikea käsi ei saanut tietää mitä vasen teki. Me saimme kaikki käännellä vaatteitamme ja parsia ja paikata, jotta riittäisi jakaa muille. Kyllä minä voisin kertoa paljon, mutta unohtukoot. Isälläsi oli siitä niin paljon iloa ja lohdutusta.

Äiti puri kokoon huulensa. Hän oli kertomaisillaan kieltäymyksistä ja sisällisistä taisteluista, mitä nämä asiat vuosien mittaan olivat hänelle maksaneet. Ja siitä, miten hänen sydämensä hyvyys vähitellen oli kovettunut ja kovettunut. Mutta hänen mieleensä johtui sellaisia tuttuja lauseita kuin: kaikki on niin pian ohi, kaikki käy aina hyvin. Ja niin hän sai hymyn huulilleen ja viihdytteli mielensä läikyntää, niinkuin viihdytellään lasta.

— Me alamme sedän kanssa kovasti tehdä työtä ja ansaita. Setä tahtoo rehellisesti suorittaa kaikki. Lähdepäs sinä, Lulu, viemään pois tuo Ystävä tuosta, se tahrii vaatteeni. Ja tuo minulle kyökistä voileipä. Ei, äiti, älä mene sinä, kyllä hän sen osaa tuoda. Katso, äiti, minä olen ajatellut... ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä... Uskon, että isäkin suostuisi, kun tuntisi olosuhteet...

Poika oli istuutunut ikkunan alle ja silmäili verenpisaroiden lomitse lahdelle, jonka kalvo himmenevässä illassa oli kuin hopealla kirjailtu silkki. Äiti seisoi oveen nojaten ja ajatteli: nyt se tulee.

— Katso nyt äiti, ei kenenkään ihmisen enää kannata antautua lukutielle. Täytyy olla rikas sitä varten. Miten luulet ihmisen tulevaisuudessa suoriutuvan lukuveloista? Sellaista taakkaa en soisi pahimmalle vihamiehellenikään, saatikka itselleni. Minä rupean afäärimieheksi. Mahdollista, että täytyy käydä vähän kauppakoulua. No, mitä sanot, äiti?

Tekla Surpaeus siveli kädellään ylös, alas oven valkoiseksi maalattua pintaa eikä uskaltanut nostaa katsettaan. Huoneen hämärä oli täynnä heidän molempien salattuja ajatuksia ja tarkoituksia. Ei kuitenkaan tuntunut tukalalta, sillä välkkyvä lahti, tähdet, kevätillan kukkeus ja molempien näiden ihmisten kiintymys toisiinsa määräsivät yhteisesti mielialan sovinnolliseksi.

— No, mitä sanot, äiti? toisti poika.

— En vielä tiedä, vastasi äiti, peläten äänellään särkevänsä hämärää. — Kerro vähän enemmän.

Lulu tuli ja toi voileivät. Hän oli ne itse tehnyt ja toi ne kädessään. Tätä ei äiti voinut katsella, vaan läksi hakemaan lautasta ja maitoa. Sill'aikaa astui eteiseen Letta. Hän viipyi pikkuisen isän huoneen ovella ja asettui sitten korituoliin vastapäätä veljeään, paljaat käsivarret ristissä yli rinnan.

— No, sanoi Tommi hiukan ärtyneenä. — Yngve läksi isänsä kanssa — tai he lähtevät kai vähän myöhemmin. Hän käski sanoa, että hän odottaa sinua huomenna tavalliseen aikaan tavallisella paikalla. Katso ettet petä häntä, niinkuin tänään. Hän oli suuttunut.

Tytön käsivarret paistoivat pimeässä ja kengänkärki värähteli levottomasti.

— Arvasinhan minä, sanoi hän, — mutta minun syyni se ei ole. Kyllä sinun kelpaa, menet ja tulet ja teet mitä tahdot. Mutta minä! Minua vartioivat lohikäärmeet joka taholla. Tyhmä minä sittenkin olin, olisin mennyt vain. Hertta se on itse päälohikäärme. Saat nähdä, äiti ei anna sinun erota koulusta, ei hän anna minunkaan. Ja köyhyydestä ja puutteesta vain puhutaan. Ei mitään toivoa näy olevan uusista kesävaatteista. En minä viitsisi Yngveltäkään ottaa — ja uskaltaako niitä sitten panna ylleen. Hertta huutaa heti niin että koko kaupunki kuulee.

— Odota nyt vähän aikaa, kyllä saatte kaikki, tiuskasi Tommi. — No, saatte, saatte.

Sisar sävähti ja painui yli pöydän veljeään vasten.

— Saamme, sanot. Mistä sinä saat rahaa? No kerro nyt. En minä puhu kenellekään. Teettekö afäärejä Enok-sedän kanssa? Niitä rahoja ei äiti huoli. Vaikka olisi aivan oikein, että setä maksaisi meille, kun hän on ottanut kaikki isän rahat. Sanokin hänelle, että hänen pitää maksaa.

— Älä nyt siinä, kyllähän hän tietää.

— Mitä hän tietää! Sellainen lurjus. En yhtään ihmettele, ettei isä antanut hänen tulla tänne. En tietänyt, että hän oli sellainen.

— Kyllä hän hoitaa asiansa, ole sinä hiljaa vain. Kauanpa se äiti viipyy.

— Onko sinulla kiire?

— Kuinka niin?

— Aiotko vielä jonnekin?

— Nukkumaan tietysti.

— Nukkumaan?

— Mitä sinä naurat?

— En mitään, en mitään.

— Minä en kärsi sitä — että tiedätkin.

— Herra jess sentään! Ei, ihan totta, häpeän silmät päästäni, kun kuljen kadulla ja kahviloissa. Kaikki katsovat. Hame on lyhyt, hattu ei ole musta vaan vihreä. Kyllä köyhyys on hirvittävä asia.

— Johan minä sanoin, että saatte rahaa.

— Kun vain uskaltaisi uskoa lupaukseesi. Jos teidät saadaan kiinni.

— Mitä sinä höpiset, luuletko meidän tekevän joitakin konnuuksia. Ehei, sellaisiin ei ryhdytä, vaan rehellistä sen olla pitää.

— Roskaa, kun on hulluja lakeja niin kuka niitä noudattaisi. Sinä luulet, etten minä tiedä.

— Et mitään sinä tiedä, ole vaiti vain. Onko täällä vielä tänään etsitty sormusta?

— Ei. Mutta kyllä se oli kaunis sormus, voi hyvänen aika kuinka se oli kaunis tuossa sormessa. Kyllä sen joku ohikulkija otti.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Enhän minä tiedäkään. Mutta minusta tuntuu siltä kuin olisin nähnyt sen kiiltävän kärryjen raiteessa ja sitten se oli poissa. Tai enhän minä tiedä, ehkei se ollut se. Mutta nyt äiti tulee, olen hänelle suuttunut enkä viitsi olla täällä.

Tommi istui lauantai-illan hiljaisuudessa, kun äiti tuli. Hän oli vienyt nuorimman lapsensa nukkumaan ja toi koko tarjottimellisen ruokaa. Hänen kasvoillaan kuvastui vielä se mieliala, mihin hän oli joutunut peitellessään Lulua. Poika oli kiertänyt kädet hänen kaulaansa ja kuiskannut: sano vain »Lulu» kun ollaan kahden. Äiti laski tarjottimen Tommin eteen eikä sytyttänyt tulta vaikka sitä oikeastaan olisi tarvittu. Hän ei tietänyt, että Letta juuri oli lähtenyt siitä mihin hän istuutui.

— Sinä epäilet Enok-setää, sanoi poika syödessään, mutta hän on paljon parempi. Hän maksaa kaikki. Aiomme ruveta yhdessä välittämään kaikkinaista kauppaa. Sedällähän on suuri kokemus. Ja hän osaa englantia. Vuokraamme huoneiston nyt ensi päivästä. Meillä on ollut harvinainen onni, saamme aivan keskustasta... No, mitä sanot?

Äiti puhui taasen hiljaa ja harvakseltaan, jottei särkisi illan kauneutta.

— Minä en tiedä, mitä sanoisin. Ajatellaan. Ja koetetaan ajatella mitä isä sanoisi. Minäkin tahtoisin teiltä lapsilta kysyä, mitä nyt teen. Jotakin täytyy tehdä. Isän eläkehän ei voi riittää. Hautajaiskustannuksista tuli velkaa ja meillä oli ennestäänkin velkaa. Koetammeko vuokrata huoneita, vai myymmekö Niemenkiven — se ostaja, joka on kysynyt huvilaa, tahtoisi vastauksen huomenna...

Tommi ei antanut äitinsä puhua loppuun. Esineet alkoivat meluta ja läiskiä hänen käsissään eikä hän ajatellut illan hiljaisuutta, kun puhui.

— Että sinä voit puhua niin, äiti. Olenhan sanonut sinulle, että hoidan nämä asiat. Minä en tahdo, että tämä koti myydään. Lapset saa kuljettaa kouluun vaikkapa autolla — hankin rahaa, hankin auton, jos niikseen tulee. Mutta en kärsi, että puhutaan myymisestä. Mistä luulet meidän saavan kaupungista huoneita? Kuonoon minä annan mokomallekin ostajalle. Vai vastausta huomenna! Ostakoon hän huvilan vaikkapa kuusta tai Venuksesta, se on sama se. Anna sinä nyt velkojen olla viikon päivät rauhassa, niin kyllä saat rahaa. Mutta älä enää koskaan puhu minulle myymisestä.

Äidin ääni oli käheä, kun hän sanoi:

— Meidän täytyy kaikessa toimia niinkuin isäsi olisi toiminut.

— Tietysti, tietysti. Mutta suoraan sanoen minä en enää jaksa noudattaa tätä alituista punnitsemista ja harkitsemista. Uni minun on, äiti. Titsia-täti siis ei ole tullut vielä? Se on kyllä kummallista, eikö olekin? Kai hän on veljiensä luona.

Äiti kokosi astioita tarjottimelle ja tunsi kammolla, että kaikki taas tänään jää ratkaisematta. Hänellä on edessä yö, jolloin epäilykset taasen saavat mielin määrin raadella häntä, ei mitään hän ole saanut selväksi. Täti on poissa, sormus on poissa, Tommin tulevaisuus on liittymäisillään kapteenin hämäriin päämääriin, huvilan kohtalo on ratkaisematta, Letta on kadonnut huoneeseensa eikä aiokaan tulla lausumaan anteeksipyyntöä. Miten hän saa loppuun tämän yön.

Hän seisoi ääneti pojan edessä ja toivoi Tommilta lievennyksen sanaa. Hän olisi ollut kiitollinen vaikkapa pienestäkin rohkaisusta.

— Roskaa, sanoi Tommi, — ilmaa kaikki tyynni!

— Mitä sinä tarkoitat? kuiskasi äiti.

— Kaikki tyynni vain. Koko elämä. Tänään elät, huomenna kuolet — mitä tässä kannattaa surra. Mutta äiti, itse olet aina sanonut, että »kaikki on niin pian ohi, että kaikki käy hyvin». Koko punaisen ajan toistit näitä sanoja — ajattelen nimittäin, että toistit niitä sittenkin, kun olin lähtenyt rintamalle.

— Silloin oli toista, sanoi äiti, kaipaus äänessä, ikäänkuin hän olisi puhunut iäksi menneestä onnen ajasta. — Silloin eli isäsi, syyttömyys vallitsi talossa. Ei ollut häpeää, ei ollut rumuutta. Mutta tämä tila on sitä iankaikkista tulta, joka ei lopu...

— Ohoh, äiti — tekisi mieleni sanoa Tekla, pikku Tekla. Sillä sinä olet kuin pelästynyt lapsi, kun sinä sanot: häpeä, rumuus. Aivan niinkuin näkisit aaveita. Kummallista väkeä te olette te vanhanajan ihmiset. Teille on olemassa kaikenlaisia pöpöjä, joita ei nykyaika näe. No, no, no, älä nyt säikähdä... Mennäänkö nukkumaan...

— Tommi, sano minulle: minkä arvoista on elämä, jollei meillä ole mitään pyhää?

— Suoraan sanoen: se ei olekaan minkään arvoinen. Mutta hauska se voi olla tai ikävä. Ja miksemme tekisi sitä niin hauskaksi kuin mahdollista. Mutta puhutaan näistä huomenna. Nyt mennään nukkumaan. Hyvin sinä voit nukkua, äiti, sillä sinä et ole tehnyt mitään rumaa etkä häpeällistä.

Äiti viivytteli pitelemällä pojan kättä. Ja taasen he seisoivat silmä silmää vastaan.

— Saatko sinä unta? kuiskasi äiti.

— Nukun kuin pölkky.

Äiti kuuli hänen askeltensa nopeasti laskeutuvan alas ja sitten siirtyvän niille portaille, jotka johtivat puutarhasta vinttikamariin.

Kuin pölkky, toisti hän. Onko hänen sydämensäkin puuta? Ovatko sydämet yleensä nykyään puuta? Onko onnellisempaa omistaa puusydän, joka ei tunne muuta kuin hauskan ja ikävän? Ei kärsimystä, ei häpeää, ei pyhää...

Puutarhassa hohtivat omenapuut kuun säteiden valaisemina kuin hanki sydäntalven revontulten alla. Pyhää siellä oli ja hiljaista kuin kuolemassa.

Lida ja Hertta tulivat kotiin ja puhelivat kiihkeästi tullessaan. He olivat kohdanneet setä Gabrielin, ja Titsia-täti ei ollut siellä. Setä oli soittanut tänne, mutta ei saanut vastausta. Hän lupasi mennä poliisiin. Varmaan oli jotakin tapahtunut.

— Kuinka äiti saattoikin olla hänelle niin kova?

Lida sen sanoi ja istuutui Tommin äskeiselle paikalle ja purskahti itkuun.

— Mikä meille tulee eteen, jos hän todella... Hän oli antanut äidilleen sanan, kun äiti oli kuolemaisillaan, ettei hän jätä sisaruksiaan. Ajattele, että joku ihminen voi vaatia toiselta sellaista. Ja tuo toinen on pitänyt sanansa. Setä kertoi, täti itse ei ole koskaan sitä kertonut. Voi, äiti, äiti, ei yhtä rauhan päivää ole meillä!

Ei yhtä rauhan päivää. Ei rauhaa, ei mielenrauhaa.

Tekla Surpaeus liikkui huoneissa askarrellen. Talo hiljeni ja ulkona hiljeni. Linnutkin hiljenivät. Vain tieltä kuului silloin tällöin poikain ja tyttöjen naurua. Joskus valaisivat auton lyhdyt pihamaan, tehden vastapuhjenneet puut maahan valuvine varjoineen epätodellisen reheviksi. Maan tuoksu oli niin väkevä, että se miltei höyryten täytti ilman.

Tekla Surpaeus asteli tottumuksesta porteille, valvoakseen, että ne olisivat lukossa. Maantien melskeen ja hänen kotinsa välillä itse asiassa ei enää ollut raja-aitoja. Mullan höyry tulvi juovuttaen sieraimiin ja vilvoitti ohimoja. Kuinka ihanaa on oleva kerran elämän helteen jälkeen nukkua mullassa turpeen alla.

Mitä?

Rakennuksen seinää vasten erottautui varjo, joka hiljaa liikkui alaspäin.

Tekla Surpaeus jähmettyi siihen paikkaan ja tuijotti varjoon. Hän kuuli jo askeleetkin. Hitaat, varovat askeleet. Varjo tuli alas portaita, astui hiekkakäytävän yli, sitten kukkapenkereen poikki, sitten marjapensaiden lomitse omenapuiden alle ja siitä aidan luo. Aita risahti ja kuului jymähdys, kun mies aidalta hyppäsi nurmeen. Ei enää näkynyt mitään. Mutta Tekla Surpaeus tiesi jo, kuka se oli ollut.

Silloin hän tunsi kuinka tahdon miekka putosi hänen kädestään, hänen voimansa loppuivat ja aallot löivät yhteen yli hänen päänsä. Ilma ympärillä tiheni ja tukahutti. Totuus on painunut pohjaan ja valhe vallitsee. Vainajat takoivat lasten kohtalot ja elävien on turhaa taistella. Tuolla hiipii rakkain lapsi. Pois jonnekin sitä näkemästä, pakoon! Hän tuli erään tutun oven eteen. Kynnyksellä olivat muistot, onnellisten, syyttömien aikojen muistot: ei tästä yli. Minne sitten? Järveenkö? Vanha täti, odota, täällä on yksi, joka tulee mukaan. Mutta hän ei jaksanut mennä takaisinkaan. Ei eteenpäin eikä taaksepäin hän päässyt. Yö piteli häntä ja syytökset.

Vihdoin hän mursi muistojen rivit. Hän tunsi, kuinka hänen kätensä tekivät raakaa työtä. Syyllisyys polki raa'asti syyttömyyden. Häpeällistä se oli. Häpeä oli hänen sielussaan, häpeä hänen kodissaan. Syyllisyys täytti sakeana ilman. Sitä oli niin kauas kuin ajatus kantoi.

Mutta syyllisyyden mukana tulee onnettomuus.

IV

Satakielet soittelivat Tommi Surpaeuksen mielessä, kun hän kevätyössä asteli yli solisevien purojen. Luonto vaikeni ympärillä, oli se aika vuorokaudesta, jolloin käki ja korpirastas lepäävät. Mutta nuorelle Tommille oli tullut yö, jota hän kaiken kevättä oli toivonut — yö, jolloin konsuli ja hänen poikansa olivat poissa.

Niitä asioita, joita varten he olivat lähteneet, ei voinut toimittaa päivällä. Kukin oli haarallaan, yhtä tärkeissä toimissa.

He ovat poissa, poissa — vihdoinkin! Ah Raina, Raina... Tommi Surpaeuksen sielussa soi ja solisi. Hän ei nähnyt koivuja, jotka nuorissa lehvissään värähtelivät mäenrinteessä, hän ei huomannut niiden tuoksua. Ei hän liioin kiinnittänyt huomiota kukkasiin, joita niitty ojien varsilla oli valkeanaan. Hänen silmissään väikkyi pitseihin ja harsoihin verhottu olento, joka nyt vihdoinkin on hänen. Pitkien ponnistusten jälkeen. Hänen edeltään pakeni jokin valkea jalka, vetäytyen silkkisiin laskoksiin. Pysähdy, pysähdy...

Turhaan pakenet, olet minun, olet minun vihdoinkin!

Hän kiiruhti ikäänkuin olisi pelännyt, että jotain sittenkin tulee väliin. Yö voi loppua ja aamu koittaa! Tai ties mitä voi tapahtua. Jolleivät ne juuttaat ole lähteneetkään, tai jos äkkiarvaamatta palaavat matkaltaan vakoillakseen häntä. Vakoilleet ovat he kaiken aikaa. Varkain on ollut otettava joka hetki ylhäällä Rainan luona. Se parani hiukan senjälkeen, kun Yngve iski silmänsä Lettaan. Mutta ties mitä konsuli taas on luvannut pojalleen saadaksensa hänet salaliittoon kanssaan. Ratsuahan Yngve toivoo. Ehkä se on se, joka nyt on luvattu. Mutta tämä yö on heillekin tärkeä yö — kallis saalis on kysymyksessä. Huominen yö on tärkeä sekin, tärkeä varsinkin Tommille. Hänen täytyy saada rahaa! Eikä siinä pienet summat riitä. Kun myy sielunsa, niin myy kaihista. Sellaista sielun myymistä tämä on, sitä ei voi kieltää. Mutta missäpä ne puhtaat asiat nykyaikana ovat. Roskaa, ilmaa. Rahaa täytyy saada hinnalla millä hyvänsä. Huomisyö on sitä varten. Tämä yö on toisia tarkoituksia varten. Onnea varten.

Raina, Raina, täällä on kihlasormus. Täksi yöksi annetaan se sinulle. Oletko koskaan nähnyt näin kaunista sormusta? Sinä pidät kaikesta kielletystä: tämä on itse kielletyn puun hedelmä. Odota vähän. Pian, pian olen siellä!

Matka tuntui pitkältä, vaikka Miramarin katot olivat juuri tuossa lehtojen takana. Hänen kulkunsa oli juoksua. Perhana — oliko siinä vesilätäkkö. Kuka häntä koettaakaan nyt pidätellä? Joku makaa polvillaan ja kietoo kahleita hänen jalkojensa ympärille.

Hän kyllä tiesi kuka se oli ja hän pusersi käden nyrkiksi taskussaan.

Antakaa te minun mennä, ette kutsu minua rukouksilla takaisin. Älkää kuluttako polvianne, se on turhaa. Seuratkaa te omaa katkismustanne, minä seuraan omaani. Teidän katkismuksenne perustuu sanoihin: ei sinun pidä — minun katkismukseni sanoihin: sinun pitää. Minulla on tällä hetkellä yksi ainoa tärkeä asia, kaikki muu on roskaa, kaiken muun minä revin rikki kuin hämähäkinseitin. Harsot ja pitsit, kaikki minä revin rikki — minä tahdon elää.

Huomenna minä pelastan kotini. Se on hauskaa vaaraa univormupirujen juonien keskellä. Mutta tänään minä suutelen naisen valkoista jalkaa. Hän sanoo ettei koskaan ole rakastanut muita kuin minua — ehkä se on totta. Hän kietoo minut hiustensa mantteliin. Hänen hiuksensa tuoksuvat, hänellä on maailman kauneimmat hiukset.

Tommi Surpaeus tunsi yhtäkkiä, että lehtokin tuoksui. Hän näki yhtäkkiä, että koivutkin värisivät. Hän näki purot ja kukkaset ja heikon rusotuksen korkeudessa tiheän hämärän takana. Onko tuo jo aamua? Kaikki oli hiljaista onnen odotusta. Hän itsekin hiljensi askeliaan ja hengitti. Yön ilma oli kuin yksi ainoa vilpoinen ja tuoksuva suudelma. Hänen tuli ikävä, niin että hänen täytyi juosta. Ja siinä juostessaan hiersi hän toisella kädellään valkovuokkoja, joita oli riipaissut mukaansa. Pyörryttävä kaipaus ajoi häntä eteenpäin. Ei, tätä sormusta ei hän enää anna pois, se on hänen oma sormuksensa. Tänä yönä se on Rainan kädessä, mutta se on hänen ja Raina on hänen.

Mitä perhanaa — Rainan huoneessa on tulta. Tuli syttyy ja sammuu. Sillä on jokin tarkoitus. Se on merkinanto, se on varoitus. Pirut ja paholaiset, sinne on tullut joku, hän ei ole yksin, kaikki on mennyttä! Tai leikkiikö hän, tervehtiikö hän? Kuka sinne olisi voinut tulla tähän aikaan yöllä? Konsuliko ja hänen poikansa? Raina, sinä, leikitteletkö, vai mikä on? Minä en anna pois sinua, on jo myöhäistä, en enää voi...

Siellä on tulta muissakin huoneissa, uutimien raoista sen näkee. Siellä on vieraita. Olisiko Yngven ja rakennusmestarin retki epäonnistunut? Tulta, selvästi.

Tultuaan vakuuttuneeksi tästä pysähtyi Tommi puun suojaan ja puri kokoon hampaansa. Raivostuttavaa se oli. Äskeisen odotuksen huuma vaihtui silmänräpäyksessä vihaksi, Rainaa vastaan, konsulia, Yngveä, kaikkia vastaan. Yngveä varsinkin. Jos hän olisi ollut lähettyvillä, olisi hän lyönyt häntä kasvoihin. Hän pusersi sormusta käsissään niin, että luuli sen litistyvän. Juuri niin: litistyä sen piti, kihlasormuksen, joka ei saanutkaan kihlata! Jalkain alle se oli poljettava, rikki helmet ja timantit.

No niin — roskaa, ilmaa! Tulee toisia öitä. Älkää luulkokaan, te rukoilijat, että olette minut lannistaneet. Te olette tällä kertaa minut voittaneet, mutta minä sanon teille: sinun pitää rakastaa niin kauan kuin veri virtaa suonissasi — huomenna saatat olla kylmänä.

Hän naurahti ja paiskasi ruohot kädestään. Häntä hävetti tämä epäonnistuminen ikäänkuin joku olisi ollut sitä näkemässä ja nauranut häntä. Ja taittaakseen tältä naurulta kärjen, hän nauroi itsekin.

No niin, lähdetään kotiin nukkumaan. Ei tämä koko maailman asia ole. Kaunis ilta, kaunis niitty ja tuollahan on kuukin. Mennään huomenna kiltisti kouluun. Olisi sentään hyvä päästä kunnialla luokalta. Kunhan eivät saisi vihiä siitä huomisiltaisesta. Mutta mistäpä ne. Kyllä se niin taitavasti on järjestetty. Ja sitten rahat pöytään ennenkuin asianajaja ehtii pesiä Niemenkiveen. Letta, se pahuksen tyttö, se tietää jotakin ja sen kieli ei ole luotettavimpia.

— Hohoi — hohoi!

Se on Raina. Hän huutaa ikkunastaan. Onko hän hullu? Ja nyt huutaa joku toinenkin, mitä perhanaa he tarkoittavat? Tietysti ei auta muu kuin lähteä perille ja näyttää rehellistä naamaa. Raina on sentään katala, kun asettaa hänet tällaiseen välikäteen. Mitä hemmettiä tässä nyt sitten sanoo syyksi yölliseen kävelyyn? Sammakkoja metsästämässä — hm. Ei juuri muita elukoita ole liikkeellä. Katselemassa yön kauneutta — ja miksi juuri märällä niityllä Miramarin alla? Täytyy kuin täytyykin tekaista jokin hyvä juttu. Jotakin poliisien silmälläpidosta voi keittää kokoon, — jotakin valmistuksista huomista ehtoota varten.