Part 10

— Ahaa — Enok! Sinulle ei mahtane olla tuntematonta, millä tavalla veljemme Enok ansaitsee, jos ansaitsee. Etkö tunne tässä ansaitsemisessa spriin hajua? Spriitä se poika kuljettaa, menee yli, milloin mistäkin. Mutta minun puolestani all right. Minua ei omatunto vähääkään soimaa.

— Minkä olen luvannut, sen olen luvannut: pidän sisarestamme huolen. Mutta kumpiko meistä nyt menee hänen luokseen puhumaan, kumpiko Teklan?

— Hän saa kesäksi lähteä Niemeen, Titsia. Menen ja sanon hänelle sen.

— Mutta osaatko tehdä sen hienotunteisesti? Muista, mitä hän on ollut meille kaikille. Mitä olisimme ilman häntä.

— Mitä olisimme — ja mitä nyt sitten olemme?

— No, onhan meissä edes muutamia kunniallisia ihmisiä.

— Sinä — ei kumminkaan muita.

— Onko tämä hammasteleminen mielestäsi vanhojen miesten arvoista. Tahtosi ei ole niin huono kuin sanasi ovat. Kohtele sisartamme kauniisti. Muista ettei hän ole koskaan ajatellut itseään.

— Muita siis aina vain! Se kuuluu kyllä kauniilta. Mutta siinäpä hän nyt on ilman kattoa päänsä päällä ja kiittämättömyys palkkana. Sinä joka tunget ihmisen ytimiin, olet joskus hämmästyttävän muistamaton omiin teorioihisi nähden. Enkö nytkin saa sinua kiinni epäjohdonmukaisuudesta, joka todistaa mistä sinun tieteesi on kotoisin. Otapa sisaremme koekaniiniksesi, niin ehkäpä näet, mitä hän on oikeastaan tahtonut. Hän on tahtonut tappaa kaiken, mikä hänessä oli voimakasta. Ja hän onkin onnistunut. Hän tappoi rakkautensa sentähden ettei hän tahtonut pettää ystävätärtään. Hän tappoi luonnonlatujansa sentähden että hän tahtoi pelastaa sielunsa. Mitä tällä on voitettu? Emilie Hall sai pitää sulhasensa ja istuu nyt mielisairaalassa. Letitsia Surpaeuksen elämäntyö on ollut sukkien parsiminen. Jos Letitsia Surpaeus olisi ottanut Hallin kaiken uhalla, niin, piru vie, nyt voisi maailmassa olla kymmenkunta kaunista, lahjakasta nuorta Hallia. Tai Letitsia Surpaeus olisi _joku_, tekijä yhteiskunnassa. Etkö ymmärrä tätä, sinä munaskuiden penkoja ja psykologisten koneiden näpertelijä!

Mikael Surpaeus istui ja tuijotti kirjahyllyyn, jonka mustista nahkasoljista kaikkinaiset kultakirjaimin painetut tekijän- ja teoksennimet välähtelivät. Seinät olivat täynnä kirjoja ja jokainen kirja tiesi sieluntaistelua, ponnistusta ja haparoimista pimeydessä. Jokaisen takana oli ihminen, tai ehkäpä kokonaisia sukupolvia, jotka olivat järjestelleet ihmisen ja yhteiskunnan suhteita, järjestelleet varkautta, valhetta, juoppoutta, armeliaisuutta, rakkautta, miettineet hiuksensa harmaiksi ja järkensä sekaisin. Ja tässä sitä oltiin. Mikael Surpaeuksen silmät kulkivat keväisten päivänsäteitten mukana pitkin kirjojen selustoja ja hän kuuli ikäänkuin kuoron hymistävän: mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus? Lintujen laulukuoro se oli, joka antoi äänen valon ja sinen täyttämälle ilmalle, lukemattomat pienet eläimet ääntelivät varhaiskesän lämmössä. Mikael Surpaeusta paleli ja hän kuuli lukemattomien jo kylmenneiden huulten toistavan toistamistaan kysymystä, jonka he olivat vieneet vastausta vailla mukaansa kuolemaan: mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus.

— Mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus? toisti hän itse eikä tietänyt, virtasiko hänen huulissaan tällä hetkellä veri, vai joko niidenkin kysymys oli kaikkien noiden joukossa, joita peitti tomu ja unohdus.

Ei hän myöskään tietänyt, miten kauan aikaa hän jo oli ollut tässä, kun hän huomasi, että kuului jotain outoa ääntä ja näkyi jotkin kummalliset kasvot. Ääni oli naurua ja kasvot esittivät hymyä. Hänen veljensähän se oli, eversti, joka puhui ulos ikkunasta ja nauroi. Hän puhui kuin lapsi — jos hän olisi ollut tarpeellisen määrän lyhyempi varreltaan, niin hän olisi voinut olla viisivuotias. Jonkun lapsen kanssako hän puhui?

— Noin, noin, noin, no onko sinun hyvä? Aijai-jai-jai, kuinka on lämmin ja hyvä...

Mikael Surpaeus tunsi voivansa liikahtaa ja ponnisti pystyyn. Kylmä läikähti läpi koko hänen olentonsa ikäänkuin hän olisi kauan ollut jossakin kellarissa. Hän tuli ikkunaan.

Hiekassa sireenipensaiden alla kellitteli koira, jalat oikonaan taivasta kohden, suu täydessä naurussa ja silmät kiiluen riemusta. Mikael Surpaeus näki ensi kerran eläimen nauravan. Sireenipensaiden keltaisten lehtisilmujen keskeltä nousi jo tumma kukkanuppu. Nauroiko sekin? Mikael Surpaeuksen suu aukeni ja vetäytyi korvia kohti. Ah, luomakunnalle oli annettu nauru. Ja kevät, ja auringon välkyntä, ja nurmen vihanta, ja orvokit, ja valkoiset kaunokit, ja omenapuut ja sininen ilma ja... Hän kulki hyvin hiljaa, koettaen varoa, etteivät hänen askeleensa kuuluisi, läpi eteisen, alas portaita ja tuli hiekalle koiran luo. Ja notkisti toisen polvensa ja rupesi leikkimään koiran kanssa ja puhumaan koiran kielellä. Ja he nauroivat ja temmelsivät niin että kyyneleet vuotivat vanhan ihmisen silmistä.

Äkkiä huomasi Mikael Surpaeus, että hänen sisarensa Letitsia seisoi heidän edessään, yllään puku, joka oli ikäänkuin uusi, mutta jota Mikael oli nähnyt hänen käyttävän jo parikymmentä vuotta. Musta puku se oli ja hatussa oli jotakin valkoista. Sisar kumartui hänkin hyväilemään koiraa ja kaikki kolme nauroivat. Mikael Surpaeus muisti, että he kaikki joku minuutti sitten olivat vaivanneet aivojaan ja tuntojaan jollakin hirvittävän raskaalla kysymyksellä jota he eivät jaksaneet ajatella loppuun, vielä vähemmin saattaa vastaukseen. Eikö siitä ollutkin vain jokin hetki, jolloin koko vainajien ja elävien kuoro yhdessä toisti jotain tuskallista kysymystä. Ja nyt nauroivat he kaikki, nauroi ihminen, nauroi eläin, nauroi taivas ja maa ja kukat haudoilla, ja aurinko antoi lämpöä kaikille. Hän ei muistanut kysyä sisareltaan, minne hän on menossa ja mitä hän aikoo. Hän vain sanoi:

— Mikä on oikein ja mikä väärin, voitko sinä sanoa?

Letitsia oli oudon nuori, kun hän siinä leikitteli koiran kanssa. Puna poskilla hän katsettaan nostamatta sanoi:

— Jossain kai ne ovat yhtä. Kun vain menee tarpeeksi syvälle.

— Tarpeeksi syvälle? toisti Mikael Surpaeus. — Siinä se taitaakin olla koko onnettomuutemme, ettemme pääse tarpeeksi syvälle.

Gabriel kysyi ikkunasta, minne sisar aikoo ja sisar vastasi menevänsä järjestämään jotakin. Mikael ei silloinkaan huomannut tarttua kiinni keskusteluun kysyäkseen, kauanko hän aikoi viipyä ja puhuakseen muista tärkeistä asioista. Hän oleili vain siinä auringossa Ystävän kanssa ja ajatteli, että jos olisikin koira, tai lintu, tai orvokki. Mutta kaikki hänen ajatuksensa olivat aivan epämääräiset ja ikäänkuin siniset ja hyvin onnelliset. Vasta sitten hän huomasi, että häneltä jäi sanomatta Letitsialle, että he tästä puoleen asettuisivat asumaan yhdessä, että hän kyllä toimittaa hänen tavaransa heille. Ehkä he voivatkin muuttaa maalle, missä on halvempaa. Heillä ei ole varaa elää täällä, Enok sai kaikki mitä heillä oli ja hävitti ne. Mutta se ei tee mitään, sillä hän ei enää aio ajatella maailman parantamista. Parantakoon sen Jumala itse, joka sen on luonutkin. Ihmisen on sittenkin parannettava omaa itseänsä ja pyrittävä tarpeeksi syvälle, sinne missä totuus on. Letitsia oli jo poissa, kun hän tämän kaiken huomasi.

— Hauskaa meille tulee, sanoi hän veljelleen, joka oli tullut portaille. — Lähde pois sinäkin. Niin, ethän tiedä mistä puhuinkaan. Ajattelen vain, että muutan sisaremme kanssa maalle, tai johonkin pikkukaupunkiin, missä on halvempaa. Täytyy ruveta tekemään jotakin työtä, vaikkapa hakkaamaan halkoja. Sellaisesta maksetaan nykyään hyvin. Ystävä sinä, nuoria me olemme, noin, noin, nauretaan, kellitellään — kevät on! Minä luulen, että elämän tarkoitus onkin sellainen hyvin yksinkertainen: nauraa ja tehdä työtä niinkuin kevät. Lämmittää ja valaista ja olla puhdas niinkuin aurinko. Noin, noin, noin Ystävä! Nuoria me olemme, iloisia me olemme!

Sillaikaa seisoi Tekla Surpaeus makuuhuoneessaan, jota ei vielä oltu yön jäljestä järjestetty, ja kokosi ajatuksiaan.

Kun menisivät pois, että saisin olla yksin. Vaikkapa vähän aikaa. Mutta tietysti eivät he mene, vaan pian he seisovat tuossa ja neuvovat molemmat. Toinen puhuu suvun nimestä ja kilvestä ja kunniasta, toinen tahdosta ja totuudesta. Kunhan he ymmärtäisivätkin jättää minut pieneksi hetkeksi. Minulla on nyt paljon tekemistä. Sillä minä olen nyt astunut syyllisyyden piiriin, lapsistani on kaksi rikollisuuden teillä ja itse olen tänään rumasti kohdellut vanhaa neitiä, joka on tehnyt hellittämättä työtä kotini ja lasteni hyväksi. Niin, niin, minä muistan kaikki. Kun lapset olivat pieniä, niin valvoi hän niiden kanssa enemmän kuin minä itse. Kun minä läksin virkistymään kesäisin, niin jätin kaikki turvallisesti. En olisi koskaan päässyt ulkomaille, jollei häntä olisi ollut. Tämän kaiken minä tiedän ja toistelen sitä tässä kylmällä sydämellä. Minä en ymmärrä, mistä tulee tämä kylmyys ja tämä kovuus. En kadu mitään tällä hetkellä. Ehkä se kaikki tulee jälkeenpäin. Nyt tiedän vain, että seison taistelussa ja aion taistella. Kihlasormus ja kihlasormus — päivät ovat olleet täynnä keskusteluja sormuksista ja kihlasormuksista ja minullekin olisi tädin sanojen mukaan vasta nyt ojennettu varsinainen kihlasormus. Nyt vasta, kun olen elänyt lähes neljäkymmentä vuotta. Niinpä otetaan nyt sitten vastaan rautainen sormus! Ei ole ensinkään hullumpaa tulla elämän morsiameksi. Kylmää onnea se on. Sumua, joka ei hälvene koskaan. Sellaista on syyllisyys. Siitä ei pääse ulos eikä se koskaan lopu. Mitähän saisi tuosta taulusta jos myisi sen? Sen menettäminen ei enää tunnu vaikealta. Luultavasti käy välttämättömäksi se myydä. Palovakuutus täytyy maksaa ja mikä vero se nyt olikaan. Täytyy soittaa taidekauppiaalle. Se on hyvin arvokas taideteos. Hyvä oli, ettei se joutunut Tommin kamariin. Nyt ei kukaan huomaa, jos se häviää täältä. Täytyy myöskin soittaa ostajalle. Ehkä varmuuden vuoksi pitäisi kysyä asianajotoimistoista, missä hinnassa huvilat nyt ovat. Ja jollei kauppaa synny, niin täytyisi kai koettaa vuokrata pois sali ja isän huone. Paljonkohan niistä voisi pyytää? Tuhat markkaa yhteensä. Se on hirvittävä hinta, mutta nyt on kaikki niin kallista. Hirvittävämpää kuitenkin on se ikävyys, minkä vieraat tuottavat. Ja kukaties lasten takia täytyisi koettaa pitää koti koossa. He ovat nyt koulussa vielä muutaman tunnin. Siksi täytyy ratkaista, mitä sanoo Tommille ja mitä Letalle. Se ei ole tyhmä, tuo Letitsia Surpaeus, se kyllä tietää. Aivan oikeassa hän oli. Mutta mitäpä Heini antaisi sormustaan, saattoihan sen arvata. Täytyy koettaa keskustella Tommin kanssa, täytyy ottaa hänet kahdenkesken ja kertoa hänelle kaikki. Se on vaarallista, mutta ei ole muuta keinoa... Mitä he nauravatkaan, molemmat sedät? Onko nyt naurun syytä. Soiko puhelin?

Puhelin soi ja porttikello soi ja kaikki tuli yhtaikaa, niinkuin joskus tapahtuu juuri silloin, kun ei mitenkään olisi aikaa kuunnella niitä. Tekla Surpaeus sai juosta asiasta toiseen, ihmisen luota toisen luo ja tuntea hermojensa venyvän niin että luuli niiden poikki menevän. Mutta eivät ne mene — ne kestävät ihmeen paljon, ei uskoisikaan. Niin, kaikki tuli yhtaikaa, mahdolliset ja mahdottomat seikat, mitättömät pikkuasiat ja suuret ja tärkeät.

Tuli kaksi poliisia ilmoittamaan, että eräs neiti oli repinyt hameensa piikkilankaan, joka oli pingoitettu huvilan aitaan. Hame oli maksanut kaksituhatta markkaa. Hän ei vaatinut korvausta hameesta, mutta hän vaati, että lanka otettaisiin pois. Se olikin ratsastajille vaarallinen. Neidin hevonen oli pillastunut. Koko ratsastusseurue oli hyvin kiukkuinen piikkilanka-aidasta. Tuossakin näkyi hevosen jouhia, joita oli tarttunut lankaan. Mutta miksi ratsastajat kulkivat niin läheltä aitaa, olihan toisella puolella vaikka kuinka leveältä. Niin, lanka jokatapauksessa oli tehtävä vaarattomaksi. Ei nyt tietysti ollut kysymys tunneista, mutta pian se oli tehtävä. Jos tällaisia tapauksia alkoi sattua, niin epäilemättä pian ruvettaisiin vaatimaan korvausta tärveltyneistä vaatteista. Rouva Surpaeus lupasi tehdä parhaansa.

Tuli tuntematon huivipää nainen lainaamaan käsirattaita. Hän tarvitsi niitä vain vähän, hän oli tästä naapurista. Tohtorin perhe oli tarvinnut talon käsirattaat mankeliin.

Joku autonkuljettaja kiipesi yli aidan pyytämään ämpärillistä vettä, kun hänen koneestansa oli loppunut vesi. Minkätähden täällä oli portti lukossa, ettei sisään päässyt? Oli ollut niin paljon ajoa, kun täällä oli tulossa suojeluskunnan juhlat. Ei tullut huomatuksi ottaa vettä kaupungissa. Ämpärit olivat ties missä olivat. No, olihan tuossa yksi, mitä siinä olikaan. Neitien valkeita pukuja liossa. Sopi ottaa pois pieneksi aikaa, kyllä hän heti tuo ämpärin takaisin, tai heittää sen aidan tälle puolen. Kyllä hän menee yli aidan, ettei tarvitse tulla avaamaan porttia. Mutta pitääkö se varkaita tuollainen aita? Kyllä siitä sisään pääsee, jos tulla tahtoo.

Taidekauppias oli kuvasta hyvin huvitettu. Tosin ei nyt ollut aika, jolloin taidetta ostettiin, mutta joka tapauksessa tällä taululla oli nimi. Kuitenkaan ei rahanaikojen ahtauden vuoksi kannattanut maksaa kovin paljoa. Taidekauppias lupasi ottaa auton ja tulla katsomaan.

Olipa onni, että sisarukset kaikki pysyttelivät talon edustalla. Täti oli pukeutunut — minnekähän hän nyt aikoi? Rouva Surpaeus haki luettelosta ostajan nimen ja soitti. Niin, kyllä he ajattelivat Niemenkiveä, mutta missään tapauksessa ei siitä kannattanut maksaa sellaista hintaa. Kyllä hinnan täytyi tuntuvasti pudota. Oikein noin sadoissa tuhansissa. Ja pian sinne tietysti oli päästävä asumaan, jos sen kerran osti. Heillä oli kyllä juuri tarjolla toinenkin huvila, joka ei ollut meren rannalla, mutta joka oli aivan uusi ja jossa oli aivan sellainen palatsimainen rakennus ja viisikymmentä nuorta omenapuuta.

Asianajotoimistosta vastattiin, että he kyllä mielellään suostuvat välittämään huvilan myynnin, mutta he tahtovat silloin yksinomaisen myyntioikeuden esimerkiksi lokakuuhun asti. Jos olisi ollut tiedossa tämä huvila aikaisemmin, tässä oli jokin viikko sitten suuri kysyntä. Nyt menevät ihmiset maalle ja järjestävät asiansa vasta syksyllä. Näyttää siltä kuin hinnat syksyksi laskisivat. Ainakin ihmiset sitä odottavat. Mutta kyllä he koettavat myydä huvilan ja heidän kauttaan se menee, jos se yleensä menee, heillä on siksi suuri ostajapiiri ja vanha tunnettu nimi.

Rouva Surpaeus soitti vielä toiseen ja kolmanteen toimistoon. Silloin hänet valtasi suuri lamaantuminen niin että hänen olisi tehnyt mieli huutaa Letitsia tätiä avukseen. Hän kokosi kuitenkin voimansa ja päätti pyytää Mikaelia tai Gabrielia viemään huoneilmoituksen sanomalehteen. Herrat nousivat ylös portaita, kun hän asettui sitä kirjoittamaan. »Vuokrattavana nyt heti kaunis sali ja kamari...»

Silloin tuli vieraita, rouva Laamanen ja hänen tyttärensä. He olivat hyviä ihmisiä eivätkä liikkuneet juuri minnekään kotoa. Oikeastaan tuli Anli tervehtimään Heiniä, hän kun oli kuullut, että Heini oli kaupungissa. Niin, se oli hyvin ikävää, että tytöt olivat poissa. Tuskin heitä saattoi odottaa ennen päivällistä. No, kyllä he saattoivat odottaakin, kun kerran olivat tulleet tämän pitkän matkan. Heinihän oli nyt kihloissa, senkintähden heidän niin teki mieli tavata häntä. Ikävää, että Niemenkivessä sattui olemaan hiukan levoton päivä. Niin, ei muuten, mutta sattui kaikenlaista... Tyttö sotki parastaikaa taikinaa — heillä oli nyt yksi ainoa tyttö vain, Ja sitten oli luvannut tulla muuan herra. No, se ei mitään, heidän tähtensä ei tarvinnut tehdä yhtään mitään, he vain halusivat puhella Teklan kanssa.

Tekla Surpaeus tunsi kuinka hänen hermonsa venyivät. Mikael ja Gabriel — missä he olivat? He olivat tietysti säikähtäneet niinkuin heidän tapansa oli, ja lähteneet pois.

Niin paljon oli tapahtunut siitä kun kohdattiin. Haudalla he kyllä olivat — ei suinkaan Tekla ollut sitä huomannut. Kyllä elämä oli niin kummallista. Mikä siinäkin oli tarkoitus. Yli punaisen ajan hän säilyi ja sitten piti mennä niin äkkiä. Itkettiin. Tekla ajatteli, että hänen välttämättä täytyy päästä panemaan kahvipannu tulelle ja järjestämään makuuhuonetta, missä taideteos on. Sillä nyt ei hän voi tuoda sitä saliinkaan nähtäväksi. Kun oli hetkinen itketty, niin hän ehdotti, että vieraat menisivät katselemaan luontoa siksi aikaa kun hän täällä hiukkasen... He menivät ja hän liikkui kuin liekki, kulkien juoksuaskelin ja ajaen työtä käsistään. Oli miltei valmista, kun he palasivat. Mitä oli tehty pihamaalla? Sieltä oli nurmi niin kummallisesti pengottu... sieltä lehmusten alta. Niin, tottakin, siellä oli etsitty erästä pientä esinettä — mikä se nyt olikaan, kultainen kalvosinnappi, tai jokin sellainen. Puhuttiin Heinin sulhasesta ja muista, puhuttiin kaihista ajasta ja ihmeellisestä keväästä, puhuttiin juomisesta ja kieltolaista, puhuttiin Niemenkiven lapsista jokaisesta erikseen. Oli se yhtäkaikki onnellista, että he menestyvät niin hyvin. Tommihan oli oikea nero — ja niin kaunis ja hyvä poika sitten! Ja Letta — aijai, hän se vielä panee monen pojan pään pyörälle. Aikoiko Lida todella heittää lauluopintonsa? Niin, kyllä kai se viisainta oli. Entä Lulu sitten? Vieläkö hän niin auttoi äitiään kaikessa, vieläkö hän kokosi paperossinpätkiä ja muuta törkyä, mitä ohikulkijat viskasivat aidan yli huvilan puolelle? Vielä, vielä, kyllä hän oli hyvä poika. Vaikka tahtoivat nykyaikana lapset kehittyä ennen aikaansa. Ja Hertta sitten — vieläkö hän sanoi rupeavansa lääkäriksi? Kyllä kai hänellä sellainen ajatus oli, vaikkei tiedä mitä hän myöhemmin ajattelee, kun tulee tosi eteen. Olipa se onnellista, että lapset kaikkikin menestyivät niin hyvin. Mutta saattoihan sen käsittää — sellaisen isän ja sellaisen äidin lapset. Täällä Niemenkivessä oli ihanaa, varsinkin näin keväällä. Oikein hengitti vastaan rauha, kun tänne tuli. Ei mitään tietoa maailman myrskyistä. Täällä oli oikein sellainen pyhä tunnelma. Ja kuinka täällä maistui kahvi.

Puhelin soi. Lida puhui Heinin puolesta. He olivat jo vieneet sormuksen sinne... Sinne, niin — äitihän tiesi. He tahtoivat vain sanoa tämän, että äiti voisi kasvattaa poikaa niinkuin näki hyväksi. Letitsia tädin sanat olivat tehneet heihin niin syvän vaikutuksen. Letitsia, Letitsia — rouva Surpaeus tunsi kuinka hänen mielessänsä omituisesti nousi ja laski. Hän vastasi yksityisillä pienillä sanoilla eikä muistanut sanoa tyttärelleen, että he Heinin kanssa koettaisivat kiirehtiä kotiin. Laamaset olivat hyviä ihmisiä, olisi pitänyt olla aikaa ja rauhaa heitä varten.

Taidekauppias tuli. Rouva Surpaeus avasi itse hänelle portin ja huomasi vasta nyt, kuinka rumaksi piha oli poljettu ja pengottu. Taulu miellytti häntä, se näkyi kuuluvan taiteilijan voimakauden tuotantoon, hän ei ollutkaan ennen sitä nähnyt. Kyllä hän oli valmis ottamaan sen salonkiinsa — saattoi sattua, että joku kysyi tauluja näin kesälläkin, varsinkin saattoi tämä miellyttää iloisine väreineen, jotka näkyivät sumun takaa. Kahdeksantuhatta — sen hän saattoi luvata. Ja jo etukäteen antaa pari tuhatta, jos kamreerska halusi. Hänellä oli tapana aina antaa kuitti ja jokin summa. Kahdeksantuhatta — niin, olihan se suuri summa, varsinkin entisaikaan, mutta hän oli ajatellut, että olisi ehkä voinut saada jonkin verran enemmän. Ehkä viisitoista, tai ainakin kaksitoista. Sanat takertuivat rouva Surpaeuksen kurkkuun, kun hän tätä kauppaa teki. Taidekauppias hymyili ja kohautti olkapäitään. Niin, se riippui tykkänään siitä, miten sai taulun myydyksi. Saattoi ajatella, että se meni huomenna, meni esimerkiksi Ruotsiin. Silloin kyllä saattoi maksaa aina viiteentoistatuhanteen, kurssi kun nyt oli niin korkea. Ja tätä taiteilijaa kyllä joskus ostettiin Ruotsiinkin. Mutta saattoi olla yhtä mahdollista, että taulu jäi vuosikausiksi makaamaan tänne. Rouva Surpaeus oli kiitollinen, että hän otti taulun. Rahoja hän ei kuitenkaan tahtonut etukäteen. Ehkä hän vielä saattoi saada takaisin taulun, jos onnistui järjestämään toisin. Ehkä koko tämä toimenpide oli liian äkillinen.

Hänen oli yhtäkkiä tullut vaikea luopua taideteoksesta. Kun vieras herra tottuneesti nousi tuolille ja otti sen alas, nieli rouva Surpaeus nielemistään jotakin, joka nousi kurkkuun, ja kun hän kulki vieraan herran kanssa porttia kohden, oli hänestä kuin hän olisi saattanut hautaan osaa siitä onnesta, mikä vielä oli hänellä jäljellä. Hänen oli mahdoton sanoa vieraille, miksi taulu vietiin pois. Hän valehteli jotakin kehyksestä ja muisti, ettei hänen tahtonsa valehdellut, vaikka suu valehteli.

Häntä alkoi oudosti väsyttää, silmäluomia painoi ja pää oli raskas. Häntä pyörrytti.

Täytyi lähettää sana, että mies tulisi korjaamaan piikkilankaa. Tyttö oli päivällisvalmistuksissa, mutta hänen täytyi mennä. Niin, ja vieraita täytyi taas pyytää katsomaan puutarhaa — vaikkei siellä ole muuta katsomista kuin aukaisemattomia lavoja.

Missä ovat nyt tahto ja tarmo? Tämä ilta ei lopu, kaikki menee nurin — mutta missä ovat silti tahto ja tarmo?

Laamaset olivat kunnon väkeä, he ymmärsivät kaikki niin hyvin eivätkä pahastuneet mistään. He ryhtyivät suorastaan auttamaan tytön poissaollessa avaamalla portin niille, jotka nyt soittivat. Käsirattaat tuotiin takaisin. Puhelinlaskukin tuli. Puhelimessakin Anli kävi vastaamassa. Eräs asianajaja pyysi tavata rouva Surpaeusta. Se oli tietysti ostaja, hän pyysi huomiseksi vastausta, mikä oli viimeinen hinta. Huomiseksi? Huomiseksi — hyvä.

Vähää ennenkuin lapset saapuivat koulusta, tuli ventovieras, vanha ihminen, joka selitti olevansa »se Surpaeuksen Fiina» ja pyysi kyynelsilmin, että hän saisi tavata rouvaa. Ja kyynelsilmin hän syleili rouvaa, joka vihdoin muisti nähneensä hänet pari kertaa morsiamena, ja sitten alkoi kyseleminen ja vastaileminen ja loppumaton anteeksipyytäminen siitä, että hän näin oli uskaltanut tulla. Mutta kun se Hugo, se kamreerivainaja oli lapsena niin rakas, niinkuin kaikkikin nämä Surpaeukset olivat. Ja kun Titsiakin oli täällä ja sanottiin Enokinkin, sen merimiehen, nyt olevan. Ja hänen tähtensähän hän oikeastaan oli tullut. Heinin kotona hän kyllä oli käynyt, tämä vanha Fiina, mutta ei toki koskaan täällä kaupungissa. Eikähän hän ollut paljon päässyt mihinkään, kun oli se mies-vainaja sellainen kivulloinen. Ja juuri siinäpä ne menivät säästöt — se vähä, mitä heillä oli ollut sitten kun he ensin menettivät koko omaisuutensa, niin että Niemen herra se oli antanut nytkin matkarahat.

Rouva Tekla Surpaeus kuunteli vanhan mustapukuisen vaimon haihattelevaa kertomusta eikä ymmärtänyt, minkätähden hänkin juuri tänä päivänä oli lähetetty tänne vastukseksi. Nähtävästi elämä nyt oikein tahtoi koetella, mihin hän, Tekla Tanker, kelpasi. Surpaeusten vanha palvelijatar ei kuitenkaan istunut ristissä käsin vaan hän ryhtyi työhön ikäänkuin olisi vuosikausia työskennellyt tässä keittiössä, ja siinä tehdessään työtä hän kaiken aikaa kertoi, mimmoista Niemessä oli ollut ja kyseli mimmoisia olivat sen Hugon, kamreerin lapset ja poikkesi taas puhumaan, miten raskaaksi hänen elämänsä oli käynyt sairaan miehen vaimona, kun he menettivät kaiken omaisuutensa. Ja he eivät olleet ainoastaan toimeentulevia, saattoi sanoa, että he olivat varoissa. Ja hänen, Fiinan, syy se oli, että se vainaja otti pankista rahansa ja antoi ne lainaksi. Ja nyt hän oli tullut tänne siinä toivossa, että voisi saada takaisin edes jotakin.

Nähtävästi vieraiden takia vanha palvelijatar ei puhunut asiaansa loppuun, vaan ainoastaan viittaili siihen. Rouva Surpaeus käsitti yhtäkkiä päivällispöydässä minkätähden tuo uskollinen ihminen oli tullut. Kaikki tapahtumat liittyivät kummallisesti lomikkain. Kesken sitä melua ja iloa, joka aina tuoksahti taloon, kun nuoriso palasi koulusta, ymmärsi hän, miten vieraitten läsnäolo helponsi hänen kohtaustaan molempien niiden lasten kanssa, joita hänen täytyi ryhtyä kasvattamaan. Hän oli pelännyt hetkeä, jolloin hänen täytyisi nähdä Tommin ja Letan kasvot salaisuuksineen ja nyt hukkui tämä hetki tervehdysten tulvaan. Ja mikä oli kaikkein kummallisinta: vanha Surpaeusten Fiina, huomatessaan, etteivät vieraat lähdekään pois, unohti yhtäkkiä varovaisuutensa ja kävi suoraan asiansa ytimeen.