Part 9

Sitä pikkuruikkuista huonetta? Siinähän ei ole edes uunia.

— Niin, en minä tiedä.

Oli hetken aikaa hiljaista.

— Kuule, sanoi setä jälleen, — mitä Letta tänään teki Esplanaadipaviljongissa?

Lida Surpaeus kääntyi ympäri ja unohti kokonaan työnsä.

— Onko Letta ollut Esplanaadipaviljongissa? Tänään?

— Tänään, tänään. Hän istui ikkunanpuoleisen pöydän ääressä. Näin itse.

— Se ei ole mahdollista, setä. Hän meni kouluun niinkuin muutkin.

— Minä näin hänet Esplanaadipaviljongissa, kun odotin raitiovaunua.

— Setä on erehtynyt.

— Hänen palmikoistaan on vaikea erehtyä. Ne riippuivat mustalla hameella. Toisella puolen pöytää istui Laxin poika.

— Yngve?

— Niin, Yngve. Eihän hänellä ole muita.

— Mitä hän meistä tahtoo, senkin tungettelija! Ja Letta! Kyllä minä sen tytön opetan... Mutta ei Jumalan tähden sanota äidille mitään... nyt vielä. Hänellä on niin paljon tällä hetkellä. Se oli se asianajaja, joka on käynyt täällä katsomassa huvilaa...

— Rappiolle mennään... alamaata... vinhaa vauhtia.

Äiti palasi keittiöön ja käski tyttärensä etsiä mittanauhan. Ostaja tahtoi tietää salin suuruuden, nimittäin pituuden ja leveyden. Hän kysyi niinikään, eikö voisi saada vuokrata huvilaa vuodeksi.

Aamiainen vietiin pöytään ja samalla siirryttiin ruokasaliin. Keskustelu ei tahtonut lähteä liikkeelle. Eri haaroilla tartuttiin kiinni johonkin aiheeseen, mutta siihen se katkesi. Heini ei jaksanut nauraa niinkuin eilen. Eversti jauhoi yhä juttuaan totuuden tuolista. Kukaan ei kuunnellut häntä. Vanha täti ja talon emäntä välttivät toistensa katseita. Tuomari vihdoin alkoi johtaa keskustelua määrättyyn suuntaan.

— Me siis tiedämme, mitä tiedämme, sanoi hän. — Mutta onko nyt sopiva aika ja paikka pohtia, miten olisi otettava selkoa siitä, minkä vaikuttimen nojalla teko on tapahtunut ja mihin keinoihin olisi ryhdyttävä siihen nuoreen Surpaeukseen nähden, joka tässä on horjahtamaisillaan rikollisten tekojen piiriin? Näen äidin tuskastuneet kasvot ja ymmärrän hänet täydellisesti. Niin hyvin kuin tällainen vanhapoika voi ymmärtää. Vai vaaditteko, että voisin tuntea kuin äiti? No niin, jätetäänkö keskustelu Tommista?

Nuoren Heini Surpaeuksen kasvot olivat kuumenemistaan kuumenneet ja vihdoin hän keskeytti setänsä:

— Minä tässä juuri sanoin tädille, että selkäsaunan se poika ansaitsisi. Kyllä minä sen läksytän. Että kehtaakin...!

— Oikein, rakas Heiniseni, sanoi eversti. — Jätämme tuomion Heinille. Hänenhän sormus oli. On siis aivan oikein, että hän...

Lida rupesi nyt puhumaan:

— Mutta jos, kun Tommi tulee, koettaisimme keskustella sormuksesta. Jos epäilisimme kapteenia ja uhkaisimme lähettää liikkeelle poliisikoirat ja salapoliisit. Eiköhän Tommille tulisi kiire tunnustamaan, miten asiat ovat... Täti, sinä ravistat päätäsi. Mitä sinä tekisit?

Äiti nousi yhtäkkiä, laski salviettinsa pöydälle ja kääntyi lähtemään keittiöön.

Letitsia Surpaeus kävi hyvin kalpeaksi ja huudahti:

— Älä mene pois, Tekla, kyllä minä menen.

— Minä vain... minä vain, kangersi Tommin äiti. — Suola on unohtunut.

— Täällähän se on!

Miten kehnoksi minä olen käynyt! ajatteli Tommin äiti heti sen jälkeen ja pureskeli leivänkappaletta. Minä valehtelen ja petän. Ennen osasin hillitä itseni, nyt näkevät kaikki kehnouteni. Missä ovat minun tahtoni ja minun tarmoni?

Hän palasi pöytään ja pakotti itsensä hymyilemään. Niinkin pitkälle hän pääsi, että katsoi tätiin ja nyökäytti päätään.

Lida ja Heini olivat tarttuneet vanhan tädin käsiin ja pitelivät häntä pöydässä.

— Miten sinä, täti, kasvattaisit sitä pahaa poikaa? kysyi Heini.

— Kyllä elämä hänet kasvattaa, sanoi Letitsia Surpaeus.

— Ehei, rakas sisar, kiivastui eversti, — jos jätämme vekaran elämän haltuun, niin hän mielin määrin mustaa meidän nimeämme kunnes kerran istuu linnassa. Kirkas nimikilpi se on ainoa arvokas omaisuus elämässä. Poika on otettava lujille. Kyllä minä pelotan hänet. Jahka hän kuulee mitä perintöjä hän on saanut, niin kyllä hän, piru vie, säikähtää. Jättäkää te asia minun haltuuni. Kyllä minä lupaan, että miehenalulla ennen iltaa housut tutisevat.

— Antakaa minun vielä vähän aikaa ajatella, sanoi Tommin äiti. — Minä ehkä tunnen lapseni parhaiten, minä ehkä tiedän, mikä keino sopii juuri hänelle. Vai ehkäpä... joku... täällä... tietää tämänkin asian paremmin...

Tekla Surpaeus tunsi suurta halua haavoittaa ja lausua pahoja sanoja. Niitä kumpuili huulille, niitä nousi tuntemattomista lähteistä ja niissä oli outo viehätys kuin jossakin uudessa urheilupelissä, jonka olemassaolosta ei tähän asti ole ollut tietoa ja jonka yhtäkkiä havaitsee osaavansa. Samalla kuin hänen vastaherännyt urheiluhalunsa pyrki laukkaamaan eteenpäin minkä jaksoi, suhtautui hänen vanha luonteensa hämmästyneesti, jopa varsin tuomitsevasti urheilijaan. Hävetti ja suututti. Hän tappoi vallattomat sanat suuhunsa ja ehti ajatella, ettei ehkä hän itsekään ollut aivan viaton Tommin taipumuksiin, hänessäkin näytti olevan ties mitä alhaisia ominaisuuksia. Mutta nämä kaikki tajuamiset kipunoivat hyvin nopeasti hänen sielussaan.

— Äiti, ei äiti nyt viitsi! huusi Lida. — Äiti söisi jotakin, ei meidän vieraillemmekaan maistu ruoka, kun ei äiti näytä esimerkkiä.

Tartuttiin kiinni kaikkein lähimpiin tarjolla oleviin keskustelunaineksiin. Puhuttiin siitä ruuasta, mitä oli pöydällä. Se oli erinomaisen hyvää. Mitä maksoi nykyään voi? Se oli halvennut, sitä sai seitsemällä kolmatta markalla. No kyllä sitä on siinäkin. Kananmunat maksoivat markka viisikolmatta ja markka viisikymmentä penniä. Nekin olivat halvenneet. Olivatko ne todella niin halvat? Mutta sehän oli hintana ennen sotaa. Eversti ihmetteli ja iloitsi perheenemäntien puolesta. Hän sai veljeltään tietää, että tämä hinta koski munayksikköä eikä tiuta. Hetkeksi tuli Surpaeusten piirissä helpompi olla ja nauru kaikui luonnollisempana.

Silloin alkoi tuomari tuoda esiin asiaa, jota hän nähtävästi kaiken aikaa oli säästänyt, odotellen sopivaa hetkeä.

— Yksi seikka, alkoi hän, — yksi seikka tässä sormusasiassa on vielä selvittämättä. Katson olevani pakotettu siihen kajoamaan, vaikka olisikin hauskinta jo poiketa muihin aiheisiin. Kumma kyllä ei kukaan tullut sitä ajatelleeksi, enkä minäkään puhunut siitä mitään salapoliiseille, vaikka se oli mielessäni. Minä nyt kerta kaikkiaan olen se huuhkain, joka aina tuo esiin ikävät asiat. Vai ehkä joku toinenkin on tullut ajatelleeksi asiaa, josta aion puhua?

Tuomari antoi katseensa liukua kasvoista toisiin. Useimmat olivat tuskallisessa odotuksessa. Eversti rupesi nauramaan.

— Ei, sanoi hän, — varmaan kukaan muu ei kadehdi sinulta yleisen syyttäjän virkaa perheemme piirissä. Kukaan ei laukkaa sinun edellesi. Sinä pysyt aina susivoutina... Jos muuten saan avata suuni, nyt, kun arvoisa vanhempi veljeni hetkeksi on suvainnut antaa tykkiensä vaieta, niin haluaisin sanoa sinulle, rakas veljenvaimoni, että on luonnollista, että sinä harkitset ja päätät, miten perheemme nimi parhaiten voidaan suojella. Sinähän näit, miten veli-vainajamme taisteli sen puolesta, niinkuin mekin muut olemme koettaneet. Sinä tietysti tunnet poikasi parhaiten ja sinun äidinsydämesi varmaan löytää keinot, millä johdetaan hänet pienestä hairahduksesta. Tätä asiaa on nimittäin minun mielestäni käsitelty osaksi aivan liian suuresti. »Rikollisuuden teitä», joista meidän ankara tuomarimme ja munaskuiden-tutkijamme puhuu, ei tässä kannata ensinkään mainita. Poika on leikitellyt. Mutta toiselta puolen olemme taasen käsitelleet asiaa aivan liian kevytmielisesti. Surpaues-nimi ei saa joutua ihmisten hampaisiin. Nimittäin niiden Surpaeusten, joitten nimi tähän asti on ollut puhdas. Ja sitä voi täydellä syyllä sanoa kamreeri Hugo Surpaeuksen ja maanviljelijä Albert Surpaeuksen nimistä. Sitä emme voi estää, että kapteeni eli literatööri eli miksi häntä nyt kutsuisimme, sotkee nimeään minkä ehtii. Meidän rakas veljemme, jota kutsumme tuomariksi, hän puolestaan kai tekee sen jonkin verran naurunalaiseksi, mutta...

— Setäää! huusi Lida.

— No niin, no niin, päästäkäämme läsnäolevat rauhaan. Se mitä halusin sanoa oli, että jos me pidämme tarkasti huolen siitä, että asia ei tule maailman korviin, niin kaikki oikeastaan on järjestyksessä. Heinillä on sormuksensa, äiti pitää huolen siitä, että Tommi saa oikaisunsa ja me kaikki koetamme kiilloittaa yhteistä kiipeämme, jos niin saan sanoa, voimiemme mukaan. Etsivät olen jo vannottanut, etteivät he lavertele.

Eversti oli onnistunut hetkeksi jälleen keventämään mielialaa huoneessa. Kaikki olivat tyytyväisiä hyvän aterian jälkeen ja valmistautuivat nousemaan. Mikael Surpaeus ainoastaan ravisti, salviettia käyttäessään, malttamattomana päätään.

— Täytyy ihmetellä, sanoi hän, huolellisesti taittaen kokoon salviettinsa, — täytyy ihmetellä herra everstin kevytmielisyyttä. Tuon kaiken hän lateli, hyvin tietäen mistä juurista me kasvamme esiin. Isoisän isän emäntä oli sairas ihminen, mutta hän oli myöskin epärehellisen kauppias Hompon tytär. Rikkaudet, jotka hänen kuollessaan jäivät lapsille olivat...

Lida ja Heini nousivat. Heillä oli jo kiire kaupungille.

— No minä jätän, minä jätän, kiirehti tuomari puhumaan. — Mutta pyytäisin teitä, hyvät veljentyttäreni, olemaan läsnä siinä, mitä vielä sanon. On saatu selville, mikä oli sormuksen kohtalo, kun se joutui ulkopuolelle porttia. Mutta ei ole yritettykään ottaa selkoa siitä, kuinka sormus vaelsi sinne.

Tekla Surpaeus seisoi jo kooten lautasia. Hän hillitsi itseään äärimmilleen ja sanoi sentähden luonnottoman tyynenä:

— Mutta Mikael hyvä, emmekö jo selvittäneet sitä asiaa. Joku lapsista kuljetti ajatuksissaan sormuksen portille. Kävimme kaikki hiukan hajamielisiksi sentähden, että kapteeni ja Tommi juuri silloin tulivat. Lapset eivät voi muistaa kenellä sormus silloin oli.

Huoneessa vallitsi tuskallinen hiljaisuus. Vanha täti kokosi vuorostaan toisessa päässä pöytää lautasia, mutta hän teki sen äänettömällä tottumuksella niinkuin vain se tekee, joka vuodesta vuoteen ja päivästä päivään on tehnyt samaa työtä, aina peläten häiritsevänsä. Heini piteli tuolin selustan takana oikealla kädellään kiinni sormustaan ikäänkuin peläten sen olevan vaarassa.

— Onko todistettu, jatkoi Mikael-setä hellittämättä kyselyään, — ettei se lapsista muista, joka sormuksen kuljetti?

— Kyllä se Letta on ollut, sanoi Lida, — mutta ei ole sanottu, että hän sitä muistaa. Setä kulta, ei hän olisi uskaltanut tahallaan ottaa sormusta, jos olisi tahtonutkin.

— Rakas lapsi, sanoi taasen äiti, kääntyen vanhimman tyttärensä puoleen, — saatatko nyt sanoa sellaista, että sisaresi ehkä olisi voinut tahtoa? Kuinka voit sellaista ajatella?

Nyt puhuivat kaikki yhtaikaa. Eversti kysyi, oliko palvelija jo tullut torilta ja kehoitti läsnäolevia seuraamaan kirjastohuoneeseen, ettei hän kuulisi. Lida rukoili, ettei tällä kertaa puhuttaisi tästä asiasta. Heini pyyteli, että jätettäisiin hänen sormuksensa rauhaan, hän alkaa muuten pelätä, että se tuottaa onnettomuutta. Äiti vaati langoltaan joitakin todistuksia, sillä tämä alkoi jo käydä liian rumaksi. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Letitsia Surpaeukseen, joka oli avannut ikkunan ja seisoi ulos katsellen ja päästäen sisään lintujen laulua. Mikael Surpaeuksen ja hänen kälynsä välillä syntyi vihdoin keskustelu.

— Pyydät todistuksia, Tekla, sanoi tuomari. — Minä olen jo kauan katsellut sitä tyttöä. Eikö hänestä liene nousemassa kaunein koko perheestä. Naistuntijamme eversti kai sen voisi parhaiten todeta. Mutta minä olen seurannut jotakin muuta, mikä kehittyy tämän kauneuden turvissa. Sanoisinko sitä kiemailuksi... Ei, ei, ei, lopetan heti. Luulet varmaan, Tekla, että tyttäresi tänään on istunut uskonnontunnilla koulussa. Minä näin hänet tullessani tänne Esplanaadipaviljongissa Laxin pojan seurassa. Mehulasit ja jotakin muuta heillä oli edessään. Ei, minä en erehtynyt. Letan palmikkoja ei ole kovin monella eikä hänen avokaulaista mustaa leninkiään. On ehkä syytä, Tekla, että sinä pidät silmällä myöskin tätä nousevaa kaunotarta.

Tekla Surpaeus ei puhunut mitään. Hän kokoili tavaroita tarjottimelle ja huojutteli päätään, tapaillen hymyä, jonka turvissa hän oli läpäissyt punaisena aikana niin monesta vaikeasta tilasta. Hymy ei tahtonut tulla, mutta pään huojutus sanoi: en usko, en usko, en usko. Ja huulillaankin hän äänteli jotakin sentapaista. Vihdoin hän sai hymyn valtoihinsa ja lausui levollisesti:

— Se on kaikki mahdollista. Minulle selviää tässä entistä selvemmäksi, että minun lastenkin tähden täytyy asettua kaupunkiin. On ollut paha, että he ovat olleet pakotetut syömään aamiaisen muualla.

Eversti selitti jälleen nauraen, ettei se nyt ole koko maailman asia, jos rikas koulupoika tarjoaa sievälle tytölle lasin mehua. Sellaista on tapahtunut maailman alusta ja tulee tapahtumaan maailman loppuun. Nuorten katkismus on sellainen, sille eivät mitkään koulutantat mitään mahda. Letta on kaunis, hänen ohitseen ei kulje kukaan sitä huomaamatta. Ja Laxinkin pojalla on silmät päässä.

— Kuinka tämä kaikki on kauheaa! vaikeroi Heini tuolille lyyhistyneenä. — Täällä oli kaikki niin hyvin, kun minä tulin ja nyt on paljasta onnettomuutta.

Kukaan ei kuunnellut häntä. Letitsia-täti sulki ikkunan ikäänkuin hän nyt ulkoa olisi saanut sen voiman, jota tarvitsi. Hän oli hyvin kalpea, kun hän astui pöydän ääreen ja hänen kätensä vapisivat niin, että hän tarttui tuolin selustaan, saadakseen ne pysymään kurissa.

— Koska nyt näyttää tulleen tällainen selvittelypäivä, sanoi hän, — niin ehkä minäkin saan lausua pari sanaa. Tekla, tahdon vain sanoa, että pääset rauhaan minusta.

Minä olen valmis lähtemään. Olen viipynyt liian kauan. Minun olisi pitänyt ymmärtää lähteä heti, kun veljeni oli kuollut. Hän tarvitsi minua ja minä olin liiaksi kiintynyt hänen kotiinsa.

Molemmat nämä naiset, joiden mielissä vuosien kuluessa hiljaa ja keskeytymättä oli patoutunut katkeruutta toisiaan vastaan, seisoivat nyt vihdoin vastatusten. Se oli vanhaa kaunaa ja he unohtivat tykkänään salata mitään kuulijoilta. He olivat kuin kahden.

— Niin olit, vanha täti, sanoi Tekla Surpaeus. — Jos sinulla olisi ollut hiukkasenkin hienotunteisuutta, niin et olisi tunkeutunut välillemme.

— Ei, ei Tekla, hän oli vain niin tottunut minuun. Hän oli niin heikko lapsena. Ja sittemmin hän aina tahtoi säästää sinua.

— Hän sääli sinua! Hän ei tarvinnut sinua, sitä sinun on turhaa uskotella minulle. Mutta sinä olet aina ollut raukka, joka et ole kyennyt pitämään itsestäsi huolta — minne olisit joutunut...

— Et tiedä, et tiedä mitä sanot. Sen saa siitä, että on uhrannut elämänsä muiden hyväksi. Etkö luule, että olisin voinut kulkea omia teitäni ja löytää onnen...

— En, suoraan sanoen en. Olit liian romanttinen ja hysteerinen. Pelkään, että olet vaikuttanut meidän lapsiimme enemmän pahaa kuin olet tahtonut. Tarinat kauniista tädistä, josta olisi voinut tulla suuri näyttelijätär ja joka jonkin rakkausjutun tähden heittäytyi järveen...

Sedät yrittivät molemmin puolin sovittaa kiihtyneitä naisia, mutta he olivat päässeet selvittelyn alkuun, joka vuosikausia oli heissä valmistunut, ja jatkoivat hellittämättä.

— Mikset ruvennut näyttelijättäreksi? sanoi rouva Surpaeus kylmästi.

— Miehesi rukoili, etten tekisi sitä.

— Sitä en voi uskoa.

— Usko tai ole uskomatta. Pienet kädet hän kietoi kaulaani. Minä olen aina niin sanomattomasti rakastanut lapsia.

— Kuka nyt kuulee lasten pyyntöjä. Vanhempana hän olisi kiittänyt sinua siitä.

— Sinä et tuntenut hänen taistelujaan.

— Ja sinäkö tunsit?

— Minä tunsin. Hän sääli sinua ja säästi sinua. Hän ei viattomalle vaimolleen tahtonut näyttää, mitä on rikollisuuden perintö...

— Sinä valehtelet, minä jaoin hänen kanssaan ilot ja surut.

— Riittihän niitä sinunkin osallesi, varsinkin viime vuosina. Ilot sinä sait kaikki. Suruista vaikeimmat sain minä. Siksi että tunsin ne ennestään. Tekla, koeta ymmärtää tämä. Erotaan ystävinä.

— Ei koskaan. Sinä olet vuosikausia täällä nakertanut minun kotionneani...

— Oi, oi, oi, olisit vain sanonut...

— Olisit saanut sen itsestäsi ymmärtää, sinä joka olet yhtä viisas kuin olet ollut kaunis.

— Koetin pysyä niin hiljaa loukossani. Koetin auttaa sinua.

— Paikata ja parsia sitä sinä koetit tehdä.

— Niin, koetin paikata ja parsia särkynyttä elämääni...

— Siinä se tuli esiin! Omaa särkynyttä elämääsi sinä ajattelit.

— Ehkä olet oikeassa. Ehkä olen ajatellut vain itseäni. Olen koko ikäni vain varjellut sormustani ruostumasta. Olen elämässä rakentanut vain oman itseni. Olen valmistanut itseäni kuolemaa varten. Ja tässä minä nyt olen. Tällainen vaivainen olen. Ehkä olet oikeassa: olen ajatellut vain itseäni. Mutta nyt ajattelen sinua: sinun täytyy päästä minusta. Minä menen.

— Olen hyvin kiitollinen. Kun vain uskaltaisin uskoa, että pidät sanasi.

— Hän on tervetullut meille! huusi Heini kyynelten vallassa.

— Ja meille, Tekla! sanoi tuomari. — Me emme ole tätä tietäneet. Uhrautuvaisuutta se on ollut meidän puoleltamme, kun olemme antaneet hänen olla täällä. Tarvinnut olen häntä aina, minä, vanhapoika. Ja sitten kun hänkin muutti Suomeen, tuo eversti, niin on meitä kaksi vanhaapoikaa. Tekla, tiedätkö, olemme kovin kiitolliset, jos saamme Titsian paikkaamaan ja parsimaan sekä sukkiamme että elämäämme. Et näy tietävän, Tekla, mitä sukkaparit nykyään maksavat ja mitä on usko elämään Hyvänen aika, jos vain olisimme aavistaneet. Titsiahan on ollut meille kuin äiti. Ja saanhan minä sen sanoa sisareni? Anna minun nyt se sanoa. Anna minun kertoa, mitä sinulle on merkinnyt annettu sana...

— Ei! sanoi Letitsia Surpaeus käheästi. — Et mitään sinä saa sanoa. Minulle on yhdentekevää, mitä minusta uskotaan. En ole koskaan kaivannut muiden kunnioitusta kuin omaani. En tule paremmaksi enkä huonommaksi, jos minusta uskotaan hyvää tai pahaa. Olen mikä olen. Ja pidän huolen itsestäni.

Heini tuli ja kiersi kädet hänen kaulaansa.

— Täti, sinä tulet meille. Tulethan! Tai sinä tulet minun kotiini...

— Kiitos, lapsi. En mene enää kenenkään luo.

— Ja minne sitten, jos saan kysyä?

— Se on minun asiani. Yhden vielä sanon sinulle, Tekla Tanker. Kun alat oikoa lapsiasi, Tommia ja Lettaa, niin...

— Jätä se asia minulle!

— ... niin on toista heistä kohdeltava hienosti, kaukaa, niin ettei hän aavista, että kätesi johtaa häntä. Jos minä nyt uskallan sanoa... Sormus täytyy viedä sinne, minne Tommi oli sen vienyt. Jos häntä taitavasti johdetaan, niin hän itse tuo sen takaisin. Lettaa taas on pideltävä ankarasti ja kovakouraisesti. Hän on paljon karkeampaa, halvempaa ainesta. Ota hänet, Tekla, heti koville ja rankaise häntä... Ja sinä itse, sinä itse näytät nyt olevan oikealla tiellä. Elämä näyttää mielistyneen sinuun ja tarjoavan sinulle sormustaan. Hyvä siitä tulee, Tekla Tanker, sillä sinä olet hyvää ainesta. Ja nyt minä lähden valmistamaan itseäni matkaan. Onkin jo aika, olen kiintynyt tähän kotiin ja näihin lapsiin liiaksi. Siinä menettää ihminen vapautensa... Rakkaan Hugon vaalilause oli: hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide ja kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.

Hän oli viime sanoillaan mykistyttänyt läsnäolijat. Kaikki näkivät hänen oikaisevan selkänsä ja korottavan päänsä ja raskaasti nojaten kaidepuuhun astuvan yläkertaan. Jokaiselle tuli silmien eteen kuva siitä, kuinka hän astuu pieneen huoneeseensa, missä ei ole uunia ja ikkunasta vain puolikas, missä seisoo hänen siro pitsitetty vuoteensa, nukkemainen kirjoituspöytä täynnä valokuvia, ja piirongilla ja hyllyillä pieniä muistoesineitä sellainen määrä, että huoneessa tuskin saattaa kääntyä. Mitä hän tekee, kun tulee ylös? Lysähtääkö vuoteen laidalle ja alkaa itkeä? Vai seisooko keskellä lattiaa ja ajattelee asemaansa? Jokaiselle tuli tunne, ettei lohdutuksen tarpeessa ole vanha täti, vaan koti, joka hänet menettää. Kenenkään mieleen ei johtunut lähteä vanhan neidin mukaan, vaan kaikki karkasivat eri haaroille punnitsemaan, mitä olisi tehtävä.

— Kaikki on minun syyni, vaikeroi Heini keinussa omenapuiden alla. — Että minä tulinkaan tänne, minä onneton. Minun tekisi mieli lähteä takaisin heti paikalla. Kaikki oli niin hyvin ja nyt on kaikki nurin.

— Jos sähköttäisit Halvorille, ehdotti Lida.

— Sen minä teenkin, valkeni Heinille. — Halvor tulee, jos hän ikinä voi. Ja miksei hän voisi. Hän sanoo minulle mitä minun on tehtävä. Tiedätkö, Lida rakas, se on kauheaa, mutta tämä sormus ei enää anna minulle rauhaa. Se polttaa minun käsissäni. Minä pelkään, että minun täytyy viedä se sinne, minne Tommi sen jätti, jotta hän itse toisi sen takaisin. Uskotko että hän tuo? Jos sormus jää sille tielle? Minä pelkään vanhaa tätiä, kun hän sanoo jotakin, niin täytyy totella. Mitä minä teen?

— Odotat kunnes Halvor tulee.

— Kyllähän minä tiedän mitä hän sanoo. Hänestä on ihmisen elämä tietysti tärkeämpi kuin tämä sormus.

— Odota nyt joka tapauksessa.

— Mutta jos Tommille sillä aikaa tulee jokin vahinko. Minun on paha olla. Salapoliiseille kai sitten täytyisi uskoa koko asia. Meille taitaa jo tulla kiire. Pitäisikö kuitenkin ensin mennä Titsia-tädin luo? Minne luulet hänen menevän?

— Ei äiti päästä häntä meiltä.

— Hän ei jää tänne.

— Hän jää, kun me kaikki pyydämme. En voi ajatella Niemenkiveä ilman häntä.

— Mutta jos huvila myydään.

— En voi sitäkään ajatella.

— Se on kai välttämätöntä lasten koulunkäynnin vuoksi. Ja ehkä velkojenkin.

— Mutta vaikka meidän kotimme olisi missä, niin Titsia-täti kuuluu sinne. En luule Tomminkaan suostuvan siihen, että hän lähtee.

— Hän näytti siltä, ettei häntä mikään taivuta. Ehkä hän menee Mikael-sedän ja Gabriel-sedän luo. Aikookohan hän lähteä pian. Oi jos hän tulisi meille Niemeen. Tämä kaikki sai alkunsa minun kihlasormuksestani. Eikö se nyt ole kauheaa? Sormus polttaa kädessäni.

— Lähdetään sähköttämään Halvorille.

Veljekset seisoivat kamreeri-vainajan työhuoneessa ja puhelivat kuiskaten.

— Siinä sinä nyt sait! sanoi eversti, silmät seisoen päässä ja käsiään heristellen. — Nyt on perhe hajalla. Iankaikkisella penkomisellasi olet saanut sen aikaan. Mitä sinä menet mullistamaan maailmanjärjestystä. Nyt näet, mihin se vie. Anna ihmisten juoda ja ottaa sormuksia ja tehdä epärehellisiä vararikkoja ja nauttia mehua paviljongeissa ja tehdä, mitä he ikinä haluavat. Kuka sinut on asettanut susivoudiksi? Sinä itse, ei kukaan muu. Mikä sinä olet syyttämään heitä tai tutkimaan heidän tahtojaan? Pidä huolta itsestäsi ja anna muille sama vapaus. Piru vie, kuinka minä raivostun, kun ajattelen miten hyvin me kaikki elimme ennenkuin sinä rupesit tutkimaan ihmistahtoa. Mihin panet nyt Titsian asumaan? Meillä on kaksi huonetta — asutko sinä hänen kanssansa? Vai tarkoitatko, että minä asuisin sinun kanssasi? Etkö räjähdä heti paikalla, kun minä tulen kotiin kaupungilta ja sinä tunnet, että olen ottanut hiukkasen alkoholia? Minä en sinun takiasi tule ottamaan lukuun mitään rajoituksia. Teen kaikkeni saadakseni tämän maailman nurinkurisimman lain rikki. Ja jos sinä olet tunkenut huoneeseeni, niin auta armias, jos hiiskahdatkaan, piru vie.

— Mutta Gabriel, rauhoitu, yritti vanhempi veli. — Minunko syyni tämä kaikki on? Minunko syyni on, että veljeni yhdessä maan muiden edesvastuullisiksi lukeutuvien kansalaisten kanssa urheilee lainrikkomuksessa? Eikö Suomessa osattu juoda ennen kieltolakia? Tiedätkö miltä sairas nykyaika maassamme näyttäisi ilman kieltolakia? Onko minun syyni, ettei sinun everstinjärkesi ylety ymmärtämään tätä? Onko minun syyni, ettei Suomen sivistyneistökään käsitä tätä? Onko minun syyni, ettette pidä omasta arvostanne kiinni, vaikka puhutte kunniasta. »Hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide», sanoo vanhan testamentin viisas, mutta meidän aikamme viisaan mielestä on huonokin voide parempi kuin hyvä nimi. Onko tämä minun syyni? Kuka meistä julisti tuhannen markan palkinnon sormuksen löytämisestä — minäkö? Mistä nyt otat tuon tuhat markkaa? Ehdotat tietysti että jaamme menon, ja minä olen tietysti valmis jakamaan sen. Niinikään olen valmis pitämään huolta sisarestamme. En vielä tiedä millä tavalla. Jos veljemme Enok nykyään todella ansaitsee, niin ehkä hän voisi alkaa maksaa velkojaan, joiden tähden me olemme joutuneet tähän köyhyyteen.