Part 6

"Ole vaiti! Onko hän mikään nainen? Aamulla — soutaessani häntä tänne satamaan — minut ihan tenhosi luonnon kauneus. 'Ihanaa', sanoin, 'ihanaa! Katsokaas aurinkoa — vettä — sinitaivasta!' Mutta mitä hän vastasi? 'Minä tahdon kotiin nukkumaan, hra Brille. En ole saanut unen hiventäkään silmiini! — Te kuorsasitte niin kauheasti veneessä.' Onko hän mikään nainen? Onko hän — onko? Ei, kiitos, siitä sukupuolesta olen saanut tarpeekseni! Sen sanoinkin hänelle. Ja tänä iltana hän matkustaa."

"Se olikin parasta, mitä hän saattoi tehdä, saadaksemme Munksholman jutun käyntiin. Hänelle pitäisi oikeastaan antaa prosentti pikaisesta paljastautumisestansa."

"Prosentti! Sen hän voisi kernaasti saada, mutta sydäntäni ei koskaan."

XVII.

Kuinka oli Helga Munkin laita? Hänessä oli tapahtunut muutos. Hän ratsasti nykyään hyvin harvoin liikkeelle, ei enää sadatellut eikä polttanut pitkiä Sikaareja.

Ei, nyt oli tullut kirjojen vuoro. Hän tahtoi oppia tuntemaan maailmaa, ja siinä hän otti kirjat avukseen. Hän luki kaikkea, mitä käsiinsä sai. Pahaa ja hyvää, tyhmää ja viisasta sekaisin. Ja hänet täytti samanlainen tietämättömän pelko kuin kokelaan, joka sukelluskellossa lasketaan meren pohjalle.

Tuollaisiako ihmiset olivatkin! Noinko he tunsivat! Noinko he puhuivat ja toimivat! Oliko tuo todellista — tuo voimakkaiden ja ihmeellisten intohimojen myrskyisä vaihtelu? Oliko hänessä samoja mahdollisuuksia? Kävikö hänenkin sielussaan tuollaisia vaarallisia maininkeja — syvällä sopukoissa, missä hän ei itse kyennyt niitä vallitsemaan? Vai kehittyikö sellaista vasta vuosien mukana?

Hän kysyi neiti Josefinalta. Neiti Josefina vastasi, että se oli vain lorua ja teeskentelyä. Kirjojen sepittäjillähän täytyi olla jotakin täytettä teoksiinsa.

Eräänä päivänä häädettiin muuan palvelustytöistä kartanosta rakkausjutun takia. Hän oli käyttäytynyt alhaisesti ja kehnosti, sanoi neiti Josefina.

Helga ajatteli Kaarinin lempeitä kasvoja, hänen ystävällisiä harmaita silmiään, hänen ujoa esiintymistänsä. Oliko mahdollista, että tuollaiseen ulkonaiseen kunnollisuuteen saattoi piiloutua kehnoa halpamaisuutta?

Hänen täytyi saada lähempi selko asiasta. Ja eräänä sunnuntaina, kun neiti Josefina oli kirkossa, hän lähti Krappin luo.

Krapp istui kumartuneena tähtikartan yli. Tähtitiede oli hänen monia mielitekojaan, ja hän oli juuri saanut käsiinsä erinomaisen tutkielman muutamista Kravun sikermän uusista kiertotähti-löydöistä.

Mutta tulijan nähdessään hän pani tähtikartan pois, ja kiharaisen parran takaa tunkeusi leppeä hymy näkyviin.

"Kas vain, tännehän tulee tosiaan hienoja vieraita!"

"Krapp, mitä rakkaudella ymmärretään? Sanokaa, Krapp!" Hän oli huutanut kysymyksensä Krappin korvaan, ja tilanhoitaja oli istunut valmiina vastaanottamaan hänen sanansa niin kiitollisen hyväntahtoisena kuin vähäkuuloiset useinkin antautuvat keskusteluun.

Mutta asian kuullessaan hän säikähtyi ja punastui hiusmartoa myöten.

"Rakkaudella? Niin, on tosiaankin vaikeata — hm, hm — vastata siihen. Miten on neiti Helga johtunut sellaisiin ajatuksiin?"

"Täti on ajanut Kaarinin pois rakkauden tähden. Hän sanoo, että Kaarinin rakkaus on alhaista ja huonoa. Minkävuoksi se oli sellaista?"

"Sitä on minun kerrassaan mahdoton sanoa. Jos neiti Helga välttämättä tahtoo tietää sellaisista asioista, niin teidän on paras puhua niistä tätinne kanssa."

"Kyllä kannattaisi! Hänen tapansa selitellä — sen tunnen. Älkää suinkaan kuvitelko, että minä olen niinkuin tytöt teidän nuoruudessanne. Niille voi syöttää joutavaa lorua, mutta minä olen selvillä yhdestä ja toisesta seikasta, nähkääs. Olen lukenut paljon ja — tuuminut paljon. Minun tarvitsee vain kuulla teidän ajatuksenne sentähden, että tiedän teidät ihmiseksi — teidän oma sisäinen ajatuksenne — rakas, hyvä Krapp."

"Minun ajatukseni — mistä sitten, neiti Helga?"

"Hyvä Jumala, rakkaudesta luonnollisesti. Onko täti mielestänne oikeassa, väittäessään sitä heikkoudeksi ja luonteenlujuuden puutteeksi, että antaa — tuon tunteen vallata itsensä? Katsokaas, minähän olen paljon lukenut nykyaikaisesta naisesta. Ja onhan selvää, että itsenäinen olemus voi aina löytää jonkun arvokkaan elämäntehtävän. On muitakin kutsumuksia kuin ruokkia lapsia ja kutoa sukkia. Mutta onhan miehilläkin elämäntehtävänsä, ja kuitenkaan eivät he luovu rakkaudesta — sanokaa, minkätähden me naiset emme siis myöskin voisi rakastaa ja silti olla ihmisiä?"

Hän oli tarttunut tilanhoitajan takinrinnukseen ja huutanut hänen korvansa juuressa. Nyt hän seisoi punaisena ja innostuneena odottaen vastausta.

Mutta Krapp kaikkosi hänestä ja alkoi hypistellä tähtikarttaa.

"Hm, hm — pikku neiti Helga-parka! Niin, pikku neiti Helga-parka."

"Minkätähden säälittelette minua? Sanokaapas, Krapp, minkätähden?" Ja hän karttoi Krappin katsetta. "Siksikö, että — minun on täytynyt luvata olla menemättä naimisiin?"

Krapp tuumi kotvasen.

"Ei, en siksi, vaan syystä että te kyselette niin paljon sellaisia seikkoja, joihin ei kukaan muu kuin te itse voi vastata. Se osoittaa minulle, että te ette tunne itseänne täysin varmaksi."

"Tahdotteko vastata minulle kysymykseen, johon te voitte vastata — ja ainoastaan te? Jos te rakastaisitte onnettomasti, niin toivoisitteko silloin, että te ette koskaan olisi oppinut tuntemaan, mitä rakkaus on?"

Krapp silmäili Helgaa kirkkaalla ja levollisella katseellaan.

"En, neiti Helga — en, sitä en tekisi. Minulla kenties on se tunne, ja olen aina tiennyt, että se ei johtaisi minua mihinkään onneen. Mutta minun olisi mahdoton toivottaa sitä pois elämästäni. Se on antanut minulle syvän ja vakavan sisällyksen, ja kun täältä kerran erkanen — kun olen ulkopuolella kaikkien maallisten toivomusten ja — hm — halujen, tiedän sen tunteen silloin esiintyvän onnenani."

Helga huokasi.

"Minusta tuntuu — että se onni — kun kaikki on kuitenkin loppunutta..." Hän reipastausi ja kohotti päätänsä. "En muuten paljoakaan usko niin sanottuun suureen rakkauteen! Järjetöntähän on yhtäkkiä kiintyä vento vieraaseen ihmiseen siinä määrin, ettei luule voivansa elää ilman häntä."

"Niin, niin, neiti Helga, hyväpä teille, jos olisitte oikeassa!"

"Voitte olla huoletta. Minä en ole mikään sellainen. Hyvästi, Krapp, kiitos haastelustanne. Se oli hauskaa..."

Ja hän riensi pihan yli, Krappin seuratessa häntä akkunasta katseellaan, kunnes tyttö vilahti ulos portista.

Mutta toden teolla Helga uskoi enemmän kuin koskaan siihen suureen rakkauteen, ja hän pelkäsi sitä...

Niin, semmoisen kauhun hän oli saanut, että hän tuskin uskaltausi ulkosalle. Sillä se vaani heti ulkopuolella — tuolla metsässä. Siellä se istui maalauslippaineen, telineineen ja värilautasineen, ja jos se vain näki hänestä vilahduksenkaan, niin se ajoi häntä takaa läpi orjantappurapensaiden ja yli mättäiden.

Illalla istuessaan neiti Josefinan kanssa suuressa arkihuoneessa hän kysyi:

"Sanokaa minulle, täti Fiina, — Edla Munk, olikohan totta, että hän kuoli onnettomaan rakkauteen?"

"Loruja! Hän kuoli keuhkotautiin — tuberkeleihin, niinkuin nykyään sanotaan. Yksi kuolee yhdestä ja toinen toisesta syystä. Varo sinä vain vilustumasta! Nyt on aamukaste kovin runsas."

Mutta Krapp oli lopuksi päivää kerrassaan menettänyt kiintymyksensä Kravun sikermän kiertotähtiin.

XVIII.

Heti kun Bertil Mossgordin vilustuminen oli jonkun verran tasaantunut, päätettiin tehdä ajateltu anteeksipyyntövierailu Munksholmaan.

"Nyt sinun pitää käyttäytyä säädyllisesti", muistutti Matts Brille Mossgordille.

"Et saa juoda itseäsi humalaan, jos siellä tarjotaan väkeviä", lisäsi Petter Witt.

"Et nukahtaa istualle."

"Etkä laisinkaan kiroilla tai syljeskellä lattialle!"

"Sinun on esiinnyttävä naisasian puoltajana."

"Kuivattava jalkasi mattoon."

"Jätettävä piikatytöt rauhaan."

"Luuletteko, että me saamme mitään syödäksemme ja juodaksemme siellä?" kysyi Mossgord.

"Ainakaan et sinä. Jos sinulle jotakin tarjotaan, niin on viisainta, että vain kiität. Se vaikuttaa edullisesti."

Paremman tehon toiveissa he olivat vuokranneet kestikievarin vaunut. Mossgord oli pukeutunut mustaan pitkään takkiin, päässä hänellä oli korkea hattu ja käsissä vaaleat hansikkaat. Hän näytti peräti juhlalliselta.

"Minusta tuntuu kuin olisin vielä kerran pääsemässä ripille", hän sanoi.

Heidät otti vastaan Rasmus-koira, jolle tuli vastustamaton halu käydä hampaistaan riippumaan Mossgordin takinliepeisiin. Mossgord asteli hermostuneesti edestakaisin ja yritti pitää sitä itsestään irti pienillä varovilla potkuilla. Näytti siltä kuin hän ja Rasmus olisivat pujottelehtineet kuviotanssissa.

"Kas niin, pikku koira, kas niin", haasteli hän suostutellen. "Kas niin, koiraseni. Pieni, soma vou, vou, niin! Osaako se pikku haukku istua?"

Mutta Rasmus ei varmastikaan osannut istua. Se kieppui yhä ympärillä ja haukkui vimmatusti, ollen vähällä niellä itsensä pelkästä raivosta. Vasta kun tallirenki hotaisi sitä ruoskalla, se hiukan tyyntyi.

"Se lienee tyhmä koira", arveli Mossgord hengästyneenä. "Muuten tiedän varmasti, ettei ole mitään parempaa keinoa koiran tasaannuttamiseksi kuin saada se istumaan. Jos se onnistuu, niin voi olla aivan huoletta. Mutta tuo hurtta oli kaikkea sivistystä vailla."

Heidän täytyi odottaa hetkinen neiti Josefinaa. Tämä näyttäysi viimein pukeutuneena vanhaan mustaan silkkileninkiin. Se oli hänen vastaanottopukunsa. Hän tunsi, että se tuotti arvovaltaa.

He nousivat kaikki kolme ja kumarsivat, kun hän astui huoneeseen. Ja Matts Brille esitteli itsensä kandidaatti Brilleksi, historiantutkijaksi.

"Ystäväni ja minä", hän sanoi — "hra Witt, jonka neiti tunteekin, ja varatuomari Mossgord — tulemme pahoittelemaan — ä-ä-äh — ikävää — ä-ä-äh — kohtausta, joka sattui pari päivää sitten."

Kohtauksen päähenkilö mutisi jotakin, että se ei ollut tosiaankaan mieluisa. Huoneen kaikki akkunat olivat ilmanpitävästi suljetut, ja hän kylpi hiessä. Korkean hattunsa hän oli laskenut erään kuvapatsaan päähän sohvan viereen, jolle hän oli istuutunut. Patsas esitti erästä manalle mennyttä Munkia — kankipalmikkoista vanhaa ja synkkää herrasmiestä, joka oli ammoin ollut isäntänä Munksholmassa. Ja oli vaikea ratkaista, kumpi oli surullisemman ja katuvamman näköinen, Mossgordko vai tuo elähtänyt tekotukan käyttäjä.

Kun erinäisten selvitysten jälkeen neiti Josefinalle lopultakin valkeni, mitä kohtausta herrat oikeastaan niin pahoittelivat, tuntui hän ottavan anteeksipyynnön suopeasti vastaan.

"Niin, minähän näin, että joku oli vedessä, eikä aina voi huomata eroa ihmisen ja elukan välillä", hän sanoi. "Täällä muuten juoksee niin paljon nuorta väkeä uimassa, ja minä olen sanonut heille, että minä en tahdo mitään tietää moisesta sikamaisuudesta."

"Minä en ui koskaan", vakuutti Mossgord, "mutta katsokaas, olin joutunut veteen tapaturmaisesti."

"Eikähän tuo kylmässä vedessä pulikoiminen voi olla hyödyllistäkään, mutta nuoret tietysti aina uskovat olevansa viisaimpia."

"Lääkärit sentään myös väittävät sitä terveelliseksi", huomautti Matts Brille.

"Lääkärit!" vähäksyi neiti Josefina; "ovatpa nekin oikeata valioväkeä. Täällä makasi äskettäin muuan muonamies ja kuoli sormeensa tulleesta ajoksesta."

"Ja se tapahtui tohtorin takia?"

"Hän ei antanut tuoda tohtoria. Ei, ei, hän sanoi, tohtori kenties vain vie käsivarren, ja jos kerran on kuollakseen, niin minkäs sille mahtaa. Niin, kyllähän ne tohtorit tunnetaan."

"Tänne tulee kai paljon matkustajia, jotka mielellään katselisivat tilaa ja puistoa?"

"Kyllä, ja niistäkös on kiusaa. Äskenkin kävi täällä muuan kaupittelemassa rotanloukkuja. Hänen mentyään huomasimme, että hän oli käynyt sikotarhassa ja maalannut viikset kaikille porsaille."

Mossgord puuttui jälleen puheeseen.

"Niin, sellaisiahan ne ovat. Minun vanhempieni luona kävi kerran eräs, jolla oli hammasjauhetta myytävänä; hän varasti irtokitalaen."

"Niin, mutta juuri tuollaisethan ne nykyään vallitsevat. Muutama päivä sitten oli täällä poliittinen kokous kunnantalolla. Siellä esiintyi muuan ministeri, joka oli ollut päivätyöläinen. Eipä voi näin ollen ihmetellä, että piiat tulevat sellaisiksi kuin ovat! Tuskin viitsivät enää kauhaa liikuttaa."

"Niin, piiat!"

"Mutta lukea romaaneja ne osaavat. Heille pitää tulla omat novellilehtensä. Kauheata kerrassaan, mitä ihmiset nykyään kirjoittelevat! Minä olen ollut eräässä renkaassakin..."

"Missä?"

"Lukurenkaassa! Voi hyväinen aika, kylläpä minä luin lakia kirjakauppiaalle!"

"Mitä hän esitti puolustuksekseen?"

"Äsh, ei mitään! Minä sanoin hänelle: 'Luuletteko, että me elämme sikoläävässä? Että uskallattekin tarjota meille sellaista!'"

"Niin, pitäisi ajatella nuorisoa."

"En soisi pahimman vihamiehenikään olevan tilanomistajattarena. — Saanko tarjota mitään virvokkeita? Hiukan vadelmamehua ja vettä?"

"Tuhannen kiitosta, kun ei vain whiskyä!"

Hän lähti itse antamaan määräystä. Hänen mentyään ovesta Mossgord otti hattunsa kankipalmikolta ja sanoi:

"Kiitä nyt vanhaa neitiä kauniisti hänen ylevistä lausunnoistaan, Ferdinand!"

Neiti Josefina oli silminnähtävästi tullut hyvälle tuulelle, saatuaan tilaisuuden keventää sydäntänsä noille siivoille nuorille herroille. Hän tyrkytti heille mehua ja vettä; heidän piti kaikin mokomin juoda, sillä siitä ei ollut täällä puutetta.

Ja hän ei ollenkaan estellyt, kun Matts Brille esitti pyynnön, että hän ja hänen ystävänsä taidemaalari saisivat tehdä muutamia arkistotutkimuksia kartanossa. Hän kehoitti heitä vain olemaan varovaisia ja eritoten välttämään tupakoimista. Tilanhoitaja Krappin tuli pitää silmällä, että he eivät poikenneet tästä määräyksestä, ja hänen puoleensa oli heidän myöskin käännyttävä saadakseen avaimet.

Neiti Josefinan tätä selitellessä oli Mossgord anteliaasti valellut kukkaruukkua sillä vadelmamehulla, joka oli tullut hänen annoksekseen. Lopulta sitä tihkui aluslautasellekin.

Kunnon neiti joutuu ihmeisiinsä, ajatteli hän, nähdessään jo kasvienkin saattava langeta juoppouden syntiin. Se antaa hänelle aihetta moneen vakavaan tutkisteluun.

XIX.

Petter Witt oli istunut ääneti. Neiti Josefina ei ollut kääntynyt häneen, eikä hän tuntenut erityistä halua palauttaa mieliin ensimäistä käyntiään Munksholmassa.

Mutta tuokion kuluttua ajaessaan vaunuissa leveällä lehmuskäytävällä, joka johti kartanosta maantielle, hän huomasi vaalean puvun, joka silmänräpäykseksi vilahti esiin parin olkiauman takaa.

Samassa oli hän tehnyt päätöksensä. Hän sanoi toisille mieluummin kävelevänsä kotiin. Häntä halutti piirtää luonnos puistokujasta.

Mutta vaunut eivät olleet vielä kunnolleen hävinneet näkyvistä, kun hän hyppäsi ojan yli ja kapaisi juoksemaan aumoja kohti.

Hänen ehtiessään perille ei siellä kuitenkaan ollut ainoatakaan elollista olentoa. Hän juoksi aumojen taakse, niiden väliin, mutta tulos oli sama.

Tallin ovella katseli hevosrenki ihmeissään nuorta herraa, jota huvitti leikkiä piilosilla itsensä kanssa.

Mutta mitä tuo oli? Kasvismaalle johtavalla polulla loisti jotain punaista. Hän syöksähti paikalle ja huomasi, että se oli palmikkonauha.

Tässä oli siis jälki! Nopeasti joutui nauha taskuun, ja nyt hän porhalsi veräjästä kaali-, herne- ja porkkanasarkain poikki, kunnes saapui toiselle veräjälle.

Tämä johti pienemmälle pihalle, jota ympäröi neljä ulkohuoneriviä. Yhteen näistä näki hän vaalean puvun häviävän.

Se oli komea, pitkähkö kivirakennus, portti kummassakin päädyssä. Salamannopeasti hän laski, että jos hän nyt meni sisään toisesta portista, yrittäisi vainottu paeta toisesta. Senvuoksi hän ensin telkesi lähimmän portin säpin lujalla kalikalla, jotta kukaan ei voinut päästä siitä ulos, riensi sitten vastapäiselle portille ja astui sisälle.

Kirpeä haju lemahti häntä vastaan. Hän oli joutunut sikoläävään. Toistasataa kärsää tervehti häntä pauhinalla, joka oli halkaista hänen rumpukalvonsa. Komeat tanskalaiset jouluporsaat ja puolilihavat englantilaiset siat ja tylppäkuonoiset yorkshirelaiset täyttivät ilman röhkimisellään. Onnelliset imisät, jotka lojuivat pahnoissa puolipökertyneinä äidinrakkaudesta, kuorssasivat: hrum, hrum, ja kymmenistä pienistä vaaleanpunaisista, sokerileivoksilta näyttävistä porsaista, jotka pyöriskelivät ja tunkeilivat täysinäisten utareiden ääressä, kuului lakkaamaton piipitys hry — hry — y — y! Ja vanha karju, suvun esi-isä, joka tunnustukseksi ansioistaan oli saanut tilavan yksinmaattavan karsinan, yhtyi meluun törähdyksillä, jotka tuntuivat jättiläispasuunan puhalluksilta.

Mutta Petter Wittin aistimukset kohdistuivat vain vaaleaan pukuun. Hän näki sen rakennuksen toisessa päässä röykyttävän porttia, painavan säppiä, raivoavan ja seuhtovan. Ja vasempaan tai oikeaan katsomatta syöksyi Witt suoraan päämääräänsä kohti, niin että muuan vanha sianhoitaja, joka parhaillaan laitteli isoon ammeeseen maukasta hakkelusta mädänneistä perunoista, keittiönjätteistä ja mäskistä, oli kuukertua päistikkaa ammeeseen pelkästä säikähdyksestä.

Vihdoinkin! Hän seisoi Helga Munkin edessä, joka katseli häntä samalla kertaa surullisin ja suuttunein silmäyksin.

"Neiti Munk", hän huudahti, "minun täytyy puhua kanssanne! Minun täytyy."

Mutta karsinoissa syntyi suuri hämmästys.

"Öh, öh", päivitteli muuan vanha imisä, joka oli synnyttänyt useita satoja porsaita maailmaan ja jota suunnaton makkarapaljous sai kiittää olemassaolostaan, "öh, öh, mitä voi hänellä olla neiti Helgan kanssa puhuttavaa! On hävytöntä tunkeutua tuolla tavoin kunnialliseen ja säädylliseen läävään. Röhkikää, lapseni, röhkikää! Ei ole suinkaan terveellistä teidän kuulla, mitä hän sanoo."

Ja nuoret porsaat röhkivät kaikesta sydämestään, niin että Helgan ja Petterin täytyi huutaa lujasti, voidakseen kuulla toisiaan.

"Mitä tahdotte minusta?" huusi Helga. "Miksi ajatte minua takaa? Jos tahdotte puhua kanssani, niin voittehan tulla tätini luo."

"Minulla ei ole mitään asiaa tädillenne", karjui Petter. Witt maltittomasti; "teidän on kuultava, mitä minulla on sanottavaa! Koko onneni on kysymyksessä!"

Mutta Helga katsoi häneen surullisesti. Saadakseen sanansa käsitetyiksi oli hänen lähennettävä suunsa aivan Wittin korvanjuureen.

"Onnenneko, hra Witt! Kuinka se voisi riippua minusta! Meidän tuttavuutemmehan on niin lyhyt, ja — parasta on, ettemme enää tapaa toisiamme! Antakaa minun nyt mennä, kuuletteko!"

Hän tahtoi saada neiti Helgalle sanotuksi, että hän rakasti Helgaa, että hän — oh, hän ei osannut ajatella, niitä tyhmiä ja tulisia sanoja hän olisi tahtonutkaan lausua! Mutta siat tulivat väliin. Ne täyttivät ilman kiukustuneella hornanmelskeellä.

Mitä olisivat hänen sanansa voineet tässä vaikuttaa. Niiden oli saatava voimansa siitä, että tulvivat raikkaina hänen sydämestään; mutta päteekö yksi ihmissydän sadan kärsän röhkimistä vastustamaan?

Hän väistyi syrjään ja antoi Helgan hiipiä ohi. Raskain, murheellisin katsein hän näki vaalean puvun soluvan noiden monien karsinain riviä pitkin.

Seuraavana hetkenä tullessaan raittiiseen ilmaan hän oli lentää suoraa päätä tilanhoitaja Krappin syliin, joka seisoi ihan portin takana ikäänkuin odottamassa jotakuta.

Hän hämmästyi tapaamisesta siinä määrin, että unohti vastata tervehdykseen. Mutta niin kauan kuin hän oli tilanhoitajan näköpiirissä, oli hänellä aivan ruumiillinen tunne siitä, että tutkiva silmäpari seurasi hänen kulkuaan.

XX.

Seuraavana aamupäivänä alottivat Matts Brille ja Petter Witt Edla Munkin papereiden etsinnän. Mossgordin piti toistaiseksi pysytellä loitolla ja ilmestyä näyttämölle vasta sitten kun lainopilliset vaikeudet ilmenivät.

He olivat varustautuneet tarpeellisilla työkaluilla arkistotutkimuksiinsa. Heillä oli vasara, sorkkarauta, viila, pölyriepuja, mittanauha, suurennuslasi, muutamia käsikirjoja, joissa selviteltiin vanhoja käsialoja, kemiallisia aineita musteen koettelemiseksi sekä munia ja kaakaota siltä varalta, että työ vaatisi heitä jäämään yli ruoka-aikojen.

Siten olivat he valmistautuneet kaikkien mahdollisuuksien varalle, ja varmoja olivat he siitä, että mikään asiakirja ei voinut jäädä heiltä kadoksiin; jostakusta umpeenmuuratusta rautalippaasta se kaivettaisiin päivänvaloon ja sitten luettaisiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Matkalla kartanoon Matts Brille selitteli, mitä hän aikoi tehdä saadessaan tilan ja omaisuuden haltuunsa.

"Jarjestänkin mallitalouden. Ulkomaalaista karjaa: kameeleja ja laumaeläimiä. Aion koetella niitä vetojuhtina. Ja koeviljelystä. Tupakkaistutuksia, kenties tee- ja kahvipensaitakin. Olen myös ajatellut maanviljelyskoulun perustamista. Ja minä rakennutan kuistin puiston puolelle. Sinne järjestän ruusutarhan. Kerran vuodessa kutsun kaikki naapurit suureen ruusujuhlaan. Kuistilla ruusumorsian pitäjän kaunein ja viattomin tyttö. Ja kaikki nuoret miehet astuvat rivissä hänen ohitsensa, hänen valitakseen niistä ritarinsa."

Petter Witt kuunteli ivallisin sydämin. Kenties tämä inhimillinen sydän olisi itkenytkin, mutta hän inhosi ihmisiä, jotka haikailivat surujaan.

"Sinä olet suuri lapsi, pikku Matts", hän sanoi. "Ja sinun sielusi on aivan kuin silmäpuoli."

"Mitä sillä tarkoitat, hä?"

"Sinä matkaat maailmaa ainaisessa herttaisessa pöyhistelyssä. Ja sinä et koskaan näe muuta kuin yhden puolen asiasta. Nyt olet tietysti sitä mieltä, että tämä meidän hommamme on kaikin puolin kunniallinen?"

"Niin, kun kartano on minun, lienee kai minulla oikeus ottaa se haltuuni."

"Kun kartano on sinun — niin, paperilapun perusteella — jonka lemmensairas tyttölapsi on kenties houreissaan kyhännyt — sinä ilman mitään tunnonvaivoja ajat maailmalle kaksi yksinäistä turvatonta naista. Lisäksi riistät ikivanhalta suvulta maatilan ja lasket rahvaanomaiset koipesi satavuotisille sohville."

Matts Brille seisahtui. Hänen katseensa oli arka, ja luomi kalpeni.

"Minusta tuntuu — kun minulla nyt on ohjelma, joka voisi hyödyttää koko maan taloutta — miksi en siis saattaisi voimaan laillisia oikeuksiani? — Ja — Munk-neidit eivät joudu kärsimään mitään hätää. Olin juuri ajatellut myöntää heille eläkkeen — määrätyn prosentin — syytingiksi sitä kai sanotaan. Saattaa sattua, että rakennutan heille kauniin ja hauskan huvilan."

"Vapautuaksesi omantunnon soimauksista!"

"Niin — voidakseni täydellä tyydytyksellä — mutta kun sinun nyt tulee heitä niin sääli, niin ihmettelenpä, että sentään olet mukana etsinnässä?"

"Olen senvuoksi, että ihminen toisinaan tuntee tarvetta esiintyä alhaisesti ja kehnosti. Me sivistyneet aikaihmiset emme tyydy repimään kärpäsiltä siipiä tai katkomaan kastematoa, nähdäksemme palasien liikkuvan. Mutta me suuntaamme julmuudenhalumme lähimäistämme vastaan kaikenlaisten verukkeiden nojalla, ja onnistuttuamme meitä kutkuttaa salainen mielihyvä."

"Mutta sittenhän" — Matts Brille seisahtui taas — "lienee parasta, että käännymme takaisin."

"Niinkö arvelet? — Minusta tuntuu parhaalta astella vain eteenpäin, alistumatta tunteellisuuteen."

He pitkittivät kulkuansa, mutta Matts Brille oli menettänyt sen lapsellisen ilonsa, jolla hän oli äsken ajatellut läheistä kartanonherruuttaan. Nyt hän hiipi työhön kuin pahantekijä.

Pihalla tuli Krapp vastaan.

"Saanko kysyä, mitä herrat oikeastaan haluavat tutkia? Te voitte saada minulta kaikkia selityksiä. Rohkenen väittää, että — hm hm — perhearkistossa ei ole montakaan paperilappua, joista minä en olisi selvillä."

"On hiukan vaikea sanoa täsmälleen — mutta..." Matts Brillen täytyi korottaa ääntänsä: "Minä sanon, että on hiukan vaikea määritellä tarkoin..."

"Miten herrat vain haluavat... Minullahan on kunnia puhutella filosofian tohtori Brilleä? Tilanomistajatar sanoi minulle nimen, mutta kun en kuule oikein hyvin...

"Nimeni on Brille, mutta minä en ole tohtori! — En ole tohtori!! — Minä sanon, että minä en ole tohtori!!!

"Niinkö! Vai niin, maisteri Brilleksi saanen siis sanoa. Tarkoitin vain, hra maisteri, että jos on joku erityinen historiallinen aihe käsiteltävänä..."

"Niin — kysymys koskee Munk-suvun historiaa — menneiltä ajoilta tietenkin."