Part 7

"Niin, te luonnollisesti tiedätte, että nämä Munksholman Munkit eivät ole samaa juurta kuin tunnettu aatelinen Munk-suku. Mutta saanko kysyä, mitä ajanjaksoa te olette erityisesti aikonut tutkia? Me voimme seurata Munksholman Munkeja ajassa taaksepäin aina renessanssiin saakka. Silloin osti Jörgen Hansen Eriksdalin tilan. Hän oli matkannut vierailla mailla, ja hänen kerrottiin rikastuneen merirosvouksella, hm, hm. Hän lienee muun muassa ottanut vangiksi erään hyvin hurskaan munkin, joka osasi tehdä ihmeitä ja siten hankki luostarilleen suuret vuositulot. Jörgen Hansen vaati runsaita lunnaita, ja luostarin täytyi ne maksaa. Jörgen piti hurskasta isää sittemmin hyväntekijänään, ja kotiin palattuansa hän nimittäysi Jörgen Munkiksi, ja luostarin rahoilla ostetusta tilasta tuli Munksholma."

"Olipa hän hienotuntoinen, kun omisti tilansa munkin muistolle."

"Mitä osaa Munkien sukuhistoriasta herrat siis haluavat tutkia?"

"No — vanhan Jörgen Munkin esimerkiksi. Annan mielelläni hyvän prosentin."

"Kaikki Jörgen Munkia koskeva on täällä. Neljäs hylly, osasto IX. Siellä on tilan alkuperäinen kauppakirja, kihlakunnanoikeuden sakkotuomio toisen aatelismiehen iskemisestä kuoliaaksi tinakolpakolla, hänen virsikirjansa ja postillansa, — hm, hm, sekoitusneuvo voiteeksi, joka humalassa estää paholaista näyttäytymästä, anomus niiden naisten kurittamisesta, jotka ovat vietelleet häntä haureuteen, sekä hänen testamenttinsa ja papintodistuksensa. Jos herrat haluavat mitään muuta, niin suvaitkaa vain kysyä minulta; asun sivurakennuksessa."

"Hänellä oli omat epäilyksensä", sanoi Matts Brille, ja hänen katseensa oli tuikea. "Hänellä oli omat epäilyksensä. Näitkö, kuinka hän tähysti meitä?"

"Sinä olet hullu — tarjota hänelle prosenttia! Onneksi hän ei sitä kuullut."

"Sen tein voittaaksemme hänen suosionsa. Mutta nyt nopeasti toimeen! Kolme askelta vasemmasta nurkasta, toisen ja kolmannen hyllyn välillä, noin kolmen kyynärän korkeudella..."

Kävi kuitenkin selville, että tätä ohjetta ei ollut kovinkaan helppo noudattaa. Mikä nurkka oli vasen? Se riippui siitä, miltä suunnalta tultiin. Kolme askelta vasemmasta nurkasta — se saattoi johtaa yhtä hyvin oikeanpuoleiselle kuin vasemmanpuoleiselle seinälle siitä nurkasta, eikä tätä nurkkaakaan voitu määrätä. Ja lopuksi — mitä merkitsi toisen ja kolmannen hyllyn välillä? Hyllythän olivat telineinä keskellä lattiaa. Olivatko nuo tärkeät paperit lattialankkujen alla?

"Niitä on kerrassaan mahdoton löytää", tuskitteli Matts Brille. Hän oli mittaillut vatsallaan maaten ja niin tomuttunut, että ainoastaan luomi vielä antoi väriä kasvoille. "Mahdoton löytää. Sinä olet tietenkin väärin tulkinnut sen paperilapun."

"Salapoliisivaistoni ei yleensä petä. Mutta onhan mahdollista, että olen jättänyt vaarinottamatta jonkun yksityisseikan tai erehtynyt siitä."

He hieroivat uudelleen älynystyröitänsä; he keksivät nerokkaita ja hämmästyttäviä otaksumia; he penkoivat vuosikausien likaa saumoista. He tärvelivät kunniallisten hämähäkkien luvallista käsityötä. He ryömivät nelinkontan pimeissä nurkissa, joista vetivät esiin paksuja paperikääröjä, ja natisevilla tikkailla he keikkuivat katonrajaan asti. Mutta Edla Munkin papereista ei näkynyt jälkeäkään.

"Meidän on pakko koputella kaikkia kattoja, seiniä ja lattioita", sanoi Matts Brille. Hän oli saanut kurkkunsa täyteen pölyä ja kakisteli ja köhi vimmatusti.

"Mitä tarkoitat — koputella...?"

"Niin, kulkea ympäri ja nakutella vasaralla, äänestä tunnustellaksemme onttoa paikkaa. Onhan tila ja miljoona pelissä!"

He alottivat sen puuhan. Kalkinpölyä ja karstaa satoi heidän päällensä.

"Lopuksi vielä saamme repiä koko rakennuksen", sanoi Petter Witt.

"Nyt olemme todenneet, että täällä ei ole mitään salakammiota. Se on toki tulos! Hyvin tärkeä tulos! Paperit ovat siis toisella taholla, tahi — —"

"Tai niitä ei ole lainkaan."

"Tai ne on rikollisesti kätketty, kenties hävitetty. Jos ne on kätketty, niin täytyy joillakuilla olla... Mutta sinähän et lainkaan kuuntele, mitä sanon. Mitä sinä tuijotat?"

Hän tuli akkunan ääreen, missä Petter Witt seisoi katsellen ulos. Pihalla oli Helga parhaillaan syöttämässä Attilaa leivällä. Joka palasesta täytyi sen tehdä joku temppu, joko maata kuolleena tai nousta takajaloilleen, kun hän komensi: _"allez"_.

Komea eläin kohotti välkkyvän ruskeata ruumistaan ja seisoi auringon paisteessa kiiltävänä, liehuvin harjoin ja etujalat iloisesti kuopimassa ilmaa, nuoren tytön leijuessa suosikkinsa ympäri, milloin nojaten solakkaa vartaloansa sitä vasten, milloin taas juosten pois, tanssien ja hyppien, tukan hulmutessa kuten kevyt pilvi pään ympärillä.

"_Allez!_ No — kas noin! Seiso nyt! Seiso, kuuletko." Ja hevonen seisoi suorana kuin sotamies.

"Hiisi vieköön, eikö hän olekin herttainen!" sanoi Matts Brille. "Tiedätkös, Petter, yhtä hyvin voisi mennä naimisiin hänen kanssaan ja ottaa taloon tädin. Sillä tavoin me helpoimmin selviäisimme vaikeuksista. Minulle voi olla jo yhdentekevää, kenet vien vihille. Olenhan tehnyt lopputilin rakkauden kanssa."

XXI.

Petter Wittin oli vallannut järjetön uutteruus. Päivä päivältä pettyivät toiveet. Nyt olivat he jo tarkastaneet kaikki paperikääröt. Mutta kun Matts Brille pyrki jättämään sikseen, sanoi Petter Witt vain:

"Me jatkamme taas huomenna!"

Mutta työn tultua käyntiin hänen intonsa aina laimeni merkillisesti. Enimmäkseen hän istui akkunan ääressä ja katseli pihalle. Ja kun Matts Brille kutsui hänet takaisin velvollisuuksiinsa, istui hän tylsin katsein selailemassa huolimattomasti, mitä ystävä hänelle ojensi.

Mutta kaikella täytyy olla loppunsa, ja eräänä päivänä selitti Matts Brille, että nyt hän ei tahtonut nuuskia enää pitempään.

"Mossgord on tilannut Kööpenhaminasta yksityisen salapoliisin, joka ryhtyy kaikessa hiljaisuudessa tutkimaan asiaa. Siitä tulee ruma juttu, jos joku on pistänyt asiapaperit piiloon. Niin, siitä tulee hyvin ikävä juttu."

Petter sanoi kuitenkin tahtovansa yrittää vielä kerran, eikö papereita löytyisi. Ja kun Matts Brille ei suostunut enää kumppaniksi, lähti hän yksinään.

* * * * *

Hän oli istunut arkistohuoneessa tavallista pitempään. Auringon säteet lankesivat vinosti matalaan, pölyiseen huoneeseen.

Hän istuutui mielipaikalleen akkunan ääreen ja katseli ulos. Nyt oli hänellä vain pari tuntia jäljellä. Sitten ei hänellä enää ollut mitään tekosyytä vieraillakseen Munksholmassa.

Ja hän vaipui mietteisiin. Mitä tekemistä hänellä olikaan täällä? Minkätähden hän ei voinut pysyä täältä poissa? Hänhän oli kunniallisesti ja rehellisesti saanut rukkasensa. Eikö hänen siis pitänyt tyytyä siihen loppuun?

Mutta minkätähden oli Helga työntänyt hänet luotansa? Epäilikö Helga häntä? Luuliko hän rahojensa olevan houkuttimena? Sitä ei hänen tehnyt mieli uskoa. Mutta jos se oli syynä, niin täytyi jonkun salassa taistella kosintaa vastaan. — — —

Tuolla asteli tilanhoitaja Krapp aatoksissaan pihan yli ja hävisi päärakennukseen. Hänkö siten juonitteli? Vai tilanomistajatar? Vai molemmat yhdessä?

Hän aprikoitsi yhä, kunnes aivot väsyivät ja turtuivat. Mutta hän istui edelleen akkunan pielessä epämääräisin aavistuksin, että jotakin oli tapahtumassa.

Mitään mainittavaa ei kuitenkaan tapahtunut. Työrattaat tulivat kotiin pelloilta, ja sitten lehmät, lampaat ja hanhet. Rasmus-koira ilmestyi kaahaamaan hanhia, yksi näistä lensi lehmien pariin ja näistä jälleen yksi piika- ja renkiparveen, joka oli keräytynyt suuren lehmuksen katveeseen jaarittelemaan — niin, tietysti siitä, mistä tytöt ja pojat tavallisesti haastelevat suuren lehmuksen alla. Hetkisen oli piha räpyttelevien ja kaakattavien hanhien, virmapäiden lehmien, kirkuvien piikojen ja noituvien renkien sekamelskana.

Mutta nyt näyttäysi Helga ovella ja kutsui Rasmusta. Ja Rasmus löi itsensä solmuun ja laahautui vatsallaan pitkin pihaa, ylenpalttisesti huiskuttaen häntäänsä ja naamassa ilme, jonka piti kai hänen oman arvelunsa mukaan vastata sikstiniläisen madonnan lempeyttä. Ja hanhi palasi parveensa, ja lehmä meni pilttuuseensa, ja piiat ja rengit ryhtyivät jälleen keskusteluunsa lehmuksen alla ja Helga veti madonna Rasmuksen mukanaan sisälle, puhutellakseen tätä siellä kahden kesken. Ja Petter Wittistä tuntui, että hän oli jäänyt kaksin verroin yksinäisemmäksi kuin ennen.

Samaan aikaan istui tilanhoitaja Krapp neiti Josefinan luona. He puhuivat juuri Helgasta.

Krapp oli pannut merkille, että tämän silmät olivat viime aikoina olleet usein itkettyneet. Siitä oli hän ottanut aiheen puhutteluunsa. Ja vähitellen oli hänen äänensävynsä käynyt kiivaammaksi kuin tällä säyseällä miehellä oli tavallista.

"Te olette menetellyt aivan hullusti häntä kohtaan", hän sanoi. "Ei saa tehdä väkivaltaa ihmisluonnolle."

Neiti Josefinakin oli huomattavasti kiihdyksissään.

"Älkäämme puhuko luonnosta hänen ijällään, hyvä Krapp! Puuttuisipa vain, että tuollainen nuori tyttö..."

"Ihminen on nuori tyttökin."

"Nuoren tytön tulee hillitä itseään."

"Niin tulee meidän jokaisen, tarpeen tullen, hm, hm! Luulenkin Helga-neidin siihen pystyvän ja siten tekevän, milloin hän tietää sen velvollisuudekseen. Mutta sääli on häntä!"

"Säälikö?"

"Niin — sääli! Neiti sanoo kyllä aivan oikein, että paljon onnettomuuksia johtuu rakkaudesta. Mutta sadasta ihmisestä se on yhdeksällekymmenelleyhdeksälle joka tapauksessa se ainoa, mikä antaa elämälle — hm, hm — hiukkasen henkistä arvoa, hieman enemmän sisältöä kuin pelkästä syömisestä, juomisesta ja nukkumisesta lähtee."

"Jo nyt jotakin! Minäpä voin vakuuttaa teille, hyvä Krapp, että minun elämälläni on ollut sisältöä ilman tuota törkyä."

Krapp pudisti päätänsä.

"Sitä en usko, neiti Josefina Munk."

"Mitä sanottekaan, mies! Ettekö usko puhettani?"

"En, minä en usko, neiti Munk! Tällä hetkellä en puhu teille palvelijana, vaan vanhana hyvänä ystävänä. Minkä tähden emme me kaksi yksinäistä ihmistä voi olla rehellisiä keskenämme? Minä tiedän, että te sydämessänne myönnätte olevani oikeassa. Ellei meillä ole jotakuta, josta voimme pitää ja joka omasta puolestaan pitää meistä, ei elämämme ole ollut kokonaista ja täydellistä. Soisin kovin mielelläni, että te ja minä..."

"Herra armahda! Mies ei vain aikone kosia minua! Ettekö kuule, mitä minä sanon: ettehän vain yrittäne kosia minua?"

"En — sitä en toki tee. Mutta minä puhun neiti Helgan asiassa: älkää tehkö hänestä yksinäistä ja onnetonta ihmistä. Sellaisia on jo enemmän kuin kylliksi, ja hänestä tulee sellainen, jos te yhä pidätte kiinni merkillisistä ehdoistanne! — Nyt tietysti suututte minulle. Mutta mieluummin kärsin sen kuin että tuhoatte nuoren tytön elämän ja vielä omannekin."

"Omani?"

"Niin — omannekin! Tiedänhän varsin hyvin, että te pidätte tytöstä — hm, hm — omalla tavallanne. Hän on teille korvauksena siitä rakkaudesta, mitä te ette ole saanut — niin, hän on teidän elämänne ainoa sisältö. Jos hänen käy huonosti, niin ette tekään siitä lähtien enää tunne iloa."

Tilanhoitaja lähti.

Mutta ylhäällä arkistossa istui Petter Witt edelleen ja katseli ulos pihalle, missä hämärä teki tuloaan.

Ja omassa huoneessaan vietti, Helga Munk hämyhetkea omien surullisten ja tuskallisten ajatustensa vallassa.

XXII.

Vihdoin viimein tempausi Petter Witt eroon apeista aatoksistansa. Nyt oli hänen lähdettävä kotiin.

Mutta hänen tarttuessaan ovenripaan olikin ovi lukossa ja avain poissa. Ajan mentyä näin myöhäiseksi oli nähtävästi arveltu, että hän oli lähtenyt ja unohtanut sen oveen.

Mitä oli hänen nyt tehtävä? Huutaisiko akkunasta? Se herättäisi vain tarpeetonta huomiota. Ainoana keinona oli hypätä alas.

Arkistohuoneessa oli akkuna kahdelle taholle. Toinen antoi pihalle päin, toinen humalatarhaan, jota ympäröi korkea ja vankka muuri. Muurissa oli pelloille aukeava portti. Tämä muuri ja viereiset aittarakennukset olivat ainoina jäännöksinä vanhimmasta Munksholmasta. Missä nyt humalat rehoittivat, siinä oli aikaisemmin ollut osa vanhaa linnanpihaa.

Siitä portista saattaisi kyllä päästä ulos.

Petter Witt kuroittausi alas. Akkuna oli noin kuusi kyynärää korkealla maasta, mutta parin kyynärän päässä akkunalaudan alapuolella oli ulkoneva muurinkulmaus. Hän tarttui akkunakehykseen, heilautti itsensä muurinkulmalle ja hyppäsi maahan.

Hän astui portille ja koetteli sen ruostunutta rautalukkoa. Mutta se ei tikahtanutkaan. Entä aitan ovi? Sekin teljetty!

No, ajatteli hän, meidän pitänee siis yöpyä taivasalla. Tänne ei tietenkään tule ketään illalla. Mutta päivän valjetessa saanee huudetuksi luokseen jonkun ystävällisen sielun.

Hän alkoi käyskennellä humalatarhan kapeilla ja ruohottuneilla poluilla. Kuinkahan monta nuorta paria olikaan kuljeskellut täällä, missä hän nyt asteli niin yksinään, ja antanut sydäntensä huumautua muurin juurella kasvaneiden kuusamain suloisesta tuoksusta? Ah, jospa hänkin olisi saanut täällä kävellä erään toisen rinnalla! Mutta hänet oli hyljätty, ja nämä tunnit olivat viimeiset, jotka vielä viihdyttivät häntä sillä ajatuksella, että hän edes oleskeli rakastettunsa asuinsijalla.

Samassa hänen katseensa kohtasi taulun, joka oli naulattu aitanoven yläpuolelle. Siinä näkyi julistus:

PÄÄSY KIELLETTY. KAHLEKOIRAT LASKETAAN IRTI PIMEÄN TULLESSA.

Aluksi hän oli julistuksen suhteen jokseenkin huoleton. Kyllähän kahlekoirankin kanssa voi tulla toimeen. Kenties Rasmus hoiti tätä hommaa sivutoimenaan. Siinä tapauksessa tuskin oli hengenvaaraa. Rasmuksella oli enemmän suulautta kuin toimintakykyä.

Mutta hänen mielikuvituksensa heräsi vähitellen, ja hän alkoi hermostua. Rasmus ei toki sentään voinut esiintyä talon vahtina. Kun neiti Josefina otti sellaisen palvelukseensa, niin se oli kyllä otus, joka ymmärsi tehtävänsä eikä häikäillyt. Siinä tapauksessa oli asema vähemmän miellyttävä. Mitään aivan selvää käsitystä hänellä ei ollut kahlekoirien ulkonäöstä ja menettelytavasta, mutta pelkkä sana synnytti mielikuvan öisistä murhenäytelmistä, revityistä vaatteista, pureksituista jäsenistä, verestä.

Ja tämä mielikuva syöpyi yhä syvemmälle. "Pimeän tullessa" oli semmoisenaan hyvin epämääräinen käsite, oikeammiten oli pimeä jo tullut, sillä nyt oli niin pimeä kuin ylipäätänsä siihen aikaan vuodesta voi tullakaan. Mutta toiselta puolen oli ilta verrattain valoisa, ja näin ollen oli epävarmaa, milloin mylläkkää saattoi odottaa Hetki hetkeltä kävi hän levottomammaksi ja pelokkaammaksi. Mitä nyt...? Eikö tuolla aitanoven luona kahissut jotakin? Ja nyt? Eikö ovi narissut saranoillaan? Hän luuli jo näkevänsä ison, susimaisen pedon hölköttävän esille. Haukahdus — lyhyt kamppailu, ja se olisi hänen niskassaan. Ritsh — housunlahe revitty! Ratsh — pohje halki — loikkaus — ja hänestä tuntui kuin olisi hän maannut hirviön mahtavat käpälät rinnallaan ja nähnyt sen punaisen kidan, josta iso kieli riippui ahnaana, ja läähättävä hengitys oli huokuvinaan kuumana, ja siihen kaikkeen sekaantui lämpimän verenkin tihkuminen.

Mutta se oli vain säikkyvän mielikuvituksen ilvettä. Aitanovi oli yhtä taatusti teljetty kuin äskenkin, ja hän oli kuullut vain lehtien kahinaa ja tuuliviirin kitinää.

Hän pakoittausi nauramaan ääneen omalle ahdistukselleen. Mutta nauru kaikui vastaan, ja hän vaikeni äkkiä ja seisoi hetkisen hievahtamattomana, kunnes hänelle selvisi, mistä se ilkkuva "ha, ha, ha" tuli.

Ei, tätä hän ei voinut kestää; hänen täytyi pyrkiä ulos täältä. Mutta miten se kävi päinsä? Mahdotonta oli paeta takaisin arkistoon. Ei auttanut muu kuin ponnistaa muurin yli. Tämä oli neljä tai viisi kyynärää korkea, vanhoista punaisista tiilikivistä kokoonliitetty. Hän koetti kiivetä sen kuvetta, sovitellen käsiään ja jalkojaan sen rosoisuuksiin. Niin kissa olisi voinut siitä suoriutua. Mutta Petter Witt vain raapi nahan käsistään ja polvistaan.

Tuskaannus oli nyt vienyt häneltä kaiken maltin. Hän tempasi maasta humalasalon ja asetti sen vinoon muuria päästäkseen sen avulla yli, mutta salko katkesi hänen painostaan, ja hän putosi satuttaen itsensä. Hän röykytti vanhaa tammiporttia kuin hullu. Hän jyskytti aitanovea ja painoi selkänsä sitä vasten, koettaen työntää sitä auki. Mutta mikään ei onnistunut.

Sitten hän yritti reipastautua. Häpeä, Petter Witt, hän sanoi itsekseen, onko tämä mielestäsi miesmäistä? Jos sinut nyljetään, niin näytä kumminkin, että annat viedä nahkasi kunnialla.

Hän sieppasi katkenneen seipäänpuoliskon ja aikoi siten varustautuneena odottaa vihollisen tuloa, lujasti päättäen puolustautua viimeiseen asti. Hän ei liikahtaisi ennenkuin peto oli aivan lähellä. Silloin hän tähtäisi levollisesti ja varmasti, ja jymäyttäisi aseensa sen otsaluuhun.

Äkkiä ilmestyi valoisa neliö päärakennuksen mustaan päätyyn, joka näkyi aitan yli. Jossakin tämänpuoleisessa huoneessa oli sytytetty valo.

Joku asettui avoimeen akkunaan ja katseli ulos. Hän ei kyennyt eroittamaan, kuka siellä oli, kun hahmo varjosti itseänsä — ei edes voinut päättää, oliko hän mies vai nainen.

Mutta kenties hänen äänensä kantoi tuonne ylös. Ja hän alkoi huutaa: "Olen teljetty tänne. Auttakaa minua auttakaa! Olen Petter Witt! Maisemamaalari Petter Witt."

Hän uudisti huhuilunsa useaan kertaan. Haamu hävisi, eikä hän tiennyt, oliko hänet kuultu. Kului joku minuutti. Hänen sydämensä jyskytti ja hyppi.

Äkkiä kalahti avain aitanovessa. Se ammahti auki.

Hänet valtasi väristys.

Mitä oli tulossa...? Kahlekoirako? Niin — ei...

Kuului naisen ääni: "Onko täällä joku?" Ja nopeita askeleita — vaalea haamu... kuun metallihohteisessa kumotuksessa seisoi hänen edessään Helga!

Yllätys oli liian järkyttävä. Ylivoimaisesti tempasi hänet myrskynä valtaansa vapautuksen ilo, leimahtava rakkaus ja sen onnen kaipuu, jota hän ei enää äsken ollut uskaltanut ajatellakaan.

Hän lennähti tulijan luo ja tarttui tämän molempiin käsiin. Helgan kasvot olivat kääntyneet häntä kohti. Niiden ilme oli avuton. Ja näitä avuttomia kasvoja kohti tulvivat hänen sanansa:

"Minä rakastan teitä! Rakastan — rakastan teitä! Ettekö pidä minusta? Ettekö, neiti Munk? En voi elää ilman teitä!"

Helga irroitti kätensä.

"Hra Witt..."

"En voi elää ilman teitä!"

"Teidän täytyy."

"Ettekö siis pidä minusta?" Hän tarttui Helgaan uudestaan.

"Teidän on päästettävä minut irti!"

"En ennenkuin vastaatte."

Pimeässä hän näki Helgan silmien loistavan vastaansa. Ne olivat täynnä tuskaa. Mutta tuskan takaa hän näki jotakin muuta — jotakin, mistä hän ei voinut erehtyä. Ei, ei mistään maailman aarteista hän nyt voinut päästää rakastettuansa, vaan päinvastoin veti häntä luokseen! Ja hän huomasi, että Helga mukautui — ei yrittänyt irtautua hänen syleilystään.

"Nyt olet minun", hän riemuitsi. "Helga! Helga!"

Mutta silloin tämä irroittausi.

"Minä en voi... Tehän ette tiedä... Voi, mitä minun on tehtävä?"

"Etkö sinä siis rakasta minua? Helga, pikku Helga, etkö vähääkään pidä minusta?"

Hänen vastauksensa oli suutelo, ja toinen — ja vielä — ja niin monta, ettei kannata niitä lukeakaan.

Lopulta riistäytyi hän irti — kolmannen kerran tänä iltana. Mitä olikaan hän tehnyt? Rikoksen! Tämähän oli hulluutta! Ja hän pyysi Wittiä levollisesti kuuntelemaan, minkätähden hän ei voinut lupautua Wittille.

He kävelivät edestakaisin noilla puutarhakäytävillä, joilla niin moni nuori pari oli astellut ennen heitä ja antanut kuusamain tuoksun huumata sydämensä. Ja Helga kertoi hänelle lupauksesta, jota hän ei uskaltanut rikkoa. Perintöoikeutensa tilaan olisi hän kyllä keveällä sydämellä luovuttanut. Mutta se ei riittänyt! Hänet oli ostettu — sillä suosiollisuudella, jota hän oli jo vuosikausia saanut osakseen, niillä rahoilla, joilla hänen isänsä oli selviytynyt veloistaan, kykenemättä milloinkaan suorittamaan lainaansa takaisin. Sitäpaitsi hän tavallaan todella piti täti Josefinasta eikä hevillä suonut heidän väliensä rikkoutuvan.

Maisemamaalarikin antoi luottamuksensa hänelle ja kertoi, millä asialla hän ja hänen toverinsa olivat tulleet kartanoon. Mutta Matts Brillen perintövaatimuksista kuullessaan Helga löi kätensä yhteen ja huudahti: "Oi, kuinka täti raivostuukaan! Soisinpa, että hra Brilleä onnistaisi! Silloin ei mikään maailmassa voisi eroittaa minua rakkaasta ystävästäni."

He lohduttausivat uskottelulla, että asia oli muka johtumassa siihen loppuun. Ja Petter Witt ilmoitti nyt pyytävänsä Matts Brilleä jouduttamaan ratkaisua.

Jos Mattsin suunnitelmat raukeisivat, niin he heittäytyisivät neiti Josefinan jalkoihin. Kenties se voisi liikuttaa hänen sydäntänsä. Helgan kasvoille tuli huolestuneita ryppyjä, kun he ajattelivat tätä mahdollisuutta. Mutta vähitellen tarttui häneen Petter Wittin valoisampi katsantokanta, ja lopulta he puhellessaan johtuivat toiveisiin, jotka melkein saivat heidät unohtamaan kaikki vaikeudet. He rakensivat itselleen päiväpaisteisen ja onnekkaan tulevaisuuden. He päättivät asua Helgan linnassa tai Petterin taiteilijamajassa. Kummassakin tapauksessa he varmasti olisivat niin onnellisia kuin yksikään nuori pari ennen heitä, ja Petteristä tulisi maan kuuluisimpia taiteilijoita. Mutta kaikki hänen siveltimensä loihtima olisi vain Helgan palvomista.

Näin he haaveilivat, ja vasta aamukoitteen selkeä todellisuus palautti heidät arkielämään. Heidän täytyi lähteä kotia, Helgan omaan huoneeseensa kartanoon ja Petterin kievaritaloon. Sillä he eivät ainoastaan olleet rakastuneempia kuin muut, vaan myöskin viisaampia ja varovampia, ja tämä viisaus vaati heitä ennen kaikkea välttämään herättämästä huomiota ja toimittamasta ilkeämielisiä huhuja liikkeelle.

Heidän oli silti kovin vaikea sanoa toisilleen hyvästi. Se aiheutti monta syleilyä, ja Petter Witt oli jo moneen kertaan ehtinyt portin ulkopuolelle, mutta joka kerta hän tuli ajatelleeksi, että hänellä oli jotakin välttämätöntä sanottavaa tyttöselle, ja hän tuli takaisin ja avasi portin uudestaan.

Kun ero viimein toden teolla tapahtui, saattoi Helga häntä, ja tuo viisas ja varovainen pari kulki yhdessä ensi auringon punertamia maita pitkin kasteen kostuttamilla poluilla, kunnes saapuivat metsän reunaan, missä heidän oli epuuttamattomasti sanottava toisilleen hyvästi.

Luonnollisesti ei tämä voinut tapahtua ilman uusia syleilyjä.

Viimeisen kerran irtautuessaan hänen käsivarsistaan Helga kysyi:

"Miten sinä oikeastaan jouduit humalatarhaan? Ja minkä vuoksi huusit apua?"

Witt kertoi telkeytymisestään ja tunnusti avomielisesti peljänneensä kahlekoiraa.

Silloin Helga nauroi sydämellisesti.

"Ei meillä ole mitään kahlekoiraa! Meillä ei ole koskaan ollut sellaista. Täti on vain hyvänä keksintönään naulauttanut tuollaisia tauluja sinne tänne puistoon ja pihalle. Hän ajattelee niiden peloittavan pois varkaita, jos sellaisia pyrkii tänne. Ja näyttäähän niillä siis levänkin säikähdyttävää tehoa, mutta eiköhän tätini sentään katune sitä keinoa, kuullessaan sen toimittaneen meidät kaksi yhteen."

XXIII.

Yksityissalapoliisi oli saapunut ja asui majatalossa sanomalehtimies Hansenina. Hän kuljeskeli kokoilemassa juorujuttuja kaikista Munksholman nykyisistä ja entisistä omistajista. Sanomalehteä varten, hän sanoi. Niin, menipä hän niinkin pitkälle velvollisuutensa innossa, että kihlautui erään navettapiian kanssa, jolla oli paikka Munksholmassa, joten hänen saattoi otaksua oleskelevan keskellä tapahtumia.

Hän sai tietää kauniita juttuja. Mutta yksi rengas yhä puuttui todistusketjusta.

Petter Witt hoputti. Asia täytyi saada loppuunsa. Ja eräänä päivänä hän löi pöytään suuren valttinsa.

"Minä en lainkaan pidä tästä supinasta ja jupinasta", hän sanoi. "Jos Matts uskoo, että tila on hänen, niin on kai parasta, että hän esittää vaatimuksensa. Kyllä nyt on jo kylliksi vakoiltu ja takaportailla juonittu."

Mossgord teki omasta ja salapoliisin puolesta vastaväitteitä. "Tämä on hyvin arkaluontoinen asia", hän sanoi. Mutta Matts Brille oli alkanut väsyä. Tilanomistajan ja miljoonamiehen tulevaisuus ei enää hivellyt hänen mielikuvitustaan; hän kaipasi uusia näköaloja.