Part 5

Mutta äkkiä he kuulivat raikkaasti helähtävän: "Hyvää huomenta". Ja kaksi hahmoa sukelsi esiin ojasta, huudellen yhä: "Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!" kunnes viimein lauloivat sitä säveljaksona: "Kas hyvää huomenta! Kas hyvää-huomenta! Kas hyvää-huomenta! Kas hyvää-huomenta!"

Matts Brille seisoi kankeana kuin tikku, painautuneena onkalotien uomaan, ja hänen luomensa paisui julmasti, muistuttaen sinivuokkoa. Neiti Tuttan oli tahtomattaan tarttunut hänen käsivarteensa.

"Mossgord ja Witt! Mitä herran nimessä te tahdotte?"

"Lähteä purjehtimaan sinun kanssasi, veikkonen!"

"Kenen kanssa?"

"Sinun kanssasi!"

"Se ei käy laatuun."

"Oh, sinä ajattelet ystävääsi maanviljelijää, jota aiot lähteä tervehtimään, mutta ei hän niin pahasti pelkää ihmisiä!"

"Ei ole tilaa, neiti Matthisen tulee mukaan."

"On toki, seitsemän, kahdeksan henkeä vähintään mahtuu purteen! Neiti kenties pistäytyy viereisille jonkun ystävättärensä luo?"

"Niin — hm — neiti aikoo mennä tervehtimään erästä ystävätärtään."

"Ja pelkääkö sekin ihmisiä?"

"Ei — ei aivan — mutta —"

"Neidin ystävätär ei pelkää ihmisiä; no, sepä hauskaa, se, silloin me kaksi tulemme neidin saattajiksi. Sinä voit laskea meidät maihin, missä tahdot. Sillaikaa kun sinä käyt tapaamassa arkaa ystävääsi, saatamme me neitiä hänen seuranhaluisemman ystävättärensä luo. Mikä tuossa on? Sinulla on totisesti eväsvasu matkassa."

"Ei se mikään eväsvasu ole. Se on neiti Mathisenin vasu — neiti pitää siinä nypläystyötänsä."

"Se lienee suuri homma?"

"Niin, se on — sänkypeite."

"No, kun neiti nyt saa meistä seuraa, ei hänen tarvitse nypläillä. Me tulemme kyllä kolmisin toimeen keskenämme, eikö totta, neiti?"

"Sanonpa teille jotakin. Minä suorastaan en huoli teitä mukaan. Neiti Matthisen on hyvin arka merellä, ja hän ei uskalla tulla, jos veneessä on enemmän väkeä kuin kaksi, ja... Ei, tämäpä oli hävyttömintä, mitä olen kokenut!"

Viime huudahdus johtui siitä, että Mossgord vähääkään välittämättä Matts Brillen vastaväitteistä oli mennyt venelaiturille ja siitä heilahtanut tuhtolaudalle. Petter Witt seurasi kintereillä. Vene oli vallattu.

Joko oli purjehdusretki kokonansa jätettävä tai oli mukauduttava välttämättömyyteen.

"Enpä tiedä, neiti Matthisen", virkkoi Matts Brille mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä, "haluatteko näissä oloissa lähteä purjehdusretkelle? Olen tuskin nähnyt mitään karkeampaa, ja nuo kaksi vekkulia ansaitsisivat, että me antaisimme heille läksytyksen jäämällä kotiin."

"Eikö se teidän mielestänne näyttäisi hieman omituiselta?" sanoi neiti Tuttan aivan tulipunaisena. "Ihmiset voisivat luulla, että minä... että te ja minä...

"Olette oikeassa! Aivan oikeassa! On tapauksia, jolloin hienotuntoisten ihmisten ei auta muu kuin mukautua ilkimysten hävyttömyyteen. Onneksi voimme osoittaa koko esiintymisellämme, kuinka syvästi me halveksimme heitä."

Hän ojensi neiti Tuttanille kätensä, ja jäykän arvokkaina astuivat he venheeseen. Eväsvasu asetettiin peräkannen alle.

Matts Brille hoiti purjeita, ja Petter Witt kävi peräsimeen. Hän ei ollut kuitenkaan täysin tyytyväinen esittämäänsä osaan.

"Me kaksi voimme toki autella mukana jotenkuten", hän sanoi.

Mossgord istui puhellen neiti Tuttanille, kuinka iloissaan Matts Brille näkyi olevan, kun hän aavistamattaan sai molemmat parhaat ystävänsä purjehduskumppaneikseen.

"Hänen on niin vaikea tulla toimeen ilman meitä, kunnon pikku Mattsin. Jos jonkun nuoren neitosen mieleen joskus juohtuisi mennä kihloihin hänen kanssaan, niin hän saa silloin meidät molemmat kaupanpäällisiksi. Mutta eipä siitä juuri ole vaaraa. Naisten tenhoajaksi ei häntä voine sanoa."

Nämä sanat nostattivat Mattsin kasvoille uhkaavan ilmeen. Neiti Tuttan istui selin häneen. Brille saattoi näin ollen mielitiettynsä näkemättä ilmaista katkerintakin kiukkua katsannollaan.

Mutta Mossgord ei ollut millänsäkään.

"Ei käy kuitenkaan sanominen, että hän ei ole pannut parastansa. Tuolla kunnon veikolla on uusi rakkausseikkailu kerran kuussa. Ja kesällä, kun päivät ovat pitkät, hän ehtii suoriutua kahdestakin."

Matts Brillen kasvot eivät tästä suinkaan leppyneet. Mutta hän päästi muutamia käheitä kurkkuääniä, joiden piti olla naurua.

"Höh, höh, höh — onpa hyvä, että teet pilasi niin karkeaksi, ettei voi syntyä epäilystäkään sen merkityksestä. Muutoin saattaisi uskoa — hö, hö, ho — eikö totta, neiti Matthisen, muutoin saattaisi luulla — höh, höh, höh — että hän on ihan tosissaan..."

"Vaaditaan myös rohkeutta mennäkseen naimisiin hänen kanssaan", pitkitti Mossgord järkähtämättömän levollisesti; "hän kuorsaa, nähkääs, siinä määrin, että hänen täytyy aina asua erittäin vankasti rakennetuissa taloissa, jotta ne eivät sortuisi hänen päällensä."

Matts Brillen hilpeys yltyi yhä. "Höh, höh, höh! Se on vain leikkiä, vain — höh, höh, höh..."

"Tietenkin se on vain höh, höh, höh! Mutta oikeinpa teet siinä, Matts, että ajattelet vanhaa ystävääsi, jota nyt menemme tervehtimään."

"Oh, arvaat kyllä, että sekin on leikkiä."

"Vai niin, vai leikkiä? Kiitos vain, mutta sellaisia juttuja osaamme me itsekin sepustaa! Niinkuin me emme olisi tienneet, että tuo vanha ystävä kulkee hameissa! Sinullahan on mielitietty Falsterilla, senkin Don Juan! Niin pian kuin olet päässyt meistä eroon, kiiruhdat tietysti hänen luokseen."

Tämän julkean syytöksen vaikutus oli tavaton. Matts Brille, joka piteli purjeen jalusnuoraa, päästi sen kädestään. Vene kiepahti ympäri, pisti keulansa aaltoihin ja alkoi täyttyä vedellä. Neiti Tuttan sinkosi tässä tempaisussa tuhdolta suoraan Petter Wittin syliin. Tältä heltisi peräsimen varsi, ja vene alkoi pyöriä kuten koiranpenikka, joka kieppuu häntäänsä tavoittaen.

Pahimmin kävi Mossgordin. Töytäyksessä oli hän pudonnut veneen pohjalle. Siellä hän makasi nyt likomärkänä vedessä, ja hänen ympärillään uiskenteli kaksi kananpuolikasta, hummerirasia, voikuppi, kymmenkunta leivänpalaa sekä kirjava valikoima pehmeäksi keitettyjä munia, makkaroita, maksapasteijaa, olutta, sokeria, kermaa ja kahvia ynnä kaikkea muuta hyvin järjestettyyn aamiaiseen kuuluvaa.

"Mitä tämä on?" huohotti hän. "Sanotko sinä tätä nypläystyöksi?"

Matts Brille ei vastannut. Hän oli jälleen nopeasti tarttunut jalusnuoraan ja saanut veneen kölillensä.

"Neiti Matthisen, ettekö tahtoisi käydä peräsimeen! Emme voi uskoa sitä kellekään noista herroista... Petter Witt, ammenna vettä venheestä! Ammenna hemmetissä, sen verran kykenet toki auttamaan! Mossgord kai pystyy omin neuvoin pääsemään jaloilleen!"

Mossgord oli varsin kylmäverisesti jäänyt makaamaan ja katseli ihmeissään ympärilleen. Huomatessaan, ettei kukaan tullut hänen avukseen, hän ryömi hitaasti ja laiskasti takaisin tuhdolle, puisteli märkiä vaatteitaan ja loi kaihomielisen silmäyksen ruokatavaroihin.

"Sääli hyvää ruokaa", hän pahoitteli. "En todellakaan uskonut, että meillä oli aamiainen mukanamme; luulin poikkeavamme maihin syömään. Mutta hummerit toki voidaan pelastaa. Periaatteellisesti en tosin muuten mielelläni syö säilykehummeria, mutta poikkeustapauksessa..."

"Älä huoli vaivautua! Hummeri tulee kyllä syödyksi ilman sinun apuasikin — peräsin ylähangan puolelle, neiti — ei, noin! Ylähanka on oikeanpuoleinen laita... Witt, voit tulla tänne ja ottaa jalusnuoran hoitoosi!"

Petter Witt totteli äänettömänä. Matts Brille oli äkkiä tullut määrääjäksi. Sillaikaa kun Petter Witt hoiteli jalusnuoraa, hän kokosi pelastettavaksi kelpaavat ruoka-aineet. Ja niistä riitti kahden hengen runsaaksi aamiaiseksi.

"Vapautappa neiti peräsimestä, Mossgord! Tehkää niin hyvin, neiti! Luullakseni on noille herroille kylliksi, kun saavat katsella aterioimistamme."

XIV.

He olivat purjehtineet tunnin verran. Matts Brille oli sovittanut itsensä ja neiti Tuttanin siten, että purje eroitti heidät kahdesta matkustajastaan. Valkoisen purjekankaan takana saattoivat he istua jutellen melkein yhtä hyvin kuin olisivat olleet kahden kesken.

Mutta Mossgordin kasvoilla kuvastui levottomuuden ja huolestuksen ilme, jollainen oli muutoin vierasta hänen järkkymättömälle luonteelleen. Viimein hän virkkoi:

"Anteeksi, että kysyn — milloin laskemme maihin?"

"En tiedä. Kenties parin tunnin kuluttua."

"Parin tunnin! Ei käy laatuun!"

"Miksikä ei kävisi laatuun? Se olisi hauska tietää."

"Tietysti senvuoksi, että meidän täytyy saada aamiaista."

"Sepä ei ole minun asiani. Me, jotka olemme veneen vuokranneet, olemme murkinoineet."

"Niin, mutta me toiset? Kuules nyt, Matts hyvä, oleppa nyt hieman sävyisä ja esiinny kuten tosikristityn tulee. Sinä et suinkaan tahtone pakoittaa kahta rakasta ystävääsi istumaan täällä menehtymässä nälkään ja janoon."

"En tiedä muuta neuvoa kuin että sinä ja Petter vedätte pitkää tikkua, kumpi teistä on teurastettava ja syötävä."

"Sinun pitää nyt poiketa rantaan ja laskea meidät maihin, kuuletko."

"En voi, Mossgord hyvä, en voi. Ranta on kovin laakaa tuolla... Vene saattaisi tarttua pohjaan. Mutta tehän voitte uida — se on erinomaista voimistelua — vain neljännesvirsta rantaan."

"Sitä me emme halua, senkin aasi."

"No, se on teidän asianne."

Oltiin tovi vaiti. Mossgord näytti loukatulta epäjumalan kuvalta, eikä Petterkään voinut kieltää tuntevansa kiihtyvää hiukaisua.

Mossgord sai käsiinsä hummerirasian. Siinä oli muutamia jätteitä, jotka hän kopeloitsi kokoon. Petter Wittillä oli makeisia matkassaan. He tyhjensivät koko laatikon. Lopuksi he saivat kumpikin suuhunsa sikaarin — noita karkeatekoisia mossgordilaisia — pureksivat niitä surumielisinä, sytyttivät ja sauhuttelivat niinkuin olisivat tavoittaneet pöllähdyksistä ravintoa.

"Varmastikin olen laihtunut vähintään kilon", huokasi Mossgord. "Ei käy helpoksi päästä takaisin entiseen painoonsa. Tämä retki koituu kalliiksi."

Matts Brille ilmestyi purjeen alta näkyviin.

"Tämä on ihana purjehdusretki, eikö totta?"

"Kuule nyt sydämesi ääntä, Matts", pyysi Petter Witt.

"Mossgordhan kuolee nälkään."

Matts Brille hymyili.

"Olemme tulleet pikku lahdelle. Täällä on muutamia venelaitureita, laskeaksemme maihin, ja erinomainen majatalo lähellä — kuuluisa ruokapaikka! Mossgord, veikkoseni — onko minulla mitään mielitiettyä Falsterilla?"

"Sehän oli pelkkää pilaa, senhän tiedät!"

"Niin, mutta minähän olen kovin vaihtelevainen. Kukaan ei tahdo mennä naimisiin kanssani. Kuorsaan — antaudun uuteen rakkausseikkailuun kerran kuussa. Minun sietänee vilvoitella itseäni pitemmällä purjehdusretkellä."

"Lopeta jo! Sinä olet miesten parahin! Sinun uskollisuutesi ystävänä, uskomattoman sitkeä kiintymyksesi niihin, joista olet kerran alkanut pitää, sinun ylväs ja suopea luonteesi, nehän kaikki ovat tunnettuja tosiasioita. Ja sinäkö kuorsaisit! Ha, ha, ha — sinä, joka nukut kuin kielo — milloin ylipäätänsä nukutkaan. Sillä me olemme viettäneet yhdessä useita öitä, jolloin sinä..."

"No, no, älä nyt liioittele!"

"Sanalla sanoen, Petter Witt ja minä olemme yhtä mieltä siitä, että tyttö, joka kerran saa sinut mieheksensä voi katsoa itsensä onnelliseksi. Hö, hö, hö! Eikö totta, Petter?"

"Ho, ho! Siispä käännymme! Vasempaan peräsin neiti — lujasti vasempaan! Neiti Matthisen ja minä olemme muuten ajatelleet joka tapauksessa poiketa täällä maihin."

XV.

Paikkakunnalla, jonne he nyt olivat tulleet, muisteltiin sittemmin, että sikäläisessä kievaritalossa oli kerran muuan lihava kööpenhaminalainen herrasmies yksinään syönyt kokonaisen kinkun. Kenties se oli totta; ainakin myönsi Mossgord sinä päivänä saavuttaneensa syöntiennätyksen.

Sillävälin Matts Brille ja neiti Tuttan astelivat polkua pitkin harmaanvihreiden vainioiden välissä, kunnes saapuivat pienelle vihreälle niitylle kiviojan partaalle.

Ojan kivitystä kiipeili vihreä karhunmarjapensas viattomine valkoisine kukkineen. Pikkuinen nenäkäs pihlaja, joka varmastikin oli itse kylväytynyt karuun maaperään, kumartui noiden kahden nuoren yli aivan kuin kuuntelemaan niiden haastelua, — ja heijasti elämäniloa punaisista marjatertuistaan.

Matts Brillen oli ollut heti otettava taskustaan runonsa "Onneni venho", ja hän lausui sen nyt tunteellisesti ja pontevasti. Paperi oli tosin käynyt laikulliseksi suolavedessä, ja varsinkin olivat sanat: "ma armahan sain" haalistuneet valtavaan tahraan, joka ulottui melkein koko sivun yli. Mutta Brillestä se tuntui tulvivan rakkautensa vertauskuvalta.

Ja kun hän kysyi neiti Tuttanilta, huoliko tämä runosta näin huonossakin kunnossa, säilyttääkseen sen muistona sepittäjästä ja näistä hetkistä, — silloin neiti Tuttan otti sen ja pisti miehustansa sisäpuolelle sekä palkitsi runoilijaa säteilevällä katseella. Ja neiti Tuttan sanoi, ettei hän ollut koskaan kuullut tai lukenut mitään niin kaunista. Eikä hän ollut koskaan aavistanut, että Matts Brillellä oli sellainen runosuoni — tai oikeammin, hän oli kyllä kenties aavistanut, mutta hän ei olisi voinut uskoa, että hra Brille osasi kirjoittaa niin — tai — niin, hän ei oikein tiennyt mitä hra Brille olikaan tarkoittanut tai ollut tarkoittamatta.

Tämä päättyi siihen, että neiti Tuttan ihan hukkui suloiseen hämmennykseen, ja Matts Brille käytti tilaisuutta lausuakseen runonsa uudelleen. Hän osasi sen ulkoa, mutta neiti Tuttan veti käsikirjoituksen esiin ja seurasi sormellaan rivi riviltä.

Ja sitten? Niin, ainoana todistajana esiintynyt pikku pihlaja ei liene ollut oikein taattu salaisuuksien säilyttäjä. Kuinka olisi muutoin voinut tulla ilmi, että Matts Brille nyt katsoi otolliseksi suudella neiti Tuttania? Mitä välitti hän neiti Tuttanin typistyneestä alahuulesta tai hieman liian pitkästä ylähuulesta? Hän suuteli ja tunsi suudelmiinsa vastattavan, ja kumpainenkin leijui siihen taivaaseen, missä elämän pienet vajavuudet ja virheet katoavat.

Mutta äkkiä kavahti neiti Tuttan seisaalle: hän oli tuntenut pihtihännän — niskassansa, luullakseen. Pihtihännät olivat inhoittavimpia ja iljettävimpiä hyönteisiä, mitä hän tiesi, ja ellei hän saisi sitä pois, kuolisi hän kauhuun. No, Matts Brillen täytyi aukaista muutamia hakasia, ja hän ei löytänyt mitään pihtihäntää, mutta sensijaan hän painoi pari suudelmaa valkoiselle, hieman luisevalle kaulalle.

Joka suutelon välillä kirkaisi neiti Tuttan ja kielteli:

"Äsh ei, älkää nyt, hra Brille!" mutta hra Brille ei hellittänyt. Ja he olivat kovin onnellisia.

* * * * *

Myöhemmin he päivällisellä majatalossa tekivät sovinnon Petter Wittin ja Mossgordin kanssa. Kumpainenkaan ei puhunut siitä, mitä oli tapahtunut niityllä, mutta ainakin Petter Witt huomasi heidän silmiensä loisteen ja teki omia johtopäätöksiään.

Samassa hänen ajatuksensa siirtyivät Helga Munkiin ja tämän vaaleaan pukuun, joka aina hävisi puiden väliin, ja hän vannoi itsekseen vielä tavoittavansa sen, vaikka hänen pitäisi viettää vuosikausia tuolla metsässä kuin lumottuna ritarina.

Ja hän nousi puhumaan innostunein sanoin rakkaudesta. "Rakkaus", hän haastoi, "opettaa linnut laulamaan. Rakkaus kehittää taiteilijat luomaan teoksiaan. Rakkaus saa meidät tekemään suurimmat hullutuksemme, suorittamaan mainehikkaat urotyömme. Se nostattaa meidät itsemme yläpuolelle ja avaa taivaan portit. Minä juon sen maljan! Ne, jotka tuntevat rakkauden merkityksen, eivät anna toisten koskettaa huulillaan lasia, josta ovat juoneet rakkauden maljan."

Hän sinkautti lasinsa huoneen nurkkaan pirstaleiksi. Neiti Tuttan ja Matts Brille nousivat innostuneina tekemään samaten, ja heidän katseensa osuivat yhteen.

Mutta Mossgord vain särpi viininsä rauhallisesti ja kaatoi lasiinsa yhä lisää.

Kun heidän sitten tuli illalla palata kotiin, lepäsi meri nukahtaneena, peilikirkkaana ja hiljaisena kuutamon läikkeessä, joka kuvavirtana välkkyi sen kalvossa. Tuntui vain heikkoa tuulenvärettä, ja vene lipui verkkaan ja aivan äänettömästi eteenpäin. Suurine purjeineen se muistutti jättiläismäistä yöperhosta.

Mutta he eivät olleet ehtineet puolitiehenkään matkaa, kun tuli ihan tyven. Ei päästy paikalta mihinkään. Oli tartuttava airoihin.

Mossgordinkin täytyi soutaa. Hän pani närkästyneesti vastaan, mutta hänet uhattiin laskea maihin muka läheiselle asumattomalle saarelle, missä hän sitten menehtyisi nälkään ja janoon.

He soutivat rakkoja käsiinsä. He soutivat hartiansa helliksi ja turvonneiksi. Ja vähitellen taukosi puhelu. Kuului vain kiukkuisen kiivaasti vedeltyjen airojen siukumista.

Ja sitten katosi kuu. Yö kietoi kostean, harmaan vaippansa huvimatkailijain ympäri. Matts Brille tuli ajatelleeksi, että hän ehkä sittenkin oli suunnitellut päivänsä tyhmästi.

Ja neiti Tuttan oli alkanut säikkyä. He olivat kerran nähneet pari laivan sivulyhtyä tuikahtavan esiin ihan lähellään, ja nyt istui neiti Tuttan tuskitellen yhteentörmäyksen vaaraa. Äkkiä veti Matts Brille airot veneeseen.

"En oikein tiedä, missä olemme. Näinköhän soudamme väärään suuntaan!"

"Sepä kaunista! Eikö sinulla ole kompassia?"

"Ei."

"Eikä mitään juotavaakaan?" Tämä oli Mossgordin valittava ääni.

"Ei yhtään pisaraa."

"Mitä kello on?"

"Hiukan yli kahdentoista. On parasta ankkuroida tähän, kunnes aamu valkenee."

He alkoivat puhella, mutta tuulettomalla säällä tuntui olevan sama vaikutus keskusteluun kuin purjeisiin; se herpautui.

Niinpä ojentausivat he kaikin veneen pohjalle ja levittivät purjeet ylitseen. He aikoivat nukkua.

Mutta mikä ääni kohosikaan Matts Brillen puoliavoimilta huulilta ja vähitellen kiiri kirkasta vedenkalvoa pitkin kuin myrskyn kohina? Mossgord, joka itse kuorsasi, heräsi ja tuuppasi häntä kylkeen. Petter Witt töykkäsi häntä myöskin. "Sinä kuorsaat, Matts, sinä kuorsaat! Etkö voi olla hiljaa, senkin nauta?"

Mutta Matts Brille kuorsasi yhä; häntä tyrkittiin taas, eikä siitä ollut apua.

Vain yksi ei häntä tyrkkinyt. Mutta itse hän sai sitä kovemman kolauksen sydämeensä. Siis hän todellakin kuorsasi! Mossgord oli puhunut totta. Mutta entä se kaikki muu? Falsterilla asuva mielitietty, ja hänen rakkautensa huikentelevaisuus...?

Ja veneen hiljalleen keinuessa alallaan ja Matts Brillen jyrisevien kuorsausten kaikuessa koetti neiti Tuttan turhaan sovittaa noita soraääniä "Onneni venhoon", jonka kauniit sanat vieläkin soivat hänen sielussaan.

XVI.

Niin pian kuin sumuisen punainen aamuaurinko ensimäisellä valoviirullaan ilmoitti uuden päivän koittaneen, herätti Matts Brille toverinsa ja komensi: "Airot ulos." He näkivät nyt ihan edessään Munksholman ympäristön metsät mustana muurina.

Mutta yhäti oli tyventä, ja työlääksi kävi saada yön kangistamat ja kipeät lihakset toimintaan. Mossgord kieltäysi kerrassaan soutamasta. Mieluummin he saivat menetellä hänen suhteensa miten tahtoivat, heittää hänet mereen tai sitoa mastoon tai antaa hänelle kaivovettä juodakseen tai heitellä häntä tyhjillä olutpulloilla. Hän ei taipunut koskemaankaan airoihin.

Matts Brille yritti ehtimiseen tavata neiti Tuttanin katsetta. Mutta neiti Tuttan ei tiennyt, mistä se johtuikaan — nyt tässä aikaisessa aamunkoitteessa ja heidän kaikkien maattua tuolla veneen pohjalla purjeen alla — häntä hävetti katsoa Brilleen.

Ja hän ei _voinut_ unohtaa, että Brille joka tapauksessa oli kuorsannut.

He lähestyivät rantaa. Munksholman metsään pisti pieni lahti. He aikoivat mennä siellä maihin.

Mutta äkkiä kuului kovaa rausketta kölin alta. Veneen keskikohta kohoutui, ja keula painui syvälle hiekkaan.

He olivat juuttuneet lujasti karille parinsadan kyynärän päässä rannasta. Samalla oli alkanut tuulla. Muutamia maininkeja vyöryi lahdekkeella, ja sellainen aalto oli siepannut veneen selkäänsä ja nostanut sen matalikolle.

He kyllä sauvoivat, hikoilivat ja noituivat, mutta mikään ponnistelu ei auttanut heitä liikkeelle.

"Tämä ei kelpaa", virkkoi Petter Witt viimein. "Venettä on kevennettävä. Minä olen kyllä valmis kahlaamaan tai uimaan rannalle."

"Vene keventyisi enemmän, jos Mossgord lähtisi", arveli Matts Brille.

Mutta Mossgord vakuutti, että hän ei ikinä laskeutuisi mereen. Hänellä oli ainakin kymmenen eri tautia, joista kukin riitti hänet tappamaan, ja kaikki kymmenen käyttäisivät varmasti tilaisuutta, jos hän taipuisi noin päättömään tekoon. Niinpä täytyi Petter Wittin lähteä. Neiti Tuttanin kääntäessä selkänsä hän riisuutui, kääri kokoon vaatteensa ja astui yli laidan. Pidellen vaatemyttyä korkealla päänsä päällä kahlasi hän maata kohden. Vesi ei ulottunut missään rinnan puoliväliä ylemmä; piankin oli hän maissa ja täysissä pukeissa. Vene ei kuitenkaan tuntunut riittävästi keventyneen. He sauvoivat yhä hiestyksissään. Lopulta olivat he ankarassa työssä kaikki kolme. Neiti Tuttan ja Matts Brille sauvoivat kumpikin airoilla, ja Mossgord työnsi kumpaakin takaa yhtaikaa.

Mutta mitä...? Neiti Tuttan kääntyi vielä kerran selin, ja Mossgord alkoi riisuutua. Hän pysähtyi tuon tuostakin tekemään vastaväitteitä vilkkaasti liikehtien. Mutta vaatekappaleet karisivat yksitellen, — ensin takki, liivit, housut, kengät, sitten poimupaita, paksu harmaa villapaita, siihen kuuluvat alushousut, vatsavyö, pari harmaita villasukkia.

Ja Mossgord seisoi tuossa pallonpyöreänä ja valkoisena kuin iso munavaahtoleivos. Vain valkoisen lakkinsa oli hän jättänyt päähänsä ja heittänyt hartioilleen vatsavyön, jottei vilustuisi.

Mutta vielä oli tehtävä muutamia ennakkovalmistuksia Ensin pisti yksi varvas ulos, sitten koko sääri. Vilkkaasti väiteltyään Matts Brillen kanssa loiskahti lopulta koko mies veteen.

Veneen nyt loitotessa hän alkoi rämpiä maata kohden, arasti tunnustellen jaloillaan joka askeltansa.

Taivalta oli vielä noin seitsemän syltä, kun hän menetti jalansijansa, horjui, pudotti vaatemytyn ja kaatui ulvahtaen pitkäkseen, veden roiskuessa ympärilleen.

Yrittämättäkään nousta hän jäi virumaan matalassa vedessä ja potki, pärskyi ja aivasteli, sai vettä suuhunsa ja huusi apua. Häntä innostuttaakseen Petter Witt heilutteli hattuaan ja hurrasi kolmasti pitkään ja kolmasti lyhyeen.

Mutta Mossgord ei lainkaan välittänyt tästä suosionosoituksesta. Sitten vähitellen päästyänsä jaloilleen ja saatuansa syljeksityksi pari litraa vettä hän ensi sanakseen karjaisi: "Pöllö!"

Äkkiä kahisi vesaikko Petter Wittin takana, niinkuin olisi iso tiikeri työntymässä kaislikkoon. Voimakas naisääni huusi:

"Mitä julkeattekaan tehdä? Ettekö tiedä, että uinti on täällä kiellettyä? Ettekö osaa lukea?"

Petter Witt tunsi äänen. Siellä oli itse neiti Josefina Munk. Nyt vasta hän näki, että ihan vieressä oli naulattuna taulu, johon oli kirjoitettu: "Uiminen kielletty".

Mutta vedessä seisoi Mossgord. Kaikki hänen tavallinen varmuutensa oli mennyttä. Peljästyksissään hän oli ottanut lakin päästään ja koetti verhota alastomuuttaan vaatemytyllä, jonka oli siepannut vedestä. Varmistuttuansa siitä, että iso tiikeri oli jälleen kadonnut viidakkoon, hän rohkeni kahlata maihin, pukeakseen märät vaatteet ylleen, ja lähti kotiinsa majataloon, yhä kiivaasti noituen Petter Wittiä.

Koko sen päivän hän oli vuoteen omana. Seuraavana päivänä tuli hän ryömien aamiaispöytään. Hänen lihavuutensa oli saanut vihertävän vivahduksen kuin homehtuva juusto, ja hänen yskänsä muistutti nälistyneen ketun haukuntaa.

"Olen pelkkä varjoni", ähki hän. "Olen saanut äh — vilustuksen — möh, hrömen, öhö, öhö — vilust — hrakk, hrakk, pthyi — vilustuksen, hemmetissä, niin että kapakoitsija voi nyt huoletta antaa koiralleen lomaa, sillä minä kyllä peloitan maankiertäjät, jos niitä tänne tulee."

Matts Brille oli tulta ja tappuroita, kuullessaan puhuttavan, että neiti Josefinakin oli ollut mukana aamuisessa näytelmässä.

"Nyt", hän sanoi, "nyt on meillä tilaisuus, joka antaa meille kaikki voiton mahdollisuudet! Meidän on lähdettävä herraskartanoon pyytämään neiti Munkilta anteeksi! Sillä tavoin saamme jalkamme oven sisäpuolelle, ja niin pitkälle kerran päästyämme —"

"Minä luulin, että sinun ajatuksesi olivat toisella suunnalla", sanoi Petter Witt. "Neiti Matthisen."