Part 4

"Kaunista metsää! Se kuuluu kai Munksholmaan?"

"Niin", myönsi Helga, "kaikki kuuluu Munksholmaan. Metsä täällä, ja viljavainiot aina toiselle puolen Skogstoftaa."

Mutta hänen äänessään ei sointunut mitään iloa.

"Te olette onnellinen ihminen, neiti Munk. Mutta siitä huolimatta en tiedä, kadehdinko teitä."

"Ihmisen ei sovi koskaan toista kadehtia."

"Ei, mutta — minä en edes tiedä, vaihtaisinko osaani teidän kanssanne."

"Miksikä ette? Te sanotte tuon aivan niinkuin te halveksisitte kaikkea tätä. Minun mielestäni on ihanaa olla rikas."

"On monenlaista rikkautta. Te olette tilan perillinen, — mainion tilan ja ehkä vielä loistavan omaisuuden, mutta minä olen koko maailman perijä!"

"Ne ovat suuria sanoja, hra Witt."

"Niin, sitä ei voi kieltää. Mutta ettekö ole huomannut, että me taiteilijat olemme aina äärettömän itseluuloisia? Meidän itseluottamuksellamme ei ole minkäänlaisia saavutuskyvyn rajoja."

"Oh, minun mielestäni on hyvinkin selviä rajoja — ainakin osalle taiteilijoita."

"Ei oikeille. Taiteilijan tulee näyttää muille ihmisille, kuinka rikasta ja suurta elämä on — niin, ja myöskin kuinka vaikeata on elää! Kuinka voisi hän silloin asettaa itselleen mitään rajoja."

Helga läiskäytti ruoskansiiman Hansin selkään.

"Mutta minä en ole mikään taiteilija. Minulla ei ole mitään näytettävää kanssaihmisilleni, minä tahdon vain mielelläni saada elämältä niin paljon kuin mahdollista, ja minä inhoan köyhyyttä. Minä olen nähnyt, kuinka se on kuluttanut kunnon isäni ja tehnyt hänen olemassaolonsa ilottomaksi. Minä tiedän, että se tekee mielen raskaaksi ja elämän harmaaksi. Koettakaa te tehdä se kauniimmaksi niille, joilla on varaa välittää taiteesta. Minä ehkä voin sen tehdä keveämmäksi muutamille köyhille raukoille, joilla ei ole vaatteita ruumiinsa verhoamiseksi eikä mitään vatsansa täytteeksi! Katsokaa, senvuoksi on ihana omistaa rahoja! Ja senvuoksi olen minä iloinen ja kiitollinen, kun olen niitä saanut."

Hän oli puhunut niin kiivaasti, että kyyneleet puhkesivat esiin hänen silmistään, ja oli aivan luonnollista, että Petter Witt laski kätensä hänen käsivarrelleen, vastatessaan:

"Hyvä neiti Munk, käsitän kyllä varsin hyvin, mitä te tarkoitatte. Mutta minä en usko ihmisen voivan tehdä mitään todellista hyvää — ja siellä, missä sitä parhaiten tarvitaan — ellei hän omassa elämässään ole oppinut tuntemaan rakkautta. Niin, minä tarkoitan sitä ikivanhaa, mieletöntä rakkautta sellaiseen yksilöön, jonka me asetamme kaikkia muita ylemmäksi! Siitä lähteestä johtuu lempeys koko ihmiskuntaa kohtaan. Ja senvuoksi ei olekaan alotettava elämäänsä ryömimällä uunin nurkkaan eikä annettava itseänsä ravita muiden ansaitsemilla rahoilla. Ei, ihmisen on mentävä ulos maailmaan! Ihmisen tulee kokea leipänsä suolaantumista kyynelillä, muutoin hän ei tunne taivaallisia voimia... Mutta nyt olette ehkä suutuksissanne minulle...?"

"En, enpä tosiaankaan — mutta — tehän nyt olette pian perillä?"

Hän oli pysäyttänyt Hansin, joka heti alkoi riipiä seljapensaan lehtiä ja kukkia. Hänen äänensä värähteli hiukan.

"Ja te aiotte jättää minut tähän? Te olette joka tapauksessa vihoissanne minulle."

"En en suinkaan, mutta... minä en mielelläni tahdo ajaa majataloon saakka — ihmiset katselevat — ja täti..."

Ei olekaan monta, joille niin vastenmielisesti soisin mielipahaa kuin teille, sen sanon, vaikka nyt olemme toisemme tunteneet vasta yhden päivän. Mutta saanen kai luvan sanoa: näkemiin?

"Kyllä, — toivoakseni — mutta me elämme niin itseemme sulkeutuneina, ja tätiä ei ole helppo..."

"No, antakaamme sitten kohtalon ratkaista asia. Ja minä sanon teille vain hyvästi, neiti Munk — ja kiitos tästä päivästä!"

"Kiitos itsellenne, hra Witt, ja hyvästi!"

Helga käänsi Hansin takaisin, ja tämä hölkytteli pois. Mutta Petter Witt jäi paikalleen ihmeissään ja hieman nuorena sydämeltään, ja katsoi ja katsoi, kunnes sekä hevonen että vaunut hävisivät metsän hämärään.

Silloin tuli Witt katsahtaneeksi itseensä ja muisti, että hän seisoi keskellä maantietä pukeutuneena tilanhoitaja Krappin mustaan vaateparteen, jossa housut olivat liian lyhyet ja liivit kohousivat ylös, ja sitäpaitsi päällystakin asemasta kietoutuneena matkavaippaan.

Tässä asussa hän asteli kievaritaloon.

Samana iltana ilmestyi muuan poika Munksholmasta ja toi hänen pukunsa ja maalausvehkeensä. Witt istui teepöydän ääressä, kun poika saapui, jonka vuoksi hän pyysi tätä viemään tavarat huoneeseensa ja ottamaan niiden sijaan tilanhoitajan vaatteet.

Tullessaan sitten omaan huoneeseensa hän näki, että poika oli tyhjentänyt Krappin puvun taskut ja pistänyt niiden sisällön pöydälle. Joukossa oli pari pientä esinettä, jotka todellakin kuuluivat Petter Wittille, ja myöskin se salaperäinen lappunen, jonka hän oli ottanut lattialta tuulen puhaltamana.

Petter Witt pisti sen kirjekuoreen ja kätki matkalaukkuunsa.

Jo kolmannen kerran tänään tuo kohtalo sen minun käsiini, ajatteli hän. Näyttää siltä kuin tässä olisi joku tarkoitus. Olkoon nyt tuolla niin kauan, kunnes tapaan tilanhoitajan.

Mutta kotonansa Munksholmassa kulki tilanhaltija Krapp etsien ja etsien.

Missähän se onkaan? Voin panna pääni pantiksi, että minä laskin paperin kirjoituspöydälle... tuulenhenkäys lienee sen puhaltanut alas... entä jos Helga saa sen nähdäkseen! Mitähän hän silloin ajattelee minusta raukasta?

XI.

Ensimäiset päivät kuluivat Skogstoftan majatalossa toimettomuudessa. Bertil Mossgord vietti enimmäkseen päivät pitkät puutarhan ainoassa riippumatossa. Matts Brille istui vieressä ja pohtien, miten alottaisi sotaretkensä. Petter Witt harhaili ympäristössä aiheita haeskelemassa.

"On valmistauduttava tuohon suureen työhön", sanoi Mossgord, — "itseensäsyventymisen ja whiskyn avulla."

"Seutu lienee hyvin kaunista, pitäisi nähdä sitä."

Mossgord käänsi hitaasti päätään ja katsoi ihmeissään häneen.

"Minun käsitykseni mukaan on tuo niin sanottu luonnonkauneus keksitty vain sitä varten, että rikollisesti tehtäisiin elämä happamaksi ihmisille, jotka muuten voisivat elää levossa ja huolettomina. Eihän ole, jumal'avita, ainoatakaan kunnollista ravintolaa maaseudulla, lähitienoon ylpeilemättä jostakusta suuresta nähtävyydestä. Ja paneppa merkille, kaikki nuo vesilammet ja pyökkipuistikot, joiden verrattomuutta on ylistelty, ovat aina puolen tai kokonaisen penikulman päässä. Marssit sinne läähättäen kuin pikajunan veturi. Tai istut kantotuolissa ja annat huonosti kasvatettujen mukuloiden potkia jalkojasi. Ja minkä vuoksi? — Saadaksesi lopulta hikeä valuen katsella jotakin moskaa ja uskotella itsellesi ja muille älyttömille, että siitä todella nautit ja että sinulla on hauskaa."

"Niin, mutta — niin, mutta, kun minä nyt kerran tulen tämän herraskartanon omistajaksi, niin tuleehan minun hieman tuntea seutua. Minun on myöskin pakko perehtyä maanviljelykseen. Nykyään en osaisi eroittaa nauriita kaalista."

"Tuo on vanhentunut ajatuskanta, että maanviljelijä muka tarvitsee kaikkea tuollaista kuollutta tietoa. Ei, maanviljelijän tulee kulkea kädet taskussa ja tirkistellä taivasta kohti katseella, joka on samanlainen kuin sairaalla krokotiililla kuun paisteessa, ja sanoa, että näyttää niinkuin tulisi sade, ja juuri nyt kun hänen pitäisi saada lanta kotiin vedetyksi tai kun lampaat saavat penikoita. Ja hänen täytyy osata pelata nakkia ja marjaasia korteilla, jotka liimautuvat toisiinsa kiinni ahkerasta käytöstä, ja sitten täytyy hänen kyetä juomaan puolikas punssia tyhjään vatsaan. Tuo toinen — että tulisi tuntea viljalajit toisistaan tai nähdä hevosesta, onko se soimenpureksija tai pillikeuhkoinen taikka vauhko — sellainen oli kyllä tarpeellista ennen vanhaan. Nyt on meillä tietääkseni maanviljelysneuvojat ja muut sellaiset. — Mutta enpäs tässä turhaan innostu. Nyt on aamiaisaika, ja on parasta järjestää aina niin, että on täydessä henkisessä ja ruumiillisessa hyvinvoinnissa aterialla ollessaan."

Aamiaispöydässä osoittikin Mossgord kerrassaan suuremmeistä sotaherran taitoa. Yhdellä ainoalla salamannopealla silmäyksellä hän oli saanut täyden kuvan pöydästä ja tehnyt sotasuunnitelmansa. Hän näki, että savustetut lohipalat olivat helposti voitettavissa. Oli vain puoleksi niin monta viipaletta kuin pöytävieraita oli. Ja mitä ankeriashyytelöön tuli, niin se ei varmasti koskaan ennättäisi häneen saakka. Hän huomasi myöskin, että kolme paistettua munaa pöydän toisessa päässä neitseellisessä yksinäisyydessään uneksi yhtymyksestä kinkun kanssa, jota varten ne olivat määrätyt. Kun näki hänen iskevän loheen, samalla kun hän sai paistetut munat kiertoliikkeeseen, ottaen myöskin rohkealla rynnäköllä ankeriashyytelön naapurinsa käsistä, joka juuri odotteli saavansa sitä tarjota rinnallaan istuvalle naiselle — se oli kuin olisi saanut nähdä Napoleonin lyövän yhden sotajoukon, kääntyäkseen heti toista vastaan, voittavan myöskin sen ja sitten salaman nopeudella heittäytyvän kolmannen kimppuun. Mossgord oli syömätaituri. Vuosikausien uutteralla harjoittelulla oli hänen vatsalaukkunsa kehittynyt siinä määrin joustavaksi, että sen talteen mahtui tavattomat määrät ruoka-aineita, jotka olisivat halkaisseet vähemmin tottuneen vatsan. — Aterialta päästyään hän viipymättä heittäytyi uudelleen riippumattoon. Hänen vieressään oli whiskypullo. Suupielessä riippui iso karkeatekoinen havannasikaari. Hän joi lasistaan kaksi siemausta, levitti sitten nenäliinan kasvojensa peitteeksi ja vaipui syviin mietteisiin.

"Tekee mieli muistella, mitä kaikkea on syönyt."

Matts Brille alkoi käydä kärsimättömäksi. Hän oli kerännyt tarkkoja tietoja päärakennuksesta, Munksholman viljelyksistä, maan laadusta, karja kannasta, palvelijoista sekä siitä, kuinka paljon meijeristä saatiin voita, ja häntä kiusasivat nyt ajatukset, kuinka hän saattaisi tätä kaikkea hoidella, sitten kun ne joutuivat hänen haltuunsa. Uhraisiko hän enemmän maanviljelykseen vaiko karjanhoitoon? Olisiko edullista ryhtyä pitämään sikoja vai pitäisikö kenties perustaa raakasokeritehdas?

"Minähän en voi mitään päättää varmasti", hän valitteli, "ennenkuin itse pääsen tuonne ja saan nähdä kaikki. Sinun sietäisi syödä hiukan vähemmän, Mossgord. Tuollainen ahmiminen laimentaa toimintakykyä."

"Kievarinisäntä on ollut usein hyvässä hiprakassa viime aikoina. Kolmasti päivässä — se on hänen pikku ohjelmansa. Senvuoksi kuormittaa hän aamiaispöytänsä harvinaisen ja liikuttavan puolustelevasti. En voi kohdella mies-parkaa niin kovasydämisesti, että hylkisin tuollaista huomaavaisuutta."

"Ja minun on siis odotettava, kunnes hänen sopii lopettaa juopottelunsa. Hiisi vieköön, enköhän tarjoa hänelle jotakin prosenttia, jotta hän kiirehtisi. Ei ole ketään, johon voisin luottaa! Petter Witt esimerkiksi, mitä hän hommailee? Häntähän ei näy koskaan."

Niin, mitä teki Petter Witt? Hän ei ollut puhunut matkatovereilleen mitään käynnistään Munksholmassa, mutta jos he olisivat häntä vakoilleet, olisivat he saaneet nähdä, että hän asteli joka päivä herraskartanoon päin.

Hän saattoi istua tuntikausia maalaustelineensä ja kankaansa takana. Mutta hän ei maalannut, ei ainakaan mitään mainitsemisen arvoista.

Metsän linnut lentelivät hänen ympärillään. Ne hyppelivät oksalta oksalle, panivat untuvapäänsä kallelleen ja katselivat häntä viisailla, pyöreillä kivihiilisilmillään.

"Piip, piip, mikä on tuo jättiläinen? Piip, piip, mitähän tuo täällä istuskelee, hänhän ei tee mitään? Piip, piip, mitähän tuommoisiin ihmisaivoihin mahtuu?"

Niin, herra tietäköön. Petter Witt tiesi itse varsin hyvin, että hän esiintyi kummallisesti ja järjettömästi. Hän istui tuolla metsän sisässä useita tunteja joka päivä, tavoittaen näkyviinsä erästä vaaleata pukua.

Vaaleata pukua, joka eräänä päivänä oli välähtänyt hänen katseensa ohi harmaiden pyökkirunkojen välissä ja jonka hän toivoi alati tulevan takaisin.

Toisinaan luulikin hän näkevänsä siitä vilahduksen. Silloin hän saattoi lyödä telineensä ja maalilaatikkonsa kokoon ja lähteä sitä takaa ajamaan, ja hän pikemmin juoksi kuin käveli, hän tunki orjantappurapensaisiin, repien kätensä veriin, ja hän uskaltausi mättäille, missä maa keinui jalkain alla ja ruskea sohjo lotisi kengissä.

Mutta vain yhden kerran hänen onnistui nähdä se vaalea puku.

Se tapahtui eräänä päivänä auringon ollessa laskemaisillaan, kun hän asteli tietä pitkin ja oli jo jättänyt kaiken toivon. Silloin näki hän sen tulevan poikki tien niin läheltä, että sen kantajan oli mahdoton kulkea hänen ohitseen häntä huomaamatta. Hän kiiruhti paikalle, mutta perille päästessään hän ei tavannut siellä ketään. Ja puun latvassa istui metsäkyyhkynen kuhertaen vahingoniloisena.

XII.

Kievarin isäntä oli lopettanut juopottelunsa. Hän kuljeskeli nyt hätäräsilmäisenä ja itkeä tihrusteli, lihaansa ja aamiaispöytää kiduttaen.

Mossgord ilmoitti olevansa valmis ryhtymään asioihin. Kysyttäessä vastasi Petter Witt, että hän oli odottanut koko ajan.

Matts Brille oli sensijaan joutunut onnettomuuteen, — hän oli rakastunut.

Rakastunut juuri nyt, kun ratkaistavana oli tehtävä, joka vaati kylmää järkeä, lujia hermoja, täydellistä itsehillintää! Ah — juuri hän, joka viime rakkauspulastansa — seitsemännestätoista — suoriuduttuaan oli vakuuttanut, että hänen eroottinen tunteensa oli nyt loppuunkulunut, hänen sydämensä kuin kaskimaa.

Hänen hellyytensä esine oli tällä kertaa neiti Tuttan Matthisen, muuan nuori, jonkun verran kalvetustautinen nainen, jolla oli hiukan liian pieni nenä, liian pitkä ylähuuli, hieman liian suuret hampaat ja paljonlaisesti alaleukaa. Hän oli saippuatehtailijan tytär, tuntui jossain määrin varakkaalta ja oleksi Skogstoftan majatalossa tädin kaitsemana, osittain päästäkseen kalvetustaudistaan, osittain unohtaakseen erään meriväen luutnantin.

Neiti Tuttan oli hyvin runollinen luonteeltaan, ja Matts Brille sepitti runoja otsansa hiessä. Enimmäkseen kuitenkin suorasanaisia runoja. Loppusointujen keksiminen puristi runoilijan tunteita kuin kureliivinä.

Niinpä löysi neiti Tuttan Matthisen eräänä päivänä seuraavan runon pistettynä ovensa avaimenreikään.

Pöydän ääressä näin minä sinut — ääressä ruuan proosan — puremassa valkeilla hampaillasi tomaatti- ja munaa voileipää. Ja nostit korallihuulillesi lasissa pilsner-juomaa. Tuona hetkenä toivotin minä — oi sinä, jota salassa lemmin — ah oisinpa ollut se voileipä, taikkapa tomaatti, vaikkapa muna, tai edes lasina pilsner-juoman kantaja... — — — — — Mutta se minä en ole. — — — — — Ei, se minä en ole. Siksipä aattelen: jospa saisin nähdä sun — en ruokapöydässä, vaan keskellä ruusujen — ruusujen — ruusujen — ja aina nähdä sinut ijankaikkisesti, kunnes ruusuista tuoksuu kuolema, ja sinä itse olet imenyt muuttumisen suuren ja pyhän puhtaaksipesun ja juovuttanut minut kuin kämmekän hunaja.

Neiti Tuttan ei ymmärtänyt runosta juuri mitään, mutta hän ei voinut sitä lukea tuntematta vähitellen jonkunlaisia meritaudin oireita. Tämä johti ajatukset meriluutnanttiin, ja hän joutui oikeaan mielentilaan. Seuraavana päivänä hän teki itsellensä aamiaispöydässä tomaateilla ja munilla päällystetyn voileivän, ja sitten puraistessaan sitä hän loi Matts Brilleen viehkeän katseen.

Tämä johti peittelemättömään armasteluun. Täti hankki tietoja Matts Brillestä. Ne eivät olleet varsin lupaavia, hän oli vain filosofian kandidaatti ja — köyhä. Mutta kun Matts Brille oli ankarimman vaitiololupauksen ehdolla uskonut neiti Tuttanille salaisen perintöoikeutensa Munksholmaan ja tämä taasen puolestaan heti saattanut asian tädin tietoon, kävi täti lempeämmäksi ja asettui siitä hetkestä lähtien hyväntahtoiselle puolueettomuuden kannalle.

Matts Brille puolestaan neuvotteli Mossgordin kanssa.

"Sinähän olet hullu", sanoi tämä paljon koeteltu ystävä; "kuinka voitkaan olla rakastunut tässä hemmetin helteessä?"

Eräänä päivänä, kävellessään neiti Tuttanin kanssa, kertoi Matts Brille olevansa taitava purjehtija, ja neiti Tuttan vakuutti, että hän _rakasti_ purjehdusretkiä; hän oli vähällä lisätä, että hänellä oli niin monta mieluista muistoa sellaisista retkistä meriluutnantin ajoilta.

Matts Brille käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Ettekö tahtoisi purjehtia kerran minun kanssani, neiti Tuttan?" Ja hän loi neitoseen sellaisen silmäyksen, joka aina kirkasti hänen kasvojaan silloin kun hän sai pelissä hyvät kortit. "Uskaltaisitteko luottaa minuun, jos pyytäisin...?"

"Kyllä, kyllä uskaltaisin, Brille! Teidän kanssanne uskaltaisin purjehtia minne tahansa."

He kävelivät tovin äänettöminä rinnakkain. Oli iltapuoli päivää; ilma oli täynnä raskasta, kosteata lämpöä. Hyttynen oli innostunut hartaaseen tehtävään nuoren naisen selässä. Purema kihelmöi. Hän koetti salaa päästä siihen kohtaan käsiksi päivänvarjonsa varrella, ja hänen katseensa oli silloin vähemmän hellä.

Mutta hän antoi anteeksi hyttyselle ja katseli haaveksien Matts Brilleen.

"Tiedättekö, herra Brille, minä olen paljon miettinyt sitä seikkaa, että kun te kerran tulette tilanomistajaksi, niin täytyy teillä olla myöskin vaakuna! Ettekö te olekin oikeastaan aatelista sukua?"

Tätä ei Matts Brille ollut ennen tullut ajatelleeksi. Mutta häntä innostutti se aatos sanomattomasti.

"Kyllä", hän sanoi. "Munk-suku, jonka nimen aion omaksua, on aivan varmasti aatelia. Aivan varmasti. Kristian IV, te tiedätte kyllä — Kristine Munk — Eleonora Kristine Ulfeld..."

"Ja Birgitta Göye, eikö totta?"

"Kyllä." (Siitä viisi, ajatteli Matts Brille, tulkoonpa hänkin mukaan päällepäätteeksi). "Niin, Birgitta Göye myöskin tavallansa."

"Mutta silloinhan teillä täytyy olla vaakuna — esimerkiksi vaunujenne ovissa, kuten muillakin. Munkien vanha vaakuna — minkälaiseksi te sen luulette?"

"Minä luulisin melkein paremmaksi suunnitella oman vaakunan."

"Ja minkälainen se olisi?"

"Jos purjehdusretki huomenna — jos...?"

"Jos purjehdusretki huomenna...?"

"Jos purjehdusretki huomenna — täyttää ne toiveet — joita minä — uneksin — neiti Matthisen — niin siinä vaakunassa olkoon keskellä täysin purjein liitelevä vene."

Neiti Tuttan painoi päänsä alas, hänen kalvetuksensa hävisi ruusuhohteeseen.

Ja Matts Brillen sielussa syntyi runo, jonka otsikko kuului: "Onneni venho". Sen hän aikoi antaa neiti Tuttanille, heidän seuraavana aamuna kelluessaan peilikirkkaalla salmella, rauhassa kahden kesken, ilman muita todistajia kuin aurinko ja hyväilevä kesätuuli.

"Paisuvin purjein", kuiskasi neiti Tuttan haaveillen, "silkkipurjeet kultaisessa mastossa..."

"Niin, ja vene suuntaa kulkunsa kukkien koristamaa rantaa kohti."

He astelivat kotiin sanoista tyhjinä, mutta sydän täynnä tunteita ja odotuksia.

"Vielä yksi asia, neiti Tuttan, — vielä yksi asia", sanoi Matts Brille, kun he erosivat. "Me laskemme maihin jossakin Falsterin rannalla ja syömme päivällisen siellä, niin olen ajatellut. Mutta — ettekö ole sitä mieltä, että meillä pitäisi olla mukanamme täältä hotellista lähtien aamiaisvasu?"

"Kyllä! Ja siinä kananpoikia."

"Eikö totta, se olisi hirmuisen hauskaa — te ja minä..."

"Niin, kuinka hauskaa saattaakaan tulla! On aivan kuin..."

"Kuin mitä?"

"Kuin — me olisimme mies ja vaimo."

Mutta kun neiti Tuttan lausui nämät viimeiset sanat, oli hän jo portaiden puolitiessä omaan huoneeseensa menossa.

Petter Wittille ja Mossgordille ilmoitti Matts Brille:

"Minä aijon huomenna pikku purjehdusretkelle. Ylitse Falsterin puolelle tervehtimään erästä vanhaa koulutoveria, jolla on pieni maatila siellä. Mutta teidän ei tarvitse tulla mukaan. Hän on hyvin omituinen ja ihmisarka. Hän varmasti peljästyisi pahanpäiväisesti, jos me tulisimme niin mieslukuisina."

"Hän aikoo lähteä tytön kanssa", sanoi Mossgord Petter Wittille, kun Matts Brille oli lähtenyt. "Minä voin nähdä hänen luomestaan, että hän valehteli. Luomi oli sinipunaa. — Minne hän nyt lähti?"

Petter Witt katsahti akkunasta: "Alas rantaan."

"Sitten hän menikin kalastajan luo venettä vuokraamaan. — Siis me lähdemme mukaan tuolle purjehdusretkelle."

"Eiköhän se näyttäisi hieman tungettelevalta?"

"Voimmeko me rauhallisesti katsella, että hän kaiken tämän rakastelutouhun vuoksi unohtaa velvollisuutensa ja vie meiltä sen prosentin, joka meille on laillisesti tuleva? Sitä paitsi arvelen minä, että on kerrassaan ihanaa loikoa purjeveneessä sillä aikaa, kun toiset hoitelevat peräsintä ja purjeita. Sellainen ruumiinharjoitus sopii minun rakenteelleni."

"Hän ei mitenkään suostu ottamaan meitä mukaansa."

"Sen voimakkaammin vaikuttaa häneen havainto, että me tulemme joka tapauksessa. Anna minun järjestää asia. Huomenna lähdemme merelle."

XIII.

"Hei", tuumi Matts Brille seuraavana aamuna herätessään "Ihanampana ei luonto olisi koskaan voinut tervehtiä rakkauteni syntymäpäivää! Taivas heloittaa sinisenä kuin armaani silmät; aurinko loistaa kuin suuri onnenraha! Kun me, Tuttan ja minä, piakkoin purjehdimme selälle, huojuttelee heikko tuulenväre puiden lehtiä, ja silloin tuntuu tuhannen pikku lemmenhaltijaa lymynneen kaislistoon kuiskimaan: 'Onnea, onnea!'"

Maakauppiaalta oli hän edellisenä iltana ostanut parin valkoisia housuja ja sinisen lakin, jossa hohti kolme kullattua kruunua. Lisäksi oli hänellä yllään sininen takki, punainen kaulahuivi ja valkoiset kangaskengät.

Hän oli näköjään kuin ikänsä kaiken ulapoilla viettänyt.

Hänellä oli taskussaan runo "Onneni venho" sirosti puhtaaksi kirjoitettuna. Koko yön oli hän istunut sitä sommitellen, ja se oli tuottanut hänelle monta huolta.

Mutta nyt olikin siinä loppusoinnut niinkuin muissakin runosepityksissä. Häntä itseänsä miellytti erityisesti viimeinen säkeistö; tässä verrattiin hänen rakastettuansa tuuleen, joka pullisti purjeita.

Ma korvas juuressa kuiskailen: Oot onneni tuuli sä herttainen. Oi purppuraruusua rohkenen anoa ja sinua morsiamekseni sanoa, kun onnemme venhoa ohjaten vain me riemuitsemme: "Ma armahan sain!"

Aamukahvia, juodessa oli hänen määrä tavata neiti Tuttan, ja huoneeseen tullessaan hän tunsi silmiänsä häikäisevän. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt neitoansa niin lumoavana. Tällä oli yllään kermankeltainen puku, joka sopi mainiosti hänen kalvettuneeseen hipiäänsä. (Ah, kalvetustautikin kaunisti häntä! Brille oli jo ajatellut sepustaa runon "Valkoinen hirveni", tai "Valkea liljani.") Pienen pieni nenä oli päiväpaisteen hivelemänä saanut elämänhaluisen hohteen, jonka hyvänä täydennyksenä hänen vyössään loisteli iso tummanpunainen piooni.

Brille tempausi väkisinkin koholle tuoliltaan ja huudahti:

"Totta tosiaan, neiti Matthisen, jopa te tänään olette viehättävä!"

Mutta hän ei huomannut, että pöytäliinan nurkka oli sotkeutunut hänen sääriinsä. Noin äkkiä kavahtaessaan seisaalle hän kaatoi kahvikupin, ja sen sisältö läikähti hänen valkoisille housuilleen.

Neiti Tuttan kirahti: "Voi taivas!" Ja Matts Brille seisoi suruissaan katsellen vaaleanruskeata tahraa.

"Näissä minä en vähään aikaan voi näyttäytyä", hän huokasi.

Mutta hänen teki mielensä siunata tapaturmaa, kun neiti Tuttan itse lähti hänen kanssaan keittiöön yrittämään hangata pois laikkua. Kuinka herttaisen kainosti hän kävikään käsiksi valkoisen kankaan liepukkaan — kuinka suloisen innokkaasti hän hieroikaan ja saippuoi ja kostutteli, kunnes koko housunlahe oli likomärkä ja kahvitahra levinnyt muistuttamaan Europan karttaa.

"Ei se sentään näy lähtevän", sanoi neiti Tuttan ja hymyili säälivästi. "Kuivanakin se varmaan jää näkyviin."

Matts Brillen täytyi siis mennä muuttamaan housuja. Heti senjälkeen he astelivat alas rantaan, Brille tummansinisissä housuissa, mutta molemmat täysin onnellisina.

Brillellä oli eväskori käsivarrella; leivonen liverteli. Koirat haukkuivat; siellä täällä pistäysi miehen alku liian lyhyeksi käyneessä koltissa talonpoikaistuvan ovesta esille.

"Kalastajaapa" oli pienen kallion takana. Sinne päästiin erästä onkalotietä. Matts Brille ja neiti Tuttan kävelivät haastellen aamuhetken tenhoavasta tunnelmasta ja siitä viehätyksestä, jota tällainen tuttavallinen seurustelu tuotti ollessaan vapaata äänekkäistä saattajista.