Part 3

Tämä oli ratsastusmatkalla. Hän istui miehen tavoin hevosen selässä, joka nelistäen kiiti niittyä pitkin. Hän oli puettu mustaan samettipukuun, jockeylakkiin, viittaan, väljiin housuihin ja kiiltonahkaisiin saappaihin. Hänestä itsestään sai Petter Witt aivan hätäisen kuvan: kaksi ruskeata palmikkoa, kirkkaat, siniset silmät, auringon paahtamissa ja hiukan pisamaisissa kasvoissa pieni varma nenä, vartalo rento ja täyteläinen.

Yhdellä hyppäyksellä antoi ratsastaja hevosensa loikata puron yli ja pudottausi sitten alas satulasta.

"Ei, enpä ole koskaan nähnyt moista", hän huudahti nauraen ja itkien. "Mitä nyt olenkaan saanut aikaan! Lähdin liikkeelle vain asteluttamaan hiukan Attilaa — seisotko siinä hiljaa, tyhmä hevonen! Se ei saa nähdyksi kauran hituakaan, heti pyrkimättä sitä pureksimaan — läksin vain antamaan Attilalle hiukan liikuntoa ja sain päähäni yrittää esteratsastusta. Minä annoin sen hypätä lammikon yli tuolla — mutta en nähnyt, että siellä seisoskeli muutamia lehmiä märehtimässä. Attila syöksi suoraan niiden joukkoon ja ne, hitto vieköön, täyttä laukkaa kaikille suunnille, — yksi niistä pillastui tänne niitylle, ja silloin... teidän on todellakin annettava anteeksi."

Viimeiset sanat puristausivat kuuluviin naurunpuuskasta, jota hänen oli mahdoton hillitä. Mutta Petter Witt ei ollut kovinkaan hilpeällä tuulella; hän hosui vettä, kädet olivat täynnä mutaa, ja panamahattu matkasi parhaillaan kiitävän puron mukana.

Nuori nainen näki sen.

"Mutta hyvä Jumala, teidän hattunne!" Ja siinä silmänräpäyksessä hän kiirehti sitä tavoittaman, laskeusi vatsalleen puron poikki ja onki sen ylös.

Hän pisti sen Wittin päähän niin likomärkänä kuin oli sen vedestä nostanut.

"On parasta, että saatte sen päähänne, muutoin voisitte vilustua."

Petter Witt oli ottanut yltään viitan ja kiersi siitä vettä.

"Tämä oli tosiaankin kerrassaan tukalaa", murisi hän, "kerrassaan tukalaa." Ja hän lisäsi jotakin pillastuvista hevosista ja hulluista ratsastajista; hän oli muka luullut olevansa Tanskassa eikä Etelä-Amerikan pampaskentillä.

Hänet keskeytti nuori nainen.

"On selvää, että minä korvaan teille kaiken, mitä teiltä on tärveltynyt. Tottahan toki sen teen! — Mitä olette kadottanut? — Värejä, kankaan — kalliita tauluja ehkä?"

Wittin ääni kävi hieman sävyisämmäksi.

"Ka, mitään korvaamatonta vahinkoa ei tässä liene sentään tullut... ne voidaan kyllä onkia uudelleen ylös."

Neitonen asettui jälleen samaan asentoon kuin aikaisemmin, kääri toisen hihansa ja alkoi koota purosta Wittin maalausvehkeitä.

Mutta tätä ei Petter Witt voinut rauhallisesti katsella. Hänpä siis neitosen viereen, ja niin makasivat he siinä molemmat ja onkivat väritötterön tuolta, märän kangaskappaleen täältä, kunnes Witt lopulta oli tietävinään, että pelastustyö oli suoritettu loppuun.

Witt oli nyt päässyt sovinnollisemmalle mielelle.

"Minä vain säikähdin niin julmasti", hän sanoi. "En ollut lähtenyt maalaamaan vesiväritaulua."

"Mutta teiltä on varmastikin hyvin paljon mennyt pilalle. Ja teidän hienot vaatteenne... lopultakaan ette saa yhtään häpeillä, vaan sanokaa, kuinka suureksi arvioitte vahingon. Nimeni on Helga Munk, minä asun tuolla ylhäällä."

Hän viittasi siintävään kartanontorniin, ja Petter Wittin silmät suurenivat. Hän oli siis Munksholman perijätär! Häneltä siis olivat Witt ja hänen matkatoverinsa tulleet omaisuutta riistämään.

"Mutta kuulkaahan", alotti neiti Munk jälleen. "Tepä ette saakaan nyt heti juosta tiehenne. Teidän on ehdottomasti saatettava minua kotiin, jäädäksenne aamiaiselle. Olen varma, että tilanhoitajalla on vaatekappaleita, jotka voitte lainata siksi aikaa kun omanne kuivavat. Niin pian kuin voitte jälleen ottaa ne yllenne, valjastamme hevosen vaunujen eteen ja kyyditsemme teidät kotiin. Te asutte luonnollisesti Skogstoftan kievaritalossa."

"Niin — mutta..." Witt epäröitsi suostua tarjoukseen. Toiselta puolen tämä oli kyllä erinomainen tilaisuus, hänen päästäkseen tutkimaan vihollisleiriä. Mutta toiselta puolen ei häntä ollenkaan miellyttänyt ottaa vastaan vieraanvaraisuutta näiltä naisilta, ollessaan vastapuolen palveluksessa.

"Älkää nyt yrittäkö mitään vastaväitteitä. Ellette tahdo ottaa vastaan tarjoustani, niin minun on uskottava, että te vieläkin olette minulle suutuksissanne. — Saatte kernaasti ratsastaa Attilalla, jos luulette voivanne sitä hallita. Se on tavattoman säyseä, mutta ollessaan hyvällä tuulella, kuten tänään, se voi saada mitä hullunkurisimpia päähänpistoja. Väliin se äkkiä äityy teutaroimaan ja potkimaan taaksepäin kuin järkensä menettänyt, ja silloin saattaa sen hillitseminen käydä hyvinkin työlääksi... Mutta, ihme ja kumma, mihin se nyt onkaan hävinnyt?"

"Luulenpa melkein, että se juoksee tuolla kaukana." Petter Witt osoitti pellolle, missä ruskea hevosenselkä näkyi liikkuvan korkean laihon sisässä.

"No, mutta katsokaapas tosiaankin... No niin, joku rengeistä saanee sen kiinni ja ottaa sen hoivaansa... Niin, minä en, ikävä kyllä, siis voikaan tarjota mitään ratsastustilaisuutta, herra..."

"Maisemamaalari Petter Witt."

"Vai niin, teidän nimenne on Witt? Niin, herra Witt, meidän pitänee näin ollen kävellä. Mutta aamiainen teidän on saatava. Tulkaa nyt, niin esittelen teidät tädilleni."

VIII.

"Krapp... hra Krapp!"

He olivat pistäytyneet tilanhoitajan asuntoon, joka oli herraskartanon siipirakennuksessa. Sisällä oli hyvin siroa: valkoiset, hieman liian usein pestyt akkunaverhot, koreat hyvin hoidetut ruukkukasvit ja häkissä kanarialintu. Olisi saattanut luulla, että täällä asui joku vanha neiti. Mikään ei muistuttanut miesväkeä; ei näkynyt piippuhyllyjä, ei metsästysvehkeitä.

Helga oli tullut sisälle kuin myrskytuuli ja tuonut mukanaan Petter Wittin. Hänen heleä äänensä kajahteli niin, että kanarialintu hypähti peljästyneenä korkealle. Vähän ajan perästä vastasi hiljainen ääni makuukamarista:

"Kyllä, neiti Helga, tulen heti."

"Saattepa nähdä hauskan kekkulin", sanoi Helga heidän odotellessaan. "Tehkäämmekin pikkuista pilaa hänelle. Teidän on oltava mitään huomaamatta ja myönnyttävä kaikkeen, mitä minä sanon."

Samassa ilmestyi tilanhoitaja Krapp huoneeseen. Hän oli todellakin ihmeellinen olento, pieni, leveä ja villainen. Ei ainoastaan hänen päänsä ollut peittynyt vaaleaan, villaiseen tukkaan ja samanlaiseen rehevään leukapartaan, vaan luonto oli istuttanut häneen pikku töyhtöjä kaikkialle, missä vain oli tilaa. Hänen kulmakarvansa olivat villaiset, korvista kasvoi villatukkoja, samoin sieramista. Hänen lyhyet, leveät kätensäkin olivat runsaalla karvaoraalla. Hänen sinisissä, hyväntahtoisissa koiransilmissään oli vähätuloisten ilme, ja puhuessaan hän useinkin tuntui kääntyvän itseensä pikku hymähdyksillä. Hän ei ollut viittäkymmentä vanhempi, mutta hänen hiljainen, vaatimaton olemuksensa sai hänet vaikuttamaan iäkkäämmältä.

"Ajatelkaas, Krapp", huusi Helga hänen korvaansa, "tämä herra on maisemamaalari Witt; olen korjannut hänet merestä."

"Hm, hm, mitä neiti Helga sanoo?"

"Sanon, että olen onkinut hänet merestä. Hän oli eräässä aluksessa, joka teki haaksirikon tuolla niemen luona. Koko väestö, johon kuului kahdeksan miestä, villakoira ja neekeri, hukkui heti. Hra Witt oli laivassa matkustajana; hän yksinään pelastui."

"Sehän oli kauhea onnettomuus."

"Mikä? Sekö, että herra Witt pelastui?"

"Ei, luonnollisesti, mutta että nuo toiset..."

"Niin, ja tiedättekö, mitenkä tämä onnettomuus tapahtui, Krapp?... Kapteeni oli saanut näkyviinsä tuollaisen linnunpelättimen, joita täti on teidän tahdostanne asettanut tuonne rantametsän laitaan. Hän luuli sitä merimerkiksi, ja niinpä — rauskis vain!"

Krapp oli karahtanut kasvoiltaan aivan tummanpunaiseksi.

"Silloin minun täytyy todellakin sanoa, että se oli kerrassaan välttämätöntä. Linnut tekivät niin tavatonta vahinkoa laihossa..."

"Oh, teidän tulisi hävetä, Krapp, kun idarratte lintuparoilta muutamaa jyväistä. Kuka sanoo, ettei niillä ole samaa oikeutta Jumalan lahjoihin kuin teillä ja minulla? Nyt näette seurauksen: puoli tusinaa ihmisiä on hukkunut, ja minä olin mennä samaa tietä. Tulen aivan rauhallisesti Attilalla ratsastaen, näen hra Wittin taistelevan aalloissa — ja molskis! minä mereen!"

"Helga-neiti ei kuitenkaan näytä kastuneelta." Hän katseli epäillen.

"Minä tietysti riisuin sukat ja kengät ja annoin sitten Attilan ottaa minut selkäänsä... oh, te tietysti olisitte mieluummin nähnyt, että sekä hra Witt että minä olisimme sinne jääneetkin. Kun minut olisi sitten kannettu kotiin kuolleena — sinisenä — vesi tiukkumassa kaikista huokosista — silloin olisitte kyllä oikein iloinnut työstänne."

Krapp oli käynyt aivan kalpeaksi, ja hänellä oli kyyneleet silmissä.

"Minä vakuutan teille, neiti Helga, että jos joutuisin kokemaan tuollaista, se olisi hm, hm, surullisin päivä elämässäni."

Hänet keskeytti helähtävä nauru.

"Hän uskoo sitä, taivas auttakoon minua, hän uskoo sitä!... Oi, kuinka rakastan teitä, hra Krapp, kun uskotte kaikki, mitä teille syötetään. Ei, hra Witt on vain pudonnut ojaan. Hän istui maalaamassa, ja Attilan säikähdyttämä vanha lehmä ryntäsi kaatamaan hänet ja hänen maalaustelineensä ja kaikki. Ja nyt on teidän lainattava hiukan kuivia vaatteita hänen pukeutuakseen, kunnes omat vaatteensa kuivaavat. Sitten tulette molemmat aamiaiselle, ja sen jälkeen ehkä herra Wittiä huvittaa nähdä vanhojen hammastikkujen kokoelmaa."

"Niin, olletikin ensimäinen löytö on arvokas", sanoi Krapp esitelmöivällä äänellä. "Jos aukaisette Fournsau'n kirjoittaman teoksen 'Historie des moeurs du XVIII siecle, tome 16' [18. vuosisadan tapojen historia] hm, hm, niin tapaatte 235. sivulta seuraavan lausunnon: 'Tästä tavattomasta hienostumisesta huolimatta puuttui siihen aikaan sellaisiakin välineitä, joiden nykyään katsotaan kuuluvan jokaisen välttämättömiin tarpeisiin. Kampojen ja hiusharjojen käytön tunsivat vain korkeimmat piirit, ja hampaiden hoito oli vielä aivan kehdossaan; sellainen koje kuin hammasharja oli hyvin vähän tunnettu, mutta hammastikku ei lainkaan.' Nyt olen minä kuitenkin huomannut..."

"Niin, kiitos, hyvä Krapp, mutta tällä hetkellä emme ole niin paljoa kiintyneet hammastikkuihin kuin siihen, että niille annetaan jotakin kaivettavaa. Sitäpaitsi hra Witt vilustuu tuossa seistessään. Nyt jätän herrat kahden kesken ja toivotan pikaista jälleennäkemistä — hyvästi siksi aikaa, hyvät herrat."

Petter Witt jäi yksikseen tilanhoitajan kanssa. Hänessä oli herännyt jonkunlainen epäluulo pientä, kumartelevaa herrasmiestä kohtaan. Hra Krappilla oli omituinen säyseä ja anteeksipyytävä hymy, joka näyttäysi tuuhean parran takaa, ja äsken, hänen kuullessaan Helgan tehneen hänestä pilaa, se levisi yli hänen kasvojensa, niin että hän muistutti janoista koiraa, joka irvistelee aurinkoa kohti. Tuolla tavoin hymyilevät ihmiset eivät ole minun mieleisiäni, ajatteli Petter Witt.

Krapp johti hänet makuukamariinsa.

"Minulla on muuan musta puku, hm, hm. Se ehkä sopisi hra maisemamaalarille varsin hyvin, vaikka me olemmekin hieman erilaiset varreltamme. Mutta ensin on meidän pakko hankkia muutamia alusvaatteita."

Petter Witt puki ylleen vaatteet. Takki oli musta, melkein papillista kuosia; lisäksi kuului pukuun mustat samettiliivit ja housupari, joka varmasti oli liian lyhyt tilanhoitajalle itselleenkin. (Ihmeellistä, ajatteli Petter Witt, tuntuupa siltä kuin muutamien ihmisten mielestä olisi siveellistä ja rehellistä kulkea liian lyhyissä housuissa.)

Petter Wittillä päättyi näiden housujen verhoava vaikutus heti polven alapuolelle; hihat ulottuivat hädin kyynärtaipeeseen saakka, ja liivit yrittivät turhaan yhtyä housun kauluriin.

Mutta sensijaan oli puvussa aivan ylenpalttisesti leveyttä. Se pullotti laskoksilla sekä edestä että takaa.

"Minä muistutan sirkustemppuilijaa", tuumi Petter Witt, kun hän tutki itseään kuvastimessa. "Mutta tähän saapi tyytyä, ja kannattaa olla hyvilläänkin."

Krapp tarkkasi hänen kasvojensa vaihettelevaa ilmettä tutkivin katsein.

"Luonnollisesti eivät nämä vaatteet ole sellaisia, joissa hra maisemamaalarin on tapana kulkea. Minähän olen jo pian vanha mies, hm, hm, joten yleensä pukeudun hiukan porvarillisesti ja vaatimattomasti."

"Oh, mikäpä tässä, hra Krapp! Vika ei ole niin suuresti teidän räätälinne kuin kaiken Luojan, jolta olemme saaneet niin erilaisen rakenteen. — Täällä on taskussa joku paperi. Kenties sitä ei kannata säilyttää."

Hän oli ottanut esiin kokoontaitetun paperin ja ojensi sen tilanhoitajalle, joka otti sen hätäisesti kiittäen ja laski kirjoituspöydälle. Hän oli käynyt aivan punaiseksi. Petteristä tuntui niinkuin tuossa paperissakin olisi ollut jotain villaista.

Kun nyt vain Matts saa laillisen omistusoikeutensa täytäntöön, silloin on tuon vanhan syntisen loppuhetki lyönyt. Niin, niin kyllä, ukkoseni. — Hän oli mutissut tämän puoliääneen mielensä keveydessä.

"Ei mitään kiittämistä", virkkoi vähäkuuloinen kohteliaasti kumartaen. "Onhan luonnollista, auttaa lähimäistänsä tapaturman kohdatessa. Nyt pyydän teitä vain suodaan minulle anteeksi, että hetkiseksi pistäydyn hiukan siistiytymään."

Hän katosi makuukamariin. Oven avautuessa tuulenpuuska lennähdytti lattialle paperin, jonka hän oli vastikään laskenut kirjoituspöydälle.

Petter Witt otti sen ylös ja aikoi panna takaisin pöydälle, mutta muutti sitten mieltään ja pisti sen taskuunsa.

En lue sitä, hän ajatteli, mutta olen varma, että siinä on jotakin metkua. Kun hän sitten kerran tapaa sen tämän taskusta ja muistaa minun niissä kulkeneen, saa hän edes pienen, terveellisen säikähdyksen. Ja sen suon hänelle kernaasti.

IX.

Heidän astuessaan metsästysmuistoilla koristettuun eteistupaan otti heidät vastaan ankara koiran haukunta. Iso, musta villakoira säntäsi heitä vastaan. Se kyyristyi kokoon kiukusta; näytti siltä kuin olisi iso musta villalankakerä kierinyt eteenpäin lattialla nopeasti kuin pikajuna.

"Rasmus! Rasmus!" — Helga ilmestyi arkihuoneesta; "makaamaan siinä!... Kas niin, no, no...! Älkää välittäkö siitä, pohjaltaan se on aivan säveä. Se on vain niin tunnollinen, että haukkuessaan panee koko sielunsa tehtävään. Mutta käykäähän nyt sisälle, niin esittelen teidät tädilleni."

"Mutta minä en ole oikein esitettävässä kunnossa."

"Kyllä vainkin, te näytätte ihan muhkealta. Voimmehan olla olevinamme naamiaisissa."

Avarassa, korkeassa arkihuoneessa, jonka kalustuksena oli vanhoja jykeviä huonekaluja ja jäykkiä perhetauluja, istui neiti Josefina kokoonkäpristyneenä ja villahuiviin kietoutuneena, ikäänkuin hän olisi mieluummin tahtonut piiloutua siihen menneeseen aikaan, joka huonetta hallitsi. Hän oli keskimittainen ja hieman koukussa; leveissä, hiukan veltoissa kasvoissa pisti ensimäisenä silmään iso kyömynenä.

"Kuulin, että olette pudonnut veteen", hän sanoi. "Niin, enkö ole sanonut, että kerran käy hullusti. Ihmiset eivät tahdo pysyä siellä, missä tie tai polku kulkee. Aina sitä pitää kiipeillä ja juoksennella vuoria ja mäkiä. Kukaan ei ajattele maaperän epävarmuutta. Olen ennustanut sen päättyvän siihen, että joku vielä putoo jokeen."

"Niin, mutta, täti hyvä, hra Witt ei kiipeillyt lainkaan. Minähän olen sanonut, että hän istui aivan rauhallisesti maalaamassa."

"Sen pahempi vielä. Mitäpä ei silloin voisikaan tapahtua, jos hän alkaisi kiipeillä kuin apina. Saattepa nähdä, että jos vielä kerran menettelette siten, te hukutte."

"Nyt, täti hyvä, arvelen, että meidän olisi annettava hra Wittille hieman aamiaista."

"No niin, suvaitkaa tulla. Me emme ole ryhtyneet minkäänlaisiin puuhiin, sillä meillä ei tavallisesti koskaan ole vieraita. Mutta te saatte kai syödyksi sianlihaa."

He menivät ruokailuhuoneeseen. Iso vadillinen kyljyksiä höyrysi pöydällä.

"Mitä tämä merkitsee, kuka määräsi vasikanlihan käytettäväksi?"

"Minä käskin, täti hyvä. Arvelin hra Wittin tarvitsevan hiukan hyvää lämmintä ruokaa."

"Niin, sinähän aina teet mielesi mukaan. — Sen olisi muuten oikeastaan pitänyt jäädä meille päivälliseksi. Nyt en tiedä, mitä siksi saadaan. — Mitä te muuten hommailette? Minusta tuntui Helga sanoneen, että te maalaatte."

"Niin, teidän armonne, minä olen maisemamaalari."

"En ole mikään teidän armonne. — Vai niin, te olette maisemamaalari? Sanonpa teille, että minun mielestäni nykyään tuhritaan pelkkää roskaa. Eihän edes voi nähdä, mitä tuollaisen maalauksen on määrä esittää."

"Taiteessahan kaikki riippuu taiteilijan persoonallisuudesta."

"Persoonallisuudesta? Jopa nyt jotakin! Mutta nähkääs, minun kantani on se, että kun maksan jostakin taulusta, niin minä tahdon, että sen tulee myöskin olla jonkin näköinen."

"Tilanomistajatar ostaa kai paljonkin tauluja?"

"En, sepä vielä puuttuisi."

Hän selvitteli yhä mielipiteitänsä taiteesta. Lopulta Petter Witt närkästyi.

"Niin", hän sanoi, "saatan oikeastaan varsin hyvin ymmärtää, että ihmiset voivat käydä kärsimättömiksi, kun he eivät kykene erottamaan, esittääkö taulu tyrskyjä auringon noustessa, vaiko punamulta-astiaa. Senvuoksi olenkin minä ottanut käytäntöön sen tavan, että kiinnitän tauluihin pieniä lappuja, joihin on kirjoitettuna esimerkiksi näin: näköala naurispellosta, taustalla pyökkimetsä, oikealla osuusmeijerin savupiippu. Polkua pitkin saapuu meijerikkö uudessa pyhäpuvussaan."

"Kas, sepä ei ole hullumpaa. Sietäisi vain selitellä enemmänkin!"

"Vielä parempi olisi ehkä, jos me taidemaalarit voisimme sopia siitä, että käyttäisimme samoja värejä samoihin esineihin. Joka kerta kun meidän esimerkiksi olisi maalattava kuusi, ottaisimme me värin tuosta pöntöstä, ja kun meidän taas olisi maalattava kasvismaa, niin pistäisimme siveltimemme toiseen pönttöön. Yleisö voisi itse valita värit, ennenkuin me alkaisimme taulua maalata."

"Vai niin, te teette pilaa minusta, huomaan minä! Teidän ijällänne pitäisi muuten kuunnella, kun vanha ymmärtäväinen väki puhuu."

Oli rajuilma nousemassa. Mutta hra Krapp, joka koko keskustelusta oli ymmärtänyt vain niin paljon, että oli kysymys taiteesta, esti sen. Hän virkkoi äkkiä lempeästi hymyillen:

"Niin, minäkin pidän paljon tauluista. Varsinkin vanhemmalla ijällä, hm, hm, kun ihminen ei paljoakaan liiku mukana elämässä, ne tuntuvat ihan siunaukselta. Ne ikäänkuin tuovat luonnon ihailtavaksi seinien sisällä."

"Oh, hän on oikea vanha suunsoittaja", huudahti neiti Josefina, ja tilanhoitaja vastasi:

"Eipä toki, kiitän, hm, hm, nyt otan vain pienen juustovoileivän lisää."

Ei ollut kovinkaan helppo pitää keskustelua vireillä. Mieliala oli hiukan repeytynyt, kuten Petter Witt lausui. Ja niin pian kuin kävi sopivaksi, hän huomautti, että häntä sanomattomasti huvittaisi nähdä tuota kuuluisaa hammastikkukokoelmaa.

Tilanhoitaja ei väsynyt selittelemään. Hän piti erityisen esitelmän joka numerosta. Hänen haastelunsa oli pikku sivistyshistoria entisen ajan ihmisistä ja asioista.

Mutta Petter Witt kuunteli enemmän niitä lyhyitä huomautuksia, joilla Helga keskeytteli tätä tieteellisyyttä.

Lopulta he joutuivat taaksepäin niihin aikoihin, jolloin ei ollut mitään hammastikkuja. "Renessanssin rikkaiden ja varakkaiden herrojen ja naisten elämässä", sanoi Krapp, "ei puhtaus voinut olla suinkaan korkealla kannalla. Hiukset pantiin kyllä siroihin kierteisiin ja kyhmyihin, mutta nuo ihmiset olivat kuin valkaistut haudat. Varmastikin on heidän helmivalkeiden hampaittensa raoissa ollut paljon vanhaa ja tympäisevää ruuanjätettä."

"Helmivalkeat hampaat lienevät kuitenkin houkutelleet suudelmia", tokaisi Petter Witt ja katsahti Helgaan.

Mutta Helga punastui ja vastasi lyhyesti: "Tarvitseeko muka välttämättömästi suudella?" niin torjuvalla äänellä, että Witt tuumi: heipä vain, enhän ole sanonut, että tässä oli kysymys meistä kahdesta.

Sitten lähtivät he puistoon ja pistäytyivät lopulta talliin, missä Helga tunsi jokaisen hevosen ja meni useimman pilttuuseen, mainiten niitä nimeltään. Ja Petter Witt kuunteli hänen raikasta, hyväilevää ääntään, ja hän toivoi saavansa kulkea täällä koko päivän, kuunnellakseen sitä sydämensä virkistykseksi.

Lopulta täytyi hänen kumminkin lähteä. He tulivat arkihuoneeseen, hänen sanoakseen hyvästi neiti Josefinalle.

"Teidän vaatteenne eivät ole vielä kyllin kuivat", sanoi Helga, "mutta tehän voitte ottaa vaipan Krappin pyhätamineiden päälle, ja me voimme lähettää omanne sitten illalla majataloon. Nyt annan valjastaa Attilan, ja minä kyyditsen teidät Skogstoftaan."

"Jos kyyditsemistä tarvitaan, niin sen voi Jöns Petter tehdä", sanoi neiti Josefina. "Sinua ja Attilaa ei voi lähettää, te olette yhtä hulluja molemmat Lopuksi vielä katkaisette niskanne."

"Minunhan syytäni oli, että hra Witt joutui puroon; senvuoksi tahdon minä myöskin viedä hänet kotiinsa vahingoittumattomana."

"Silloin on joka tapauksessa Hans valjastettava vaunujen eteen. Attilaa sinä et saa. Minä en tahdo tietää mitään ruumiintarkastuksista ja hautauksista tai että täällä juostaisiin kuulustelemassa ja pöytäkirjoja, pitämässä."

Hans osoittausi jo melkoisesti elähtäneeksi nelijalkaiseksi, joka liian helpoilla päivillä ja liikanaisessa vapaudessa olleena oli kerrassaan menettänyt velvollisuudentuntonsa. Jo ponnistautuessaan pihan yli valjastettavaksi se rasittui siinä määrin, että leveitä hikijuovia läikkyi sen pakahtuvilla kupeilla.

Helga maiskautteli kieltänsä, äänsi: tkah — tkah! ja läiskytteli ruoskalla. Mutta se ei vaikuttanut vähintäkään Hansiin. Se seisoi ja katseli kohti taivasta ajatuksiinsa vaipuneena. Se tuntui tuumivan kauan ja vakavasti, ennustiko pieni, harmaa pilvenhattara tuolla ladon yläpuolella sadetta vai menisikö se mahdollisesti ohi. Perusteellisesti aprikoittuaan tätä seikkaa se kuolasi ja ajatteli näköjään lähteä laskeutumaan päivällislevolle. Joka tapauksessa se astui vaunut perässään pihan keskellä olevalle ruohokentälle aivan kuin etsiäkseen sieltä itselleen sopivaa makuupaikkaa.

Mutta nyt kävi Helga kärsimättömäksi, ja ruoskansiima joka tähän asti oli vain vinkunut ilmassa, sattui Hansin lihavaan selkään?

Hans käänsi päätään ja katsoi häneen kuin olisi tahtonut sanoa: "sitäpä en tosiaankaan olisi sinusta uskonut", jonka jälkeen se yhä valmisteli lepohetkeään.

Mutta kun lyönnit jatkuivat ja nyt myöskin tuli ruoskan varsi käytäntöön, huomasi Hans, että hänen oli alistuttava ylivoimaan.

Tällä hevosyksilöllä oli kuitenkin erittäin laaja sisäinen elämä. Ja sellainen tehtävä kuin vaunujen vetäminen ei pitkääkään aikaa voinut sen ajatuksia kiinnittää. Toisinaan se vaipui tuumimaan jotakuta tärkeätä ongelmaa. Silloin se pysähtyi, sieppasi ruohotukon suuhunsa ja tuijotti ilmaan, ja jälleen lähtiessään liikkeelle se tempausi lyhyeen laukkaan. Se oli itse keksinyt tämän tavan. Se ei nähtävästi olisi muuta toivonut kuin saada heittäytyä pitkäkseen, eikä se juossut sen nopeammin kuin että lehmä levollisesti kulkien olisi helposti voinut pysyä mukana.

X.

Mutta Helgalla ei tuntunutkaan olevan suurempaa kiirettä. Sillä päästyään peräti hetkellisiin tuloksiin ensimäisissä yrityksissään hän jätti Hansin omille oloilleen. Hän ja Petter Witt istuivat pakisten kaikesta mahdollisesta.

Nyt he olivat saapuneet metsään. Vaunut vierivät hitaasti ja suruttomasti eteenpäin, isot laiskat kärpäset surisivat peljästyneinä ylös maasta, ja huomatessaan Hansin lihavan ruumiin ne hurmautuneina syöksyivät suuremmoiselle juhla-aterialle, joka niille näin odottamatta tarjottiin.

Hans-parka huiskutteli epätoivoissaan häntäänsä, mutta nuo kaksi nuorta ihmistä eivät välittäneet hänen kärsimyksistään. Heidän sydämeensä tulvi vaikutelmia metsän solakkain ja viileiden pyökkien juhlatunnelmasta. He olivat yhtäkkiä käyneet harvapuheisiksi, Helga varsinkin. Mutta siitä huolimatta tuntuivat heidän ajatuksensa askartelevan toisissaan, ja ainakaan ei heiltä liiennyt mitään huomaavaisuutta vanhalle lihavalle hevoselle, joka taisteli kirottujen kärpästen kanssa.

Petter Witt sai keskustelun jälleen käyntiin. Hän oli istunut ajatellen sitä merkillistä seikkaa, että hänen päämääränään oli auttaa Matts-ystäväänsä riistämään tämä nuori tyttö irti siitä rikkaasta kehyksestä, jonka vanha herraskartano, sen puisto ja metsät loivat hänen raikkaalle kauneudelleen. Nyt oli hänen hankittava varmuus siitä, oliko tämän sydän kiintynyt kaikkeen tähän, vai olisiko tappio tälle yhdentekevä. Hän kääntyi Helga-neitiin ja virkkoi: