Part 2

"Se on myöskin tässä; minä olen sekä asemapäällikkö ja postimestari että sähköttäjä. Mutta teidän ei tarvitse kirjoittaa eikä sähköttää, minä tapaan liikennepäällikön hyvin usein, hän on nimittäin minun mieheni. Minä voin kyllä sanoa hänelle."

"Taitaa olla turha valittaa", sanoi Petter Witt. "Ja kun meillä ei ole niin peräti paha kiire, niin sillä ei ole juuri väliäkään."

"Jos muuten olisin tullut ajatelleeksi, niin olisinhan voinut tarjota hänelle pari prosenttia perinnöstäni, se olisi kyllä jouduttanut asiaa", arveli Matts Brille.

Vähitellen alkoi kumminkin syntyä asemalla eloa. Muuan asemamies sukelsi esiin pakkahuoneesta, missä hän oli nukkunut päivällisuntaan. Aivan kamalasti haukotellen asteli hän hakemaan vanhan nilkun hevosen tallista ja antoi sen vetää ensin molempia henkilövaunuja ja sitten tavaravaunua eli siis koko junaa muutamia kertoja edestakaisin asemahuoneen edessä.

Tämän tehtyään hän meni sisälle, otti toisen takin ja lakin ja ilmestyi sitten esille kaksinaisessa osassaan, junankuljettajana ja lämmittäjänä.

Hän astui veturitalliin, ja pian kuultiin sellaista puhkumista kuin olisi puolitusinaa höyrykattiloita samalla kertaa yhteisestä sopimuksesta ruvennut koettelemaan, kuinka paljon ilmaa niillä oli keuhkoissaan.

Oli kerrassaan arvoitus, kuinka tämä veturi saattoi aikaansaada niin tavattoman metelin. Kun se lopultakin ilmaantui näkösälle, havaittiin sen olevan vanhanpuoleinen hiukan synkännäköinen kappale, joka nikotellen ja huokaillen vieri kiskoja pitkin kuin sairas kana tuulessa.

Mutta lopulta oli kumminkin kaikki valmiina lähtöön. Apteekkari ja muut matkustajat istuivat vaunuissa, sillä paitsi Matts Brilleä ja hänen molempia ystäviään oli näitä muuan vanha akka, tupakkapuruja syljeksivä nuorukainen ja vanha juusto.

Veturinkuljettaja, muutti päähänsä konduktöörilakin ja lävisti matkaliput, jonka jälkeen hän uudelleen muuttui veturinkuljettajaksi ja kiipesi koneelleen. Asemapäällikötär vaihtui postimestariksi ja antoi veturinkuljettajalle postin, jonka tämä pisti taskuunsa.

Sitten näytti siltä kuin olisi tämän virkailijattaren vallannut suuremmoinen haltioittuminen. Ensin kalkutti hän myrskykelloa niinkuin olisi ollut kysymyksessä kutsua kokoon lippujen alle kaikki asekuntoiset miehet puolen penikulman päästä, huiskutti sitten mielenosoituksellisesti punaista lippua, samalla kun hän teki uhkaavia liikkeitä kaikilla ruumiinjäsenillään ja päästeli villejä huutoja, kalkutti vielä kerran myrskykelloa, otti viimein huilun ja puhalsi valittavan sävelen.

Kävi kuitenkin selville, että tämä oli Skogstofta-radan tavallinen lähtömerkki. Vähitellen pääsi juna liikkeelle.

Se tapahtui säälittävästi ja läpitunkevasti piipittäen, ja juna heittelehti, hyppi ja vapisi liiasta ponnistuksesta ja hermostumisesta, ennenkuin vetovoima vaikutti pyöriin lopultakin siinä määrin, että ne tekivät muutamia heikkoja liikkumisen yrityksiä. Parin minuutin perästä pysähdyttiin jälleen.

Matts Brille pelkäsi rautatieonnettomuutta ja pisti päänsä ulos akkunasta.

"Mikä on hätänä?" huusi hän eräälle miehelle, joka seisoi ja mullitti perunoita pellolla.

"Ei mitään muuta kuin että hänen pitäisi nousta mäkeä", vastasi mies sävyisästi; "hänen tarvitsee saada hiukan vettä ja hiiliä ruhoonsa, jaksaakseen siitä kunnolleen suoriutua."

Miehen selitys osoittausi aivan oikeaksi. Joka kerta kun junan tuli nousta mäkeä, pysähtyi kone, sai hiiliä ruhoonsa ja jatkoi sitten — vikisten kuin olisi henki ollut kysymyksessä.

Meidän kolme matkustajaamme, jotka yhdessä Skogstoftan apteekkarin kanssa istuivat ainoassa junaan kuuluvassa toisen luokan vaunussa, olisivat levollisin mielin mukautuneet näihin pieniin pysäyksiin, ellei vaunussa olisi ollut viidettä matkustajaa: tuota vanhaa juustoa.

Kauvan istuivat he ääneti haistellen, ja katselivat moittivasti apteekkaria. Lopuksi osoitti Mossgord juustoa ja sanoi:

"Ei ole mikään erittäin hauska matkatoveri, tuo tuolla."

Apteekkari hymyili kohteliaasti.

"Ei, sitä ei voi sanoa."

"Se olisi ollut pantava tavaravaunuun."

"Niin olisi pitänyt tosiaankin tehdä."

"Se olisi oikeastaan heitettävä ulos akkunasta."

"Oh, se ei kyllä olisi ihan oikein."

Hän sanoi tämän levollisesti, mutta varmasti. Ja samalla tuntui Mossgordista, että apteekkari loi terävän ja uhkaavan katseen Matts Brilleen ja Petter Witteen aivan kuin olisi epäillyt, että nämä ryhtyvät tuohon jyrkkään menettelyyn.

Eipä kannata liian paljoa hänen kanssaan riidellä, ajatteli piskuinen varatuomari.

Nyt kiemursi juna pois tuolta hieman jokapäiväiseltä ja laakealta seudulta, mitä se tähän asti oli kulkenut, tullessaan meren rantaan. Niin, tuollahan oli Juutinrauma! Se ilakoitsi ja keinuili niinkuin tuhannen vallatonta merenneitoa olisi leikkinyt kyyhkystä ja haukkaa sen sinisen hunnun alla. Ah! raitis merentuuli tuntui aina vaunun sisälle saakka. Kunpa siellä ei vain olisi ollut tuota kirottua juustoa.

Tuokion kuluttua he saapuivat metsään, missä kasvoi korkeita, neitseellisiä, solakkarunkoisia, harmaapintaisia pyökkejä. Olisi voinut vannoa, että mikään juna ei koskaan ennen ollut levittänyt tänne likaisen harmaita savupilviään, niin viattoman puhtaalta ja suloiselta tuntui täällä kaikki.

Laiskat, mustat metsäetanat makailivat suurin joukoin kiskojen välissä ja tuumivat, että jos kaikki junat olivat niinkuin tämä, niin eipä todellakaan kannattanut kadehtia ihmisiä liikennevälineiden suunnattomasta edistyksestä.

"Minä en lainkaan pelkää asettua poikkiteloin kiskoille", sanoi muuan julkea etana ja ojensi näkyviin tuntosarvensa. "Voi niin mainiosti nähdä junan, kun se tuolla yrittää mäkeä ylös, ja silloin on hyvää aikaa siirtyä pois tieltä."

Metsän loppuessa ilmestyi näkyviin komean herraskartanon tornin huippu. Suurten, vihreänharmaiden viljavainioiden keskellä oli vastamaalattuja talonpoikaistaloja liuskakattoineen, ja tuolla näkyi muuan kirkko rauhallisen punaisine tornineen, ympärillään joukko pieniä vaatimattomia taloja puutarhatilkkujensa lomassa.

Matts Brille osoitti kädellään. "Tuo on varmasti minun herraskartanoni, tuo tuolla. Minusta tuntuu niinkuin tuntisin sen eräästä näköalakortista."

Metsä ja meri vaihtelivat alati herraskartanoiden ja kylien ja talonpoikaistalojen kanssa. Äkkiä päästi kone muutamia sydäntävihlovia ulvahduksia, se keikkuili, pysähtyi ja vapisi koko ruumiiltaan sekä sylki tulta ja savua kuin itse paholainen. Olisi saattanut luulla, että sen viimeinen hetki oli tullut, nähdessään sen siinä seisovan ja valittavan.

Mutta vähitellen pääsi se jälleen liikkeelle. Se laahusti, ponnistaen viimeiset voimansa, muutamia satoja metrejä eteenpäin, ulvoi taaskin ja pysähtyi sitten pienen vajan eteen, joka oli varustettu kyltillä, missä ilmoitettiin, että tämä oli Skogsteftan asema.

Meidän kolme matkustajaamme ja apteekkari astuivat ulos.

"Te unohdatte juustonne", sanoi Petter Witt apteekkarille.

"Juustoni! Ei, Jumalan kiitos, se ei ole minun juustoni. Se on varmasti tuon herran", ja hän osoitti Matts Brilleä.

Samassa tuli se tupakkapuruja syljeksivä nuorukainen, jonka he olivat lähtiessä nähneet, ja otti juuston.

"Onko se teidän juustonne?" kysyi Petter Witt.

"On, varmasti se on minun. Arvelin, että se voi olla niin mukavasti toisen luokan vaunussa; eihän sitä yleensä oikein viitsi pitää siinä vaunussa, missä itse istuu."

Ja hän keikahutti juuston selkäänsä ja lähti rauhallisena ja tyytyväisenä matkaansa.

V.

Sillävälin eleli Munksholman omistajatar onnellisessa tietämättömyydessä siitä vaarasta, mikä häntä lähestyi.

Taikkapa — onnellisenako? Saattoiko yleensä mainita tätä käsitettä yhdessä neiti Josefina Munkin kanssa? Ah ei, onnellinen hän ei ollut. Sillä jos onnea on olemassa, niin se asustaa kunkin omassa mielessä, ja neiti Josefinalla oli raaka ja tyly sielu. Vain hyvin harvoin pääsi aurinko sinne sisälle, ja silloin hän ei tahtonut itse sitä tunnustaa.

Muuten arveli ehkä yksi ja toinen, että hänelle oli ollut onni myötäinen — jopa tavattoman suuressa määrin.

Aikoinaan saadessaan sen tiedon, että hänestä oli tullut Munksholman omistajatar, hän asusti pienessä talossa Österbron osassa Kööpenhaminaa. Hän eli ruokavieraita pitämällä, söi margariinia ja käytti hansikkaita, joiden sormenpäät olivat auki. Lieneepä myöskin ollut joku juttu onnettomasta rakkaudesta... Sanalla sanoen, Josefina Munkia saattoi pitää elämän laitapuolelle joutuneena.

Ei ollut helppo sanoa, mitenkä oikeastaan oli. Hän oli aivan varmasti kerran ollut hauskannäköinen eikä suinkaan epämiellyttävä. Mutta me ihmiset olemme niin lyhytnäköisiä! Kun vastoinkäymiset tulevat, ei mieleemme juohdu tuon kaiken selväksi aiheeksi se, että sarja pieniä tilapäisiä asianhaaroja satuttautuu yhteen suututtamaan meitä. Jos joku tyhmyri tekee vararikon, ovat olosuhteet maailman kauppamarkkinoilla hänet siihen pakoittaneet. Jos joku pappi ei saa kuulijoita, niin häntä vastaan on kääntynyt ajanhenki, jonka kanssa hänen on kamppailtava jättiläismäisessä yksinäisyydessään. Jos joku neitonen ei saa miestä, niin yhteiskunnalliset olosuhteet ne estävät miehiä menemästä naimisiin.

Niin, toisinaan myöskin taivas itse kokoaa voimansa yksinomaan vain sitä varten, että voisi suututtaa pikkuihmisiä.

Neiti Josefinakin etsi syytä huonoon onneensa siitä, että elämä oli järjestynyt kehnolle kannalle. Hän oli köyhä, ja hän syytti siitä lakia, joka salli kaiken perheomaisuuden keräytyä muutamien harvojen käsiin. Hän oli pettynyt rakkaudessa — luonnollisesti sen vuoksi, että miehet olivat itserakkaita ja siveellisesti turmeltuneita, kuten koko ajan henki muutenkin kirjallisuuden ja alkoholin vaikutuksesta.

Hän ei kumminkaan ollut niitä, joissa tyytymättömyys puhkee julki. Katkeruus miessukupuolta kohtaan oli tehnyt hänestä naisliikkeen harrastajan, mutta hän ei kyhännyt mitään kirjoitelmia sanomalehtiin eikä pitänyt mitään esitelmiä. Ei ollut hän myöskään jäsen missään yhdistyksessä. Hän oli naisasian ajaja vain omissa pienissä huoneissaan Österbron kulmalla. Täällä istui hän ja kävi yrmeäksi, ryppyiseksi ja yksinäiseksi kuin vanha huuhkaja.

Ja kun hän sitten kohtalon oikusta äkkiä joutui tilanomistajaksi, oli jo myöhäistä; katkeruus oli häneen imeytynyt. Hän muutti äänensä vielä hieman voimakkaammaksi ja totutteli käyttämään karskia komennussävyä, joka täydellisesti lannisti jokaisen, ken vain oli hänestä riippuvainen. Vieraat pitivät häntä varsin mielenkiintoisanakin. Hän oli niitä, jotka voivat olla niin epämiellyttäviä, että jurous tuntuu vain naamarilta, jonka alle he koettavat peittää sydämensä hyvyyden.

Suurta tilaa johti hän aivan kuin se olisi ollut hänen piskuinen vanhanpiian-taloutensa Österbron kulmalla. Hän sekautui kaikkiin yksityisseikkoihin ja luonnollisestikin joutui petetyksi suuremmissa asioissa. Hän ei luottanut kehenkään palvelijoistaan, ei kehenkään muuhun paitsi tilanhoitajaan, joka oli ollut siellä jo kamariherran ajoista lähtien. Saattoi tapahtua, että hän nousi keskellä yötä katsomaan, paloiko lamppu renkituvassa.

Mutta yksi asia vaivasi varsinkin ensimäisinä vuosina hänen ajatuksiaan. Ja se oli kysymys, kelle tila joutuisi hänen kuollessaan.

Hänellä oli ainoastaan yksi sukulainen, sisarenpoika, mutta heidän välinsä olivat jo vuosia takaperin rikkoutuneet. Syynä oli se, että hän oli pettänyt suvun jalot perinnäistavat ja ruvennut käsityöläiseksi. Hän oli nimittänyt tätiänsä vanhaksi hermopotilaaksi; nyt oli hän seppämestarina eräässä pikkukaupungissa ja naimisissa entisen mestarinsa tyttären kanssa.

Ei luonnollisestikaan saattanut tulla kysymykseen, että tila ja omaisuus siirtyisivät hänelle, ja "vanha hermopotilas" tuumi kauvan testamentata kaikki hyväntekeväisyystarkoituksiin. Mutta sitten tuli hän muistaneeksi koko joukon ihmisiä, joiden kanssa hänen oli mahdoton sopia ja jotka silloin saisivat hyötyä tästä hänen teostaan, ja sepä tässä vielä puuttuisi.

Hän mietti tätä niin kauvan, että hän lopulta sai sappitaudin. Sappitauti oli syynä, että hän joutui kööpenhaminalaiseen sairaalaan, ja siellä häntä hoiti tohtori Möller.

Tohtori Möller oli ainoa ihminen, joka pitkään aikaan oli osoittanut tuolle katkeralle vanhallepiialle hiukan ystävällisyyttä, ja muuten oli hän mies, joka itsekin kyllä saattoi tarvita lähimäisen tukea. Hän oli leski, ja velkoja hänellä oli yli korvien. Nämä velat hän oli hankkinut antamalla nimensä takuuseen hyville ystäville. Hänellä oli pieni tytär, jonka epävarma tulevaisuus tuotti hänelle ainaisia huolia.

Tämän kuuli neiti Josefina ja sai päähänpiston.

"Teidän pitäisi antaa hänen tulla hiukan minun luokseni Munksholmaan", hän sanoi. "Olen usein ajatellut, että saattaisi olla hauskaa, jos talossa olisi nuori tyttönen."

Muutama päivä myöhemmin tapahtui Helga Möllerin tulo Munksholmaan. Aluksi neiti Josefinan vieraana, sitten jonkunlaisena seuranaisena.

Niin valoisa oli tuon nuoren tytön hymy, niin helskyvä hänen naurunsa, että ei edes neiti Josefina saattanut sitä vastustaa. Helga Möller alkoi pian vetää vertoja tilanhoitaja Krappillekin neiti Josefinan vaikutusvaltaisena seuralaisena. Ja kumminkin oli Krapp aina tähän asti ollut ainoa ihminen, joka oli saattanut iloita hänen suosiostaan.

Paria vuotta myöhemmin otti neiti Munk Helgan ottolapsekseen ja määräsi hänet perijäkseen. Hän otti vastatakseen tohtori Möllerin veloista siten, että lupasi maksaa ne vähitellen muutamassa vuodessa, jos hän yhä edelleen oli tyytyväinen Helgaan.

Vain yhden ehdon hän pani tähän lupaukseen: Helga ei saanut mennä naimisiin. Ei koskaan! Niin pian kuin kasvatusäiti oli kuollut, oli hänen otettava nuori tyttö kasvatikseen, jonka tuli vuorostaan periä kaikki taas hänen jälkeensä — samoilla ehdoilla.

Näin piti Munksholman kulkea perintönä puhtaalta neitseeltä toiselle. Miesten saastuttavat kädet eivät saaneet koskaan kajota tähän omaisuuteen.

Tämän ehdon kuullessaan Helga hiukan miettivästi nyrpisti pientä pystynenäänsä. Sen jälkeen kun hän pari vuotta sitten oli ollut kihloissa erään kimnasistin kanssa, oli tosin hänen sydämensä ollut vapaa, mutta joka tapauksessa! Tämähän oli melkein samaa kuin mennä luostariin.

Kuitenkin: kun hän oli hieman ajatellut asiaa, myhäili hän valoisaa hymyänsä ja myöntyi.

Neiti Josefina oli niin voimakkaasti valaissut hänelle miessuvun alhaisuutta, että mahdollinen avioliitto tuollaisen pahantekijän kanssa vähitellen alkoi näyttäytyä hänelle hyvin epäilyttävässä valossa. Ja onnen kultakiilto houkutteli häntä.

Hänet sidottiin ankarilla velvollisuuksilla. Jos hän meni naimisiin, niin oli hän samassa hetkessä menettänyt perintöoikeutensa ja hänen isänsä sai itse selvittää velkansa niin hyvin kuin taisi.

Mutta tästä ehdosta ei saanut kukaan muu mitään tietää, paitsi kasvatusäiti, kasvattitytär sekä tilanhaltija Krapp, joka asiakirjan laati. Ei edes tohtori Möller saanut asiasta vihiä.

Täten tultiin siihen, että Helga Möller, jonka nimi tästä lähtien tuli olemaan Helga Munk ja jonka tuli sanoa neiti Josefinaa tädikseen, vannoi pysyvänsä naimattomana kuolemaansa saakka.

Hän taisteli urhokkaasti karkoittaakseen mielestään pois ne kevättunteet, jotka toisinaan hänet valtasivat ja tekivät hänet raskasmieliseksi. Ja kun hän ei koskaan tullut tavanneeksi nuoria miehiä ja vain harvoin nuoria tyttöjäkään, ei hänellä ollut mitään syytä kehittää naisellista miellyttämiskykyään. Hän sai jotakin miesmäistä tapoihinsa, ja hän käytti mielellään voimasanoja. Hän ratsasti hajareisin, poltteli pitkiä sikaareja ja kiroili kuin mies. Häntä nimitettiinkin paikkakunnalla "neiti Munkin pojaksi."

VI.

Petter Wittin ja Matts Brillen oli täytynyt nukkua huonekumppanuksina ensimäinen yönsä Skogstoftan kestikievarissa. Oli vain yksi ainoa yhden hengen huone vapaana, ja sen oli Mossgord itsellensä vallannut.

"Minä kuorsaan niin hirveästi", selitti hän. "Kerran, kun oleskelin Sveitsissä, joutui koko hotelli jaloilleen. Luultiin lumivyöryn uhkaavan, kunnes havaittiin, että jyty kuului minun huoneestani."

Matts oli ensimäinen riisuutuessa ja sänkyyn mennessä.

Mutta hän oli tuskin ennättänyt keikauttaa koipensa yli laidan ja vajota pielusmereen, ennenkuin hän ponnahti ylös karjuen.

"Sängyssä ei ole pohjaa", hän huusi, "minä putoan läpi! — Minä putoan läpi!"

Petter Witt tutki asiaa.

"Kyllä hiidessä, täällä on pohja. On vain hieman runsaammin makuuvaatteita kuin mihin sinä olet tottunut."

Ja lähemmin tarkasteltaessa kävi selville, että vuoteeseen kuului:

Yksi heinäalusta. Yksi vieterialusta. Yksi kova pohjapielus. Yksi pehmeä pohjapielus. Yksi paksu patja. Yksi ohut patja.

Yksi jalkapielus. Yksi jalka-alunen. Yksi korokepielus. Muutamia huopapeitteitä. Yksi iso päänalunen.

Yksi pieni päänalunen sitä lajia, joka käpristyy kokoon ja muodostaa ulkonevia korvakkeita, kunnes nukkuja viimein johonkin aikaan yöstä sydäntyy sättimään vuoteen laatijaa, kohoutuu istualleen ja paiskaa alusensa sivulle, osaten luonnollisesti johonkin särkyvään ja sitten kirottuaan uinahtaen uudestaan.

Tämän selvittyä, oli Matts äkkiä nukahtanut.

Mutta kaikeksi onnettomuudeksi hän näki unta, että hän oli veturi, yksi tuon pienen paikallisradan hengenahdistusta potevista. Veturi oli rakastunut lentokoneeseen, joka kierteli ihan kohdalla yläilmoissa. Veturi oli aivan kuin hulluna rakkaudesta, se suhisi hyväillen ja käytti vääntökampiaan vinhalla vauhdilla, samalla kun se levitti ympärilleen tukehduttavaa vanhan juuston hajua. Ja paremmaksi selvyydeksi honotti Matts Brille kuten vilustuneet urut ja potki vimmatusti jalkapalloa pieluksilla.

Mutta lopulta tahtoi veturi itse olla lentokoneena, ja silloin pyörähti Matts sängystä aika jytinällä, ja Petter Wittin oli täytynyt pitkän aikaa olla polvillaan pelkässä paidassaan ja autella häntä keräämään sirpaleita vesikarahvista ja siihen kuuluvasta lasista, porsliinisesta kynttiläjalasta ja hänen kellonsa lasista, jotka tavarat kaikki olivat olleet hänen sänkynsä vieressä.

Seuraavana aamuna nousi Petter Witt aikaisin ylös.

Hän hiipi alas tarjoiluhuoneeseen. Siellä käyskeli piika siivoamassa. Tämä aivan peljästyi nähdessään, että yksi vieraista oli jo jalkeilla. Petter Wittin täytyi vedota kaikkeen herttaisuuteensa, ennenkuin sai palvelijattaren hankkimaan hiukan kahvia ja purtavaa.

Kun immyt oli kumminkin varsin sievä, ei tässä tarvittu mitään suurta ponnistusta.

Oi kuinka ihana oli aamu!

Pihan ruohokentät kimmelsivät kasteessa kuin timanttimyymälä. Savutorvista kohosi sauhu kohtisuoraan taivaalle.

Ulkohuoneen katolla käyskenteli kissa ja katseli lintuja ilmeellä, jonka piti näyttää viattomalta ja uneksivalta. Ja hämähäkit kehräsivät loistavaa silkkikudosta; sitten ne istuivat rakastuneina odotellen kärpäsiä, joiden kunniaksi tuo ilmava huntu kudottiin.

Kestikievarin isäntä näyttäytyi eräässä akkunassa. Hän oli puettu raidalliseen villapaitaan ja samallaisiin alushousuihin; aamuryypyn hiukaisu oli hänet ajanut ylös sängystä.

Petter Witt kysyi häneltä; kuinka pitkälti suunnilleen saattoi olla Munksholmaan.

"Oh, se on varmaan niinkuin Pyöreästätornista pääsiäiseen", sanoi isäntä. "Mutta jos te kuljette läpi metsän, niin se ei ole niin kaukana, ja tie on, jos niin saan luvan sanoa, kurainen, jos sen voi löytää, mutta sitähän ei voi."

"Silloin en usko, että kuljen läpi metsän."

"Niin, voitte tehdä niinkuin tahdotte. Mutta silloin teette viisaimmin, jos poikkeette vasemmalle, kun tulette aidalle saakka, toisin sanoen — teidän tulee oikeastaan kääntyä oikealle. Ja aidan tunnette taas siitä, että siellä istuu kivitasku ja huipahuttelee pyrstöään."

"Kuulkaas nyt, sanokaa minulle, isäntä, kuinka monta tuikkua te olette näin aamutuimaan naukannut?"

"En ainoatakaan, mutta eilisiltana viisi."

"Lienee parasta, että menette ja otatte päivällislevon mitä pikimmin."

"Niin, mutta minun täytynee ensin syödä iltaista, vai kuinka? Hyvää huomenta — terveisiä kanalle!"

Ja isäntä meni sisään ryyppyä hakemaan. Kissa kehräsi, hämähäkit pitivät lemmenkujerrusta ensimäisten kärpästen kanssa.

Mutta Petter Witt asteli yli tuoksuvien niittyjen.

VII.

Hän oli heittäytynyt pitkäkseen niitylle alhaalla rannassa. Pieni puro kiemurteli notkeana kuin tarhakäärme ruohikon poikki. Se porisi ja kuiskaili niin iloisesti kuin sillä olisi ollut peräti tärkeä ja hauska salaisuus, jota se oli kovin halukas kertomaan.

Salaisuus sillä ehkä onkin, ajatteli Petter Witt. Eipä tiedä, mitä kauniita metsätaruja se onkaan kokenut ja vielä joutuu kokemaan.

Hän poimi kevätesikoita, punaisia ritarinkannuksia ja lemmikkejä, pisti ne napinläpeen, pani pystyyn maalaustelineen, asetti sille kankaan ja alkoi maalata. Aihe syntyi itsestään. Aivan vieressä juoksi puro erääseen salmen lahdelmaan. Toisella sivulla pistäysi niemi esiin, ja siellä kohosi Munksholman herraskartano tuuheiden pyökkien vartioimana. Ja kaiken tämän vehmauden keskestä nousi korkealle tornin huippu sinertävänä aamun autereessa.

Tuo on siis Matts Brillen linna, ajatteli Petter Witt. Se näyttää niin espanjalaiselta.

Espanjalaiselta! Niin, mutta eikö ilmalinna olekin sekä ranskan- että englanninkielellä "espanjalainen linna!" Chateaus d'Espagne! Castles in Spain.

Ja Petter Witt hyräili pikku laulelmaa:

"Ma uljaasta linnasta unta näin: eli aartehissa vain nainen ja kissa, ja kellari täynn' oli viinejäin — nuoruuteni kultalinnan näin.

Edestakaisin etelään ja pohjoiseen menin maailmalle, nyt taivasalle minut uuvutti etsintä pettyneen — jäi linnani etelään ja pohjoiseen.

Eteeni jo nous' usein loistossaan se linnani suuri, taas mahtava muuri unen virtaan vajosi varjonaan — oli loitolla linnani loistossaan.

Oli linnani rakettu Espanjaan, kesän aamuruskoon, unihaaveen uskoon, ikionnen rantahan rauhaisaan, — mun linnani kuului Espanjaan."

Niin, tuonpa satulinnan hän maalaa! Mitäpä se merkitsi, että vain kunnialliset tanskalaiset pyökit sitä ympäröivät? Kohotessaan tuolla ylhäällä, se katseli häntä niin julkeasti, että hän tunsi siirtyneensä siihen Sevillaan, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Hän tuijotti tummien silmien tulikehiin... hän kuuli kastanjettien napsahtelevan... hän tunsi suloisen ja juovuttavan viinin istuttavan salaisuuksiaan aivoihinsa...

Sittemmin kertoessaan ystävilleen näistä mielikuvista hän lisäsi, että ne olivat syntyneet hänen syventyessään taiteilijatehtäväänsä. Toiset olivat kumminkin niin ymmärtämättömiä, että väittivät hänen nukahtaneen ja nähneen unta tästä kaikesta.

Sen verran onkin varmaa, että hän äkkiä oli olevinaan härkätaistelussa. Toreadorilla oli Matts Brillen hahmo, hän taisteli jättiläismoisen teräväsarvisen härän kanssa, ja hänen luomensa hehkui kuin tulinen hiili. Joka hetki pisti härkä pitkät sarvensa hänen lävitsensä, mutta siitä hän ei välittänyt yhtään mitään. Hän ärsytteli vain yhä härkää keihäällään ja vannoi kyllä saavansa sen masennetuksi.

Petter Wittin herätti tästä unesta kiivas tuuppaus, kahina ja naisen kiljahdus. Sitten hän tunsi putoavansa syvälle, ja jotakin märkää roiskui hänen ympärillään. Härkä oli kai äkkiä päässyt tunkeutumaan pois arenalta ja syössyt katsojien joukkoon.

Mutta mitä tämä oli? Eikö hän todellakin nähnyt edessään sarvipäistä hirviötä, joka seisoi puuskuen aivan hänen kasvojaan vasten! Hän itse makasi seljällään purossa, ympärillä uiskentelivat hänen maalaustuolinsa, hänen maalaustelineensä, kankaansa, värilautasensa, siveltimensä ja värinsä, hänen päivänvarjostimensa, piippunysänsä ja hattunsa.

Hän parahti täyttä kurkkua: "härkä, härkä!" — kömpi puron toiselle rannalle ja aikoi paeta päätäpahkaa, pelastaakseen uusista hyökkäyksistä.

Mutta samassa helähti tytön ääni:

"Älkää ollenkaan peljätkö! Se on vain lehmä... Se säikähtyi, ja sitten... mutta tämähän on kauheata!... tämähän on ihan hirveätä..."

Witt katsahti hirviöön... Se oli todellakin lehmä. Se seisoi muljottaen häneen suurilla surumielisillä silmillään, ilmeisesti peräti kauhistuneena siitä Jerusalemin hävityksestä, minkä oli aiheuttanut, ja kykenemättömänä käsittämään, mitenkä se oli tapahtunut.

Mutta nyt kiintyi Wittin huomio nuoreen tyttöseen, jonka äänen hän oli kuullut.